Chapter 15

«Ehdit siihen, ehdit vielä siihen! he, he, he!» lohdutti Gunilla rouva. «Hyvänen aika, sinne pääsee pikemmin kuin luuleekaan. Mutta ole nyt iloinen ja hyvällä mielellä? Huvittele hyvästi tuolla -- chose, mikä sen nimi olikaan? Ja tule sitten kertomaan minulle mimmoista siellä oli. Tee se hyvästi, niin saan minäkin osani sen komeudesta, vaikken pääse mukaan. Syynä siihen on tuo kadehdittu kuudenkymmenen ikä, Eevaseni. He, he, he, he!»

Aurinko laski selkeästi ja loistavan kauniina. Gunilla rouva astui ikkunan luokse ja niiasi auringolle, joka myöskin tervehdykseksi lähetti häntä valaisemaan kimeltävän säteen kirkkopuiston puiden välitse.

«Näyttääpä siltä kuin saisimme kauniin ilman huomiseksikin!» lausui Gunilla rouva itsekseen, hymyili lempeästi ja näytti onnelliselta.

Nuoruus ja vanhuus asetetaan vastakkain kuvaamaan elonpäivän iloa ja surua. Mutta eikö ole päivän jokaisella tunnilla oma ikänsä, oma nuoruutensa, oma, uusi, viehättävä elämänsä, jos vaan oikein koetetaan mukaantua sen luonteesen? Kyllä vanhus, joka on koonnut puhtaita muistoja elämänsä iltakumppaniksi, on useimmiten nuoria onnellisempi, jotka sydän levottomasti sykkien seisovat matkansa alkupaikassa. Eivät mitkään intohimot samenna kahvikuppia, ei mikään levoton pyrkimys häiritse hämärän hauskaa juttuamista; kaikki elämän pienet mukavuudet käytetään huolellisesti hyväkseen ja luottavaisemmin kuin milloinkaan heitetään kaikki huolenpito Herralle. Vanhukset ovat oppineet tuntemaan hänet.

Kaikki selviää.

«On varmaankin liian paljon karvaita manteleita tässä mantelimaidossa! Se ei ole minusta ensinkään makeata tänään», lausui Elise laskien pois lasinsa ja huokasi -- vaikkei mantelimaidolle.

«Ole iloinen meille, äiti kulta», kuiskasi Eeva hellästi äidillensä; «me olemme kaikki jälleen hyvät.» Äiti näki sen hänen kauniisti säteilevistä silmistänsä, luki sen Louisen lempeästä katseesta kun tämä kääntyi pöydästä, jossa istui auttamassa Saaraa tunikan ompeluksessa, katselemaan äitiä. Elise nyykäytti iloisesti heille päätään ja joi heidän terveydekseen mantelimaitonsa loppuun, joka nyt äkkiä näkyi muuttuneen ihan makeaksi; niin tyytyväiseltä näytti äiti pannessansa pois lasinsa.

«Maammoseni!» lausui Gabrielle, «meidän täytyy luultavasti pitää vähäsen huolta Petrea raukan puvusta. Muuten hän ei varmaankaan tule näyttökuntoiseksi.»

Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin, valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään, niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi. Mutta tunnetko, -- kyllä -- kyllä sinä tunnet -- ne haltiat, jotka sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät, hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin mahtavat olennot, sanalla sanoen -- ystävällisyyden hengettäret maan päällä!

Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta olihan siinä sentään vielä tosiaankin

Petrean nenä!

Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin.

«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän edellisenä aamuna tuli aamiaiselle.

Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen.

Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni», äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.»

«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!»

«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.»

«No, kuinka hän teki?»

«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.»

Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.»

«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti leikillisesti mutta tarkoittavasti.

Matkapäivä.

Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan, innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne mahtuu vieläkin.»

Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä. Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset, etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa.

«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa teitä!»

Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja tyttäriensä ovien takana: «Äiti! -- tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!»

«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti. Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.»

Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa. Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!»

«Mutta eihän hän sanonut mitään toispäivänäkään», kuului Petrean ääni, «ja silloin hän kuitenkin sai niin kauan odottaa meitä. Minä en tiedä, minne olen pannut hansikkaani!»

«Juuri sen vuoksi ei pidä antaa hänen odottaa meitä minuuttiakaan tänään!» vastasi äiti, «eikä milloinkaan toistekaan, jos minä vaan voin sitä estää. Jos ette nyt ole valmiit, niin lähden luotanne.» Äiti riensi pois, kaikki tyttäret iloisesti hyppien hänen perässänsä. Laamanni huomasi tyytyväisenä, että rakkaudella on tehokkaampi voima kuin pelonalaisuudella. Kohta istuivat kaikki vaunuissa. Annetaan niiden vieriä eteenpäin ja menkäämme katsomaan

Leonorea.

Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän. Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä, nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin kasvoihinsa.

«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten kanssa?»

«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta.

«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?»

«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla. Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!»

«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.»

«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles minua nyt vähän iloisemmin Leonore!»

«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.»

«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, -- niin pudista sinä vaan päätäsi! -- Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi mitään, siskoseni.»

«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!»

«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?»

«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä äiti minusta välittäisi.»

«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä, että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?»

«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma, jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...»

«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin! Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi -- niissä on jotakin niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; -- mutta odota! kunhan ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...»

«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä -- kuinka ne parannat?»

«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat tasaiset -- ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän paremmalla hoidolla. Ja nenäsi -- -- annappas minun nähdä! -- niin, jos se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs! Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi, niin luulen sinun olevan oikein kauniin.»

«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa.

«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin erityistä, -- ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan äidille siitä.»

«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän.

«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.»

Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa. Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi:

«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman kaunein nainen.»

«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi olla rakastettuna omassa kodissansa!»

«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja rakastan sinua niin paljon.»

«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.»

«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!»

«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.

«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla. Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän --.»

Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian hyvät!»

«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot. Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja! Tämä on hurmaavaa!»

Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa miten käy

Akselholman suurissa kesteissä.

Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä, arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä liian vanhoina tahi -- jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta, kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut. Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa, ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia. He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran -- veljesten B. -- tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi nähdessänsä luutnantti S--n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S. pyysikin neiti T--n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan. «Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!» Angleesi vieri Petrean nenän ohitse.

«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla.

«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.»

«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?»

«Niin, sitä minä en todellakaan voi sanoa!» vastasi Louise hymyillen.

«Ettekö?» tiuski assessori, «no sitten minä sen teille sanon, Louise sisko. Niin, minä tulin tänne vartavasten katsomaan Eevan tanssia; juuri sen tähden tulin, sen tähden enkä minkään muun. Mitä typeriä juonia oli antaa hänen jäädä kotiin? Te muut olisitte kaikki tyyni saaneet jäädä kotiin ennemmin kuin Eeva. Te itse, siskoseni niihin luettuna. Tuo Petreakin! Mitä hänellä on täällä tekemistä. Hän on aina ollut minulle loukkauskivenä, mutta nyt en enää kärsi häntä ollenkaan, kun hänellä ei ollut järkeä jäädä kotiin Eevan sijasta; ja tuo pieni oikkupussi, joka tuossa tanssii aikamiesten kanssa ikäänkuin olisi jo oikea ihminen! Eikö hän olisi voinut saada sokuripalaa ja jäädä kotiin, sen sijaan että nyt ajelehtii täällä? Te olette ikävät ja tuhmat kaikki tyyni ja tämmöiset juhlapidot ovat kauheinta mitä tunnen!»

Nauraen tuolle mielenpurkaukselle liiteli Louise, pois valssissa Jacobin kanssa ja kreivitär Solenstråle -- tanssiaisten aurinko -- lausui heidän liidellessänsä hänen nojatuolinsa ohitse: «charmant, charmant!».

Tämän keveäliikkeisen sopusuhtaisen parin edellä kierteli toinen pari varsin hillittömästi, vetäen puoleensa kaikkien katseet; Saara ja intohimoinen Schwartz ne siinä tanssivat. Saaran todellakin hurmaava kauneus, hänen pukunsa, ylpeä ryhtinsä ja säihkyvät silmänsä herättivät kummastusta ja ihailua, ja kaikkialla missä hän liiteli ohitse kuului katselijain huulilta «ah!» joka ilmaisi heidän ihailunsa tunteita. Katsellessansa häntä Petrea vallan unohti vielä istuvansa. Petrea ei mielestänsä ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin hurmaavaa kuin oli Saara valssin pyörteissä. Mutta kreivitär Solenstråle nojatuolissansa ei sanonut sanaakaan siitä parista; jopa luulivat muut huomaavansa moittivan piirteen hänen suupielissänsä. Aftonstjernat liitelivät eteenpäin sangen arvokkaasti.

Valssin loputtua tuli Elise Saaran luokse; «tyttö kultani!» hän lausui ystävällisesti mutta vakavasti, «sinä et saa tanssia sillä tavalla. Rintasi ei siedä sitä. Miten sinun on lämmin. Oikeinhan hehkut!»

«Sehän on minun ilmanalaani!» vastasi Saara hymyillen; «siitä minä voin mainiosti!».

«Istu seuraavan tanssin aikana, minä pyydän sinua! On todellakin vaarallista noin kuumeta.»

«Ensi tanssinko? Mahdotonta! Minä olen luvannut sen eversti H...lle.»

«Älä ainakaan tanssi seuraavaa valssia, ja jos tahdot olla minulle mieleen, niin älä ainakaan tanssi sitä Schwartzin kanssa. Hän tanssii niin hurjasti eikä semmoinen ole terveellistä; sitä paitsi se ei ole sopivaa eikä kaunistakaan.»

«Juuri hänen kanssansa minä mielelläni tanssin valssia!» vastasi Saara uhkamielisesti ja ylpeästi mennessään pois. Loukattuna ja tyytymättömänä palasi äiti paikalleen.