Chapter 3

Nainen pisti vasemmalla kädellä lompakon taskuunsa; samalla kun hän oikealla kädellään hätäisesti etsi jotain toisesta taskustaan.

-- Ihminen, antakaa minulle avain!... Vanhus, vanhus, avain, tai...

Uhkeavartaloisen, kauhean naisen kädessä välähti teräväksi hiottu veitsi.

-- Otitteko tuon veitsen mukaanne surmataksenne minut siinä tapauksessa, etten minä suostuisi pyyntöönne? -- kysyi ukko värin vaihtuessa hänen kasvoillaan.

-- Otin sen katkaistakseni sillä köyden, jonka varassa onneton uhri riippuu, -- vastasi nainen; -- mutta minä katkaisen sillä nyt teidän elämänlankanne, ellette hyvällä luovuta minulle avainta!

-- Avain on kaapissa... Jos teillä on rohkeutta, niin ottakaa!

Nainen kiirehti huoneen nurkassa olevan kaapin luo.

-- Odottakaa, minä näytän teille valkeata, -- sanoi vanhus, tarttuen kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen ohuilla huulillaan.

Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas.

Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin välkkyi piilukirves.

-- No, miksi ette ota avainta? -- kysyi ukko, jälleen naurahtaen käheästi.

Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta ei vastannut mitään.

-- Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? -- jatkoi ukko; -- kirves ei yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja roistoille... Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne.

Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta.

-- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! -- huusi hauskaluontoinen vanhus vielä hänen jälkeensä. -- Mutta hän ei tule... Minä tunnen kurjan ihmissuvun... Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää, kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri!

VI

KNAPEKULLAN KORPPI

Mustapukuinen nainen kiirehti ulos maantielle, eikä pysähtynyt ennenkuin törmäsi eräitä käsirattaita vasten, jotka olivat tien ohessa.

Kevätyö oli erittäin leppeä ja hyvinkin valoisa; vaeltaja saattoi selvästi eroittaa vanhan eukon, joka istui nukkuen pää nojautuneena käsirattaiden toista pyörää vasten, sekä myöskin rattailla olevan mustan ruumisarkun, jossa oli tähtiä, vaskilevy ja hopeankirkkaasta pellistä tehty kukkakiehkura.

-- Voi kurjuutta, voi epätoivoa! -- huokasi nainen, tarttuen kärryjen toiseen aisaan; -- minä en siis saa valmistaa hänelle viimeistä leposijaa!... Korpit saavat siis repiä hänen kauniit, vaaleat kiharansa ja ronkkia hänen lempeitä, sinisiä silmiään!... Voi minua, voi!

Onneton nainen! Hän ei voinut vielä kuvitella, että ne kauniit, vaaleat kiharat, joilla hän ennen niin usein oli leikitellyt, olivat nyt yön kasteen kostuttamat ja riippuivat suorina jääkylmällä ohimolla, tai että niitä sinisiä, kauniita silmiä, joissa hän niin monasti oli kuvastellut omiaan, peitti nyt väkinäisen kuoleman veristävä kalvo. Ei, ei hän voinut täydellisesti käsittää, että hänen rakastettunsa oli poissa, niin kauan kuin hänen omat keuhkonsa vielä hengittivät, hänen oma sydämensä sykki.

-- Mutta minä uhmaan kaikkea! -- huudahti hän suoristaen ryhtiänsä ja kädet ylhäällä; -- elämän ja kuoleman kauhuja minä uhmaan!... Minun valitushuutoni aukaisee lukot, rautaovet sulavat minun palavasta hengityksestäni, ja muurit hajoavat minun kyyneleitteni kuohuun...

Katkerasta naurusta pelästyneenä hypähti eukko maasta ja jäi vavisten tuijottamaan edessään seisovaan naiseen, josta tulvehti häntä vastaan raju vimma.

-- Kiiruhtakaa, Stiina-muori! Tarttukaa aisoihin, minä työnnän!... Meidän täytyy jatkaa yöllistä retkeämme... Aika kuluu, eikä aurinko saa meitä yllättää!

-- Minne?... Herran niinessä minne?

-- Hirttopaikalle!... Ettekö kuule, hirttopaikalle!... Oletteko kuuro? Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

-- Mutta pikku neiti kulta...

-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

-- Mutta eikö hän tule meidän mukanamme?... Missä hän on?... Minä en näe häntä.

-- Ketä?... Ketä ette näe?

-- Punaisen tuvan ukkoa.

-- Hän ei tule.

-- Eikö?

-- Ei.

-- Hyvä Jumala!... Miten me sitten pääsemme sinne?... Neidillä kai siis on portin avain?

-- Ei.

-- Mutta miten neiti sitten...?

-- Vaietkaa ja totelkaa!... Mitä te mietitte?... Miksi seisotte noin suu ammollaan... Ovatko jalkanne jäätyneet kiinni maahan tänä lämpimänä kevätyönä?

-- Rakas pikku neiti, -- sammalsi eukko; -- minä ... minä...

-- Kurja pelkuri-raukka! -- huusi toinen; -- viheliäinen noita!... Kasvettukaa maahan... Vajotkaa maan sisään!... Te olette tuulen ja ilmankin inho!

Samalla sysäsi hän syrjään vanhuksen, tarttuen itse kärryjen aisoihin, jonka jälkeen hän juosten veti niitä perässään yli ruohon ja kivien, niin että pyörävanteet iskivät tulta.

Eukko kiirehti hänen perässään turhaan huutaen ja varoittaen.

Molempien naisten rynnätessä eteenpäin leimahti läheisessä metsässä kuin salama, jota seurasi paukaus.

-- Mitä se oli? -- huudahti nuorempi nainen pysähtyen kärryineen.

-- Jumala olkoon meille armollinen! -- kuului vanhemman vapiseva ääni; -- yön peikot hyökkäävät meidän kimppuumme.

Taasen leimahti salama ja kuului pamaus.

-- Merkillistä, merkillistä! -- mutisi nuorempi, tuijottaen eteensä.

-- Jumalan nimessä, kääntykää takaisin, kääntykää takaisin; itse piru temmeltää nyt päättömien kanssa ... pahat henget heittelevät toisiaan palavilla kekäleillä!

-- Haa! -- huudahti nuorempi nainen mielipuolen ilolla; -- helvettikin on nyt meille apuna... Jumalan ja ihmisten hylkääminä me pakenemme nyt pimeyden mahtien turviin... Samantekevä!... Eteenpäin, eteenpäin!

Ja samassa hän alkoi kiireesti jatkaa matkaansa. Ei hän kuullut eukon valitushuutoja, ja yhtä vähän hän huomasi, että tämä taikauskoisuudessaan ja peloissaan vaipui maahan.

Päämäärä läheni. Yhä selvemmin kuului nyt väsymättömän ja pelottoman naisen korviin ilman petolintujen rääkynä, ja hän luuli näkevänsä, miten niitä parvittain lensi hänen päänsä yli. Jo erottautui tumman, suhisevan havumetsän keskestä tuo kauhua herättävä kolmitorninen ja -pylväinen rakennus.

Mestauspaikalle kiirehtivä nainen hillitsi askeleitaan, kuta selvemmin hän näki ilmassa riippuvan kuolonuhrin.

Hän irroitti kätensä aisoista, joita hän tähän saakka oli suonenvedon tapaisesti puristanut, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään sanaa ei niiltä kuulunut. Hänen sydäntään kouristi sanaton tuska ja imi itseensä jokaisen kyyneleen, joka tahtoi pusertua silmänurkista niitä lämmittämään, pehmentämään. Yö oli niiden edessä, yö niiden takana. Kuolemanenkelin käsi hiveli hänen valtasuoniaan ja ripoitteli hallansiniä elämän ja nuoruuden vereville ruusuille.

Silloin leimahti salama salaman jälkeen hänen silmiensä edessä, ja kahta jyräystä, jotka pamahtelivat kuin pyssynlaukaukset, seurasi kaikuna karkea uhmanauru, joka tunkeutui läpi öisen pimeyden.

Tämä sai nuoren naisen jälleen tajuihinsa, ja hän syöksyi kivimuurin vasemmalle puolelle, sinne, mistä raju nauru kuului.

Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine.

-- Kuka siellä? -- kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni.

-- Bruno! Bruno! -- huusi nainen ja horjui muuria kohti.

-- Tuo ääni!... Anna! Anna! -- kuului jälleen mies sanovan.

Ja tumma olento lähestyi muuria ja laski kätensä naisen olalle.

-- Sinäkö, sinäkö? -- sammalsi viimemainittu; -- sinäkö täällä, täällä!... kurja! Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- lisäsi hän samassa palaten tajuihinsa ja melkein huutaen.

-- Katsele sinä vain omaa mustaa sydäntäsi, -- vastasi mies, jonka kotkankasvot samalla lähenivät naisen kasvoja; -- niin, katso sinä vain siihen, sillä siinä on tulikirjaimin kirjoitettu, mitä minulla on täällä tekemistä... Ymmärrätkö?... Anna! Anna!

Huutaessaan viime sanat hän tarttui Annan käsiin ja puristi niitä rajusti.

-- Päästä minut, sinä maan hylky! huusi nainen, ankeriaan notkeudella livahtaen hänen käsistään; -- päästä minut tai syöksen tämän sinun mustaan vereesi!

Sama veitsi, joka vähän aikaa sitten oli välkähtänyt hauskaluontoista ukkoa vastaan punaisessa tuvassa, kääntyi nyt uhkaavana kotkannaamaista miestä kohti.

-- Ho, ho, sinä Knapekullan ruusu! -- virkkoi mies; -- sinun orjantappurapiikkisi eivät ole tylsistyneet vaaleakiharaisen käsivarsilla ... kissan käpälissä on vielä kissan kynnet.

-- Miksi sinulla on kädessäsi tuo pyssy? -- kysyi Anna terävästi; -- miksi ammuit ne laukaukset, jotka äsken kuulin? Vastaa, Bruno! Mitä olet täällä tehnyt?

-- Tällä oivallisella kaksipiippuisella tuliluikullani, jota taas käyn panostamaan, kuten näet, -- vastasi mies, -- minä aukaisen pilkistysreikiä viettelijäsi ruumiiseen, roistoon, joka riippuu tuolla ylhäällä, ja jolla minä toivoisin olevan sata kaulaa sataa hirttonuoraa varten.

-- Jumala syösköön sinut kadotukseen, Bruno, viimeisen hetkesi tullessa!

-- Ehdittyäni ampua hänen ruumiiseensa yhtä monta reikää kuin on kuulaa metsästyslaukussani, -- jatkoi mies, -- kutsuu Knapekullan korppi -- muistathan, että minua kotiseudullamme mainittiin sillä nimellä -- kaikki ilmassa lentelevät toverinsa suurpitoihin.

-- Inhottavaa! Kamalaa!

-- Ja kun aurinko nousee, näkyy sen paisteessa kuin välkkyviä lyhteitä tuon lurjuksen ruumiissa.

Sen jälkeen tähtäsi hän ja ampui peräkkäin kaksi laukausta. Sitten hän puhalsi pyssyn piippuihin ja alkoi panostaa uudelleen.

-- Luulenpa nyt osanneeni hänen sydämeensä yhtä hyvin kuin hän kerran osasi minun sydämeeni, -- virkkoi hän huuliensa välistä, vihasta vavisten; -- kuuletko, sinä siellä ylhäällä, mitä pidät minun kuudesta kunnon luodistani?

-- Bruno! Sääli kuollutta... Kurja on kosto, kun se kohdistuu vihollisen elottomaan ruumiiseen! -- huusi Anna, polvilleen vaipuneena.

-- Kostavathan ruumiille itse laitkin!... Miksi mestattu teilataan?... Miksi hirtetyn annetaan riippua vuosikausia?

-- Bruno! Bruno!

-- Mutta oikeassa sinä olet: kostoni on kurja, sillä eihän hän tunne niitä haavoja, jotka minä teen hänen ruumiiseensa... Paremmin hän sen asian ymmärsi... Voitko lukea ne haavat, jotka hän viilsi minun sydämeeni, tai ne polttomerkit, joita hän on lyönyt minun rintaani?... Ja kuitenkin minä jäin elämään, en kuollut... Itse kuolemakin kammosi minun tuskaani ... kukaan ei minua kuullut, kun pyysin ja rukoilin sääliä ... ei kukaan ... ei kukaan... Ha, ha! Kuusi hyvää luotia!... Kaksi vielä, niin tulee yhteensä kahdeksan... Ha, ha!

Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi.

-- Armoa, armoa! Polvillani minä sitä pyydän sinulta, -- sammalsi Anna, vaipuen kosteiselle maalle ja ojentaen käsivartensa rajua ampujaa kohti.

-- Ha, ha!... Vihdoinkin siis makaa ruusu korpin jaloissa, -- lausui tämä ja antoi pyssynperän vaipua ruohikolle; -- ei, Anna, yksinään kostosta en ole pyssyäni panostanut ... myös kateudesta olen sen tehnyt... Niin, minä kadehdin häntä vielä sielläkin, missä hän riippuu... Vieläkin tahtoisin olla hänen sijassaan.

-- Mutta hänen kauhea kuolemansa...

-- Oh, mitä merkitsee silmänräpäyksen kidutus vuosikausien autuuden rinnalla? -- virkkoi metsästäjä hieman lempeämmin, nojaten otsansa pyssynpiippua vasten.

Anna nousi maasta ja astui muutaman askeleen lähemmäksi.

-- Bruno! -- kuiskasi hän, koettaen tehdä äänensä mahdollisimman suloiseksi ja sointuvaksi.

-- Voi, miten minä olen saanut kärsiä näinä pitkinä, kauheina vuosina! -- valitti mies.

Anna tempasi ovelasti pyssyn hänen kädestään, ojensi sen metsään päin ja laukaisi sinne molemmat panokset, jonka jälkeen hän heitti kiväärin kauas luotaan.

-- Anna, mitä sinä teet! -- huudahti metsästäjä kuin unesta heränneenä.

-- Noiden kuulien mukana katosivat sinun kostosi ja kateutesi -- vastasi nainen; -- ja nyt on Bruno tehnyt ikuisen sovinnon verivihollisensa kanssa.

-- Minäkö?... Minäkö?

-- Sinun tulee auttaa minua ottamassa alas hänen ruumiinsa, -- kuiskasi Anna, laskien kätensä hänen käsivarsilleen; -- se sinun täytyy tehdä, Bruno!

-- Minä!... Mitä sinä tarkoitat?

-- Sinun tulee auttaa minua, saadakseni hänen ruumiinsa mukanani olevaan arkkuun.

-- Sinä hourit!

-- Me kaivamme yhdessä haudan, jonne hänet laskemme, -- jatkoi Anna, nojautuen lähemmäs Brunoa ja kädellään hyväillen hänen tummaa poskeaan.

-- Ja sitä sinä vaadit minulta?... Minulta!

-- Niin, juuri sinulta.

-- En ymmärrä sinua.

-- Sinä et ole enää oma itsesi ... sinä kuulut nyt minulle ... sinä olet nyt väline minun ja väistämättömän koston kädessä ... sinä olet se kalpa, joka tulee heilumaan heidän päittensä yllä, jotka ovat aikaansaaneet hänelle tuon kamalan, häpeällisen kuoleman.

-- Entä sinä?

-- Rakkaus kohotti minut hänen luokseen ... kostaakseni laskeudun alas sinun luoksesi.

-- Anna!

-- Oletko minut ymmärtänyt?

Bruno kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri, mutta Anna irtaantui hänen syleilystään.

-- Näethän tuo muurin, Bruno?

-- Näen... Mitä sinä tahdot?

-- Poikana sinä kiipesit korkeimmankin puun latvaan, tyydyttääksesi kevytluontoisen, ajattelemattoman Annan äkillistä oikkua.

-- Niin, minä olisin hyökännyt vaikka taivaan lakea vastaan sinun tahdostasi.

-- Ota tämä veitsi.

-- Ja mitä tällä veitsellä?

-- Sillä leikkaat poikki nuoran, jonka silmukassa hirtetty riippuu.... Senhän voit tehdä sekunnissa.

-- Ja sitten?

-- Me viemme hänet sille paikalle, jonka olen valinnut hänen haudakseen.

-- Ja sitten?

-- Menet sinä tekemään suurimman uhrin, minkä kukaan kuolevainen on tehnyt ennen sinua... Sinä riennät kostamaan sen henkilön kuoleman, jota sinä elämässä kaikkein eniten vihasit... Haa, Bruno, sinusta täytyy tulla Annan silmissä suuri, sinusta täytyy tulla sankari!

-- Ja sitten, Anna, sitten? -- huusi Bruno, samalla kun hänen silmäinsä palo tunkeusi läpi yön.

-- Sitten, -- vastasi Anna, -- kun sinä olet suorittanut sen työn, minkä minä nyt uskon sinun käsiisi, sitten, sinä heimoveljeni, olen minä kostajan rakastajatar -- kostajan.

-- Sinä olet siis silloin minun! riemuitsi raju metsästäjä, painaen molemmilla käsillään voimakkaasti kohoilevaa rintaansa, jossa nyt valloilleen päässeet intohimot raivosivat.

-- Konna! -- mutisi Anna itsekseen; -- ne luodit, jolla sinä olet raadellut rakastettuni ruumista, lankeavat vielä kerran kuin taivasta tavoittavat vuoret oman pääsi päälle! Sainpa sinut takertumaan ansaan, roisto! Ja helpommin sinä revit irti sydämen omasta ruumiistasi kuin pääset enää eroon minun vallastani!

Sen jälkeen kääntyi hän Brunon puoleen ja katsoi häneen niin lumoavasti, että mies huomaamattaan vaipui maahan polvilleen.

Mutta jos hän olisi nähnyt Annan kasvojen ilmeen, kun tämä jälleen kääntyi poispäin -- ja se kuvasi hänen sisimpiä ajatuksiaan -- olisi setelin väärentäjä varmaan jäänyt ottamatta alas, eikä hänen rakastajattarensa olisi enää saanut tilaisuutta virittää paulojaan.

* * * * *

Kun leikkisä vanhus seuraavana päivänä astui ulos punaisesta, valkonurkkaisesta tuvastaan, poltellen suurta piippua, ja lähti maantielle, kulkien sitten sen ruohokentän yli, joka päivää ennen oli ollut täynnä uteliaita Tukholman miehiä ja naisia, lensivät hänen silmänsä selko selälleen hänen katsahtaessaan ylös auringon kultaaman puiden latvoihin päin.

Mitä sitten näki hauska vanhus?

Ehkä vain säteilevän toukokuun auringon? Eipä sentään, sillä mies, joka on niinkin monasti kuin kuusikymmentä kertaa kolmesataakuusikymmentäviisi nähnyt auringon nousevan, ei siinä havaitse enää mitään merkillistä tai tavallisuudesta poikkevaa! -- Ihailiko hän mahdollisesti leivoja, jotka lentelivät ja visersivät korkeudessa? Ei, ei, niin kauttaaltaan käytännölliselle miehelle kuin hänelle ei mahtanut suuresti maittaa sellainen runoilijan jumalanruoka.

Ei ei, hän tuijotti siihen valkoiseen kolmikulmarakennukseen, joka välkkyi metsän reunassa.

Piipun imuke lerpahti pois hänen huuliltaan, ja niiltä katosi myös tuo tavallinen hyväntahtoinen hymyily.

-- Poissa, poissa! -- mutisi hän itsekseen; -- tässä hullunkurisessa maailmassaan siis todellakin joku ihminen, joka uskaltaa jotain rakkauden ja uskollisuuden vuoksi; mutta, -- lisäsi hän, -- olisipa hän lykännyt työnsä kahdeksaksi päiväksi, olisi se varmasti jäänyt tekemättä, sillä minä tunnen hyvin mokomat heittiöt... Ei ole mitään, jota ei voisi unohtaa kahdeksassa päivässä ... panenpa siitä vetoa vaikka kymmenen kaulaa yhtä vastaan.

Ja hyväntahtoinen hymy levisi jälleen vanhuksen suupieliin.

VII

SILMÄYKSIÄ MENNEESEEN AIKAAN

Tjustin kihlakunnassa, neljä penikulmaa Västervivikistä pohjoiseen, on kylä nimeltä Knapekulla.

Tämä kylä on merkillinen siitä, että siellä ikivanhoista ajoista saakka on asunut mustalaisia eli n. s. tattareja, ja vielä parikymmentä vuotta sitten he olivat kylän asukkaiden enemmistönä.

Knapekullaan saapui siten vuosisadan alussa kaksi mustalaista, Bränner ja Stark. He olivat, kumma kyllä, ikävystyneet alituiseen kulkuri-elämään, johon he lapsuudestaan saakka olivat tottuneet, ja tämä mielenmuutos todisti heidän luonteenlaatunsa paremmuutta toisten heimolaistensa rinnalla.

Näiden kahden mustalaisen välillä vallitsi ystävyyssuhde, joka ehkä enemmän perustui seurustelutottumukseen kuin muuhun parempaan tunteeseen, sillä he olivat nuoruudestaan saakka aina yhdessä kiertäneet seutuja ja tehneet kauppaa yhteisesti.

Molemmat olivat lasitavarakauppiaita, kummallakin oli vaimonsa, lapsensa, hevosensa ja kärrynsä.

Olivatko nuo kaksi naista heidän vaimojaan myöskin lain ja evankeliumin edessä sitä emme voi mennä varmuudella sanomaan, sillä mustalaisperheissä kuten joskus kunniallistenkin ihmisten keskuudessa on sen asian laita vähän niin ja näin; mutta se ainakin on varmaa, että matami Brännerillä ja matami Starkilla oli kaikki vaimon oikeudet, jotka he myöskin käsittivät niin syvästi, että monasti unohtivat velvollisuutensa. Vaikka he muuten olivat ainaisella riitakannalla keskenään, olivat he kuitenkin yksimieliset siinä, ettei tule olla asianomaisille miehilleen alamaisia, ja he soivatkin näille mahdollisimman vähän isännyysvaltaa. Molemmat onnistuivat tässä ylivallassaan mainion hyvin, sillä he olivat tavattoman kauniita naisolentoja, joiden silmät ja kiharat olivat peräisin Itämaan satumaailmasta.

Kauneuden mahti on yhtä vastustamaton mustalaisen köyhässä majassa kuin hovin kullatuissa saleissa.

Bränner ja Stark, niin mustalaisia kuin olivatkin, näyttivät olevan mieleltään sopuisampia ja säveämpiä kuin heidän toverinsa yleensä. Ehkä tämä seikka oli luettava heidän ammattinsa ansioksi. Kaikkien lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja valolla helppo pääsy.

Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär, jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja kasvaneet yhdessä.

Brunolla oli kasvot kuin kotkalla, ja värikin samanlainen, mutta koska nimi Kotka on liian komea tattaripojalle, mainittiin häntä seudulla yleiseen »Knapekullan korpiksi».

Anna Jolantaa taas, joka oli vielä kauniimpi kuin äitinsä konsanaan sanottiin, mustalaisverestä huolimatta, Knapekullan ruusuksi. -- Hän oli uusi »Preciosa», joskaan ei korkea-aatelinen löytölapsi niinkuin tämä. Voihan tyttö olla ihmeen kaunis silti vaikkei voi sanoa isäkseen jotakuta Espanjan grandia.

Bränner ja Stark, joiden muutaman vuoden oleskelun jälkeen täytyi itkien saattaa vaimonsa hautaan, vaikkakin he kestivät surunsa niinkuin ymmärtäväiset miehet ainakin, eivät suinkaan eläneet huonoissa taloudellisissa oloissa. Olivatpa he huhun mukaan hyvinkin rikkaita. Mustalaisten täytyykin olla koko helppoa päästä rikkaaksi, sillä heidän ei yleiseen oleteta olevan tarkkoja keinojen valitsemisessa. Hyvät taloudelliset olot taas ovat portaita sivistykseen. Nämä molemmat mustalaiset päättivätkin antaa lapsilleen paremman kasvatuksen kuin mitä he olisivat voineet saada maanteillä ja metsissä.

Bruno ja Anna lähetettiin eräänlaiseen kouluun tai täysihoitolaan, tosin ei Tukholmaan, sillä se olisi jo ollut liikaa mustalaislapsille, vaan Västervikiin, joka sekin jo oli jotain.

He olivat siellä täysihoitolassa viidenteentoista ikävuoteen saakka, jolloin heidän asianomaiset isänsä kutsuivat heidät kotiin turvakseen ja neuvonantajikseen yksinäisyydessään. Molemmissa lapsissa oli hoitolassa-olo tietysti kehittänyt monta hienostuksen piirrettä, mutta he olivat myöskin oppineet vihaamaan kaikkia, jotka eivät olleet samaa heimoa kuin he.

Nimitys »tattaripenikat», jonka he joka päivä olivat kuulleet Västervikin kaduilla, soi vieläkin heidän korvissaan. Sikäli kuin nämä nuoret kasvoivat ja kehittyivät, sai tämä viha heissä molemmissa eri suunnan. Bruno nimittäin alkoi vihata kaikkia, joilla oli vaaleampi iho kuin hänellä. Hänestä tuli kylän voimakkain ja pelätyin tappelupukari. »Knapekullan korpilla» näytti olevan halu nokkia silmät jokaiselta kylän asukkaalta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja kun isä siitä yritti väkivoimin häntä ojentaa, käänsi hän nokkansa ja kyntensä tätä vastaan.

Anna Jolantan viha oli levollisempaa laatua. Hän halveksi ihmisiä, ulkoapäin päättäen tosin kylmästi, mutta sisimmässään sitä hehkuvammin. Ei se ylistyskään, jonka hän kauneutensa vuoksi sai osakseen, sammuttanut hänen sielussaan ainoatakaan katkeruuden kipinää.

Koska Bruno oli taitava kirjoittamaan ja laskemaan, koetti isä saada hänelle paikkaa kihlakunnassa olevassa rautaruukissa, sillä sellaista rajua poikaa, joka ei mistään välittänyt, oli mahdoton pitää kotona. Isä onnistuikin tuumassaan, sillä pojan voimakas ja reipas ulkonäkö sekä tietoisuus isän rikkaudesta olivat tässä pyrkimyksessä erinomaisina etuina. Mutta ruukinpatruuna ja työnjohtaja saivat Brunosta hankalan oppilaan. Ruukinkonttoristin velvollisuutena oli muun muassa pitää ruukinväkeä kurissa ja Herran nuhteessa, kuten sanotaan, ja sen Bruno täyttikin aivan täydellisesti, sopivana ja sopimattomana aikana, sillä meni tuskin päivää, jolloin ei sepän tai lämmittäjän kasvoilla olisi näkynyt hänen nyrkkiensä jälkiä; mutta sekin vielä olisi mennyt mukiin, ellei hän useasti olisi noussut itse patruunaa ja työnjohtajaakin vastaan.

Monasti oli vakavana kysymyksenä eroittaa hänet toimestaan; mutta rajua nuorukaista puolustivat kaikki ruukin naiset: patruunan rouvasta paimentyttöön saakka.

Mahdollisesti olisi Brunon nyrkkivaltaa vielä kärsitty, ellei häntä vastaan olisi ilmaantunut muutakin muistutettavaa. Hän nimittäin alkoi osoittaa pitkäkyntisyyttäkin. Mustalaisveri hänessä tahtoi päästä oikeuksiinsa. Kuten on mainittu, oli Bruno erittäin taitava kirjoitusmies. Kauniimpaa käsialaa kuin hänen ei ruukin konttorin kirjoissa näkynyt vanhimmiltakaan ajoilta. Mutta tahtoessaan hän kykeni kyhäämään rumintakin käsialaa. Ruukinpatruuna kirjoitti hyvin huonosti. Bruno opetteli matkimaan hänen käsialaansa niin mainiosti, että ihmiset usein maksoivat hänelle hänen ruukinpatruunan nimessä kirjoittamansa laskut. Tiliä tehtäessä olisi ruukinpatruuna voinut vannoa, että hän itse oli kirjoittanut laskut, mutta myöskin hän oli täysin varma siitä, että nuo laskut muuten olivat hänelle aivan vieraita.

Patruunan puoliso, pyylevä, hauska rouva, jota seudulla yleisesti pidettiin suuressa arvossa, huomasi, että häneltä oli kadonnut useita kalliita kulta- ja hopea-esineitä. Hän olisi kyllä mielellään syyttänyt piikoja, mutta se kävi mahdottomaksi. Olisipa hän tahtonut etsiä varkaita ruukin työväenkin joukosta, mutta sekin oli mahdotonta.

Miksi se oli mahdotonta? -- Sitä ei tiedetty, sillä rouva ei ollut edes patruunalle kertonut varkauksista, eikä viimemainittu olisi niistä koskaan tullut tietämäänkään, ellei kerran, kun ruukin kassasta oli kadonnut huomattavampi rahasumma, olisi ruvettu tutkimaan nuoren konttoristin kätköjä ja silloin löydetty, paitsi tätä rahamäärää, myöskin erinäisiä kallisarvoisia kapineita, jotka olivat tavattomasti niiden näköisiä, jotka patruuna aikoinaan oli ostanut lahjaksi rakkaalle puolisolleen. Muiden muassa löydettiin taiteellisia, hopeisia toilettikapineita, joiden vertaisia ei ollut koko Kalmarin läänissä, sekä pari kynttilänjalkaa, jotka tavallisesti olivat rouvan huoneessa, ja joiden poissaolon patruuna nyt vasta muisti.