Chapter 6

Huhu tulevasta nimityksestäsi maaherraksi Malmöhusin lääniin on herättänyt suurta ihastusta minussa ja kaikissa meikäläisissä. Jos tämä huhu osoittautuu todeksi, olemme astuneet jättiläisaskeleen eteenpäin kauniilla, joskin vaarallisella tiellämme. Sinä saavutat korkean riippumattoman aseman yhteiskunnassa ja pääset eroon hovista, joka vilisee täynnään onnenonkijoita ja urkkijoita; vaikkakaan he eivät voi päästä perille sinun nerokkaista aivoituksistasi, he voivat kuitenkin olla meille esteenä sinun toiminnallesi ja meidän yhteisen asiamme menestykselle. Ihailen älyäsi sen johdosta, että valitsit lääniksesi Skoonen, jossa asuu maan rikkain ja vaikutusvaltaisin aateli. Tämän aatelin useammat jäsenet eivät koskaan ole ilolla ja myötämielisyydellä katselleet kustaviaanisen kruunun joutumista miehelle, joka on saanut asemansa ja oikeutensa yksinomaan miekalta ja sotamiesjoukolta. Pienimmästäkin viittauksesta ovat nuo aateliset meidän puolellamme valmiina tekemään liiton... Mutta vaiti! Minusta tuntuu kuin sinä parhaillaan toruisit minua ajattelemattoman kirjoittelemiseni vuoksi. Mutta ei vaaraa, ystäväni! Tämän kirjeen tuoja on varma kuin vuori. Mutta palatakseni asiaan, on minun mielestäni sekin seikka hyödyllinen, että läänisi on Tanskan lähettyvillä. Tanska, joka vielä vuodattaa verta Norjan kadottamisen vuoksi, ei suinkaan olisi välinpitämätön Skoonen ja kahden muun maakunnan suhteen. Mikä suloinen liitto se olisikaan, ja miten hyvää voidetta syvään haavaan! Tai mitä mieltä olet sinä ystäväni?

P., joka eilen matkusti Saksaan tapaamaan erästä tiettyä henkilöä, tervehtii sinua ja kiittää hänelle lähettämistäsi rahoista. Hän sai minulta hiukan lisää, vaikkakaan minulla yleensä ei ole paljoa antaa. Mutta kunhan päivä alkaa hieman sarastaa, pääsee kultaa satamaan meille niinkuin mannaa Israelin lapsille.

Anna minulle tieto virkaylennyksestäsi. Se on omiaan virkistämään muutamia epäileviä meikäläisiä, mikä epäilys johtunee siitä, että suunnitelmamme toteutuminen vie vielä aikaa. Onpa joukossa sellaisiakin, jotka arvelevat uuden virkasi tulevan estämään sinua työskentelemästä hyvän asiamme puolesta, mutta olen tarmokkaasti pitänyt sinun puoltasi ja antanut heille aika nuuskaa sen johdosta, että ovat rohjenneet epäillä sinun vilpittömyyttäsi. Häntä, jolla on avoinna ulkoasiain ministerin paikka, häntä ei sokaise vähäpätöinen maaherran salkku. Enkö ole oikeassa? -- Jumala olkoon kanssasi, äläkä unohda mitä pikimmiten antaa monille ystävillesi tällä seudulla tietoja itsestäsi.

Uskollinen ystäväsi ja liittotoverisi v. D.»

Kreivi V. oli lopettanut kirjeen lukemisen, mutta alotti sen jälleen uudestaan, tällä kertaa hiljaa ja vain silmäillen.

-- Helvetillistä! Helvetillistä! -- puhisi onneton kreivi Lejonborg.

Kreivi V. ei näyttänyt antavan hänelle mitään huomiota, vaan jatkoi kirjeen tutkimista.

-- Ja mistä ... mistä ... mistä tuo kirje on löydetty? -- kysyi Lejonborg sammalten.

-- Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, -- vastasi kreivi, silmät yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä.

-- Mistä?... Mistä?... Keneltä?... Keneltä?

-- Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on poliisimestari käynyt kotonasi.

-- Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! -- huusi Lejonborg äärimmäisen epätoivoisena.

-- Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, -- lisäsi V., -- sekä tarkastanut paperisi ja löytänyt tämän kirjeen... Luonnollisesti se sinua kummastuttaa, ystävä-parkani!

-- Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! -- huudahti Lejonborg. -- Mahdotonta!... Se on huutava valhe!... Näenkö minä unta vai olenko hullu?... Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani?

Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsa Lejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti.

-- Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, -- lausui V., otsa jälleen sileänä.

Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana. Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan.

-- Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia.

-- Ei, ei ... sehän on mahdotonta, -- myönsi Lejonborg heti.

Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti.

-- Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, -- jatkoi kreivi V. -- luulisinpä pikemmin niin... Mutta tällainen leikki on karkeata, liian karkeata!

-- Liian karkeata! -- toisti Lejonborg.

-- Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua ivanuoliensa ampumatauluna?

-- Ketkäkö?... Kuinka voisin heidät muistaa?... Heitä on monta ... kaikki tekevät niin... Minä epäilen melkein koko maailmaa ... niin, minä epäilen jokikistä.

Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja yksinkertaisuus.

-- Omasta puolestani, -- virkkoi kreivi V., -- luulen sinua valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut... Vakuutan sen pyhästi.

-- Oi, siitä olinkin varma, -- riemuitsi Lejonborg; -- sinähän tunnet minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin olla syyllinen moiseen rikokseen... Minua kauhistaa jo sellaisen ajatuskin.

-- Mutta, -- jatkoi V., -- on monia, hyvin monia, jotka näiden kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat.

-- Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! -- huusi Lejonborg.

-- Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen tuulenhenki, -- huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti ympärilleen.

-- Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan nimessä!

-- Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi?

-- Se on käsittämätöntä.

-- Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi

-- Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa.

-- Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä kuin juuri Jumala... Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg.

-- Minä vastaan väestäni, -- selitti viimemainittu ylpeällä katsella; -- ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun palvelijani olisivat minulle tottelemattomat... Sitä he eivät koskaan uskaltaisi.

-- Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?... Tosin on näissä asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä... Sinulla on varmaan joku vihamies.

-- Niin, niin, sitä minä aavistin heti... Sanoinhan oitis, että tämä on jonkun vihamiehen työtä.

-- No, mitä siis arvelet itse?

-- Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma... Lupaus läänistä on ollut suolaa moneen happamaan silmään... Tiedänhän minä sen!

-- Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka jälkiä maksaisi vaivaa seurata?... Olkoonpa, että näiden kirjeiden tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden kirjoittajaa... Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla ja mestauskirveellä.

-- Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan vavisten.

-- Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä?

-- Voin, voin ... en, en!... Voin!... odota ... nyt minä tiedän.

Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä, äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa.

Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän kreivi V:tä.

-- Minun täytyy nyt lähteä linnaan, -- keskeytti kreivi V. hänet, -- ja sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi... Voit olla huoletta, sillä asia on minun käsissäni... Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen... Kuitenkin täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuoksi istuu kotimatkalla ajajasi vieressä muuan poliisipalvelija, joka sitten jää eteiseesi siksi, kunnes määrätään toisin... Pysy kauniisti kotona tämän päivää ja luota hyvään ystävääsi... Au revoir, parahin kreivi!

Kohteliaasti, ystävällisesti ja osaaottaen seurasi kreivi V. peräti alakuloista, hyvää ystäväänsä ovelle, ja tämän lähdettyä ilmestyi hänen suupieliinsä hymy, ja hän virkkoi itsekseen:

-- Hänkö salaliittolainen, hänkö?... Ennemmin alkavat lampaatkin vehkeillä sutta vastaan... Hyvä kuitenkin niinkuin on... Lääni joutuu toiselle, hyvän ystäväni pitämättä minua kuitenkaan sanani rikkojana... Hän saa kiittää Jumalaa, jos hän pääsee tästä jutusta ehjin nahoin, ja minä taas saan kiittää sattumaa, että puolestani pääsen irti tuosta kärkkyvästä narrista... Suokoon Jumala, että saisin yhtä helposti eron kaikista näistä muistakin!... Se ilvehtijä, joka tämän sopan on keittänyt, on kieltämättä tehnyt minulle suuren palveluksen... Mutta piru hänet kuitenkin perii, jos minä kerran saan kiinni hänen takinliepeestään.

XI

HYTTYNEN

Tuskin kukaan olisi kadehtinut kreivi Karl Gustav Lejonborgin ikivanhaa, jaloa nimeä ja hänen suuria rikkauksiaan, puhumattakaan hänen entisistä, loistavista toiveistaan, nyt kun hän lepäsi kokoon kyyristyneenä kullatulla, silkillä päällystetyllä leposohvallaan komeassa huoneessaan kasvot kätkettyinä pielukseen, ja kirosi sekä vuodatti kyyneliä.

Oli kulunut lähes neljä tuntia siitä kun hän oli saapunut kotiin kreivi V:n luota, mutta kuinka paljon odottamatonta olikaan tämän ajan kuluessa tapahtunut!

Tosin oli poliisipalvelija, jonka kauhistava olento oli kauan viipynyt kauniissa eteisessä, vihdoinkin poistunut; mutta hän ei ollut kuitenkaan lähtenyt tyhjin, käsin: hänen mennessään oli hänen toisessa kädessään kuva töyhdöillä varustetusta maaherranhatusta ja toisessa kuva viraltapannun kamariherran kultaisesta avaimesta. Hirveätä on sellaisesta puhuakin -- mutta miten paljon hirveämpää sellaista vielä nähdä.

Lyhyesti kerrottuna oli asia siten, että kreivi V., onnellisen audienssin jälkeen linnassa, oli kunnioittanut »hyvää ystäväänsä» persoonallisella käynnillä. Avoimin sylin oli kreivi Lejonborg kiirehtinyt »jaloa ystäväänsä ja suojelijaansa» vastaan. »Jalo ystävä» oli painanut »hyvää ystäväänsä» rintaansa vasten. Senjälkeen olivat molemmat tuttavallisesti istuutuneet vieretysten leposohvalle.

Kreivi V. kertoi nyt suureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen, että mitä tuli koko suureen valtiokavallusjuttuun, oli hänen onnistunut, joskin suurella vaivalla, poistaa Jupiterin miekka kreivi Lejonborgin pään päältä, mutta hänen täytyi samalla kertaa suureksi surukseen ja tuskakseen ilmoittaa, että tuon siunatun läänin hallinto oli samana päivänä uskottu eräälle toiselle henkilölle, koska ei käynyt päinsä nimittää siihen sellaista henkilöä, jonka suhteen, vaikka hän olikin viaton, yleinen mielipide ei kenties ollut vakuutettu, samalla kun myöskin oli korkeimmassa paikassa katsottu välttämättömäksi eroittaa kreivi Lejonborg kamariherran virasta, koska ei ollut oikein sopivaa hovin kunnialle antaa sellaisen henkilön, olla niin lähellä kuninkaallisia persoonaa, jota, vaikkakin täysin perusteettomasti, epäiltiin syylliseksi vallankumouksellisiin vehkeilyihin.

Kreivi V. antoi sen vuoksi »hyvälle ystävälleen» neuvon matkustaa Skooneen, ollakseen siellä, niin kauvan kuin myrskyä kesti, Bastholman sukutilan alustalaisten lempeänä isäntänä. Edelleen antoi hän »hyvän ystävänsä» ymmärtää, että kaikki palautuisi jälleen pian entiselleen, kunhan molemmin puolin ehdittiin rauhoittua, huomauttaen samalla, että mainitsemallaan uudella maaherralla oli monien muiden heikkouksiensa ohella myöskin hyvin heikko rinta, johon yksi ja toinen paitsi luonnollisesti maaherra itse, panivat paljonkin merkityksellistä huomiota.

Monen monituiset kerrat puristi kreivi V. »hyvän ystävänsä» kättä, kuiskaten hänen korvaansa lohduttavia sanoja; hän melkein kyyneleet silmissä vakuutti Lejonborgille jatkuvaa ystävyyttään sekä jätti hänet sitten yksinään epätoivoonsa.

Siksi makasi kreivi Lejonborg nyt kokoon kyyristyneenä leposohvalla, ja siksi turmelivat hänen kyyneleensä loistavaa silkkipielusta. Nämä olivat ensimmäiset kyyneleet, jotka kreivi eläissään oli vuodattanut, sillä lapsena hän ei ollut koskaan saanut vitsaa, eikä aikaihmisenä ollut hänelle milloinkaan sattunut mitään sellaista, joka olisi saattanut liikuttaa häntä kyyneliin saakka. Tietysti hän oli kantanut surunauhaa vanhempiensa ja sisarustensa kuoleman jälkeen, mutta niiden suurten tilusten hoito, jotka hän oli heiltä perinyt, toi mukanaan hänelle niin paljon huolta, ettei hänellä ollut sekuntiakaan aikaa uhrata suremiseen.

Ikkuna oli avattu, jotta raitis iltailma pääsi tunkeutumaan huoneeseen; mutta mitä hyödytti virkistävän ilman tulvehtiminen huoneeseen, kun mies makasi suu ja sieramet pielukseen painettuina.

Olisipa melkein luullut kreiviä kuolleeksi, ellei olisi nähnyt hänen selkärankansa aika-ajoittaista aaltoilua; ne olivat maininkeja myrskyn jälkeen.

Jumala tietää, kuinka kauvan onneton kreivi olisikaan maannut siinä asennossa, ehkäpä siksi, kunnes kuolema olisi hänet yllättänyt, ellei pienen hyttysen surina olisi saattanut häntä tietoihinsa ja houkutellut häntä jälleen kuolemasta elämään.

Tuo pieni hyttynen oli lähtenyt kylmää ilmaa pakoon ja lentänyt ikkunasta suoraan kreivin huoneeseen, missä hyttysen mielestä kai tuntui olo mieluisalta, sillä se surisi puhtaassa viattomuudessaan hyvin iloisesti ja kauniisti, aavistamatta mitään upeassa huoneessa vallitsevasta surusta ja kärsimyksestä.

Hyttynen karkeloi ensin ikkunaruudulla, jonka jälkeen se lähti huoneeseen lentelemään. Eläimet pitävät ihmisistä, ja erittäinkin hyttyset. Oli senvuoksi luonnollista, että hyttynen läheni upeata sohvaa.

Se ihmetteli kyllä suuresti viimeisimmän muodin mukaan tehtyä hännystakkia, joka oli lepäävän olennon yllä, sillä se tepasteli useampaan kertaan sen selkämystää ylös ja alas; mutta ollen suurempi luonnon kuin taiteen ystävä, kiepsahti se lopuksi kreivin niskalle, jonka tuuhea, musta hiuspeitto kaikesta päättäen suuresti miellytti tuota pientä kutsumatonta vierasta.

Kreivin päässä, joka tällä hetkellä oli sisäisesti kokonaan murheen mustentama, oli kuitenkin yksi valopilkku. Valtasiko hyttysen mielen jonkulainen kuutamohaaveilu, sitä emme tiedä; mutta kaikessa tapauksessa katseli se ihastuneena tuota paljasta paikkaa, suristen perin lempeästi ja soinnukkaasti.

Ja kreivi, joka oli jo eroittanut hyttysen surinan, ei voinut käsittää, kuinka joku elävä olento saattoi olla iloinen ja onnellinen tänä onnettomuuden päivänä. Viimein alkoi hänestä tuntua kuin olisi hyttysen laulu vähitellen muuttunut tuntehikkaampaan ja surunvoittoisempaan äänilajiin. Tämä sopikin paremmin kreivin mielentilaan, ja hän ihaili pientä hyttystä, joka niin hyvin ymmärsi lähestyä hänen sisäisimpiä ajatuksiaan.

Ikäänkuin itikka olisi tiennyt, miten tervetullut se oli, läheni hyttynen tosiaan ajatusten kotia, ja luultavasti pyrkien kaikkein pyhimpään, tunki se hienon tiirikkansa pään kaljuun kohtaan -- Mutta -- voi kauhistus! -- se mikä hyväilee ajatuksia, ei aina hivele hipiää.

Rajuna kuin säikähtänyt hevonen hypähti kreivi sohvalta ja löi nyrkillään päälakeensa. Kun kärsimyksen kalkki on kohonnut kukkuralleen, tarvitaan ainoastaan pieni pisara saamaan sen kuohumaan ylitse. Siksi kreivikin nyt näin kauheasti riehahti.

Hän syöksyi poislentävän hyttysen perään, joka kumma kyllä, oli välttänyt iskun, -- aikoen tappaa sen, saadakseen edes sillä tavoin purkaa epätoivoaan, joka oli särkeä hänen sydämensä. Tosin oli hänen kostonsa esine vain vähäpätöinen hyttynen, mutta »pienetkin murut ovat leipää». Pienet saavat aina kärsiä suurten tähden.

Hyttysparka ei tässä hädässä älynnyt ymmärtäväisesti lentää ulos akkunasta, vaan syöksyi säikähdyksissään toisella seinällä olevaa suurta kuvastinsa vastaan. Kreivin viisi sormea, jotka olivat kuin viisi käärmeenpoikasta, koettivat saada sitä kiinni tuolta liukkaalta, kirkkaalta pinnalta. Turhaan hyttynen koetti turvautua siipiinsä, turhaan se valitti hätäänsä toverilleen, jonka se näki kuvastimessa olevan saman armottoman kohtalon alainen, turhaan, turhaan -- kuolinsurahdus -- ja kaikki oli ohi!

Ken suuttuu vähästä, myöskin leppyy vähästä, ja miten onnellinen onkaan se sattuma, että oikealla hetkellä saa tuntea koston nautintoa. Niinpä ilmestyi myöskin kreivi Lejonborgin huulille mitä herttaisin hymy.

Kreivi oli enemmän kuin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja miehekkäät; mutta hymyillessään luuli hän olevansa kerrassaan jumalallinen. Sen vuoksi katsahti hän nytkin kuvastimeen tavallista tyytyväisempänä. Mutta miksi hän niin äkisti kalpenee? Miksi nousevat hänen hiuskarvansa? Miksi katoaa hymy ja hänen värähtelevät huulensa käyvät kuolonsinisiksi? -- Miksi tuijottaa hän noin kauhistuneena kuvastimeen? -- Onko pahahenki ollut kätkeytyneenä viattoman hyttysen veressä? -- Hän huomaa kuvastimessa paitsi omaa kuvaansa toisetkin kasvot, jotka ovat mustat kuin jonkun maanalaisen hengen. Nuo kasvot, joilla näkyy pirullinen irvistys ja jotka nyt kohtaavat kreivin katseen, eivät totisesti voi olla minkään hyvän hengen.

Samalla kun kreivin kasvot näyn johdosta kuvastimessa aivan jähmettyvät, kuuluu hänen korviinsa ääni kuin jostain maan alta:

-- Sinä olet surissut niinkuin hyttynen ... niinkuin hyttysen tulee sinun myöskin kuolla!

XII

RUUSUNPUNAINEN KIRJE

-- Kuka siellä?... Sinäkö, s--tana!... Mille sinä irvistät?... Ja mitä sinä mutiset?... Mitä tahdot?... Kuka on käskenyt sinun tulla tänne, lurjus?

Näitä sanoja raivostuneesti huutaessaan läheni kreivi Lejonborg erästä henkilöä, joka seisoi huoneen ovella, liikkumattomana kuin suuri kuvapatsas, joskaan ei valkoisesta marmorista veistetty, mutta ainakin pronssista, ja tummimmasta pronssista sittenkin.

Tämä henkilö ei ollut niitä, joita katsellaan välinpitämättömästi. Hän oli puettu eräänlaiseen virkapukuun, tai oikeammin rikkaitten herrasväkien metsästäjäin käyttämään livreijaan; siihen kuului viheriä hännystakki ja samanväriset housut, metsästyspuukko hopeisessa kannattimessa ja kolmikulmainen hattu, johon oli kiinnitetty vihreitä ja valkoisia sulkia. Mutta itse metsästäjä oli, elämänsä vähäisestä kutsumuksesta huolimatta, perin huomattava olento: hänen jättiläismäinen vartalonsa ja lihaksinen ruumiinsa, kasvojensa tummanruskea väri, paksut korpinkiharat, kyömynenä ja yömustat silmät osoittivat, että hän oli luotu jonnekin muualle kuin palvelijain huoneeseen.

-- Olenko minä irvistänyt ... olenko mutissut jotain? -- sammalsi metsästäjä punastuen kuin olisi hänet tavattu itse teossa.

-- Näinhän minä kuvastimessa sinun irvistävät kasvosi! sanoi kreivi; -- kuulivathan minun korvani, mitä sinä lausuit!... Mitä tarkoitit?

-- Ah, todellakin, -- vastasi metsästäjä, koettaen näyttää mahdollisimman tyhmältä ja yksinkertaiselta, -- minusta näytti hauskalta, kun teidän armonne ajoi takaa hyttystä ... niin, se minusta näytti niin hauskalta...

-- Näyttikö se hauskalta?... Etkö häpeä, senkin roikale!... Kuka on antanut sinulle luvan nauraa minulle? -- huusi kreivi, tarttuen muurin nurkassa olevaan kultanuppiseen espanjalaiseen ruokokeppiin.

-- Antakaa anteeksi, teidän armonne! -- rukoili metsästäjä äänellä, joka oli täysi vastakohta hänen ylpeille silmilleen ja miehekkäälle olennolleen; -- minä tein siinä hyvin tyhmästi ... antakaa minulle anteeksi tämä kerta... Jumala tietää, että minä tunnen mitä syvintä rakkautta ja kunnioitusta korkeaa isäntääni kohtaan, ja kukaan ei voi olla siitä varmemmin vakuutettu kuin teidän armonne itse.

-- Kuka on surissut niinkuin hyttynen, ja kenen tulee kuolla niinkuin hyttysen? huusi kreivi kohottaen keppiä.

-- Ajattelin itseäni ja vertaisteni kohtaloa, -- vastasi metsästäjä surunvoittoisella äänellä; -- iloisina ja onnellisina me surisemme hyttysten lailla, niin kauan kuin olemme korkeitten herrojemme suosion auringonpaisteessa ... mutta kun me sen suosion kadotamme, on meidän kohtalomme kuin kuolevan hyttysen ... enkö ole oikeassa, tiedän armonne?

-- Mitä sinä tahdot?... Olenko soittanut sinua?... kysyi kreivi hiukan leppyneesti antaen keppinsä vaipua. Hänelle teki hyvää, kun joku tällä hetkellä häntä pelkäsi, sillä hyttynenkään ei enää ollut hänen vihansa ulottuvissa.

-- On kirje...

-- Kirje, kirje! -- huudahti kreivi raivostuneena, sillä ne kirjeet, jotka hän tänä onnettomuuden päivänä oli nähnyt, muistuivat nyt elävästi hänen mieleensä; -- kirje, kirje!... Miten on se helvetillinen kirje joutunut minun pöytälaatikkooni?

-- Mikä kirje, teidän armonne?

-- Kirje, jonka poliisimestari löysi täältä aamupäivällä.. Voi, että minun on täytynyt kokea mitään niin kauheata!

-- Tarkoittaako teidän armonne sitä kirjettä, josta oli niin paljon hälyä, kun teidän armonne tuli kotiin?

-- Sitä juuri, heittiö!... Miten se oli joutunut pöytälaatikkooni?

-- Kuinka minä voin sen tietää, teidän armonne? -- vastasi metsästäjä, näyttäen perin rehdiltä.

-- Kuka sen sitten tietäisi, ellet sinä ja ne muut, jotka ovat täällä siivonneet?... Ympäröivätkö minua pelkät rosvot ja roistot?

-- Ikävää, hyvin ikävää on uskollisen palvelijan kuulla tuollaisia sanoja, -- valitti metsästäjä.

-- Ihminen! Kuka on salaa kätkenyt sen kirjeen minun laatikkooni?

-- Teidän armollannehan on aina avain mukanaan, tiedän mä.

-- Mutta laatikkoon on murtauduttu minun poissaollessani.

-- Kun teidän armonne on ollut poissa, olen minä aina ollut teidän armonne mukana ... huomautan sen siksi, että jos teidän armonne sattuisi epäilemään minua. En ole ansainnut tulla sellaisen epäluulon alaiseksi, teidän armonne!

-- Onko kirje sitten joutunut sinne itsestään?

-- Ei, sitä en luule.

-- Onko lukko auennut itsestään?

-- Myöskään sitä en usko.

-- Sinäkö olet petturi?

-- Ei, sitä en usko.

-- Tai onko se joku muu palvelija?

-- En voi uskoa sitäkään.

-- Onko siis kirje sittenkin joutunut sinne itsestään?

-- Ei, sitä en usko.

-- Onko siis lukko auennut itsestään?

-- En usko sitäkään.

-- Roisto! Luulenpa ettei sinulla ole muuta kuin yksi ja sama vastaus minun kaikkiin kysymyksiini, -- huusi kreivi, viuhtaisten espanjanruokoisella kepillään, lyödäkseen ihmisparkaa, joka äsken oli vavissut hyttysen kuoleman nähdessään.

Tämä tarttui kuitenkin taiturin nopeudella keppiin, joka jäi hänen oikeaan kouraansa.

-- Nousetko vastaan? kirkui kreivi, turhaan koettaen riuhtoa keppiä hänen kädestään; -- vastustatko isäntääsi, kurjimus?

-- En, otin vain kepin vastaan, -- luulin teidän armonne tarkoituksen olevan antaa se minulle.

-- Kepin iskun kyllä, mutta, en keppiä ... päästä se heti irti, kirottu mies!

Metsästäjä päästi, mutta kreivin toisen kerran aikoessa lyödä palvelijaansa jäi keppi taaskin viimemainitun käteen.

-- Mitä sinä uskallat tehdä, onneton? -- kähisi kreivi, raivosta menehtymäisillään.

-- Asettaa kepin takaisi paikalleen, niinkuin teidän armonne tahtoo, -- vastasi metsästäjä, irroittaen vähäisellä tempaisulla espanjaruo'on kreivin kädestä ja vieden sen muurinnurkkaan, josta se oli otettu.

Isäntä, joka tuosta tempusta suuresti hämmästyi, tuijotti sanattomana metsästäjäänsä, oikein tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tällainen palvelevaisuus. Joko hän todella piti metsästäjää niin tyhmänä kuin tämä näytti tai tunsi hän jotakin kunnioitusta herkulesmaista olentoa kohtaan, mutta olipa miten tahansa, ei kreivi enää tarttunut keppiin eikä jatkanut sananvaihtoa palvelijansa kanssa.