Chapter 8

Hän vaipui alas ja vajosi tyynylle, päästämättä kuitenkaan miehensä ja poikansa käsiä. Nämä seurasivat kaikkia hänen liikkeitään mitä syvimmän huolen valtaamina.

-- Kron, -- kuiskasi hän miehensä korvaan; -- joku hiipii tuolla oven takana... Mene sinne varpaillasi ja katso, kuka siellä on.

Kivalteri noudatti kehoitusta ja avasi äkkiä oven.

-- Se on Karin, -- huusi hän. -- Mitä sinä tahdot?

-- Sinäkö siellä oletkin, senkin piru! -- huusi rouva; -- tule tänne sisään ... tule silmänräpäykseksi!

Palvelustyttö astui sisään huoneeseen. Hänen kasvojensa ilme todisti suurta levottomuutta.

-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi hänen emäntänsä luoden häneen läpitunkevan katseen. Rouva Kronilla oli sellaisia katseita paljon varastossa.

-- Minä luulin ... luulin, että rouvalla oli minulle jotain asiaa, -- sammalsi tyttö.

-- Vai niin, vai luulit sinä sitä, ja kuitenkaan et tullut sisään, vaan pysähdyit oven taakse suu kiinni ja korvat höröllä!

-- Kiltti rouva, en minä ole tehnyt mitään pahaa -- vakuutti Katarina, silmäten väliin emäntäänsä kasvoihin, väliin pöydällä olevaan tyhjään kuppiin.

-- Sinä kuuntelit, senkin peto! -- ähisi rouva -- sinä kuulit minun sanovan, että minä olen kätkenyt rahoja lattian alle ... myymäläkojuun ... jota pidän kaupungissa ... etkö kuullutkin?... Auttakaa! Auttakaa! huusi hän vaipuen sohvalle, ruumiin suonenvedon tapaisesti nytkähdellessä; -- minä kuolen! Minä kuolen... Taivaan Jumala ja luoja!

-- Juokse heti asessorin tai kenen muun lääkärin luo tahansa ... ensimmäisen, jonka saat käsiisi, -- käski kivalteri, työntäen Katarinan ulos ovesta. Vankka mies vapisi kuin haavan lehti.

-- Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! -- vaikeroi kivalterin vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. -- Kron parka! Lapsi raukka! Minun loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen... Kuolema raivoo suonissani ... tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!... Jumala minua armahtakoon... Kron! Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat langenneet... Minä olen ollut liian ankara... Oikeus ei aina ole hyvä, vaikka se onkin oikeus... Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta... Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta huolehtii ja pitää sinua puhtaana?... Kron, myy vaatekauppa ... älä kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin... Älä unohda neljättä lautaa akkunasta lukien... Tuo palvelustyttö ... tyttö ... mahtoiko hän kuulla?... Pidä häntä silmällä, sillä... Nyt muistan... Hänen silmänsä ... helvetilliset silmänsä!... Kuppi! Kuppi!... Toimita hänet kiinni ... oh...»

Vaimo vaikeni -- vaikeni ikuisesti. Isä ja poika polvistuivat hänen jäykistyneen ruumiinsa ääreen.

XV

LOHDUTUS MURHEESSA

-- No, mitä tänne kuuluu? -- kysyi asessori Hagel, astuessaan hengästyneenä kivalterin makuukamariin, lähestyen sohvaa, jolla kuollut makasi.

-- Kuollut, kuollut! -- vastasi kivalteri, joka istui sohvan vieressä olevalla tuolilla.

-- Kuollut, kuollut! -- toisti Albert, seisoen akkunan luona.

Isän ja pojan kasvot olivat melkein yhtä kalpeat kuin kuolleen.

-- Minä huomaan sen... Sepä tapahtui äkisti, -- sanoi asessori, pidellen ruumiin toista kättä ja tarkastellen hänen kasvojaan.

-- Niin, kovin äkisti! -- valitti leskimies; -- hänen tuskansa olivat kauheat.

-- Vai niin, vai niin, mutta, -- jupisi asessori, lähestyen kivalteria, -- milloin hän kuoli?

-- Täsmälleen tunti sitten, -- vastasi kivalteri.

-- Kertokaa minulle kaikki kuoleman yhteydessä olleet seikat, -- kehoitti lääkäri, istuutuen hänkin.

Kivalteri noudatti pyyntöä ja selvitti sairauskohtauksen kulun alusta loppuun saakka.

-- Vai niin, vai tuli hän huonommaksi sen jälkeen kun hän oli juonut liemen, -- virkkoi asessori; -- hm, hm!

-- Hän tuli huonommaksi juotuaan sitä, -- vakuutti Kron.

-- Onko rohdoksista mitään jäljellä! -- tiedusteli lääkäri.

-- Täällä on pussi, -- vastasi kivalteri, nousten ja mennen lipaston luo, jonka hän avasi ja otti sieltä esiin pienen paperipussin.

Asessori liikutteli sormellaan sen sisältöä ja tutki sitä tarkoin.

-- Rohdoksissa ei ole mitään vikaa, -- selitti hän; -- siitä olinkin kyllä varma ... tiesin sen ... mutta ... niin, missä on kuppi, josta sairas joi liemen?

-- Tässä, herra asessori, -- vastasi kivalteri, ottaen lipaston päältä kupin ja ojentaen sen lääkärille; -- eihän vain apteekissa ole tapahtunut mitään erehdystä?

Lääkäri vei kupin hyvin lähelle valoa, tarkastellen huolellisesti sitä vähäistä määrää, mikä oli rohdosta jäljellä kupin pohjalla. Sitten hän otti kynän ja kosketti sen sulalla pohjaa.

Ellei suuren surun masentama leskimies olisi lakkaamatta katsellut ruumista, olisi hän varmaankin ihmetellyt sitä merkillistä ilmettä, joka ilmestyi lääkärin kasvoille, kun hän oli hetken aikaa tutkinut liemen jäännöstä sekä haistellut siihen kastamansa sulan kärkeä.

Ei sekään herättänyt kivalterin huomiota, että lääkäri kietoi sekä kupin että sulan huolellisesti paperikääröön.

Albert tosin seurasi tarkkaan lääkärin liikkeitä, mutta hän ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Ehkä hän päätteli lääkärin tärkeän näköisestä kasvonilmeestä tämän tuumivan mahdollisuutta saada hänen rakas äitinsä heräämään kuolleista.

Keittiön puolelta kuului ääniä ja askeleita.

Ovi avattiin ja sisään astui kolme miestä, joista Kron tunsi yhden ammattitoverikseen, kivalteri Ekiksi Jakobin seudulta, sekä kaksi muuta miestä poliisipalvelijoiksi samasta piiristä.

Kron nousi ja meni heitä vastaan.

-- Tervetuloa, veli! -- lausui hän, ojentaen Ekille kätensä; -- tämä on sentään lohdutus murheessa.

-- Tietenpä, tietenpä, -- virkkoi Ek, nähtävästi hämillään.

-- Mutta miten sait näin pian tiedon onnettomuudestani -- kysyi Kron, puristaen lämpimästi virkaveljensä kättä; -- niin, miten sait näin nopeasti siitä tiedon?

-- Oh, varjelkoon, onhan muillakin hyvä vainu, ei yksistään Kronilla, -- vastasi Ek.

-- Olette menetelleet kerrassaan reilusti, hyvät miehet, -- selitti Kron, puristaen toistenkin käsiä.

-- Soo, -- mutisi Ek; -- toisin ajoin ajatellaan niin, toisin näin.

Toiset kaksi poliisimiestä katsoivat vuoroin Ekiin, vuoroin toisiansa, ja molemmat näyttivät selvästi ymmälle joutuneilta.

-- Kuka olisikaan aavistanut, kun minä muutamia tunteja sitten erosin sinusta, että tällainen tapaus nyt sattuisi! -- virkkoi Kron. -- Minun täytyy pyytää sinua ottamaan huostaasi huomispäiväinen esityslistani, sillä käsitäthän, etten minä mitenkään voi huomenna saapua kuninkaalliseen poliisikamariin... Eihän poliisimestari vaatinekaan, että minä...

-- Totta hemmetissä täytyy sinun huomenna olla poliisikamarissa, -- vastasi Jakobinseudun kivalteri, vaihtaen seuralaistensa kanssa merkitseviä silmäyksiä.

-- Oletko sinä hullu, Ek? -- kysyi Kron, sokeana ja kuurona kaikelle muulle, paitsi omalle suurelle onnettomuudelleen.

-- Hulluko, sanot! -- virkkoi Ek; -- juuri sinun on tultava sinne ennen muita... Jos kukaan on hullu, niin se olet sinä... Mitä hittoa sinä oikein ajattelit, veli Kron?

-- Mitä tämä merkitsee? Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? -- huudahti Kron, katsoen toveriaan suurin silmin; -- miksi tuijotat minuun tuolla tavalla?

Asessori, joka kivalterien keskustelun aikana oli kävellyt lattialla edestakaisin pitkin askelin ja miettivän näköisenä, pysähtyi Kronin eteen.

-- Liemessä oli myrkkyä, arsenikia, mies! -- ilmoitti lääkäri, luoden puhuteltuun läpitunkevan katseen.

-- Myrkkyä! Arsenikia! -- huudahti Kron, astuen murtamia askeleita taaksepäin.

-- Myrkkyä! -- kirkaisi Albert, juosten esiin akkunan luota.

-- Myrkkyä! Myrkkyä!... Haa! Niin, niin, se on totta! -- valitti Kron, vaipuen masentuneena tuolille.

Hän muisti nyt ne sanat, jotka vaimonsa oli ehtinyt lausua ennen viimeistä hengähdystään. Tietoisuus siitä, minkä johdosta vaimo oli kuollut, musersi hänet nyt kokonaan. Kivalterinkaan sydän ei aina ole kivestä.

-- Totta, niin ... tietenkin se on totta, -- lausui kivalteri Ek; -- siksi täytyy sinun nyt suoda anteeksi, parahin Kron... Niin, niin, älä nyt siinä suotta murjauttele silmiäsi ja vääristele naamaasi ... käännä mieluummin nurin taskusi, sillä katsohan, kunnian veli, saattaisihan sinulla vielä olla jäljellä niin monta tippaa, että niillä saisi hengen kunnon mieheltä... Meidän siis täytyy tehdä ruumiintarkastus sinun oman, kalliin elämäsi säilyttämiseksi, ymmärräthän.

Näiden ystävyydenvakuutusten jälkeen lähestyi Ek virkatovereineen Kronia, ja he tarttuivat häneen.

Kron hypähti seisaalleen ja työnsi nuo kolme toveriaan luotansa.

-- Roistot! -- kähisi hän; -- uskaltakaapa vaan koskea minuun. Pois tieltä, lurjukset!

-- Sellainenko sävy nyt onkin puheessasi, -- virkkoi Ek, vetäen syvään henkeään, sillä hän oli saanut aimo sysäyksen rintaansa.

-- Hyökkäättekö te minun kimppuuni omassa huoneessani!? -- huusi Kron silmät säihkyen; -- mikä estää minua ruhjomasta teidän aivojanne?

-- Nämä, -- vastasi Ek rauhallisena, vetäen esiin suuresta takintaskustaan parin käsirautoja; -- kunhan olet saanut nämä käsiisi, ei sinun tarvitse ostaa valkoisia hansikkaita vaimosi hautajaisiin... Koska sinulla on rautaiset kädet, saat myös sen mukaiset käsineet.

Ekin antamasta merkistä ryntäsi toinen poliisimiehistä takaapäin Kronin kimppuun ja kiersi käsivartensa lujasti hänen vartalonsa ympärille; samalla Ek ja hänen toinen apurinsa ahdistivat häntä edestä.

Kivalterin poika, joka tähän saakka oli seisonut kuin kivettyneenä, tahtoi nyt syöksyä isälleen avuksi, mutta tunsi samassa asessorin pidättävän itseään kädestä.

-- Älä sekaannu tähän asiaan, poikaseni, -- kehoitti lääkäri.

-- Mitä he tahtovat isästä? Mitä pahaa isä on tehnyt? -- huusi Albert, koettaen turhaan irroittaa kättään hyvää tarkoittavan lääkärin kädestä.

-- Jos isäsi ei ole tehnyt mitään pahaa, ei hänellä siinä tapauksessa myöskään ole mitään pelättävää, -- vastasi asessori; -- ole senvuoksi kiltti ja tottelevainen, lapseni!

-- Kas, tässä on kaivattu tavara, -- huusi kivalteri Ek, pitäen Kronin silmien edessä hyvin pientä pulloa, jonka hän oli vetänyt esiin viimemainitun takintaskusta; -- tunnetko tätä?... Jollei sinulla olekaan taskuissasi sillisalaattia, niin on sinulla siellä ainakin karvaita tippoja... Sinä olet aika juupeli, olet kerrassaan oikea kunniapasha!

Asessori päästi nyt Albertin käden ja otti pullon Ekiltä.

-- Pulloko? -- kysyi Kron tuijottavin silmin; -- mikä pullo se on?... mistä se...? --

-- Mistäkö sen löysin? -- sanoi Ek. -- Sinun omasta taskustasi... Etkö kuullut?

-- Entä ... entä ... mitä siinä pullossa on? -- sammalsi Kron.

-- Myrkkyä, arsenikia, te onneton, -- vastasi lääkäri, pitäen pulloa silmiensä edessä ja pudistellen sitä; -- te olette murhannut oman vaimonne!

-- Mitä helvetin leikkiä tämä on? huusi rikollisena pidetty.

-- Jotain vähän sinnepäin, -- vastasi Ek, -- sillä muussa tapauksessa sinä olisit kai aikoja sitten heittänyt tuon pullon hiiteen tai ottanut siitä ryypyn itse... Ruumistahan ei avattane ennenkuin vasta huomenna? -- kysyi hän sitten, kääntyen lääkärin puoleen.

-- Niin, huomenna, -- vastasi tämä, kooten kapistuksiaan lähteäkseen.

-- Kas niin, mars siis matkaan, veli Kron! -- komensi Ek; -- kuka olisi voinut aavistaa, että sinäkin tulisit vaeltamaan kaiken maailman tietä... Vanhan ystävyyden vuoksi annan minä sinun kuitenkin valita joko Kastenhoffin kellarikerran tai raastuvan.... Mutta siitä voimme puhua matkalla... Kastenhoff on lähempänä, joten se on ehkä tarkoituksenmukaisin... Hitto kulkekoon Norrbron yli mokomassa ilmassa... Eteenpäin, mars.

Onneton leskimies koetti kyllä parhaansa mukaan saada ystävänsä Ekin vakuutetuksi tämän ennenaikaisesta liiallisesta virkaintoisuudesta, koettaen selittää hänelle sekä lempeästi että ankarasti, miten luonnoton oli niin syytös kuin vangitseminenkin, mutta turhaan. Hän kääntyi sen jälkeen asessori Hagelin puoleen, mutta tämä oli yhtä kuuro hänen selittelyilleen. Hänen täytyi siis jättää murheellinen kotinsa, ja hänellä oli tuskin aikaa lausua pojalleen muutamia lohduttavia sanoja, luvaten pian tulla takaisin.

Sitten kun nuo neljä olivat lähteneet, Kron, Ek ja kaksi muuta poliisimiestä, tarttui asessori itkevää poikaa kädestä ja katseli häntä suuresti säälien.

-- Sinä et voi jäädä yksinäsi tähän onnettomuuden majaan, -- sanoi hän.

-- Minä tahdon mennä isän mukana, -- virkkoi Albert, katsoen oveen päin.

-- Sitä et saata, poikaseni.

-- Sitten jään kotiin äidin luo, -- huusi poika, kiiruhtaen sohvan luo, missä ruumis makasi, ikäänkuin etsien sieltä turvaa.

-- Sekään ei käy päinsä, rakas lapsi, -- selitti lääkäri, vetäen pojan pois sohvan luota; -- on parasta, että tulet mukanani minun kotiini... Onhan sekin joku lohdutus murheessa.

XVI

AARRE

Syysyö oli tullut. Sen mustilta, tiheähöyhenisiltä siiviltä putoili virtanaan sadetta pääkaupungin ylle. Siellä ja täällä leimahti salama, jota seurasi kaukainen ukkosenjyrähdys. Sitä säestivät palovartijain vähemmän soinnukkaat äänet ja torvenluritukset, jotka nekään eivät olleet mitään hauskaa kuultavaa.

Kaksi henkilöä, mies ja nainen, seisoi sen talon eteishuoneessa, jossa kivalteri Kron perheineen oli asunut, mutta joka nyt vaimon kuoleman jälkeen niin äkkiä ja odottamatta oli joutunut autioksi; hänen miehensä olivat poliisipalvelijat kulettaneet pois, ja kunnon lääkäri Hagel oli ottanut hoiviinsa heidän pienen poikansa.

Mies, joka oli jättiläismäinen kooltaan, piti kädessään lyhtyä, jonka valossa hän tarkasteli muuatta eteisestä johtavaa raudoitettua ovea.

-- Kaksi puomia ja neljä riippulukkoa, -- mutisi hän; -- eukko ymmärsi hyvin varjella aarrettaan, näen mä... Se, joka tahtoisi sahata poikki nuo pötköt ja murtaa lukot, tarvitsisi siihen aikaa vähintäin kahdeksan päivää... Anna tänne avaimet, Karin!

-- Tässä.

-- Hyvä!... Pitele lyhtyä niin kauan... Tämä käy kuin tanssi.

-- Älä helistele avaimia niin kovaa... Joku saattaa kuulla.

-- Huoli pois, tyttöseni... Onhan kai portti lukossa?

-- On.

-- Ja eihän talossa asu ketään tietääkseni.

-- Mutta naapuritalon väki saattaa kuulla.

-- Lörpötyksiä!... Ukkosilmalla nukkuvat ihmiset kuin tukit ja kivet.

-- Älä päästä puomeja putoomaan kivilattialle sellaisella kolinalla ... älä päästä, kuuletko!

-- Miten sinä oletkaan arka, rakas tyttö!.... Arveletko ehkä, että eukko tuolla ylhäällä voi herätä, -- sanoi mies, nauraen niin että hänen koko ruumiinsa tärisi.

-- Vaiti! Jumalan tähden, vaiti! -- pyysi tyttö, kääntäen kasvonsa poispäin.

-- Koska hän ei herännyt käydessämme ottamassa avaimet hänen aarrekammioonsa aivan hänen nenänsä edestä, niin makaa hän varmaan nytkin hyvässä rauhassa.

-- Kauheata!... Niin, todellakin kauheata ... kamalaa, kamalaa! -- vaikeroi tyttö.

-- Sekö on kamalaa, että sen häijyn saatanan suu nyt on ainiaaksi tukittu?

-- Voi, hyvä Jumala... Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla!... Tällä hetkellä!

-- Olisiko sinulla vielä useampia palmikoita hänen revittäväkseen?... Kaipaatko sinä hänen kynsimistään?... Mutta niinhän se on aina: tottumus on toinen luonto.

-- Minä antaisin hänen repiä päästäni jokaisen hiuskarvan, jos saisin hänet jälleen eloon, -- sanoi tyttö, väännellen käsiään.

-- Sinä hullu!... Älä pidä lyhtyä sillä tavalla, kaunis lapseni!

-- Minun rinnassani palaa kuin tuli... Oh, miten kauheasti minä kadun!

-- Naiset ovat aina tuollaisessa tilassa ukkosilmalla, parahin Karin.

-- Mutta miksi on ukkosilma?... Miksi ukkonen käy juuri nyt?

-- Etkö sinä koskaan ennen ole kuullut ukkosta, pikku jänö?

-- Laupias taivas, mitä tästä tulee lopuksi!

-- Pitele lyhtyä lähempänä... Nyt neljäs lukko .... kas niin... Mitä, vieläkin yksi lukko!... Olipa se eukko oikein täysi lempolainen!

-- Älä kiroa!... Älä kiroa!

-- No, Jumala sitten meitä auttakoon! -- huudahti mies käsitellen lukkoa.

-- Älä rukoile... Älä rukoile!

-- Eikö sitäkään?... kautta sieluni, sitten en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa... Mitähän virkaa tällä reikelillä on... Reikeli ulkopuolella, eikö se ole hullunkurista?... Mutta sinähän vapiset... Mitä lapsellisuutta tuo nyt on!

-- Voi, kuinka minä olen onneton! -- huokasi tyttö, nojautuen miehen puoleen.

-- Minunko sylissäni? kysyi viimenmainittu, kiertäen käsivartensa tytön vyötäisten ympäri; -- tässä on sinun suojasi, sinun turvasi.

-- Ainoa lohdutukseni on, että sinä pidät minusta... Pidäthän sinä minusta?

-- Tietysti, rakkaani... Tiedäthän sen, pikku Karin!

-- Ja rakastathan sinä minua aina?... Aina, aina .... rakastathan?

-- Rakastan, rakastan .... tuomiopäivään saakka, tyttöseni!

-- Älä puhu tuomiopäivästä... Älä mainitse sitä kauheata sanaa!

-- No, hautaan saakka sitten.... Pidätkö enemmän siitä sanasta?... Anna nyt minulle kiltisti suudelma.... Kas niin.... Kiitos, enkelini!... Rohkaise nyt jälleen itsesi!... Hitto kuitenkin tuota reikeliä.... Ei ole naurun asia suoriutua siitä ... sitä ei voisi mitenkään työntää syrjään, ellei huomaisi tässä alla pikku ruuvia... Ainoastaan vanha vainukoira tällaisen perille pääsee... Hei! Nyt on ovi aarrekammioon avoinna... Anteeksi, rouva Kron, että minä näin kursailematta astun sisään.... Tule perässäni, kulta Karin, ja ole iloinen... Parasta on kuitenkin, että minä nyt otan lyhdyn... Mutta, hitto vieköön, olin vähällä unohtaa rautakangen.

Samassa tarttui hän lyhtyyn, kumartui ottamaan toiseen käteensä rautakangen ja lähti sitten sisään. Häntä seurasi Karin vapisevin polvin.

Se huone, johon he nyt astuivat, oli niin sanottu makasiini; siellä kivalterin vaimo säilytti kaikenlaisia vaatekappaleita, joita oli tarvitsevilta ottanut pikku lainojen vakuuksiksi.

-- Taivas! Varjele meitä! -- huudahti Karin, äkkiä pysähtyen ja tuijottaen eteensä.

-- Mitä nyt? -- kysyi mies, silmäten samaan suuntaan, jonne tyttö katsoi.

-- Etkö näe, etkö näe? -- jatkoi Katarina; -- hame, hame tuolla nurkassa.

-- Mikä hame?

-- Tuo musta... Etkö näe?... Voi meitä!

-- Vai niin, tuoko tuolla!... Mitä ihmeellistä siinä on?

-- Etkö näe, että sillä on jalat alla ja yllä pää?

-- Hullutuksia!

-- Se on hän ... hän! Hän katsoo meitä ... hän uhkaa meitä!... Voi voi!

-- Kananpää! -- mutisi mies, lähestyen hametta ja pudistaen sitä; -- eihän täällä ole mitään... Jos sinä pelkäät peikkoja, niin kietaise tuo vieressäsi riippuva kaapu pääsi ympäri... Mutta näytä minulle ensin paikka.... Neljäs permantolauta akkunasta lukien ... niinhän se oli, kyyhkyläiseni?

-- Niin, niin, -- samalsi tyttö, pitäen käsiään silmiensä edessä.

-- Minä asetan nyt lyhdyn tähän lattialle, mutta älä kaada sitä kumoon, muutoin saat vaivautua sytyttämään sen uudelleen... Onko akkunaluukuissa aukkoja?

-- Ei, luukuissa ei ole aukkoja.

-- Sepä hyvä... Jos olisi, niin valo voisi näkyä ulos, ja se ei juuri olisi tarpeellista... Siis neljäs palkki akkunasta lukien ... kas tässä ... nyt ripeästi työhön... Jos kolina sinua peloittaa, niin sulje korvasi käsilläsi.

-- Murha ja varkaus! -- änkytti Karin; -- kurjuutta kurjuuden lisäksi ... hirveätä!

-- Ole rauhallinen... Miten minun tuleekaan menetellä, kun saan vaimokseni tuollaisen pienen raukan?

Sen jälkeen iski hän rautakangen palkkien väliin ja alkoi vääntää lattialautaa irti.

-- Aika jykeviä nauloja, huomautti hän, -- kerrassaan vahvoja... Mokomia käyttää harva rakennusmestari... Eikä kukaan osta niin kalliita lukkoja ja puomeja kuin rouva Kron-vainaja... No, nyt on palkki irti.... Mikä piru se oli?

Kirkasten vaipui Katarina lattialle, ja astuipa raaka aarteenkaivajakin askeleen taaksepäin, tuijottaen äsken repimäänsä aukkoon.

Tämän pelästyksen aikaansaaja ei ollut mikään muu kuin pieni rotta, joka livahti ulos permannon aukosta ja katosi makasiinin lattialla olevien lainavaatteiden sekaan. Pienimmätkin eläimet näyttävät elefantin kokoisilta niiden silmissä, joilla on huono omatunto.

Rautakankea pitelevä mies tuli kuitenkin pian entiselleen ja hymyili omalle sekä seuralaisensa säikähdykselle; sen jälkeen hän kumartui aukkoon päin, vetäen sieltä esiin rautapeltisen laatikon, jossa oli paksu, vanhanaikainen nahkalompakko.

-- Tässä meillä siis on aarre, -- mutisi hän, ottaen lompakosta pinkan seteleitä, jotka hän tarkkaan laski. -- Kaunis summa!... Mikä onkaan luonnollisempaa, kuin että voitetun vihollisen ampumavarat ja kapistukset joutuvat voittajalle!

Hänen laskiessaan rahoja ja tehdessään havaintojaan, tuli Katarina vähitellen tajuihinsa. Hän nousi ja käänsi hämmentyneen katseensa rikostoveriinsa.

-- Tässä minulla on nyt sinun myötäjäisesi, pikku eukkoseni! -- kuiskasi hän tytölle, jonka tajuttomasta tilasta hän oli ollut aivan välinpitämätön. -- Tämä kyllä riittää elämisen avuksi pienelle prinssille ja hänen vaimolleen.... Me tulemme hyvin onnellisiksi.

Tyttö oli vaiti, mutta kuta kauemmin hän katseli seuralaistaan, sitä ankarammin alkoi vavahdella hänen hento vartalonsa.

-- Nyt on aika lähteä, -- jatkoi mies; -- mutta missä sinä, tyttö raukkani, nyt vietät yösi?

-- En tiedä, -- vastasi Karin täysin avuttomana.

-- Tänne sinä et voi jäädä.

-- En, en!

-- Parasta siis on, että sinä seuraat minua... Teetkö sen?

-- Minne?

-- Minun kotiini tietysti... Sehän on yksinkertaisinta.

-- Ja huomenna?

-- Huomenna pitää sinun tulla tänne takaisin, ettei synny mitään epäilyksiä.

-- On hirveätä palata tänne ... minä en voi.

-- Sinun täytyy ... koeta nyt kestää päivä tai pari, niin kaikki tulee jälleen hyväksi ... kukaan ei epäile sinua .... kaikki on niin viisaasti järjestetty ... mutta kiiruhtakaamme nyt päästäksemme pois tästä pesästä niin pian kuin mahdollista.

-- Niin, niin!... Pois täältä!

-- Tule siis ... meidän täytyy huolellisesti lukita ovet ja peittää jälkemme... Mutta sitä ennen tahdon katsoa, onko täällä mitään leninkiä, joka sopisi niin kauniille morsiamelle kuin sinä.

Sen jälkeen hän lähti lyhty kädessä makasiinin perälle, viipyen siellä muutamia minutteja.

Palatessaan hän toi mukanaan naisen päällysnutun, jonka hän pakoitti Katarinan ottamaan ylleen.

-- Mikä tämä on? -- huudahti Karin; -- tämä haisee.

-- Luulottelua, lapsukaiseni! -- vakuutti mies; -- tule nyt ... en löytänyt mitään sopivaa morsiusleninkiä ... mutta siihen pulaan keksimme kyllä neuvon.

Sen jälkeen he molemmat lähtivät makasiinista.

* * * * *

Rajuilmaa jatkui. Molemmat yökulkijat kiirehtivät askeleitaan, Katarina nojautuen kookkaan seuralaisensa käsivarteen. He kulkivat Kustaa Adolfin torin poikki ja lähestyivät Norrbron siltaa.

-- Sinä olet aivan läpimärkä sateesta, pikku tyttöseni -- sanoi hänen seuralaisensa lämpimästi.

-- Minun ei kuitenkaan ole vilu, -- virkkoi tyttö; -- minun rinnassani polttaa kuin tuli ... mutta minne sinä aiot mennä?... Emmekö kuljekaan sillan yli?

-- Minä laskeudun ensin näitä portaita alas ... rautamuurissa on melkein veden rajassa pieni lovi, missä minä säilytän muutamia kalleuksiani... Odota sinä täällä niin kauan kuin minä käyn alhaalla ... sitä ei kestä kuin silmänräpäys ... tai ehkä on parasta, että sinä tulet mukana ... herättäisi ehkä huomiota, jos joku näkisi tytön seisovan näin yöllä yksikseen ... kietoudu hyvin vaippaasi ja pidä minua kiinni käsivarresta, ettet liukahda rappusilla ... rohkeutta, kaunis, kiltti tyttöni!

Tuo merkillinen pari astui nyt alas rappuja, jotka johtivat virralle.

Taivaalla välähtelivät salamat, sade ruoski ankarasti katukiviä, ja ukkonen jyrisi kaupungin yllä. Kaikkeen tähän yhtyi vielä Ladugårdslandin palokellon soitto.

Silloin kuului ukkosenjyrähdyksen ja palomerkin lomassa heikko naisen avunhuuto, jota seurasi kiireisiä askeleita ylös rannan kiviportaita, ja pian näkyi kookas mieshenkilö rientävän toria pitkin Hallituskadulle päin ja katoavan pimeään.

Se oli sama mieshenkilö, joka äsken oli Katarinan kanssa mennyt portaita alas; mutta yksin hän sieltä palasi ja yksin hän hävisi tiehensä.

XVII

ROSVOLUOLA

Oli kivalteri Kronin luona sattuneiden tapausten jälkeinen päivä. Kello kävi kuutta ehtoopäivällä.

Anna Jolanta istui kammiossaan leposohvalla nojaavassa asennossa. Hänen musta surupukunsa oli täydellinen vastakohta hänen kalpeille kasvoilleen, joiden kuvankauniita ääriviivoja kiersivät korpinmustat kiharat tavattomassa epäjärjestyksessä.