Chapter 23

Kron vaikeni. Näytti siltä kuin suru olisi kahlinnut hänen kielensä.

Pellavatukkainen katsoi edelleenkin lattiaan.

-- Ja kuitenkin te vieläkin voisitte paljon sovittaa tekemäänne pahaa, -- aloitti Albert jälleen. -- Yksi ainoa sana teidän huuliltanne saattaisi viattoman tyttärenne, jota rakastavat kaikki paitsi hänen oma äitinsä, palaamaan vielä siihen onneen, jonka hän uskoo saavuttavansa rehellisen miehen rinnalla. Ja tämä mies, jonka lapsuuden te olette turmellut, yhtyisi rakastettunsa rukouksiin, anomaan teille taivaan armoa!

-- Ei, ei, ei! -- huusi pellavatukkainen, kohottaen päänsä ja levittäen kätensä kummallekin sivulle. -- Surkeutta ja kurjuutta kylvettiin ... surkeutta ja kurjuutta siis myös niitettäköön... Tuntekaa, tuntekaa, mitä minä olen saanut kestää, kärsiä ja kamppailla ... tuntekaa, tuntekaa!

Pehtoori nousi tuolilta, lähestyen horjuvin askelin ovea. Pellavatukkainen seurasi helvetillistä riemua säteilevin kasvoin kaikkia nuorukaisen liikkeitä.

-- Tyttärenne lausui minulle muutaman sanan ennen lähtöään. Hän sanoi: Älkää kostako onnettomalle, paatuneelle ihmiselle, älkää hylkikö häntä, vaan muistakaa häntä hänen kurjuudessaan... Nämä olivat hänen viimeiset sanansa... Voinko tehdä mitään hyväksenne?

-- Ette mitään.

-- Tarvitsetteko jotain?

-- En nykyisin! -- kuului vastaus, jonka jälkeen ohuille huulille ilmestyi hirvittävä hymy.

Pehtoori huoahti syvään, lähtien tuvasta, jonka oven hän sulki takanaan.

Pellavatukkainen meni hänen perässään, aukaisi hiljaa oven ja katsoi pehtoorin jälkeen, joka poistui horjuvin askelin, pää painuksissa.

Kerran hän kääntyi, ojentaen käsivartensa tupaa kohti, niinkuin hän vielä olisi tahtonut vedota tuohon kivikovaan sydämeen.

-- Ei, ei, ei! -- parkaisi pellavatukkainen, läiskäyttäen oven kiinni, niin että koko tupa vavahti.

-- Ha, ha! -- riemuitsi hän senjälkeen tuvassa. -- Päivisin on epätoivo hänen seurakumppaninsa ja mielipuolisuus öisin hänen vuodetoverinsa!... Vihdoinkin saan kostoni täytetyksi, vihdoinkin sinä lepyt, rakas kärsivä varjo!

Äkkiä heittäytyi pellavatukkainen polvilleen, huutaen:

-- Julia, Julia, lapseni!... Pakene, pakene, mutta minä seuraan sinua mihin maailmanääreen tahansa!... Hietajyväsen ja kastehelmen voit pudistaa päältäsi, mutta et äitisi kyyneleitä... Ne eivät erkane sinusta, vaan pakoittavat sinut lopuksi rakastamaan minua... Orjana tahdon sinua palvella, minä imen sisääni myrkylliset tuulet, etteivät ne pääse saastuttamaan sinun terveitä huuliasi!... Julia, Julia, pysähdy, pysähdy!... Äitisi makaa sinun jälkeenjättämässäsi tomussa!

Ja tuo kauhea olento ryömi käsin ja jaloin pitkin permantoa, suudellen karkeita lattiapalkkeja, ikäänkuin hän olisi kuvitellut Julian pienen jalan niitä äsken koskettaneen.

Auringonsäde kimmelsi lammen mustilla aalloilla. Tällä hetkellä oli murhaaja äiti.

XXXVI

MUUAN KUUTAMO-ILTA TAALAINMAASSA

Oltiin elokuun loppupuolella; oli kulunut noin neljä viikkoa äsken kertomistamme hetkistä Gunilholmassa. Aurinko tavoitteli lännessä metsäisten vaarojen lakea. Se näytti laskeutuvan hyvin vastenmielisesti, sillä se säteili pohjolan köyhimmälle, mutta voimakkaimmalle väelle, Ruotsin vapauttajien jälkeläisille, jotka kulkivat valkoisissa sarkanutuissa ja taskussaan musta pettuleipä, se paistoi ihanan Taalainmaan yli.

Apulaispappi ja nimismies ovat hengellisen ja maallisen mahdin alhaisimmat temppelinkaitsijat. Heillä on eniten työtä, mutta pienimmät tulot. Senvuoksi he myös tavallisesti ovat hyviä ystäviä, sillä kaikki puutetta kärsivät ovat ystäviä keskenään.

-- Jumalan rauha, veli! -- tervehti apulainen nimismiestä.

-- Samoin, veli! -- vastasi nimismies.

Kaksi laihaa kättä tarttui toisiinsa rakkaasti kuin lempivä hämähäkkipari.

-- Tiedätkö, että meillä pappilassa on tänään ylhäisiä vieraita!

-- Ylhäisiä vieraita?... Mitä veli puhuukaan! -- huudahti nimismies kummastuneesti, ja syystä kylläkin, sillä Taalainmaassa on puute »ylhäisestä väestä», joskin siellä on yllin kyllin ylpeähenkisiä ihmisiä.

-- Ei enempää eikä vähempää kuin muuan kreivitär, veliseni.

-- Älä peijakas!

-- Niinpä niin. Siellä hänen armonsa istuu pappilassa silkissään, kullassaan ja jalokivissään, jotka vastaavat arvoltaan kokonaista pitäjää.

-- Oikein tottako?

-- Ihan varmaan.

-- Hän on siis Tukholmasta?

-- Ei, Gunilholmasta.

-- Vai niin, vai hänen armonsa Gunilholmasta!... Sitten siellä kai myös on kreivikin?

-- Ei, hän lienee nykyisin jossain ulkomailla.

-- Soo, vai on hän ulkomailla!... Mutta kuulehan, hyvä veli, enköhän silti voi päästä rovastin puheille?

-- Et ainakaan tuntiin, sillä kas, meillä on vielä jotain muutakin.

-- Mitä muuta?

-- Onpahan häät, veliseni.

-- Häät?... En minä huomannut tänne ajaessani veräjillä mitään lehväköynnöksiä.

-- Katsohan, eivät ne olekaan tavalliset talonpoikaishäät.

-- Mutta onhan täällä tapana sitoa köynnöksiä, ovat häät millaiset tahansa... Enkä minä myöskään ole nähnyt ketään häävieraita... Minusta täällä on vaiti ja hiljaista kuin arkipäivinä kirkossa.

-- Niin on ... mutta...

-- Entä missä on katsojaväki?... Minä en näe missään edes kissan koipea.

-- Päätettiin vasta päivällä, että häät vietetään tänään.

-- Onko kuultu mokomaa!

-- Näillä häillä on oma erikoinen historiansa, -- virkkoi apulainen, salaperäisesti räpäyttäen silmiään.

Salaperäiset silmänräpäytykset kuuluvat juuri nimismiehen ammattiin.

-- Mitä tarkoitat? -- kysyi nimismies tavattoman uteliaana ja räpäyttäen silmiään takaisin.

-- Lähtekäämme hieman kävelemään tuonne alaspäin, -- ehdotti apulainen.

Hengellinen ja maallinen mahti tarttui toisensa käsivarteen, lähtien astumaan eteisen rappusilta poispäin.

-- Oma erikoinen historiansa, sanoit!... Anna kuulua!

-- Eräänä maanantaina noin neljä viikkoa sitten, -- aloitti apulainen, -- ajoivat suuret herrasvaunut pappilan pihaan.

-- No?

-- Vaunuissa istui nuori nainen, joka oli ihana kuin itse neitsyt Maaria.

-- Hänellä oli varmaan kyyhkynen sylissään, ja kirvesmies Josef istui vaunujen takapukilla.

-- Veli, älä leiki Jumalan sanalla!... Hänellä oli suosituskirje rovastille Gunilholman kreivittäreltä.

-- Entä sitten?

-- Ymmärtänet, mikä kauhea hyörinä siitä syntyi... Vieraalle naiselle järjestettiin heti kuntoon parhaat huoneet, ja siitä päivästä saakka on pappilassa pidetty yhtämittasia pitoja aamuin ja illoin.

-- Ja sinä olet kuitenkin yhtä laiha ja kalpea kuin ennenkin... Tässä maassa ei apulaispapeilla ole mitään siunausta.

-- Ajattele, veli, kaksi juotettua vasikkaa ja neljä lammasta, lukuunottamatta kaikkia kanoja ja kananpoikia!...

-- So so! Älä ärsytä onnetonta ihmistä!... En ole maistanut palaakaan sitten aamun.

-- Et voi kuvitella mitään ihanampaa ja suloisempaa, -- saneli apulainen todella hurmaantuneena.

-- Ihminen, oletko hullu!... Etkö kuullut, että olen nälkäinen kuin susi!

-- Mitään nerokkaampaa, -- jatkoi apulainen, katse luotuna ilta-aurinkoon päin.

-- Mitä sinä höpiset?... Tiedän kyllä, että vasikat, lampaat ja kanat ovat ihania ja suloisia, joskin minun kokemukseni siinä suhteessa on varsin vähäinen; mutta niiden nerokkuus ei milloinkaan ole herättänyt huomiotani.

-- Oh, minä puhun siitä vieraasta naisesta, -- huomautti apulainen närkästyneesti.

-- Se on toinen asia.

-- Tiedätkö, hän on maalannut rovastin ja koko perheen muotokuvat sekä minunkin kuvani.

-- Sinunkin!... Taisipa siihen mennä runsaasti lyijyväriä... Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä häiden kanssa?

-- Seuraavana sunnuntaina, -- kertoi apulainen huokaisten, -- kuulutettiin kirkossa avioliitoon neiti Julia Palm ja pehtoori Albert Kron Gunilholmasta.

-- Vai senkö niminen on se Gunilholman uusi konttoristi!

-- Niin.

-- Ja vieraan naisen nimi on siis Julia Palm... Se kuulostaa minusta hieman tutulta.

-- Hän on suuri taiteilijatar, veliseni... Sinun pitäisi nähdä hänen öljyvärimaalauksensa ... mutta ei samalla kertaa kuin hänet itsensä, sillä hän saattaa ne varjoon.

-- Sinä olet tänä iltana oikein lystikäs... Hän näyttää panneen sinut aivan pyörälle... No, siihen ei vaadita paljoa... Tuliko sulhanen hänen mukanaan pappilaan?

-- Ei, hän saapui tänne vasta eilen kreivittären kanssa... Hän on vielä aivan nuori, mutta muuten hyvin hauska mies... Meistä tuli heti hyvät ystävät ja veljet.

-- Hm, maistuuhan sekin joltain, kun saa olla edes sellaisen miehen ystävä, jolla on kaunis vaimo!

-- Voi, miten hän tulee onnelliseksi! -- huokasi apulainen.

-- Öljyväritauluja maalaava pehtoorinrouva! -- virkahti nimismies. Siitähän sukeutuu oivallinen taloudenpito!... No niin, ei perheeltä ainakaan tule puuttumaan mausteistaan öljyä eikä kalustostaan vernissattua pöytää... Kala se on tuokin, sanoi piru ankeriasta.

-- Kuinka saatat puhua noin?

-- Mutta miten on käsitettävissä, veliseni, että nuo nuoret ovat mennäkseen naimisiin matkustaneet aina Taalainmaahan saakka, ikäänkuin ei etelämpänä olisi kirkkoja ja pappeja?

-- Täytyy todellakin myöntää kaiken tämän olevan hyvin salaperäistä ja selittämätöntä.

-- Voi sinua lammaspaimenta! -- huudahti nimismies nauraen. -- Arvoitus näyttää menevän yli sinun ymmärryksesi... Minäpä autan sinua pääsemään oikealle tolalle, sillä heti ensi hetkellä käsitin, miten tämän hullunkurisen jutun laita oikeastaan on.

-- No, kerrohan!

-- Kuuntele siis, ukkoseni -- aloitti nimismies selityksensä, näyttäen kasvoiltaan hyvin varmalta ja huolettomalta, kuten kruunun virkamiehet yleensä. -- Gunilholman kreivi matkustaa ulkomaille ... kreivitär lähettää kreivin ystävän erääseen pappilaan Taalainmaassa, antaen kuuluttaa hänet kristilliseen avioliittoon Gunilholman pehtoorin kanssa... Veliseni, onko sinulla nuhaa, kun et tunne poltetun sarven hajua.

Nimismies oli samanlainen kuin monet muutkin kunnialliset ja kunnioitetut ihmiset tässä maailmassa, että hän aina selitti asiat mahdollisimman pahalta puolen. On muuten merkillistä, että on hauskempaa ajatella lähimmäisistään pahaa kuin hyvää.

-- Kelvotonta puhetta! -- huudahti apulainen kiivaasti. -- Tuo nuori nainen on puhdas kuin Herran enkeli!

Hän käänsi pahastuneena selkänsä nimismiehelle, aikoen poistua.

-- No no, veli maisteri, ymmärräthän toki leikkiä! -- virkkoi viimemainittu, pidättäen ystäväänsä. -- Onko häihin kutsuttu montakin vierasta?

-- Ainoastaan komministerin perhe.

-- Onko se ainoastaan?... Siis yhteensä kaksitoista henkeä, viimeistä vauvaa lukuunottamatta... Haluan mielelläni tavata myöskin komministeriä, sillä minulla on hänelle ulosmittauspäätös viimeisestä huutokaupasta... Rovasti saa aina haalia rahaa kokoon ja komministerin täytyy panna sitä menemään, sehän on niin tavallista.

-- Niin, niin, mutta...

-- Mutta apulainen pääsee tekemästä kumpaakaan... Kuulehan, luuletko minun voivan mennä sisään tässä puvussa?

-- Varsin hyvin.

-- Luuletko, että minut ajetaan ulos, jos menen sisään?

-- Kuinka sellaista voit ajatellakaan?

-- Entä luuletko minun tarvitsevan lähteä täältä nälkäisenä ja janoisena?

-- Onko sinun täytynyt ennen tehdä niin?

-- Ei, Jumalan kiitos, mutta en ole ollenkaan tyytyväinen, jos joku kerta on ensimmäinen.

-- Käske viedä hevosesi suojaan. Minä sillä aikaa ilmoitan tulostasi kirkkoherralle.

-- Mainiota!... Minulla ei muuten ole ollenkaan kiire kotiin, -- virkkoi nimismies, -- sillä kuu paistaa varmasti koko illan ja yön.

* * * * *

Ja kävikin niinkuin nimismies oli ennustanut: tuli mitä kaunein kuuvalo.

-- Ilma tuntuu niin lämpimältä ja pehmeältä, ja kuitenkin on jo kulunut kaksi tuntia auringonlaskusta, -- kuului illan tyvenessä sointuva naisenääni sanovan.

-- Niin, on todellakin lämmintä ja pehmeätä! -- yhtyi häneen nuorekas miehenääni.

-- Katso, katso tuonne! Kuu on lainannut kuuselle ja petäjälle hopeapoppelin lehdet... Näetkö, kuinka vaara on saanut hopeisen siteen tummalle otsalleen... Entä joki, mistä se on saanut kaikki nuo miljoonat kuvastimet, joita se tällä hetkellä pitää käännettyinä yön kirkasta silmää vasten?

-- Ilta on niin ihana!

-- Ja rauhallinen. Joka puolella on hiljaista.

-- Kaikki ovat menneet levolle ... kaikki, paitsi me!

Näin puheli kaksi henkilöä, jotka istuivat vierekkäin puutarhan penkillä pappilarakennuksen edustalla. Heidän edessään avautui näköala laaksoon ja sen halki puikkelehtivalle joelle sekä vaaralle, joka etäällä sulautui yhteen kuutamohohteisen taivaan kanssa.

Toinen heistä oli mustiin puettu nuorukainen ja toinen tummaan samettikaapuun verhoutunut nuori nainen, jonka valkoinen, silkkisarssinen ja pitseillä koristeltu hame välkkyi kuuvalossa kuin hopeinen harso. Hänen vaaleat hiuksensa olivat paljaat sekä sidotut tuuheille palmikoille, jotka kuitenkin olivat hieman epäjärjestyksessä, luultavasti sen vuoksi, että niihin oli ollut kiinnitettynä joku juhlakoristus, mikä vasta äsken oli niistä irroitettu.

-- Vaiti, kuulitko? -- kuiskasi samettikaapuinen nainen, nousten äkkiä penkiltä. Tuolla etäällä liikkui joku!

-- Se oli vain pöllö, joka lähti lentoon lehmuksesta. -- Tuo ilkeä yölintu ei uskaltanut viipyä sinun läheisyydessäsi.

-- Olen alkanut pelätä kuin pieni lapsi, -- virkkoi nainen istuutuen jälleen. -- Olen alinomaa peloissani, että joku häiritsee meidän onneamme.

Nuorukainen kumartui hänen kättensä puoleen, suudellen niitä kauan.

-- Onnettomien vanhempaimme sydämet olivat äärettömän kaukana toisistaan, -- jatkoi ensinmainittu, -- mutta sitä hartaammin ovat meidän sydämemme yhtyneet... Luonnon ja ihmisyyden järkytetty sopusuhde on jälleen saatettu ennalleen, ja kuun lempeä valo loistaa sovituksen sädekehänä sen yli... Pysykäämme toisillemme aina samanlaisina kuin olemme nyt tänä onnellisena, valoisena yönä!

-- Tuskin vieläkään uskon mahdolliseksi kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, -- virkkoi nuorukainen... -- Tämä ihana, älykäs, kaikkien kunnioittama olento kuuluu siis todellakin minulle ... minulle, joka olen niin mitätön, niin taitamaton... Julia, Julia, mitä tulee minun tehdä, voidakseni kartuttaa sinun onneasi, jotta sinä aina olisit tyytyväinen minuun?

-- Pysy sellaisena kuin olet ollut tähänkin saakka ... yhtä suorana ja vilpittömänä!... Mutta ei siinä kyllin, Albert, sinun täytyy myöskin olla kärsivällinen ja suvaitsevainen... Perheenemännän velvollisuudet, joita nyt rupean täyttämään, ovat minulle kokonaan vieraat... Maalaisaskareet tunnen tuskin nimeltä, mutta sinun täytyy ohjata minua, terävällä ymmärrykselläsi opastaa... Sinun pitää olla malttavainen opettaja, niinkuin minäkin olen tarkkaavainen oppilas...

-- Julia, luuletko, että minä antaisin sinun rasittua sellaisissa puuhissa, että erkaannuttaisin sinut taiteestasi ja opinnoistasi, joita niin paljon rakastat, ja että...

-- Albert, -- keskeytti Julia hänet kiivaasti, nousten jälleen penkiltä, -- enkö minä ole pehtoorin vaimo?... Tahdotko sanottavan, että sinun kotiasi hoidetaan huonosti?... Tahdotko, että saan hävetä vertaisteni joukossa?... Ei, sitä et tahdo, enkä minäkään... Nainen, joka ei älyä asemaansa ja siihen kuuluvia velvollisuuksiaan, ei ansaitse naisen nimeä, olkoonpa hän kuinka lahjakas tahansa!

-- Julia, suo anteeksi!...

-- Oi, niin mielelläni, mielelläni!... Vielä ilmestyy paljon sellaistakin, jota minun tulee pyytää anteeksi sinulta, -- vastasi Julia, istuen miehensä syliin ja kiertäen pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Eikö ... eikö jo ole liian viileä istua ulkona? -- sammalsi sulhanen, siitä huolimatta, ettei hän varmaan koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin lämpimäksi kuin nyt.

-- Menkäämme sisään! -- vastasi morsian, liukuen hiljaa pois hänen polveltaan.

Käsi kädessä, lähekkäin toisiaan lähtivät nuorikot astumaan pappilarakennuksen taitse puutarhan laitaa kohti.

Eräässä kohden, kolmen toisistaan hieman erillään olevan pensaan välitse, näkyi rauhattomana kimalteleva joki.

Julia pysähtyi, osoittaen kädellään sinnepäin.

-- Katsohan, ystäväni, -- virkkoi hän, -- sitä mukaa kuin kuu etenee taivaankannella katoavat vaaran synkät varjot joen pinnalta, päästäen sijaansa rannan niittyjen ja kenttien hymyilevät kuvat!... Voi, missä kiitääkään ja minne häipyy _hänen_ varjonsa, hänen, onnettoman, sokaistun?... Ei, -- jatkoi hän hetken hiljaisuuden jälkeen, -- pitäisikö minun edistää pahan voittoa senvuoksi, että se esiintyi äidin hahmossa!... Saatoinko minä uhrata pimeyden voimille kahden viattoman olennon onnea?... Ei, sitä minun ei olisi täytynyt, enkä olisi sitä voinutkaan tehdä!

-- Mutta kun hän kerran saa tietää yhtymisestämme, -- virkkoi Albert, -- ja kun hän alkaa käsittää, että kärsimykseni, jolle hän nauroi ja riemuitsi meidän kahden viime kertaa tavatessamme, olikin vain teeskentelyä ja näyttelemistä, herättääkseen hänessä sääliä ja katumusta, tai jos meidän ei onnistu peittää jälkiämme hänen kostonhaluisilta silmiltään ... kun hän saa tietää kaikki?...

-- Silloin hän raivoaa kostonsa raukeamisesta tyhjään, -- sanoi Julia. -- Mutta ehkä hän senjälkeen kun havaitsee kaiken uhmansa ja vaivannäkönsä olleen turhaa, huomaa, että korkeampi tahto on asettunut häntä vastaan, ja ja että hyvä aina lopullisesti voittaa... Toivon hänen kovan sydämensä silloin pehmenevän ja synkän levottomuuden hänen sielussaan tyyntyvän... Kirkas, kaunis kuu, kulje _hänenkin_ ylitseen, kuten kuljet joen yli tuolla kaukana!... Kulje niin, että mustat varjot häipyvät, jättäen sijaa lempeille, hymyileville kuville!

Rakastavaiset olivat poistuneet puutarhasta.

Muuan akkuna, joka vielä äsken oli ollut auki, suljettiin ja kierrekaihdin laskettiin alas. Mutta loistava kuu viipyi kauan akkunaruudulla.

Oliko se vastaus Julian rukoukseen, vai oliko se kajastus rakkaudesta, joka oli puhdas kuin kuun kulta?

XXXVII

RINTA

Paratiisin kuutamoita, autuaitten vainioita, valoenkeleitä taivaan et sä nää, vaan vaivut vaivaan.

Tämä laulu kuului eräänä syyskuun päivänä metsästä Skansenin tullin luota vinkuvan tuulen ja roikuvan sateen keskestä.

Laulua kuunteli muuan hauska vanhus, joka hiljaa asteli tuuheiden kuusien välissä, puettuna paksuun karvanuttuun ja leveälieriseen hattuun, jaloissaan jykevät rasvanahkasaappaat.

Hän oli sama »hauska vanhus», jonka nyt jälleen tapaamme yhdentoista vuoden kuluttua. Hänen huulillaan oli yhä vieläkin entinen hymy, huolimatta monista uusista, vuosien varrella suun ympärille syntyneistä rypyistä.

»Hauska vanhus» meni sinnepäin, mistä laulu kuului. Viimein hän pysähtyi pienelle aukeamalle keskellä metsää, sillä hän oli huomannut erään naisolennon, joka lakkaamatta kiersi vähäistä, tuoreiden sammalien peittämää multakasaa, mutta sellaisin askelin, kuin hän olisi kävellyt hehkuvilla hiilillä.

Tuo pieni kumpu ei ollut »hauskalle vanhukselle» mikään uutuus. Hän oli huomannut sen muutamia päiviä Odeliuksen mestaamisen jälkeen. Ensi vuoden aikana hän oli usein nähnyt tullipuomin eteen pysähtyvän vuokravaunut, joista hyvin kaunis nainen, joka myöskään ei ollut hänelle outo, oli astunut maahan ja lähtenyt metsään. »Hauska vanhus», joka salaa oli hiipinyt hänen jälkeensä, oli silloin katsellut, kuinka nainen polvistui kummulle, sekä kuullut hänen sopottavan käsittämättömiä sanoja.

Mutta nainen, jonka hän näki tänään, oli puettu mustaan sateen ja mullan likaamaan pumpulipukuun, ja hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä. Hänen pikimustat hiuksensa olivat leikatut lyhyiksi kuin miehellä, ja kasvot olivat vahankeltaiset, poskikuopissa punaisia pilkkuja, ja vihreät renkaat silmien ympärillä.

Laulettuaan laulun loppuun nainen virkkoi:

-- Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!

Senjälkeen hän alkoi laulaa samaa laulua, jatkaen kiertämistään kummun ympäri.

-- Kuka se niin rauhaton sielu onkaan? -- kysyi »hauska vanhus», lähestyen tyynenä kuten aina.

-- Älä tule tänne! Älä tule tänne! -- huusi nainen. Sinä vaivut haudan ympärillä avautuvaan mereen!... Oletko ennen nähnyt niin raivokkaita aaltoja?... Juuri niiden vuoksi hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!

-- Nepä vasta merkillisiä aaltoja, -- huomautti »hauska vanhus».

-- Niin, ne ovat merkillisiä!... Jokainen aalto on äidin rinta, johon on kytketty käärme... Olen repinyt ruumiistani oman sydämeni ja se on nyt tässä minun kädessäni.

-- Olisi hauska katsoa sitä kalua hieman lähempää, -- virkkoi »hauska vanhus», ojentaen kätensä tarttuakseen pallon muotoon rypistettyyn paperiin.

-- Katso, katso vaan! Mutta varo, ettei käärme pääse matelemaan pois... Ei sentään vaaraa, vedinhän sen ympärille taikarenkaan.

»Hauska vanhus» avasi rypistetyn paperin, joka ei ollut mikään muu kuin edellisen päivän sanomalehti.

-- Minä tiesin hänen jäävän, -- sanoi nainen, tuijottaen vuoroin paperiin, vuoroin ukon jalkoihin maahan. -- Äidin rinta on liian hyvä hyljättäväksi ... on, on, on!

»Hauska vanhus» huomasi pian lehden ensimmäisellä palstalla neljä punaista, leveätä viivaa, jotka suorakulmaisesti yhtyivät toisiinsa ja joiden sisäpuolelle oli hienoilla kirjasimilla ladottu ja painettu seuraavat rivit:

»Vihittyjä maaseudulla:

Pehtoori Albert Kron ja neiti Julia Palm elokuun 24 pnä Älfdalin pappilassa Taalainmaassa.»

»Hauska vanhus» ei käsittänyt, mitä varten juuri nämä rivit ansaitsivat enemmän huomiota kuin muutkaan; mutta koska hänellä ei ollut tapana koskaan olla huolissaan siitä, mitä hän ei ymmärtänyt, antoi hän sanomalehden takaisin, pyytämättä lähempää selitystä.

-- Oletko nähnyt kauniimpaa käärmettä? -- kysyi nainen. -- Sen pää on kultaa, silmät tulta, suu aamun punerrusta ja hampaat kuun valoa... Mutta sen pistoa seuraa helvetin tuska... Voi!

Nainen heittäytyi maahan kiemurrellen ja kauheasti voihkien. Sitten hän taas hypähti pystyyn, päästi hirveän naurun ja alkoi uudelleen kiertää multakumpua, rypistäen jälleen paperin palloksi.

-- Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!

»Hauska vanhus» katseli mielipuolta käsivarret ristissä.

-- Tuo on jo saanut kyllikseen, eikä enää tarvitse minun piilukirvestäni, -- jupisi hän itsekseen, sillä sen asian hän käsitti.

Mutta lukemattomat rypyt hänen suunsa ympärillä näyttivät nyt tyhjiltä ja synkiltä, sillä se omituinen hymy, joka niissä tavallisesti väreili, oli kadonnut.

XXXVIII

VIHDOINKIN HYMYILY

Oli maaliskuu vuonna 1829, yksi vuoden kauneimpia päiviä.

Lumi oli äskettäin sulanut, katukivet olivat kuivat, ilma lenseä, ja leivot lauloivat korkeudessa.

Erään portin luona kaukana Södermalmin syrjässä pysähtyivät vaunut, joista astui maahan nuori, hienosti puettu nainen, joka harvinaisen kauniine ja jaloine kasvonpiirteineen oli hyvin ihastuttava ja miellyttävä, siitä huolimatta, että hän näytti kalpealta ja syvästi surevalta.

Hän seisahtui hetkeksi portin ulkopuolelle, missä oli rautainen vaivaistukki, jonka yli oli kiinnitetty riippumaan seuraavalla kirjoituksella varustettu puutaulu:

Vaeltaja Täällä Näet Kuvan maailmasta Missä Vähäisin Hullu on viisas. Jos Kaikkia mielettömiä Kohdeltaisiin Samalla tavalla Muodostuisi usein Oppineen lukuhuoneesta Hekumoitsijan salista Kaunottaren kammiosta Rikkaan aarreaitasta Hulluinhuone. Kurja ahneus Onneton rakkaus Ovat kasvattaneet nämä asukkaat. Lukija, tunne itsesi!

Tämä taulu kirjoituksineen riippui Danvikin mielisairaalan portilla -- ollen siinä vielä tänä päivänä.

Vieras tarttui kellonvetimeen ja soitti, jonka jälkeen portti avattiin.

Sen aukeamaan ilmestyi kyttyräselkäinen ruma kääpiö, ojentaen kätensä tulijalle.

-- Onneton olento tuokin, -- virkkoi nainen hiljaa itsekseen, rientäen eteenpäin kimmoisin askelin.

-- Olipa hän kumman näköinen! -- jupisi kääpiö puolestaan. -- Ja miten hullunkurisesti hän harppoo!