Chapter 20

-- Niin, -- vastasi hän kuiskaten, mutta ei hymyillen, -- hän on malli, mutta ei ainoastaan taitelijalle, vaan ihmisille... Jos minulla tällä hetkellä olisi sydäntä ilkamoida _jollekulle_, niin ei ainakaan _hänelle_!

Kalveten tarttui luutnantti hattuunsa ja poistui. Sisaret seurasivat häntä, levottomina värinvaihdoksesta, jonka näkivät veljensä kasvoilla.

Albert ja Julia jäivät kahden kesken.

-- Luulenpa heidän nauraneen minulle, -- huomautti konttoristi, katsoen poistuvien jälkeen.

-- Pyh, teidän ei tarvitse välittää heistä, -- vastasi Julia, sulkiessaan oven.

-- Enpä välitäkään, -- virkkoi Albert levollisesti; -- parempi on voida ihmisille nauraa kuin täytyä itkeä heidän vuoksensa.

-- Istukaa, ystäväni! -- kehoitti Julia osoittaen hänelle paikan sohvalla vieressään... Miten kärsimättömästi olenkaan teitä odottanut... Sanoitte, että hän on siis lähtenyt?

-- Hän lähti viime yönä.

-- Ja hän oli rauhallinen, myöntyväinen ja ymmärtäväinen?

-- Niin oli, ihme kyllä... Tuskin olitte kadonnut näkyvistä, kun hän kyynelsilmin pyysi anteeksi, että oli haavoittanut minua ja...

-- Te siis todellakin haavoituitte! -- huudahti Julia tuskallisesti, tarttuen kiihkeästi hänen käteensä; -- miksi ette sanonut sitä minulle heti?

-- Mitä se olisi hyödyttänyt? -- vastasi Albert; -- me työmiehet emme yleensä ole arkaluontoisia.

Tuo ihmeen ihana tyttö nosti hänen kätensä sydämelleen, jota vasten hän painoi sitä kovasti. Albert ei vetänyt kättään pois, vaikka hän tunsi, että sormia poltti. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut maan päällä ja toisella kädellään koskettanut aurinkoa.

-- Mutta aikomukseni ei ollut puhua siitä joutavuudesta -- aloitti Albert jälleen; -- kuten sanottu, hän on lähtenyt... Minä hankin hänelle miehen vaatteet, ja hän itse naamioi muotonsa sellaiseksi, että epäilenpä kenenkään voivan häntä tuntea... Rahaa hän sai mukaansa tarpeeksi... Stiina-muori noukki esiin seteleitä toisen pinkan toisensa perään ... pelkkiä vanhoja riikinseteleitä, joita oli yhteensä niin paljon, että hän niillä voisi ostaa kokonaisen verotilan... Lähtevälle annettiin suurin osa, mutta jälellä oleva määrä annettiin minun jätettäväkseni teille ... sekä hän että Stiina-muori pyysivät minua toimittamaan summan perille.

-- Ei, ei, minä en tahdo niitä!... Piiloittakaa te ne häntä varten!

-- Kuten käskette ... mutta vastahakoisesti minäkin ne otan huostaani, sillä jos havaitaan tilankonttoristin arkun pohjalla olevan niin paljon rahoja, luullaan varmasti hänen ne varastaneen.

-- Minne hän lähti?

-- Minä neuvoin häntä matkustamaan ulkomaille, Kööpenhaminaan tai jonnekin muualle, mistä olisi helppo saada hänestä tietoja... Hän päätti lähteä Hampuriin, ja hyvähän sekin.

-- Mutta miten hän sai passin?... Eihän hän suinkaan voinut matkustaa passitta?

-- Hän sai passin mukaansa, -- vastasi konttoristi punastuen.

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Minä matkustin viime vuonna Tanskassa ja Saksassa kreivi Virsénin asioilla... Minulla oli tehtävänä ostaa muutamia kantalehmiä kreivin maatiloille... Passini oli vielä jäljellä, ja minä annoin sen hänelle... Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?

-- Voi hyvä Jumala, hän matkustaa siis teidän nimellänne! Se on varomatonta!

-- Se oli kyllä väärä teko, -- virkkoi Albert otsa rypyssä, -- mutta hätä ei lue lakia ... kun kerran oli alottanut, ei voinut enää pidättyä ... ei ollut muutakaan keinoa.

-- Mutta jos se tulee ilmi!

-- Siinä tapauksessa minä tietysti olen hukannut passin ... se on valhe, se myönnettäköön ... mutta se on myöskin ensimäinen valheeni, jos siitä kannattaa kerskata.

-- Albert, te olette harvinainen ihminen, -- lausui tyttö, katsoen häntä suloisesti silmiin.

Oh, mitä onkaan tehty ja mitä voidaankaan tehdä sellaisesta silmäyksestä!

-- Pahinta oli kieltäytyessäni ilmoittamasta hänelle sitä nimeä, jolla te esiinnytte maailmalla, -- jatkoi Kron, mutta mehän olimme sopineet, ettei sitä milloinkaan hänelle sanottaisi.

-- Niin, niin ... kuinka hän minua kiusasikaan saadakseen minun sen hänelle ilmoittamaan!

-- Varovaisuus vaatii, että se häneltä aina salataan, sillä eihän voi tietää, mitä tapahtuu... Siksi minä olin jyrkkä, ja samoin oli Stiina-muorikin.

-- On hirveätä täytyä piiloitella omalta äidiltään! -- huokasi Julia.

-- Kunpa te aina vain pysyisittekin häneltä piilossa! -- sanoi Albert. -- Lähdettekö siis huomenna? -- kysyi hän, katsellen ympärillä hujan hajan olevia tavaroita.

-- Lähden... Siinäkin seuraan neuvoanne... Mutta ehkä se nyt onkin tarpeetonta, kun hän on matkustanut, eikä hänen puoleltaan ole enää mitään pelättävissä?

-- Eipä se ole vahingoksikaan ... sillä jos hän matkalla muuttaa mieltään, niin hän ehkä tuleekin Tukholmaan teitä etsimään.

-- Olette oikeassa; minä matkustan.

-- Minä en siis saa nähdä teitä pitkään aikaan, -- virkkoi Albert raskaasti; -- ehkä minä en saa nähdä teitä enää koskaan.

-- Teidän tulee kirjoittaa minulle ... kirjoittaa oikein usein, -- sanoi tyttö.

-- Ehkä minäkin joskus saan teiltä muutaman rivin vastaukseksi?

-- Saatte ... usein, usein!

-- Silloin olen hyvin onnellinen! -- huudahti Albert, uskaltaen nyt vasta puristaa kättä, joka lepäsi hänen omassaan.

-- Jalo ystävä, kuinka paljon te olettekaan tehnyt minun hyväkseni! -- lausui Julia kyynelsilmin.

-- Olenpa kyllä vähän ... olisi tyhmää teeskentelyä sitä kieltää, -- vastasi Albert.

-- Mutta mitä minä voin tehdä teidän hyväksenne ja millä voin teille kaiken palkita?

-- Hm! -- jupisi nuorukainen, -- eikö siis voida tehdä mitään palkkiotta?... Ja muuten olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt saman... Tehän olette niin hyvä ... niin kaunis ... teidän kyyneleenne voivat sulattaa vuoria.

-- Mutta jos olisin ollut ruma, olisitteko silloin tehnyt samoin? -- kysyi tyttö, painaen kasvonsa lähemmäs nuorukaisen kasvoja.

-- Olisin! -- vastasi Albert vilkkaasti; -- varmasti olisin tehnyt ... tunnen sen syvästi ... se tietoisuus tekee minut iloiseksi, ja siinä onkin palkkioni.

-- Albert! -- huudahti Julia innostuneesti, tarttuen molemmilla käsillään hänen kasvoihinsa; -- Julia ei voi palkita ... mutta hän tahtoo suudella sinua!

Köyhä konttoristi vavahti. Hän ei kuullut eikä nähnyt. Hänen ruumiinsa oli kuin äkkiä huumaantunut, herpaantunut.

-- Niin, poika! -- jatkoi kiihtynyt tyttö; -- minä tahdon sinua suudella ... paljon ja kauan...

Ja hän suuteli Albertia paljon ja kauan.

Mutta usein kadehtii kohtalo ihmisen onnea. Ovi oli avautunut, ja kynnyksellä seisoi kolme sisarusta, tytöt melkein kivettyneinä, ja luutnantti hoipertaen ovenpieltä vasten kuin juopunut.

Hämmentyneenä ja säikähtyneenä Albert aikoi nousta sohvalta; mutta Julia, tosin hämmästyneenä hänkin, mutta ei pelästyneenä, kiersi toisen käsivartensa hänen kaulalleen ja piti häntä paikallaan, sillä voimakas ihminen ei vähällä päästä onneaan.

-- Minä en tee salaa mitään sellaista, jota en voi tehdä julkisestikin! -- huudahti Julia kummastuksesta jäykistyneille ystävilleen; -- Therese, Laura, suokoon taivas teille kerran suudeltavaksi yhtä jalon suun kuin on tämä!

Ja hän painoi uudelleen kuumeiset huulensa nuorukaisen huulia vasten.

Miten viisaasti onkaan kohtalo järjestänyt, kun ei ihminen, niin lihaa ja verta kuin onkin, sentään pala ja muutu tuhaksi sellaisten liekkien syleilystä! -- --

* * * * *

Albert Kronin lähtiessä tunnin kuluttua Julia Palmin asunnosta päihdyksissä ja huumeissaan, seisoi luutnantti Gustaf Ell veräjällä katsoen poistuvan jälkeen.

-- Kirottu, naurettava maalaiskeikari! -- mutisi hän; -- ja kuitenkin olisin antanut kaikkeni maailmassa, jos olisin saanut olla silmänräpäyksenkin hänen vaatteissaan...

XXXII

KULTASANKAISET SILMÄLASIT

Eräänä aamupäivänä neljä päivää tämän jälkeen seisoi Noran maidonajaja, Stiina-muori, Heinätorilla.

Tämä eukko, joka kertomuksessamme esiintyy sivuhenkilönä, kuuluu kuitenkin niihin, joiden nimi oli esillä oikeusjutussa mustalaista Bruno Starkia ja mustalaisnaista Anna Jolanta Bränneriä vastaan, mutta kävi silloin selville, että hän oli vain ollut kaikessa emäntänsä uskollinen palvelija, eikä hänellä ollut mitään osaa mustalaisnaisen tekemissä rikoksissa.

Stiina-muori seisoi Heinätorilla maitokärryjensä vieressä, ja hän oli seissyt siinä jo kymmenen vuotta; mutta jos hänellä olisi ollut sellainen venyvä omatunto, jollaisia usein tapaa n. s. »suuressa maailmassa», olisi hän voinut keinua omissa vaunuissa sen sijaan, että hän nyt tärrytteli toisen maitokärryissä, ja varmaan olisi hänellä myöskin ollut monta hienoa huonetta käsittävä asunto, sen sijaan että hänelle nyt kuului vain Metsätorpan pienen tupasen epävarma omistus.

Suurta ihmetystä herätti sekä eukon tovereissa että hänessä itsessään se seikka, että viime päivinä oli muuan nuori, kaikin puolin tavattoman hieno herrasmies joka päivä saapunut mainitulle torille ja seisahtuen vähän matkan päässä Stiina-muorin kärryistä melkein koko ajan katsellut yksinomaan häntä. Lähtiessään torilta, joko palatakseen kotiin maidon tehtyä hyvin kauppansa tahi mennäkseen ostoksille läheisiin kauppapuoteihin, seurasi tuo hieno herrasmies aina hänen perässään, kiirehtien askeleitaan sen mukaan kuin maitohevonenkin suvaitsi lönköttää hieman tavallista nopeampaan.

Toiset maidonkuljettajat kiusottelivat Stiina-muoria kovasti tuosta nuoresta upseerista, ja itsekin hän oli tavattomasti hämmästynyt tästä nähtävästi vielä vanhoilla päivillään tekemästään valloituksesta.

Myöskin tänä aamupäivänä nähtiin tuo loistava herrasmies torilla, ja hänen kultasankaiset silmälasinsa välähtelivät auringon paisteessa perin houkuttelevasti.

Stiina-muori oli myynyt maitonsa ja nousi kärryilleen, jotka sen jälkeen lähtivät liikkeelle, suunnaten matkansa Holländarkadulle, kääntyäkseen sieltä jollekin Roslagin tulliin johtavalle sivukujalle, mistä oli suorin tie kotiin.

Stiina-muori katseli ympärilleen. Merkillistä! Samainen herra juoksi kärryjen perässä melkein gasellin ja siispä tietysti myöskin maitohevosen nopeudella.

Niin sitä sitten kuljettiin, kunnes eukko ehti tullipuomin luo, missä hän pysähtyi sekä juottaakseen hevostaan että tyydyttääkseen omaa uteliaisuuttaan. Mutta katsahtaessaan taakseen näki muori vain ihailijansa selän ja koivet, jotka marssivat takaisin kaupunkiin päin.

Eukko nousi taasen kärryilleen ja jatkoi matkaansa, syystäkin kummastellen sellaista rakkautta, joka rajoittui tullipuomiin.

Koska olemme jo aikaisemmin olleet Norassa, eikä suinkaan ole hauska istua kököttää maitokärryissäkään, seurana seitsemänkymmentä vuotta, kärryjä ja hevosta lukuunottamatta, niin seuraamme me nyt sen sijaan tuota merkillistä rakastajaa, joka astelee tietä pitkin etelään päin.

Hän kulkee laajan Norrmalmin katujen poikki ja sitten Norrbron sillan yli aina yhtä väsymättömän tutkimisintoisena. Hän vaeltaa pitkin Stadssmedjekatua ja kääntyy oikealle Storkyrkobrinkenille päin.

Hän katselee kaikkiin akkunoihin ja sattuu myös luomaan silmäyksen erään kirjakaupan akkunaan.

Hän pysähtyy.

Myymälän akkunalla riippuu muutamia kivipainoksia huomattujen henkilöiden, kuten Tegnerin, Franzénin, Berzeliuksen, Torsslowin y. m. kuvista. Mutta kultasankaiset silmälasit eivät tarkastele niitä. Akkunalla on myöskin joitakuita naisten kuvia, ja hänen huomionsa kiintyy niihin. Hän ei siis välitä muista kuin naiskasvoista. Ruusu tai lilja, paperi tai painomuste on hänelle samantekevä. Hänpä vasta on naisihailija, hän!

Katselijamme kultasankaiset silmälasit siirtyvät lähemmäs hiottua akkunalasia, ja hän nousee varpailleen.

Hänen silmänsä hakevat yhtä ainoata kuvaa: tyttöä, jolla on erinomaisen kauniit ja jalot piirteet.

Kirjakauppias sisällä myymälässään ei ollenkaan kummastele, että ohikulkijat katselevat etupäässä juuri sitä kivipiirrosta ja ostavatkin sen, sillä hän on siihen jo tottunut, ja koska hän on sen jäljennöksen kustantaja, on hän sen menekistä hyvin iloissaan. Toisetkaan muotokuvat eivät näytä olevan tyytymättömiä siitä etusijasta, mikä mainitulle jäljennökselle annetaan. Kuinka saattaisikaan kauneuden voitto närkästyttää kauneuden ylpeitä sotilaita ja puolustajia.

Mainio naisliehittelijämme kultasankaisine silmälaseineen ei saa irroitetuksi katsettaan tuosta ihanasta muotokuvasta. Hän hengittelee niin kiihkeästi ikkunaruutua vasten, että hänen täytyy yhtä mittaa takinhihallaan kuivata silmiensä ja esineen väliin syntyvää hiestystä. Hänen ruumiinsa alkaa vavista kuin vilusta, huolimatta polttavasta keskipäivän auringonpaisteesta, joka yhdessä kiivaan kävelyn kanssa on pusertunut esiin hikipisaroita hänen otsaltaan.

Kultasankaiset silmälasit siirtyvät nyt itse kuvasta tarkastamaan sen alareunassa olevaa, käsialajäljennöksellä painettua kirjoitusta.

Silloin -- silloin heltiävät hänen kielensä siteet, ja kaksi sanaa pääsee syöksähtäen hänen huuliltaan.

Ne sanat ovat: »_Julia Palm!_»

XXXIII

MYÖHEMMIN PÄIVÄLLÄ

-- Vai niin, siinäkö kaikki? -- huudahti luutnantti Gustaf Ell samalla kertaa surullisena ja vihaisena, heittäen komean vartalonsa pitkäkseen sohvalle sisarusten huoneessa; -- vai siinä kaikki!

-- Niin, tervehdä veljeäsi, sanoo hän, -- ilmoitti Therese silmäillen aukaistua kirjettä, joka oli kirjoitettu mitä kauneimmalla käsialalla hyvin hienolle silopaperille.

-- Entä mitä on sinun kirjeessäsi? -- kysyi luutnantti, kääntyen toisen sisaren puoleen, joka hänkin luki kirjettä; -- no, mitä hän kirjoittaa sinulle?

-- Tervehdä veljeäsi, on tässäkin, -- ilmoitti puolestaan Laura.

-- Eikö muuta?

-- Ei, kiltti Gustaf!

-- Peijakas periköön kaikki naiset! -- ärähti luutnantti, hypähtäen ylös sohvalta.

-- Hyi, kuinka sinä puhut! -- huudahti Therese.

-- Äiti sanoi, että Julia käyttäytyi hyvin sopimattomasti, -- huomautti veli.

-- Nyt et puhu totta, Gustaf, -- väitti Laura vastaan; hän sanoi, että mikä sopii Julialle, ei sovi muille tytöille, sillä Julia on suuri taiteilijatar sekä sitäpaitsi tarpeeksi järkevä olemaan menemättä pitemmälle kuin on sopivaa.

-- Minusta hän marssi jo kyllin pitkälle, -- jupisi luutnantti; -- minun puolestani saakoon hänet lempo!

-- Hän ei saa Juliaa etkä sinäkään! -- virkkoi Therese.

-- Puhutko minun saamisestani, senkin tyhmyri? Luuletko, että minä menisin naimisiin taiteilijattaren kanssa, joka maalaa tauluja?... Luuletteko minua todellakin sellaiseksi pässinpääksi?

-- Tuomari Arenius ei ole pässinpää, mutta hän suree vielä tänäkin päivänä Julialta viime vuonna saamiaan rukkasia, -- vakuutti Laura.

-- Arenius on kelpo mies, -- lisäsi Therese, -- ja hänellä on suurin tuomiokunta koko maassa, on isä sanonut.

-- Eivät ne olleet ainoat rukkaset, jotka Julia on antanut, -- virkkoi Laura.

-- Eivätkä liene viimeisetkään... Varo itseäsi Gustaf!

Uusi kirous huulillaan tarttui luutnantti hattuunsa ja ryntäsi ulos sisarusten huoneesta.

Hän lähti portaita alas, mutta tapasi keskiportailla hienon herran, joka oli sotilaallisen näköinen ja jolla oli kultasankaiset silmälasit.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi! -- lausui vieras, nostaen kohteliaasti lakkiaan; -- neiti Julia Palm kai asuu täällä?

-- Kyllä hän asuu, -- vastasi luutnantti Gustaf, uteliaasti tarkastaen vierasta.

Sotilaat käyttävät harvoin silmälaseja, ja vielä harvemmin kultasankaisia.

-- Voiko häntä saada tavata tähän aikaan? -- kysyi jälleen tuntematon.

-- Hänet voidaan tavata minä vuorokauden aikana tahansa, -- vastasi luutnantti, -- nimittäin kun hän on kotona.

-- Hän ei siis nyt ole kotona?

-- Ei.

-- Tuleeko hän pian?

-- Ei.

Luutnantti Ellin vastaukset olivat hiukan teräviä, sillä ensiksikin suututti häntä Julian kirjeissä olleet niukat terveiset hänelle, toiseksi hän oli vihainen sisariensa äskeisistä puheista ja kolmanneksi kiukustutti häntä se, että kukaan muu upseeri kuin hän uskalsi kysyä Julia Palmia. Siihen tuli vielä lisäksi, että vieras herra usein käänsi kasvonsa pois, niinkuin hän olisi pelännyt tulevansa tunnetuksi, mikä seikka herätti kaartinupseerissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta.

-- Vai niin, vai ei hän tule kotiin pian? -- virkkoi vieras jälleen ilmeisesti pahoillaan.

-- Ei!

-- Hän kai sentään saapuu kotiin yöksi?

-- Ei!

-- Onko hän matkustanut jonnekin?

-- On.

-- Onko hän lähtenyt maalle?

-- On.

-- Sepä ikävää! -- huokasi silmälasi-herra.

-- Anteeksi, onko se muka ikävää että saa oleskella maalla tähän vuodenaikaan?

-- Tiedetäänkö, minne hän on matkustanut?

-- En ainakaan minä.

-- Ehkä hän on matkustanut...

-- Minne? -- kysyi luutnantti Ell entistä uteliaampana ja mustasukkaisempana.

-- Ehkä hän on matkustanut Noraan? -- tiedusti tuntematon hiukan vapisevalla äänellä.

-- Herra siis tietää, että neiti Palmilla on tapana käydä Norassa? -- kysäisi luutnantti.

-- Niin, minä olen kuullut...

-- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

-- Onko siis varma, että hän on matkustanut Noraan? -- jatkoi herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

-- On, -- valehteli luutnantti Ell, vain vaivoin hilliten suuttumustaan.

-- Pyydän anteeksi, että olen vaivannut herraa! -- virkkoi tuntematon, kumartaen ja kääntyen mennäkseen.

-- Eikö saa tietää, keneltä voin sanoa terveisiä? -- kysyi luutnantti.

-- Kysymys on eräästä taulusta... Anteeksi, että olen teitä viivyttänyt! -- vastasi vieras, jatkaen menoaan portaita alas.

-- Ei haittaa ... minä olen juuri lähdössä ulos... Olette varmaankin matkustavainen? -- uteli Gustaf.

-- Niin, minä olen matkustavainen.

-- Nähdäkseni palvelette jossain rykmentissä... Olemme siis tavallaan tovereita.

-- Luultavasti.

-- Nimeni on Ell, toisen henkivartiokaartin luutnantti.

-- Sangen mieluista!

-- Entä te, jos saan luvan...

-- Kreivi Cronhjelm ... luutnantti ... luutnantti Skoonen rakuunarykmentissä.

-- Nöyrin palvelijanne... Onko kreivi ollut kauan tuttava neiti Palmin kanssa?

-- Olen tuntenut hänet lapsesta saakka.

-- Hitto periköön kaikki lapsuuden ystävät! -- jupisi kaartinluutnantti itsekseen; -- mutta, -- lisäsi hän ääneensä, -- neiti Palm on asunut kaksi vuotta vanhempaini luona, eikä hän ole vielä koskaan maininnut, että...

-- Vai niin, vai on hän asunut kaksi vuotta herran vanhempien luona? -- virkkoi kreivi silminnähtävästi lisääntyneellä mielenkiinnolla; -- mutta ... missä hän oleskeli sitä ennen?

-- Missäkö oleskeli sitä ennen? -- toisti kaartinluutnantti kummastuneesti; -- ja sitä kysytte te, herra kreivi, joka olette hänen lapsuudenystävänsä!

Samassa astuivat molemmat veräjästä ulos kadulle.

-- Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut! -- lausui kreivi, -- ja minä kiitän kohteliaimmin saamistani tiedoista.

-- Tiedoista! -- huudahti luutnantti Gustaf; -- mistä tiedoista?

-- Että ... että...

-- Ettäkö hän ei ollut kotona?... Ei kiittämistä, herra kreivi!... On kuitenkin hyvin ikävää, ettei...

-- Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne! -- lausui kreivi, poistuen nopeasti.

Luutnantti Ell seisoi hetkisen hyvin ällistyneenä. Kreivin käsittämättömät sanat ja hänen arkaileva käytöksensä olivat tehneet kaartinluutnanttiin epämiellyttävän vaikutuksen. Vielä lisäksi kreivi oli harvinaisen kaunis, oikea »sankariksi puettu Amor-jumala», mikä etuisuus, kun sen kilpailija huomaa, vaikuttaa mustasukkaisuuteen kuin paloöljy tuleen.

Raivoissaan luutnantti Ell puri hampaitaan ja päätti ottaa lähemmin selkoa sekä kreivin persoonasta että hänen mahdollisesta suhteestaan Julia Palmiin.

Sitä tarkoitusta varten hän lähti astumaan eteenpäin, aikoen seurata tuota salaperäistä kreiviä.

-- En tee sitä itseni vuoksi, -- valehteli hän itselleen, -- kysymyksessä on kotini kunnia... Kuka tietää, vaikka Julia, jota kaikki olemme niin rakastaneet ja hänestä pitäneet, olisikin salaperäinen ja pettäisi meitä... Kotini arvo vaatii minua selvittämään vyyhden, ja minä seuraankin lankoja vaikka maailman ääriin saakka.

Toteuttaakseen tämän kiitettävän aikeensa hän marssi toisen jos toisenkin kadunmitan tuon pakoonkiitävän nykyaikaisen lentotähden perässä, kunnes hän viimein näki hänen Brunkebergin torilla nousevan ajoneuvoihin ja ajuri vieressään lähtevän ajamaan Malmin Erottajakatua pitkin.

Luutnantti huomasi pian olevansa ajurien ympäröimä ja vaarassa tulla yliajetuksi, sillä hän ei kuullut heidän varoitushuutojaan.

Hän hyppäsi lähinnä oleviin keltaisiin kääseihin, eikä ajurinrenki suinkaan myöhästynyt seuraamasta häntä.

-- Minne armollinen parooni käskee ajaa? -- kysyi viimemainittu, tarttuen ohjaksiin ja heiluttaen ruoskaa heidän kummankin pään yllä, samalla kun hän näytti kieltään tovereilleen.

-- Seuraa tuota herraa, joka ajaa edellämme punaisissa kääseissä! -- käski luutnantti; -- häntä, joka juuri lähti tästä... Etkö näe ajoneuvoja tuolla Malmin Erottajakadulla?

XXXIV

SAMAN PÄIVÄN ILTANA

Noran tilan ruokakello soi illalliselle. Laajoilla tiluksilla työskentelevä väki ojenteli työssä koukistuneita jäseniään, pannen ne sitten päivän hauskimpaan liikkeeseen, nimittäin matkaamaan kotiin.

Konttoristi Albert Kron, joka juuri oli saapunut kotiin työmaalta, heittäytyi väsyneenä ja hikisenä konttoripöydän ääressä olevalle puutuolille.

Pehtoori Ström astui sisään konttoriin.

-- Minulla on herralle kerrottavana hauska uutinen, -- virkkoi hän Kronille.

-- No, herra pehtoori?

-- Minä lähden tästä talosta huomenna.

-- Ja sitä pehtoori sanoo hauskaksi uutiseksi!

-- Niin ... se on hauska minulle ja luullakseni teillekin.

-- Kuinka niin?

-- Minut on asianomaisesti nimitetty Djursholman pehtooriksi Stenmanin jälkeen, joka on lähtenyt tiehensä, ja herra on määrätty toistaiseksi minun seuraajakseni.

-- Onko se mahdollista? -- huudahti Kron, iloissaan unohtaen väsymyksensä.

-- Ja jos kreivi edelleenkin on tyytyväinen herraan, -- lisäsi pehtoori, -- niin koroitetaan herra suosiollisesti ennen vuoden loppua Noran vakinaiseksi pehtooriksi... No, eikö kelpaa sellaiselle, jonka ei tarvitse ajaa partaansa useammin kuin kerran viikossa?

-- Minäpä tunnen erään hyvin kunnollisen pehtoorin, joka ajaa partansa vain kerran kolmessa viikossa, -- vastasi Albert, luoden katseen Strömin partaiseen leukaan.

-- Niin, niin... Mutta olinpa unohtaa... Milloin herra on alkanut olla kirjevaihdossa prinsessojen kanssa?

-- Prinsessojen! -- toisti Albert kummastuneena.

-- Niin, on saapunut kirje, joka...

-- Kirje! -- huudahti konttoristi, hypähtäen seisaalleen, sillä hän aavisti, kuka prinsessa oli; -- kirje!... Voi, antakaa tänne, antakaa tänne!

-- Se on sellainen paperi, että siitä voisi leikata itselleen irtokauluksia, -- virkkoi Ström, kopeloiden taskujaan; -- siinä on oikein kultareunukset ja sinettikin, hitto soikoon, ja käsiala on kuin englantilaista kaavakirjoitusta.

-- Hyväinen aika, herra pehtoori, antakaa minulle se kirje! -- pyysi Albert, ojentaen molemmat kätensä esimiestään kohti.

-- Mutta olipa se nyt vaikka kultakirjaimin täytettyä hopeapaperia, -- jatkoi pehtoori, kopeloiden toista taskua toisen perästä, -- niin minä olen sen nyt joka tapauksessa unohtanut polttimoon.

-- Hyvä Jumala, miten voikaan sellaisen unohtaa polttimoon! -- huudahti konttoristi, rientäen ulos huoneesta.

Korkealta sakka-astian päältä löytyi vihdoin »prinsessan» kirje, jota Albert kiiruhti lukemaan portaille paloviinatynnörien ja -mittarien väliin.

Hän luuli kuitenkin istuvansa pilvien välissä Jaakopin tikapuilla, ja polttimon rengit, joiden täytyi päästäkseen ulos ja sisään kavuta hänen ylitseen, olivat ylös ja alas kulkevia enkeleitä.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

»Hyvä, vilpitön ystävä!

On suloista saada lausua ne sanat, ja vielä suloisempaa on tietää teidän kuulevan ne mielellänne. Voi, teitähän minun on kiittäminen siitä, etteivät ilo ja vapaus ole enää minulle vieraita. Ennen olivat ajatukseni kiintyneet vain hirveihin kuviin -- kuviin, joissa näkyi isänne palava talo ja kuoleva äitinne, _minun_ isäni häpeällinen kuolema ja _minun_ äitini pitkäaikainen vankeus, joka sulki luotaan katumuksen ja sovituksen.