Chapter 12

Puutarha oli kummallisen näköinen, eikä siinä kaikki suinkaan ollut niin kuin luonnon mukaan olla piti. Sillä vaikka se oli vallan viljelemätön ja huhtikuun lumi peitti maan ja sen ainoan koristuksen, muutaman matalan hedelmäpuun oksat, niin riippui niissä kuitenkin -- vallan vastoin luonnonlakeja -- runsain määrin hedelmiä. Mitä kauneimmat renettiomenat ja appelsiinit riippuivat oksista ja loistivat päivänpaisteessa. Nytpä kuului huudahtuksia jos jonkinlaisia ja vaikka sekä Jacobi että Henrik vakuuttivat, etteivät voineet selittää semmoista luonnotonta luonnonilmiötä, niin he eivät kuitenkaan voineet muista torjua epäluuloa, että he olivat osallisina tuohon loitsimiseen, vaikka kyllä koettivat näyttää syyttömyytensä toteen. Kuitenkin oltiin siinä suhteessa yksimieliset, että hyvät hengettäret eivätkä pahat siinä olivat pitäneet peliänsä, ja hedelmät poimittiin pelotta ja pantiin koreihin. Hengettäriä ylistettiin sekä suorasanaisesti että runomitalla, eikä milloinkaan ennen ole vietetty hauskempaa hedelmänkorjuuta. Laamannin oli vaikea saada kuulijaa ehdotellessaan tuohon syreenikujaa, tuohon hyötymansikkamaita, lehti- ja huvimajaa. Kovin häntä harmitti tilan puute. »Jospa saisi tuon puretuksi!» hän lausui keppinsä ponnella koputtaen korkeata punaista lauta-aitaa, joka toisella puolella oli puutarhan rajana. »Katsos tähän, Elise! Kurkistapas tästä raosta; näetkö tuon mainion tontin tuossa, joka yltää joelle asti. Aatteles, mikä mainio huvipaikka siitä tulisi, jos se viljeltäisiin ja siihen puita istutettaisiin! Siitähän syntyisi oikea aarre kaupungille, joka nykyään on läheisen kunnollisen kävelypaikan puutteessa. Ja nyt se on tuossa autiona ja käyttämättömänä, siinä kun ei käy muita kuin muutamia lehmiä laitumella, ainoastaan sen vuoksi, että sen omistaja ei älyä käyttää sitä hyväksensä ja sen vuoksi, ettei kunnon kaupunkimme »isillä» ole kyllin päättäväisyyttä, yhteishenkeä -- public spirit'iä -- että voisivat määrätä siihen varoja ja lunastaa sen yhteiseksi hyödyksi. Jospa olisin kyllin varakas ostaakseni sen -- niin pianpa se tulisi toisennäköiseksi ja siinä kulkisi ihmisiä eikä elukoita, ja tämän aidan kaadattaisin heti ja yhdistäisin tämän puutarhan suurempaan alaan. Siitäpä vasta tulisi istutusmaa!»

»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme».

»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille. Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin mielestäsi, Elise?»

Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi. Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista. Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua puutarhuriksi.

Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää. Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi hänelle uskotella.

Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä, vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on, että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e., jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu «vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli.

*Puhdas* oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta. Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle. Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja oikea *taloudenhoitajanero*. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme», välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta. Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja sisälsi.

* * * * *

Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin

Petrea.

Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon. Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä. Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään «kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli -- vaikka Louise ei tahtonut sitä myöntää -- jonkinmoinen taideaisti. Aina hän puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi -- saisi melkein sanoa -- sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa, heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe», ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla sanoilla:

«Germanian rannoilta palasi hän rantoja rakkaita katsomaan, pois sodan vaaroista halasi hän nähdäksensä isänmaan. Banér! Mi murheesi, kun kyyneleesi vuotaa? Enk's ystäväs lie, vaiko hulluna toivon ma suotta!»

Lieneekö syy ollut siinä, ettei minkään paperin leveys riittänyt säkeitten yhä lisääntyvälle pituudelle, tahi lieneekö joku estänyt kappaleenjatkumista, varmaa vaan on, että siihen se pian jäi. Ei toinenkaan leikilliseen suuntaan kirjoitettu runo, joka oli aiottu kilpailemaan rouva Lenngrenin viehättävän runottaren kanssa, joutunut alkusäkeitä pitemmäksi. Se alkoi seuraavasti:

«Oli kreivin linna Elfvakolastie, ja oli Ruotsissa se linna; Stjernebergen tytär ainut Melanie kukoisti siellä yksin kaunihinna.»

Paraikaa Petrea sepitti runoa, jonka nimi suurilla kirjaimilla kirjoitettuna oli «Maailman Luominen». «Maailman Luomisen» alku oli

«Kaaos.

Pimeys synkkä varjoihinsa kätki ijäti maailman; odotti turhaan rientäväinen hetki pimeyden loppuvan. Tää maa min inehmot nyt täyttää oli tyhjää vaan. Ja kauniit tähtitaivahamme näyttää ei saaneet valoaan, Vaan hän on aina ollut ja hän se aina jää...»

Sen valon kipinän välähdettyä pysähtyi «Maailman Luominen» sen tuomion alaisena, ettei Petrea sitä milloinkaan vapauttaisi kaaoksestansa. Petrealla oli ylipäänsä suuri taipumus ryhtyä suuriin yrityksiin, ja aina epäonnistua. Epäonnistuminen koski häneen joka kerta syvästi ja katkerasti, mutta kukistamaton rohkeus pulppusi lähteensuonen tavoin aina hänessä, kohotti hänet epäonnistumisen masennuksista ja kehoitti häntä uudestaan koettamaan onneansa. Veri nousi hänelle päähän ja kuohui siinä puoliaatoksina, mielikuvituksina ja haaveiluina; hänen sielunsa ja luonteensa olivat täynnä levottomuutta. Milloin hän oli rajattoman iloinen ja vallaton, milloin taas ihan syyttä yhtä rajattomasti onneton! Petrea raukalla ei ollut minkäänlaista arvokkaisuutta. Rumasti hän astui, rumasti hän seisoi, rumasti hän kumarsi, rumasti hän istui, rumasti hän pukeutui ja saattoi sen kautta usein pahaa mieltä äidilleen, joka oli hyvin herkkä kaikelle semmoiselle. Ja se tuotti Petrealle suurta tuskaa, hän kun oli niin lämminsydämminen ja suorastaan jumaloitsi äitiään. Saaraakin Petrea syvästi rakasti ja ihaili, mutta hänen hellyyden ilmaisutapansa olivat enimmäkseen niin kömpelöt, että ne useimmiten tuntuivat rakkauden esineestä pikemmin vastenmielisiltä kuin miellyttäviltä. Tieto siitä katkeroitti osaksi Petrean elämää, mutta se johti häntä vähitellen semmoiseen rakkauteen, joka ei punnitse käytöksen arvokkaisuutta ja joka ei milloinkaan jää herättämättä vastakaikua. Välistä Petrea selvään tajusi olemuksensa kaaoksen, mutta välistä hän myöskin aavisti kaiken vielä kerran tasautuvan ja itse silloin kehittyvänsä tavallisuutta ylemmäksi. Silloin hänen oli tapana puoliksi leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa. Louise halveksi sangen suuresti Petrean ennustuksia, mutta pikku Gabrielle uskoi niihin. Häntä sitäpaitsi siskon kaikki vehkeet erinomaisesti huvittivat, ja Petrea uhrasi hänelle kaikki kauneimmat kultapaperitemppelinsä, omatekoiset taulunsa kuvattuine paimenneitoineen ja alttareineen ja tyyneessä vedessä uiskentelevat autuudensaarensa, jonka lahdelmiin purjehtivat pienoiset pähkinänkuoriset silkkipurjeiset laivat tuoden lastineen sokusuurimoita. Niitä saaria muodostaessaan ja niihin istuttaessaan kummallisia kukkia ja koreita hedelmäpuita, oli Petrea sydämmessään ensikertaa aavistanut autuutta. Petrean ulkomuodon voi sanoa kuvastavan hänen sielunsa tilaa, sillä se oli sangen vaihteleva. Oli silläkin «puuskansa», täälläkin välistä valonvälkähdys tunkeutui kaaoksen lävitse. Kun hipiä oli epäkirkas, nenä punoittava ja paisunut, hän oli oikein ruma, mutta vilpoisempina hetkinä ja punan rajoittuessa yksistään poskiin hän voi olla oikein sieväkin. Ja väliin välähti -- ruminakin hetkinä -- hänen silmistänsä katse, hänen kasvoistansa ilme, joka saattoi Henrikin huudahtamaan: «No kummaa! Onhan Petrea kauniskin!»

Sekasortoisessa sielussa on väittelemishalu synnynnäinen. Se on eri luonteiden ristiriitaisuus. Ei ollut ainoatakaan ainetta, josta ei Petrealla ollut omat arvelunsa, eikä mitään, josta hän ei olisi tahtonut päästä selville; senvuoksi hän keskusteli ja väitteli kenen kanssa vaan sattui seuraan, selvitteli eli oikeammin sotki politiikkaa, kirjallisuutta, ihmisen vapaata tahtoa, taidetta ja Jumala tiesi mitä kaikkea; äidin lempeälle, hiljaiselle sielulle se oli hyvin vastenmielistä ja se saattoi Petrean muun säädyttömyyden ohella -- etenkin palvelemisintonsa tähden -- usein naurunalaiseksi, joka muka on niin suuri vika maailmassa, mutta joka enkelien tuomioistuimen edessä merkitsee niin sanomattoman vähän tahi ei mitään.

Leonore.

Huolimatta äidin syleilystä ja sanoista «sinä pikku armas, sinä pikku runotar kulta!» oli Leonore kuitenkin vähitellen tuskaantuneena huomannut olevansa ruman ja kaikkea viehättäväisyyttä ja miellyttäviä avuja vailla. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka vähän hänellä oli kykyä viehättää ja miellyttää muita; hän huomasi varsin hyvin miten perheen ystävät ja tuttavat syrjäyttivät hänet toisten, parempiosaisten siskojen hyväksi. Se, ynnä kivuloisuutensa, tyytymättömyys olemukseensa katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ynseäksi ihmisille. Hän oli taipuvainen ottamaan kaikki raskaalta ja vaivaloiselta kannalta. Hän joutui hyvin helposti kiistaan siskojen kanssa ja kiivas luontonsa johti hänet riitoihin, jotka usein olivat hyvinkin katkerat. Senvuoksi Leonore tunsi olevansa hyvin onneton. Mutta ei! Ei kukaan kärsi turhaan, vaikka välistä siltä näyttääkin. Tuska on kuin aura, joka muokkaa viljelyskuntoon sielun pellon. Sen jälkeen ylhäällä asuva kylvää taivaallista siementä syviin vakoihin. Leonoren sielussakin se jo oli itämässä, vaikkapa vielä mullan peitossa. Hän ei itse sitä aavistanut, mutta hänen elämänkokemuksensa ynnä kodin henki olivat jo herättäneet kauneuden hänen sielussansa eloon. Hän muuttui syvämieliseksi ja tuntehikkaaksi ja vikojensa tunteminen vaikutti hänessä suurta vaatimattomuutta ja puhdasta nöyryyttä, avuja, joita ei mikään voita yksityisessä elämässä. Jos satut semmoisen henkilön läheisyyteen, niin tuntuu sinusta kuin siirtyisit auringon paahteesta vilvoittavaan siimekseen; suloinen, virkistävä tunne leviää sieluusi, joka silloin ikäänkuin rauhoittuu ja lepää.

Siihen aikaan kuin Leonore tässä esiintyy eteemme hän oli juuri parantunut punarokosta; mutta taudin seurauksena oli alituinen ja vaikea päänkipu, joka pakoitti hänet miltei lakkaamatta pysymään huoneessansa. Vaikka vanhemmat ja siskot usein kävivät häntä siellä katsomassa, siitä tuskin oli mitään iloa, sillä Leonore ei vielä osannut lempeydellä ja sydämmellisellä ystävällisyydellä saattaa hauskuutta ja viihtymistä ympärilleen! Mutta Leonore raukka! Kun näen sinun istuvan kivistävä pääsi kätesi nojassa, vaipuneena suruisiin mietteihin, tuntuu minusta kuin tahtoisin painaa pääsi rintaani vasten ja lohduttaen kuiskata sinulle ennustuksen, -- kuitenkin jääköön se toistaiseksi! Jätämme sinut nyt ja palaamme toiste hiljaiseen kamariisi. Ja sinä kodin ilo ja koristus, astu esiin kaunis

Eeva!

«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit. Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti. Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin häntä pukee».

Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa.

Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan

«pikku neitiä».

«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» -- sadekuuron ja kauniin sään --. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi. Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat: «mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä, ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä. Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon kanssa, joka valaisee yöt ja päivät.

Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen -- «tuon Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, -- siirrymme ikäänkuin päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis, mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista kirjoitelmista, jotka ovat otetut

Saaran päiväkirjasta.

Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa oli tarmoa!

Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla, vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys -- pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet pyrkimykset -- se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin minua kidutat ja poltat.

* * * * *