Chapter 7

-- Pässinpää! murahti hän lyhyesti sekä heittäytyi jälleen pitkäkseen sohvalle, antautuen huoltensa valtaan.

Metsästäjä läheni häntä kunnioittavasti kumartaen.

-- Olisi muuan kirje, joka... -- alotti hän, kasvoillaan jonkunlaista tuttavallisuutta osoittava ilme.

-- Kirje, kirje! -- keskeytti hänet, kreivi, hypähtäen ylös sohvalta.

-- Minulle on annettu tämä kirje jätettäväksi teidän armollenne, -- virkkoi metsästäjä.

-- Helvettiin kaikki kirjeet!

-- Ei kuitenkaan tämä, -- sanoi edellinen, ja otti esiin ruusunpunaisen kotelon; -- olisi synti lähettää tämä kirjelmä sellaiseen paikkaan.

-- Kirjelmä!...Keneltä? -- kysyi kreivi, arasti vilkaisten siihen.

-- Keneltäkö?... Mistä minä sen tiedän, teidän armonne? virkkoi metsästäjä.

-- Kuka on sen jättänyt?

-- Muuan pieni tyttö, teidän armonne, -- vastasi metsästäjä hymyillen veitikkamaisesti.

-- Pieni tyttö?

-- Niin, ja kaunis kuin päivä ... hiukset kuin kultaa, ja silmät loistavat kuin teidän armonne musta ratsu.

-- Ahaa!... Anna tänne, anna tänne! huusi kreivi tempaisten kirjelmän metsästäjän kädestä.

Kreivi avasi nopeasti kotelon ja luki:

»Rakkahin kreivi! Huomenna odotan sinua.»

-- Mitä! Hän odottaa minua! -- huudahti kreivi niin riemastuneena kuin olisi joku äkillinen, suuri onni kohdannut häntä; -- hän odottaa minua! Vihdoinkin, vihdoinkin!... Hän sinuttelee minua ... oh, miten se kuulostaa likeiseltä!... Tuo yksi sana _sinä_ avaa kaunokaisten makuukammion... Mutta mitä onkaan saattanut tapahtua, kun hän on näin äkkiä muuttanut mieltään ... katsokaammehan!

Kreivi jatkoi lukemista:

»Tule rauhoittamaan minua! Minun pelkoni on suuri, melkein yhtä suuri kuin rakkauteni sinuun».

-- Hänen rakkautensa minuun! -- huudahti kreivi. -- Hänen rakkautensa!... Hän siis rakastaa minua todellakin ... hän sanoo sen minulle avoimesti ... kuka olisi sitä uskonut?... Voi niitä naisia!

Ja kreivi luki edelleen:

»En ole tietämätön sen vaaran suuruudesta, johon sinä aiot antautua; mutta sinun suunnitelmiesi laajuus ja se korkea päämäärä, johon sinä pyrit, viehättää minua tavattomasti.»

-- Sinun suunnitelmiesi laajuus! Se korkea päämäärä, johon sinä pyrit! -- toisti kreivi -- mitä hän sillä tarkoittaa... Varmaankin kuvittelee tuo kaunotar, että on kerrassaan suurenmoinen teko voittaa hänet ... kuvitelkoon hän vaan niin ... suloinen, jumalallinen hän on joka tapauksessa.

Hän luki lisää.

»Jos olen ollut kuuro sinun lupauksillesi ja esityksillesi, olen ollut sitä siksi, että olen epäillyt sinun kohtaloasi. Minulla ei ole tosin syytä ylistää yhteiskuntaa ja maailmaa, sillä miten se on minua kohdellut! Mutta sitä paremmalla syyllä minä väistyn ja jätän koston Jumalalle.»

-- Mitä hittoa hän lörpöttelee? -- mutisi kreivi; -- koston Jumalalle ... mitä hän sillä tarkoittaa?... Voiko koskaan päästä perille naisen mielikuvituksesta!

Hän jatkoi:

»Älä siis kummastele, jos minua epäilyttää ruveta sinun rikostoveriksesi, sillä rikos, suuri rikos se kaikissa tapauksissa on.»

-- Rikos! -- naureskeli kreivi; -- pikku viaton raukka!... Kylläpä hän nyt on kovin tunnontarkka!... Ruveta sinun rikostoveriksesi ... tuntuu melkein siltä kuin kirjoittaja olisi joku viisitoistavuotias tyttö.

Kreivi jatkoi lukemista:

»Olen äiti, ja minä olen vastuussa pienen tyttäreni tulevaisuudesta... Jos syöksisin itseni turmioon, niin mitä silloin tulisi hänestä?»

-- Olenhan minä tuhat kertaa vannonut turvaavani sekä hänen että hänen lapsensa tulevaisuuden, -- keskeytti kreivi; -- hän on kovin arka, tuo suloinen olento ... mutta se on vaan sitä hauskempaa.

Kreivi luki:

»Kuitenkin olen vastaanottanut ne esineet, jotka olet lähettänyt, ja minä säilytän niitä hyvin. Kukaan kuolevainen ei saa niitä nähdä, ei edes aavistaakaan, että sellaisia on minun luonani. Odotan sinua huomenna, mutta älä tule ennenkuin hämärässä, ettei kukaan pääsisi selville sinun salaisista käynneistäsi minun luonani. Ole levollinen, ystäväni! Vaikkakaan minä en kaikessa saata edistää sinun tarkoituksiasi -- ja mitä voisikaan heikko nainen? -- niin en kuitenkaan milloinkaan petä sinua. Rakastettu ystävä! Sinun puolestasi tahdon elää ja sinun puolestasi kuolla».

-- Merkillinen nainen! -- virkkoi kreivi itsekseen; -- toisella rivillä vakuuttaa, ettei hän tahdo edistää minun tarkoituksiani, ja toisella, että hän tahtoo minun puolestani elää ja kuolla ... se ei ole muuta kuin veikistelyä ... pelkkää veikistelyä... Tuollaiset simasuut ovat aika veijareita!

Ruusunpunaisen kirjelmän alla oli nimi:

»Anna Jolanta Bränner.»

-- Jumalallinen hän on kaikista hullutuksistaan huolimatta, -- riemuitsi kreivi; -- mutta joka tapauksessa hän rakastaa minua... Hän on kuitenkin ollut vastahakoisin kaikista niistä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä ... mutta sitä ihanammalta tuntuu nyt voitto ... tarvitsen todellakin tällaista suloista viihdykettä kaiken sen kirotun harmin jälkeen, jota äsken olen kokenut.

-- Käskeekö teidän armonne jotain? -- kysyi metsästäjä, joka ei ollut hetkeksikään siirtänyt katsettaan isännästään tämän lukiessa kirjelmää.

-- En ... kyllä ... odota! huusi kreivi nuorukaisen vilkkaudella; -- sinun täytyy heti kiirehtää viemään vastaus tähän somaan lappuseen.

-- Miten onkaan hauskaa, että teidän armonne on jälleen saanut takaisin tavallisen iloisuutenne ja ystävällisen mielenne! -- virkkoi metsästäjä ilmeisesti tyytyväisenä.

-- Sanotko niin, senkin veijari, -- murahti isäntä, heittäen kirkkaan riikintaalarin palvelijalle, jonka varma käsi koppasi sen kiinni yhtä taidokkaasti kuin kreivin kultanuppisen kepinkin.

-- Hopea on kaunis katsella, -- virkkoi sen jälkeen metsästäjä; mutta tuhat kertaa mieluummin minä katselen teidän armonne kasvoja, kun ne eivät ole yhtä happamat kuin äsken, jollaisina en ole nähnyt niitä koko sinä kolmen kuukauden aikana, jonka olen ollut teidän armonne palveluksessa.

-- Sinä kerjäät yhtä taalaria lisää, -- virkkoi kreivi leikkisästi, istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; -- sinä otat varteen tilaisuuden ... minä en ole aina yhtä lempeä kerjäläisiä kohtaan.

-- Jumala varjelkoon teidän armoanne! -- huudahti metsästäjä, seisoen herransa tuolin takana, ja hänen kasvojensa ilme todisti jotakuinkin päinvastaista toivomusta.

Kreivi otti esiin lompakkonsa ja hymyillen kätki sinne kirjelmän.

Senjälkeen hän kastoi kultakynän kullatussa porsliinitolpossa olevaan punaiseen musteeseen, kirjoittaen kultareunuksiselle paperille seuraavat rivit:

»Ihana, jumalallinen olento!

Kun huomispäivän ilta levittää kullalla kirjaillun ruusuvaippansa yli seutujen ja asumusten, lennän minä kyyhkyn tavoin rakkauden eteerisillä siivillä sinun paratiisiisi, suudellakseni Annan liljasormia ja polvistuakseni Jolantan perhoisjalan juureen. -- Kyyhky ei ota mukaansa suuhunsa myrtinlehteä, sillä myrttejä on vain paratiisissa, jonne se lentää. -- Muuttakoon rakkauden kaikkivaltias pikku jumala sekunneiksi ne tunnit, jotka minun vielä pitää odottaa pääsemistäni sinun luoksesi, ja sekunnit tunneiksi, sitten kun olen sinun kammiossasi! -- -- Rukoilen, etten kuolisi, ennenkuin olen todellisesti elänyt, sillä ainoastaan rakkaus on todellista elämää.

Sinun tahtoasi totteleva orjasi K. G.»

Senjälkeen kun kreivi Lejonborg oli useampaan kertaan lukenut läpi paperille piirtämänsä sepitelmän sekä jonkun aikaa ihailut niitä, ties mistä romaanista lainattuja, runollisen koreita lauselmia, jotka hän oli omistanut »ihanalle, jumalalliselle olennolle», sulki hän kuoren suurella kreivillisellä sinetillä, jättäen sen sitten komearyhtisen palvelijansa huostaan.

-- Kiiruhda, riennä, lennä, kelpo poikaseni! -- kehoitti hän; -- ota siivet jalkojesi alle ... osta toinen siipi äsken antamallani taalarilla ... tästä saat taalarin lisää toista varten.

Kreivin metsästäjä juoksi ulos kirjeineen ja hopearahoineen.

-- Ha, ha, ha! Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivi, heittäytyen sohvalle ja unohtaen kaikki aikaisemmin sinä päivänä kärsimänsä huolet.

-- Ha, ha, ha! -- Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivin metsästäjä, rientäen alas rappusia ja ulos portista.

Lienee vaikeata arvata, kummanko riemu oli suurempi, herran vai renginkö.

XIII

OMENA

Ensimmäisessä huonekerrassa pihan puolella pienehkössä talossa Isonkadun varrella Ladugårdslandissa asui kivalteri Kron perheineen, joka ei ollut suuri. Siihen kuului vain mies, vaimo, yksi ainoa lapsi ja palvelijatar, mutta pidettiin sitäkin lukumäärää kivalterin perheeksi Tukholmassa kyllin suurena siihen aikaan, jolloin poliisipalvelijan palkat olivat paljon huonommat kuin nykyisin.

Lähinnä Titziä, joka oli kerrassaan voittamaton vainukoira poliisien joukossa, oli Kron etevin.

Hänessä yhdistyivät karhun voima, ketun viekkaus ja koiran vainu. Hän oli kaikkien niiden kauhu, jotka joutuivat tekemisiin poliisin kanssa. He saivat häneltä etukäteen kymmenkertaisesti sen rangaistuksen, johon laki tuli heidät tuomitsemaan siinä tapauksessa, että heidät havaittiin syyllisiksi; jos heidät taas vapautettiin, joko syyttöminä tai todistusten puutteessa, olivat he kuitenkin saaneet sellaisen esimaun oikeuden kovuudesta, että se jätti heihin unohtumattoman vaikutuksen koko loppuiäkseen. Sanalla sanoen oli kivalteri Kron sellainen mörkö, jonka kaltaisia ei ole monta pohjolassa.

Tämä mörkö, niin peljätty kuin hän olikin virastossaan, oli kuitenkin kotonaan lauhkea kuin lammas, mikä seikka yleensä ei ole harvinaista ankariin herroihin nähden. Rouva Kron, kivalterin Nemesis, oli ennen kuin meni naimisiin Kronin kanssa ollut leski ja vaatekojun omistaja. Molemmat olivat, kumpainenkin tahollaan, kovaluontoisia, ja ihmisten oli vaikea tulla toimeen heidän kanssaan; mutta keskenään elivät he sovussa, ja jos heidät olisi nähty hetkinä, jolloin he hyväilivät poikaansa, olisi niistä jäänyt mieleen monta unohtumatonta kohtausta autuaallisesta perhe-elämästä.

Kivalteri teki tosin paljon työtä heidän yhteisen kotinsa menestymiseksi, mutta toimeton ei suinkaan ollut hänen vaimonsakaan. Hänellä oli kaupungissa vaatekauppa, jolla hän ansaitsi kelpo lailla; mutta vielä enemmän voitti hän pitämällä panttilainakonttoria sen talon alikerrassa, jossa he asuivat. Armottomammin ei saattanut mies raastuvassa kohdella rikoksentekijä-raukkoja, kuin hänen vaimonsa kiristi niitä onnettomia tarvitsevia, jotka turvautuivat hänen yksityiseen lainakonttoriinsa. Oli siis itsestään selvää, että Kronien pesässä vallitsi täydellinen hyvinvointi, ja kerrottiinpa, että pariskunnalla oli sievoinen pääoma säästössä poikaansa varten, vaikkakin he maailman silmissä koettivat esiintyä niin köyhinä kuin mahdollista.

Perheen neljäs jäsen oli palvelijatar Katarina Link. Kauniiseen vanhaan tapaan pitää palvelijaa perheeseen kuuluvana sovellutti rouva Kron kuitenkin niin ankaran kotikurin, ettei hänen perheeseensä tahtonut kukaan palvelija kuulua kauemmin kuin puolen vuotta.

Katarina Link oli noin kahdenkymmenen vanha, vantterakasvuinen tyttö, jolla oli sangen kauniit kasvot, ainakin silloin, kun ne saivat olla rauhassa ankaran emännän käsiltä, mikä kuitenkin oli harvinaista. Palvelijattaret, jotka tulivat palvelukseen huhtikuun 24 päivänä, odottivat hartaasti lokakuun 24 päivää. Katarina Link odotti sitä kuumeisemmin kuin kukaan muu ennen häntä.

Syyskuun päivä alkoi hämärtää. Katarina seisoi keittiössä hellan ääressä pidellen tulella pientä pannua.

Siinä seisoessaan hän loi aran silmäyksen ensin eteisen oveen, sitten oveen, joka johti viereiseen huoneeseen, jonka jälkeen hän otti povestaan pikkusormen suuruisen pullon, ja irroitettuaan sen suulta varovaisesti lasitulpan, kaatoi hän pannuun muutamia pisaroita mustaa nestettä. Samalla hehkuivat hänen silmänsä kostonhimoisina, niinkuin pannun alla palavat pienet tuliliekit.

Kiireesti hän asetti lasitulpan jälleen paikalleen, piiloitti pullon poveensa ja nosti kannen pannun päälle. Sen jälkeen nojautui hän hellan rautasyrjää vasten, painaen päänsä käsien varaan, ja kasvojen värähtelystä päättäen hän oli vaipunut kamaliin mietiskelyihin.

Keittiön ovi avautui, ja kivalterin poika, Albert, kiiruhti sisään äänekkäästi ilakoiden, kantaen koulukirjojaan kainalossaan, niinkuin koulupojilla on tapana.

-- Kas, johan Albert on palannut koulusta, -- huudahti palvelijatar ja nousi.

-- Mitä Karin nyt keittää? -- kysyi poika, silmäten pannua.

-- Lientä, jota rouva juo kipeän rintansa parannukseksi, -- vastasi Katarina, kääntämättä kasvojaan kysyjään.

-- Voiko Karin arvata, mitä minulla on täällä? -- kysyi Albert, käsi nutun taskussa.

-- Jotain hyvää, kaiketi, -- vastasi tyttö, katsahtaen lempeästi poikaan.

-- Hyvää, niin ... mutta mitä hyvää... Eikö Karin osaa arvata?

-- Varmaankin pähkinöitä, sillä niitähän Albert nakertelee kovin mielellään.

-- Parempaa!

-- No sitten on Albertilla varmaankin omena ... eikö olekin?

-- Niin on, -- vastasi Albert, näyttäen tytölle samassa suuren, harvinaisen kauniin omenan.

-- Siunatkoon, miten se onkin kaunis! -- huudahti palvelustyttö; -- Albert aikoo varmaankin antaa sen äidilleen, vai isällekö se on aiottu?

-- Ei minä aion antaa sen Karinille ... en kenellekään muille kuin Karinille.

-- Minulleko?... Miksikä minulle?... Alberthan antoi minulle eilenkin omenan ... tämä on jo liikaa, rakas poikaseni... Albert on kovin kiltti.

-- Karin on aina minulle niin hyvä, ja siksi minä...

-- Albert syö vain itse omenansa, -- keskeytti hänet tyttö; -- jos rouva saa tietää, että Albert käyttää taskurahansa omenien ostoon minulle, niin hän suuttuu. Silloin hän rankaisee minua, ja Albertkin saa nuhteita.

-- Minäpä en olekaan ostanut tätä omenaa ... minä olen sen saanut.

-- Keneltä?

-- Eräältä isolta ja hyvin hienolta herralta, joka seisoi porttimme ulkopuolella... Hänellä oli käyrä nenä ... ja niin leveät hartiat ... hän mahtaa olla kovin vahva ja voimakas.

-- Kukahan herra se oli?

-- En tiedä.

-- Albert ei siis tuntenut häntä?

-- En.

-- Hän sanoi minulle näin: Mikä on nimesi, poikaseni? Albert Kron, vastasin minä. Tuletko sinä koulusta? kysyi hän sitten, ja oletko ollut ahkera ja saanut kiitoksia, koska olet noin iloinen? Minä näytin hänelle arvostelukirjani, sillä katsohan, Karin, tänään olen saanut kiittävän sekä ahkeruudessa että käytöksessä. No, koska sinä olet tänään ollut kiltti, saat sinä minulta tämän omenan... Ja hän antoi omenan minulle... Niin että ota sinä nyt vaan tämä ... minä en kerro siitä äidille, sen lupaan, Karin!

-- Ei, ei, pidä se itse, rakas pojuseni, -- sanoi Karin, työntäen luotaan tarjotun lahjan; -- pidä se itse!

Samassa kuului ulkoa kolme läpitunkevaa vihellystä. Katarina hätkähti ja kiiruhti akkunan luo. Albert pyysi edelleen, että hän ottaisi omenan, mutta tyttö kehoitti häntä pitämään sen itse.

Katarina raoitti akkunaa ja silmäsi ulos. Niin sumuista kuin olikin, hän saattoi kuitenkin eroittaa pitkän, miehekkään olennon, joka seisoi alhaalla, katse kiinnitettynä keittiön akkunaan, ja olento nyökkäsi Katarinalle.

-- Se on hän, se on hän! -- huudahti Albert, nykäisten palvelijatarta hameesta, -- se on sama herra, jolla on käyrä nenä.

-- Mitä Albert tarkoittaa? -- kysyi tyttö kuiskaten ja hyvin levottomana.

-- Hän se antoi minulle omenan.

-- Hänkö sen antoi? -- virkkoi palvelustyttö pelästyneenä, jonka jälkeen hän sulki akkunansa vetäytyi pojan kanssa pois sen luota.

-- Niin, se oli sama kiltti herra... Menenkö häntä vielä kiittämään?

-- Saanko minä sen omenan? -- pyysi Katarina merkillisen kiihtyneesti.

-- Tietysti Karin sen saa, -- sanoi Albert, ojentaen hänelle hedelmän.

-- Kiitos, kiitos, kiltti Albert! -- huudahti Katarina, kätkien omenan esiliinansa taskuun; -- mutta Albert ei nyt enää mene ulos, vaan äidin luo, joka varmaan ihmettelee, kun ei Albertia jo kuulu koulusta.

Poikanen avasikin sisään johtavan oven ja katosi sinne.

Palvelijatar veti nyt kiivaasti esiin omenan ja tutki sitä kaikilta puolin. Hän huomasi kuoressa pienen läven, joka ei ollut suurempi kuin nuppineulalla pistetty. Läpi oli kostea jostain mustasta nesteestä.

Katarina kiiruhti hellan luo ja heitti omenan tuleen, missä se pian hiiltyi tuhaksi.

-- Poika raukka! -- virkkoi hän hiljaa; -- miten lähellä olikaan, että hän ... voi hyvä Jumala, miten kauheata se olisi ollut!... Ei, ei, se ei saa tapahtua!... Ei hän, ei hän!... Kaikkea muuta, mutta ei häntä ... tuota kaunista, kilttiä lasta!

XIV

KUPPI

Hiukan myöhemmin illalla istuivat kivalteri, hänen vaimonsa ja heidän poikansa yhdessä keittiön viereisessä huoneessa.

Kivalteri laati parhaillaan akkunan luona olevan pöydän ääressä esitysluetteloa niistä jutuista, jotka seuraavana päivänä tulisivat käsiteltäväksi kuninkaallisessa poliisikamarissa.

Vaimo istui sohvalla, edessään pienempi pöytä, jolla oli suuri konttorikirja. Sitä hän tarkasteli ja teki tuon tuostakin kaikenlaisia muistiinpanoja.

Saman pöydän ääressä istui myöskin Albert, lukien Ruotsin historian läksyä seuraavaksi päiväksi. Pöydällä oli äsken tyhjennetty teekuppi.

Jokainen näytti olevan niin syventynyt tehtäväänsä, ettei toinen toistaan huomannut eikä välittänytkään huomata. Kauan aikaa vallitsi mitä syvin hiljaisuus.

-- Kymmenen kultaista ja kaksikymmentä hopeista panttia on langennut tänään, -- virkkoi vaimo viimein -- ne ovat auttamattomasti langenneet, sillä toissapäivänä oli niistä kolmas ilmoitus, ja tänään oli viimeinen lunastuspäivä... Huomenna minä voin ne joko myydä tai pitää, miten vain haluan... Peräti hyvä kauppa!... Vähintään kahdensadan riikintaalarin voitto, korkoa lukuunottamatta... Peräti hyvä kauppa!

Kivalteri kohotti katseensa ja kiinnitti sen vaimoonsa.

-- Siunatkoon, kuinka sinä olet kalpea, Greta! -- huudahti hän; -- miten Jumalan nimessä on laitasi?

-- Todellakin, äiti on tavattoman kalpea! -- sanoi Albertkin, työntäen kirjansa syrjään ja katsoen huolestuneena äitiinsä.

-- Kummallista! -- mutisi rouva Kron, sivellen kädellään otsaansa; -- luulenpa tuntevani itseni sairaammaksi sen jälkeen kun join tuon liemen.

-- Jumala tietää, mitä keitosta se lienee, -- sanoi kivalteri; -- minusta sinä olet aina voinut pahoin sen juotuasi... Minä olen aina sanonut, että ken haluaa tulla sairaaksi, hänen on nautittava lääkkeitä... Piru periköön kaikki liemet ja rasvat, joita lääkärit ja apteekkarit laittelevat!

-- Mutta asessori on sanonut, että tämä liemi vaikuttaa parantavasti minun rintaani, -- väitti rouva Kron; -- asessori tietää kyllä, mitä hän määrää, tietää maar.

-- Sinähän olet nauttinut sitä jo kokonaisen kuukauden, ja voit huonommin etkä suinkaan paremmin... Sinun sijassasi, rakas Greta, heittäisin hiiteen koko liemen.

-- On käsittämätöntä, miten minun rintani on tullut näin kovin kipeäksi, se kun näihin aikoihin saakka on aina ollut niin vahva ja terve... Minun on välisti kerrassaan vaikea hengenahdistuksen vuoksi päästä portaita ylös, ja nytkin, vaikka istun hiljaa, on minun työläs hengittää.

-- Muistan sinun joskus valittaneen kipua myöskin vatsassasi.

-- Niin on asia; luulenpa saaneeni kuoleman koko ruumiiseeni viime aikoina muuttunut kerrassaan vaivaiseksi.

-- Meidän täytyy keskustella jonkun toisen lääkärin kanssa, -- arveli kivalteri.

-- Ei ole tarvis, rakas Kron!... Asessori Hagel hoitaa monia sairaita.

-- Mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan heistä olisi parantunut.

-- Nyt sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, -- huomautti rouva.

-- Aina sinä hankaat vastaan, -- virkkoi kivalteri.

-- Hoida sinä omat asiasi, Kron ... minä kyllä hoidan omani, -- sanoi vaimo.

Kivalteri vaikeni ja jatkoi esityslistansa laatimista.

-- Mitä sinä nyt luet? -- kysyi äiti pojaltaan.

-- Minä luen kuningatar Blankasta, joka antoi pojalleen ja poikansa puolisolle myrkkyä... Eikö se ole kauheata, rakas äiti?

-- Kirottu nainen! -- huudahti rouva Kron; -- ellei hän joudu palavaan uuniin, niin ei sitten kukaan... Kirottu nainen!

-- Nuori kuningas raukka ja nuori kuningatar raukka! -- valitti Albert.

-- Jos minä olisin kuningatar, -- virkkoi rouva, -- luulisin melkein, että minäkin olen saanut myrkkyä ... kauheata, mitä tuskia minulla on rinnassa... Mutta myrkytyksiä tapahtuu vain kaikkein hienoimpien herrasväkien keskuudessa... Ainoastaan kuninkaat ja kuningattaret sekä heidän vertaisensa saavat ottaa toisia ihmisiä hengiltä... Taivaan Jumala! Mitä tämä oikeastaan on? -- huudahti rouva samassa, painaen kädellään rintaansa.

-- Sinä olet hyvin sairas tänä iltana, -- lausui kivalteri, työntäen listansa syrjään ja nousten; -- sinun täytyy mennä vuoteeseen, ja minä lähetän Karinin hakemaan asessoria.

-- Hyvä Jumala, miten sinä olet löyhä, rakas Kron! -- sanoi vaimo. -- Karinilla on muuta tekemistä kuin juosta pitkin katuja; sillä jos hän kerran lähtee ulos, niin saavuttaa minut kuolema ennenkuin hän palaa takaisin, se lintu!

-- No, juokse sitten sinä, Albert, hakemaan asessori Hagelia, -- käski isä.

-- Ei, Albert lukee nyt läksyjään, -- sanoi äiti.

-- Ehtiihän hän sen myöhemminkin, -- väitti mies.

-- Sitä asiaa sinä et ymmärrä, -- selitti vaimo; -- poika ei saa laiminlyödä läksyjään... Aika on kalleinta kaikesta... Mikä kuluu hukkaan, sitä ei enää saa takaisin.

-- Oletpa sinä nyt itsepintainen! -- ärähti Kron.

Albert katsahti levottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, sillä hän oli nyt kahden tulen välissä.

-- Ei tee mitään, vaikka minä juoksenkin hakemaan asessoria, -- virkkoi hän; -- kyllä minä vielä ehdin lukea läksyni... Ei sillä ole niin kiire.

-- Ei, ei, poikaseni, sinä et saa lähteä luotani, -- sanoi äiti, puristaen lasta rintaansa vasten; -- vielä olen tajuissani ... ehk'en enää kohta... Huu, miten minua viluttaa!

-- Varjelkoon, Greta, sinä olet sen näköinen, että sinä kerrassaan pelästytät! -- huusi kivalteri, juosten huoneessa ympäri, etsien hattuaan; -- minun täytyy itse lähteä hakemaan lääkäriä ... ei käy enää viivytteleminen ... milloinkaan ennen en ole nähnyt sinua noin huonona ... nyt ei ole leikkimistä.

-- Tule tänne, Kron! -- huusi vaimo; -- tule tänne ... sinä et saa tällä hetkellä juosta tiehesi ... teidän molempien täytyy olla minua lähellä ... hyvin ... kas niin ... tuntuu siltä kuin tuskani lieventyisivät.

Hän kiersi toisen käsivartensa miehensä, toisen poikansa kaulaan, nojautuen siten heihin molempiin. Suuret hikihelmet vierivät alas hänen otsaltaan.

-- Parahin Kronini! -- virkkoi hän; -- oletko minulle vihainen, ukkoseni?

-- Miksi olisin sinulle vihainen? -- kysyi mies.

-- Olen niin monta kertaa ollut äksy ja tuottanut sinulle vastusta ... mutta...

-- Mistä tuollaiset ajatukset nyt johtuvat mieleesi, Greta?

-- Mutta minä olen tarkoittanut hyvää ... olen aina sinusta pitänyt.

-- Senhän tiedän, rakas Greta... Olenko koskaan väittänyt toisin?

-- Olen tahtonut pitää kodissa järjestystä, -- jatkoi vaimo, -- ja kun joku tahtoo pitää järjestystä, sanotaan hänestä, että hän on häijy... Se on niin tavallista.

-- Et ole koskaan ollut ilkeä minulle, etkä muillekaan, mikäli minä tiedän.

-- Mutta niinpä onkin kotimme nyt lujalla pohjalla... Sitten kun minä olen kuollut, tulee sinun...

-- Kuollut! Mitä sinä nyt lörpöttelet... Ethän aikone nyt vielä kuolla.

-- Ole vaiti ja anna minun puhua!... Kun minä olen kuollut, murrat makasiinissa irti yhden lattialaudan ... neljännen akkunasta lukien...

Kivalteri katseli vaimoaan suurin silmin. Hän luuli tämän hourivan.

-- Laudan alla on kätkettynä pinkka seteleitä, -- jatkoi sairas; -- ne setelit saadaan käyttää ainoastaan Albertin hyväksi, sillä hänestä täytyy aikaa myöten tulla oppinut ja suuri mies... Minä olen varma, että hänestä se tulee... Pojasta voi silti tulla suuri ja oppinut mies, vaikka hänen äitinsä onkin ainoastaan vaatteiden kaupustelija ja isänsä vain poliisipalvelija... Se ei haittaa mitään.

-- Pinkka seteleitä, sanoit?

-- Niin, selviä seteleitä... Olen mielestäni puhunut kyllin ymmärrettävästi.

-- Ja tästä sinä et ole kertonut minulle ennemmin, eukkoseni!

-- Hyvä vaimo ei kirjoita kaikkia asioita miehensä nenänpäähän... Älä ole siitä pahoillasi, rakas Kron!... Eihän siinä ole mitään pahaa... Poikahan joka tapauksessa saa kaiken meidän jälkeemme... Hänen tähtensähän me olemme tehneet työtä ja ahertaneet... Oh, kun minua viluttaa... Minun täytyy nojautua paremmin.