Chapter 10

«Niin!» huokasi Elise, «Jumala auttakoon kaikkia onnettomia pienokaisia maan päällä.»

Ehdottomasti katsahtivat molemmat puheenalaisen kodin ikkunaan. Jokin liikkui ikkunassa; nainen astui ikkunalaudalle; tumma lapsenpää kurkisti esiin hänen jaloissansa, mutta potkaistiin tieltä ja suuri valkoinen lakana putosi äkkiä eteen, peittäen kaikki mikä oli sisäpuolella.

«Hän on kuollut!» huudahtivat puolisot yhtaikaa ja katsahtivat toisiinsa.

Laamanni lähetti sinne heti kuulustelemaan miten asianlaita oli. Lähetti kertoi palattuaan herra N:n kuolleen pari tuntia sitten.

Kynttilä sytytettiin lakanan sisäpuolella ja siellä näkyi askaroitavan ahkeraan. Laamanni astuskeli silminnähtävästi liikutettuna edestakaisin lattialla. «Lapsi raukka! Pikku tyttö raukka! Mitäpä hänestä tullee? Lapsi raukka!» lausui hän kerta toisensa perästä. Elise luki miehensä sielusta hänen ajatuksensa. Jo kauan aikaa hän oli, huomattuaan hänen sydämmensä toivomuksen, totuttautunut ajattelemaan seikkaa, jonka lausuminen nyt kumminkin näytti olevan vaikeata. Viimein hän tukahuttaen huokauksen lausui:

«Ernst! pata, joka kiehuu kuutta pienoista suuta varten, ehkä voipi kiehua seitsemällekin!»

«Luuletko!» huudahti laamanni iloisesti säihkyvin silmin. Hän syleili hellästi vaimoaan, istahti hänen viereensä ja kysyi: «Mutta oletko koetellut voimiasi! Sinun osaksesi tulee raskain osa tästä perheenlisäyksestä. Kuitenkin, jos luulet itselläsi olevan uskallusta siihen -- niin täyttäisit sydämmeni hartaan toiveen!»

«Ernst, voimani ovat vähäiset», vastasi Elise pusertaen rikki kyyneleen, «eikä kukaan tunne sitä paremmin kuin sinä; mutta tahtoni kyllä on harras; -- minä koetan parastani, -- ja sinä tuet minua!»

«Niin! koettakaamme molemmat!» huudahti laamanni iloisesti nousten seisoalleen. «Kiitos Elise! Kiitos kultaseni!» hän jatkoi hellästi suudellen häntä kädelle, «menenkö heti noutamaan tänne lapsen? Mutta ehkä hän pelkää seurata minua!»

«Tulenko mukaasi hänen luoksensa?»

«Sinäkö! Mutta tuleehan jo pimeä ja sataa!»

«Voimmehan ottaa sateenvarjon. Sitäpaitsi panen sadetakin ylleni ja olen heti valmis!»

Elise meni panemaan yllensä ja laamanni auttoi hänen päällensä sadetakin ja päällyskengät hänen jalkaansa ja piti huolta hänestä jos jollakin hellällä tavalla. Elisen ja Pirkon järjestettyä yhtä ja toista läksivät puolisot kotoa lasten äärettömän uteliaina ja kummastuneina kokoontuessa heitä katselemaan.

Kuljettuaan sateessa ja tuulessa kadun poikki ja hapuiltuaan pimeitä rappusia ylös, saapuivat puolisot viimein herra N:n ovelle. Se oli raollaan, heikko sammumaisillaan oleva tuli näkyi sisältä, heittäen epämääräistä valonheijastusta huoneessa oleviin esineihin. Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt huoneessa, joka oli niin autio, että olisi luullut siinä rosvojen käyneen ryöstämässä. Hylättynä makasi vainaja vuoteellaan eikä sen vieressä näkynyt mitään semmoista, joka olisi helpoittanut kuolevan viimeistä kamppausta. Vaate peitti vainajan kasvot. Laamanni astui ruumiin luokse, kohotti vaatetta, katseli ääneti hetkisen vainajan kangistuneita piirteitä, koetteli valtasuonta ja peitti jälleen hiljaa kasvot. Kääntyessään Elisen puoleen oli tämä sangen kalpea.

«Missä on lapsi?» kysyi Elise hätäisesti. He katselivat tarkastellen ympärillensä. Musta ihmisen muotoinen varjo näkyi liikahtavan nurkassa. Siellä oli pikku orpo; hän istui siinä yölinnun tavoin painautuneena seinää kohti. Elise lähestyi ja tahtoi ottaa lapsen syliinsä, kun äkkiä pieni käsivarsi kohosi tähdäten hurjan lyönnin Eliseen. Elise peräytyi säikähtyneenä; mutta heti sen perästä hän lähestyi uudestaan hellästi puhutellen villiä lasta. Tämä nosti jälleen uhkaavasti käsivartensa, mutta voimakkaat miehen kädet tarttuivat äkkiä niihin ja luja, vakava katse kohtasi häntä niin, että hän vapisi sen vaikutuksesta, tunsi itsensä voitetuksi ja alistui voimallisemman valtaan. Laamanni nosti hänet ylös ja asetti hänet polvellensa. Lapsen koko ruumis värisi.

«Älä pelkää meitä!» lausui Elise hyväillen; «me olemme sinun hyvät ystäväsi. Tahdotko seurata meitä kotiin pikku lasteni luokse tänä iltana, niin saat maitoa ja vehnästä heidän kanssansa ja saat sitten nukkua pienessä sängyssä, jossa on ruusunpunainen peite.»

Valkoinen maito, ruusunpunainen peite ja Elisen lempeä ääni ja käytös näkyivät vaikuttavan rauhoittavasti lapseen.

«Kyllä minä tulisin mukanasi», hän vastasi, «mutta mitä isä sanoo herättyään?»

«Hän kyllä on tyytyväinen!» vakuutti Elise käärien lapsen lämpöiseen saaliin.

Samassa kuului heikkoa melua rappusista. Pikku Saara huudahti hiljaa ja rupesi uudestaan värisemään. Herra N:n taloudenhoitaja astui sisään kahden nuoren pojan seuraamana; laamanni ilmoitti hänelle päätöksensä pitää huolta Saarasta ynnä hänen isänsä jättämästä omaisuudesta. Viimeisiä sanoja kuullessansa rupesi muija äänekkäästi kiroilemaan ja meluamaan, niin että laamannin oli pakko rangaistuksen uhalla häntä vaientaa. Hän lähetti sitten toisen pojista hakemaan talon isäntää ja sovittuaan hänen kanssansa varokeinoista vainajan mahdollisen jälkeensä jättämän omaisuuden säilyttämiseksi, hän nosti pikku Saaran käsivarrelleen, kääri hänet hyvästi päällysnuttuunsa ja läksi vaimonsa kanssa pois.

Sillaikaa vallitsi pikku Frankien joukossa mitä suurin uteliaisuus. Elise oli mennessään kertonut heille ehkä palatessaan tuovansa heille pienen sisaren. Eikä voi kuvailla minkä mullistuksen ne sanat saivat aikaan lapsijoukossa ja mitkä arvelut ja aavistukset sen johdosta pyörivät lasten päässä. Kandidaatti ei voinut vastata heidän kysymyksiinsä eikä tyydyttää heidän uteliaisuuttansa, mutta tyynnyttääksensä joukon kiihkeätä mielentilaa hän antoi lasten hyppiä harakkata huoneiden lävitse asettuen itse «harakkaparven» etunenään. Oikea harakkaparvi ei olisi joutuisemmin kiiruhtanut lentoon kuin äsken mainittu lapsijoukko, kun salin ovi aukeni ja laamanni rouvineen astui sisään. Petrea näytti äärettömän uteliaalta, kun laamanni avasi väljän päällysviittansa ja hiljaa laski siitä alas jotakin, jota Petrea aluksi kauhistui ja luuli nokikolariksi, mutta joka lähemmin tarkastellessa olikin kovin hento ja laiha yhdeksänvuotias mustatukkainen, tummaihoinen ja tavattoman suuri- ja mustasilmäinen tyttönen, joka melkein ällistyneenä hänen ympärilleen kokoontuneita uhkaavasti katseli valkoisia liinaharjaisia pienokaisia.

«Tuossa teille on uusi sisko!» lausui isä lähennellen lapsia toisiinsa. «Saara! siinä ovat siskosi! Rakastakaa toisianne ja olkaa kiltit yhdessä!»

Lapset katselivat kummastuneina toinen toisiansa; mutta Henrik ja Louise tarttuivat suojelevasti pienen vieraan tulokkaan käteen ja kohta kaikki kilvan sanoivat häntä tervetulleeksi.

Lasten illallispöytä katettiin. Sytytettiin lisää kynttilöitä. Seura oli erittäin hilpeällä mielellä. Uhrattiin tervetuliaisantimia vastatulleelle. Louise toi kaksi toista vuotta vanhaa konvehtipalasta ynnä pienen rasian, jossa niitä saattoi edelleen säilyttää.

Henrik lahjoitti Saaralle punaisen vaskitorven sekä opetti häntä uutterasti puhaltamaan sitä.

Eeva lahjoitti nukkensa, Josefinen, jolla oli uusi punainen harsopuku.

Leonore sytytti punavihreän vaharullansa tummasilmäisen Saaran eteen.

Petrea ... ah! Petreakin tahtoi niin sydämmestänsä antaa jotakin. Hän etsi kaikki kätkönsä; mutta oi; niissä oli ainoastaan rikkinäisten lelujen tähteitä. Tässä kädetön nukki, tuossa jalkapuoli pöytä, tässä kaksi sokuriporsaan puoliskoa, tuossa päätön ja hännätön koira! Kaikki Petrean lelut olivat omistajansa monenmoisten kokeiden vaikutuksesta joutuneet katoavaisuuden alaisiksi, jopa piparkakkusydänkin, jota hän tavallisesti näytteli Gabriellelle houkutellaksensa hänet luoksensa, oli juuri samana päivänä ahneuden onnettomana hetkenä luiskahtanut alas Petrean kurkusta. Petrealla ei toden totta ollut mitään, joka olisi voinut käydä kunnollisesta lahjasta Hän käsitti sen itse huoaten; hänen sydäntänsä kirveli, ja jo rupesivat kyyneleet vierimään pitkin hänen nenäänsä, kun äkkinäinen mieleenjuolahdus häntä lohdutti. Nainen ruusupensaan luona! Se aarre hänellä vielä oli; se riippui vielä vahingoittumatonna lasin takana kehyksissä sinisestä nauhasolmusta hänen sänkynsä yläpuolella. Ainoastaan silmänräpäyksen Petrea epäröitsi; tuossa tuokiossa hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja irroittanut taulun seinästä. Sitten hän riensi säihkyvin silmin, hehkuvin poskin toisten luokse lahjoittamaan kalleimman tavaransa ja juhlallisesti selittämään, että Saara on nyt ruusupensaan luona polvistuvan naisen omistaja.

«Pikku Afrikka», näytti sangen vähän välittävän pienten europpalaisten uhreista. Hän kyllä otti ne vastaan, mutta pani ne heti syrjään sen enempää niihin katsomatta, ja se seikka antoi Louiselle aihetta tarjoutumaan niiden säilyttäjäksi.

Kesken kaikkia noita pikku tapahtumia astui assessori sisään ja katseli urkkivasti ympärillensä, näytti valkoisia hampaitansa ja mumisi itsekseen: «niin, aivan oikein. Tiesinhän minä sen!» «No», lausui hän sitten ääneen ja toruen sydämmellisesti pudisti ystäviensä käsiä, «huomaanpa teillä mielestänne olevan liian vähän omia kakaroita talossa, koska vielä haalitte tänne muidenkin. Kuinka monta aiotte vielä koota tänne? Tuleeko huomenna taas uusi? Ettekö tulleet toimeen ennen kuin saitte tyttöjä ummelleen puolitusinaa? Ja mitä tässä vielä tullee? Kohta ei pääse kulkemaankaan tässä talossa vaan vesain tähden? Voipi luulla teillä olevan niin paljo kultaa ja rikkauksia liikaa, että teidän välttämättömästi täytyy mättää niitä muillekin. No onnea vaan! Lykkyä tykö!»

Laamanni ja hänen rouvansa vaan hymyilivät vastaukseksi ystävänsä torumiselle ja pyysivät häntä jäämään heille illalliselle. Mutta aikaa hän ei sanonut itsellään olevan, vaan läksi pois ensin poimittuaan suuria päärynöitä taskuistaan ja pantuaan ne ruokaliinojen alle lasten lautasille. Kullakin liinalla oli oma merkkinsä ja Saaran ruokaliinaan oli solmittu kullankarvainen nauha. Päärynän alta hänen lautaseltaan löydettiin suurenarvoinen seteliraha. Se oli assessorin lahja orvolle, mutta ei antaja milloinkaan tunnustanut sitä antimeksensa. Se oli hänen tapansa.

Kun äiti otti Saaraa kädestä viedäksensä hänet nukkumaan, oli Petrea sanomattomasti iloissaan nähdessään Saaran kaikista lahjoistansa ottavan mukaansa ainoastaan ruusupensaan luona olevan naisen, jota hän näkyi mielihyvällä katselevan. Hauskassa makuuhuoneessa valtasi Saaran kova suru. Harvinaisen runsaat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi ääneen isäänsä. Elise piti häntä hiljaa sylissänsä ja antoi hänen itkeä loppuun. Hiljaa hän riisui hänet sitten ja kantaessansa uupuneen lapsen vuoteelle oli hänellä ilo tuntea miten Saara hellästi kiersi kätensä hänen kaulaansa. Petrean antama taulu ripustettiin Saaran vuoteen ylle. Lumivalkealla tilalla vaan «pikku Afrikka» ei voinut saada lepoa eikä rauhaa. Hänen tummat silmänsä katselivat urkkivina ympäri huonetta ja kädet puristivat suonenvedontapaisesti Elisen valkeata leninkiä: «Älä mene pois!» lapsi kuiskasi, «he tulevat muuten minua tappamaan!» Silloin otti Elise lapsen kätöset omiinsa ja saneli hänelle yksinkertaisen, hurskaan lapsenrukouksen, saman kuin oli opettanut omillekin pienokaisillensa. Saara toisti sanat, ja vaikka hän tekikin sen niin koneentapaisesti, hän rauhoittui siitä kuitenkin vähäsen; mutta kun hän vielä vähä väliä kovasti vavahteli ja yhä edelleen piti kiinni Elisen puvusta, istahti Elise hiljaa hänen viereensä. Toiset pienokaiset huusivat hänelle: «äiti, laula meille laulu kyyhkysestä! Oi, laula se!» Ja äiti lauloi suloisella hiljaisella äänellään pienen laulun, jonka itse oli sepittänyt lapsillensa.

Tuoll' istuu oksalla kyyhkynen niin puhtoinen, rukoukset hän kuulee lapsoisen lailla Kristuksen.

Valkosiivet hän riemuin kohottaa, ylös käy hänen tie, rukoukset lasten kun ilmoille saa, isän luo hän ne vie.

Luo lasten hän palajaa jällehen ja mukanaan isän siunauksen hän ylhäisen tuo lapsille maan.

Siis lapset pienoiset rukoilkaa vaan, kyllä varmasti valkokyyhky taivahan oksaltaan heitä kuulevi.

Laulun kestäessä laskihe rauhan kyyhkynen lapsen sieluun. Ystävällisiä kuvia leijaili Saaran mielikuvitelmissa. Nainen ruusupensaan luona ja Elise muuttuivat samoiksi henkilöiksi, ruusut tuoksuivat suloisesti ja pitkien mustien ripsien yhä enemmän lähestyessä poskia tuntui Saarasta kuin valkoinen, suloisesti laulava lintu hyväillen ja rauhoittaen olisi levittänyt siipensä hänen ylitsensä. Vähitellen aukeni pikkuinen käsi ja laski irti leningin, itkettyneet silmät sulkeutuivat ja levon rauha levitti vaippansa orvon yli.

Elise nousi hiljaa ja meni toisten lasten vuoteitten luokse. Laulu «Kyyhky oksalla» oli nukuttanut heidätkin, ja painettuaan äidin suudelman kunkin poskelle ja puhuttuaan Pirkolle vastatulleesta ja saatuaan lapsirakkaalta kunnon eukolta vakuuttavat lupaukset heidän hyvästä hoidostaan, riensi Elise puolisonsa luokse.

Innokkaasti laamanni kuunteli mitä Elise kertoi Saarasta. Tämä uusi perheenjäsen, tämä huolien lisä näytti ikäänkuin laajentaneen ja elvyttäneen hänen sieluansa. Hänen silmänsä säihkyivät hellästä liikutuksesta, kun hän keskusteli Elisen kanssa lasten tulevaisuudesta. Evelinan kertomus, joka vielä oli hänellä ja Elisellä tuoreessa muistissa, näkyi vaikuttaneen häneen, kiihoittaneen häntä kodillensa ja lapsillensa luomaan ihan toisen elämänkuvan.

«Meidän ei tule kasvattaa lapsiamme oman itsemme vaan heidän itsensä tähden!» hän lausui lämpimästi. «Heidän onneaan meidän tulee etsiä. Me kyllä vielä keksimme mikä on niin yhdelle kuin toisellekin lapselle hyödyksi; koettakaamme vaan voittaa ja säilyttää heidän täydellinen luottamuksensa. Ja jos luonteeni karkeus ja kovuus vieroittaisi heidät minusta, niin auta sinä minua, Elise; anna heidän salaiset huolensa ja toiveensa saapua tietooni kauttasi.»

«Niin, minnekä muuten menisin?» vastasi Elise hellästi. «Sinä olet tukeni, paras voimani tässä elämässä. Miten heikko olisinkaan ilman sinua.»

«Ja ilman sinua, Elise, olisi voimani muuttunut kovuudeksi. Luonto antoi minulle vallanhimoisen mielen. Minulla on ollut ja on vieläkin paljon vaivaa sen kukistamisessa. Mutta Jumalan avulla se vielä onnistuu. Eliseni! Koettakaamme tulla yhä paremmiksi! Lasten tähden, saattaaksemme heidät onnellisiksi, koettakaamme jalostuttaa itseämme!»

«Niin, sitä tahtokaamme Ernst! Saattakoon kodinrauha aikaiseen rauhanhengen kotiutumaan heidän rintaansa.»

«Me kyllä teemme heidät onnellisiksi!» jatkoi isä yhä lämpimämmin. «Jumalan avulla ei kukaan ole heistä vaeltava epäonnistuneena tahi sielunsa puolesta raajarikkoisena elämänsä läpi. Pikku tyttöseni! Teistä ei saa, tulla kypsymättömiä ihmisiä! Eivät mitkään harhatoiveet saa soaista teidän silmiänne elämän tosi rikkauden suhteen. Te ette milloinkaan saa isota jaloutta, jota en voi teille hankkia. Ah! onhan elämä kyllin rikas, ruokkiaksensa kaikkia taivaan lintuja, eikä kenenkään tarvitse olla osattomana tässä maailmassa. Te, viattomat olennot, ette saa jäädä ilman voimaa ja elämäniloa; teidän pitää saada tuntea tosi elämää, joka suo siunausta joka päivälle, tarkoitusta jokaiselle toimelle, se on tuottava teille rauhaa ja omintakeisuutta surussa ja ilossa, elämässä ja kuolemassa!»

Kuunnellessansa niitä sanoja Elise tunsi ikäänkuin raittiin tuulahduksen täyttävän sielunsa. Ei mikään enää tuntunut hänestä vaikealta. Keveiksi muuttuivat, kaikki elämän vaikeudet ihanan tarkoitusperän tähden. Ja ajatellessaan sitä miehekästä, palavaa sydäntä, joka niin lämpimästi sykki hänen ja lasten hyväksi, tunsi Elise ylpeästi iloiten, että hän voi *katsoa ylös* mieheensä ja samalla hän tunsi jalon nöyryyden tunteen ikäänkuin hiipien täyttävän sydämmensä. Hän kumartui, ja suuteli miehensä kättä hellästi.

Laamanni ei pitänyt siitä, sillä tosi miehekkäänä ja voimakkaana miehenä hän kuten muutkin hänen kaltaisensa mieluummin itse ihaili naista kuin -- ainakin ulkonaisesti -- oli heidän ihailtavanaan. Sen tähden hän hieman tyytymättömästi veti pois kätensä.

«Minkä tähden en saa suudella kättäsi», Elise kysyi, «jos se minua huvittaa?»

«Sen tähden että se ei minua huvita, etkä saa toiste tehdä niin!»

«No no, ukkoseni, ei sinun tarvitse niin ankarasti kieltää sitä minulta. Ehkei se milloinkaan enää minua huvitakaan.»

«Sitä parempi!»

«Ehkei. Mutta menkäämme nyt levolle.»

TOINEN OSASTO.

Uusi koti.

«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista, joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa, olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät -- jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.»

Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli muuttamassa.

Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä) ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla. Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita, vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa. Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita, karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan kunniaksi menivät menojaan.

«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy kaikki päin mäntyyn. 'Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun toimittaa!' sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan. Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että solmu kestäisi.»

Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta! Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä:

«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että kompastuu ja lipeää niin että...»

«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!»

«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista säästäväisyyttä! Totta tosiaan!»

«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!»

«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin, niin, sanon! Nyt *tahdon* mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun... Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä? Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin toinenkin!»

Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan, joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin.

Perhe muutti sinä päivänä uuteen taloon. Laamanni Frank oli lunastanut sen ynnä pienen puutarhan omaksi ja rouvansa elinajaksi ja kaksi vuotta oli siinä nyt puuhattu, muurattu ja uudistettu ja muutoksia tehty; suljettu muutamia ovia, avattu toisia, kunnes hän oli saanut kaikki tahtonsa mukaiseksi mukavaksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Hänen rouvansa oli luottaen jättänyt kaikki hänen määrättäväksensä, iloisena siitä että pääsi -- joka kuitenkin vaivoin onnistui -- kuulemasta muurarein ja puuseppien melua, ryömimästä lastuissa, telineiden alla, muurisavikaukaloiden välitse y. m. Seinäpaperit ynnä muut koristukset oli laamanni sitä vastoin jättänyt hänen ja tytärten valittaviksi.

Nyt hän astui niin tyytyväisenä rouvansa rinnalla toisesta kerroksesta toiseen, toisesta huoneesta toiseen iloiten mukavasta, tilavasta ja hauskasta «pesästä», mutta kuitenkin melkein eninten Elisen suuresta tyytyväisyydestä hänen toimiinsa. Tällä kertaa rouva ei päässytkään tarkastamatta koko taloa kellareista alkaen aina vinnille, mankeloimishuoneesen ja halkoliitereihin saakka.