Chapter 2

-- Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta päästökirjaa.

-- Sitä ei sovi ihmetellä... Mutta miksi he eivät silläkään kertaa piiloutuneet paremmin?... Jäikö kekseliäisyys vankilaan?

-- Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä, sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset vuoteesta.

-- Voi peijakkaan raukkoja!... Olipa sekin herääminen!

-- Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan kattilaan.

-- Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän?

-- Näin Lundgrenin ... siitä on nyt kaksi vuotta ... mutta hän oli raaka roisto, vallan toista maata kuin Odelius.

-- Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja?

-- Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?... Odelius raukka oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa.

-- Mutta hänhän oli lahjakas!

-- Se on totta, veliseni!... Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin...

-- Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien välissä.

-- Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?... Jumala tietää, kummanko sijassa olisin mieluummin!

-- Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta?

-- Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä.

-- Kas pahusta!

-- Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista?

-- Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta tilanomistajasta?... Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta onnenonkijasta!

-- Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi ... hopeisia ja kultaisia koukkuja.

-- Mutta tyttö ei napannut?

-- Ei... Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta.

-- Entä hän?

-- Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa perästä... Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa.

-- Kuinka sitten kävi?

-- Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa -- velkakirjoja Polttopeiliä vastaan.

-- Ja sai hylkäävän vastauksen?

-- Niin. Seurasi sitten lainhaku ... monet yritykset saada rahaa ... kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.

-- Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa... Sellaiset silmät eivät tavallisesti itke kauan.

-- Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.

Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.

Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja saada pieni vahvistuskulaus.

Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa. Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.

-- Mutta juokaa toki ... te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, -- lausui muuan hengenmiehistä.

-- En tarvitse, -- vastasi tuomittu, -- ja ellei herrat ole kovin väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme liikkeelle jälleen ... mitä pikemmin, sitä parempi.

Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.

Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.

Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita. Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat.

Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia.

Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä. Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla.

Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. -- Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa.

Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen, mutta painoi pian katseensa maahan.

Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä uskonnon lohtusanoilla.

Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen vuoroin yhteen, vuoroin toiseen.

-- Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, -- virkkoi hän; -- minun viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli... Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä... Kuitenkin, mitä sanonkaan! -- lisäsi hän vakavasti; -- olen kiittämätön lempeätä sallimusta kohtaan ... ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun jalkojeni juurelta ... mutta minä olen niitä polkenut -- Jumala antakoon sen minulle anteeksi!

Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä.

-- Miten hän olikaan kaunis! -- kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen toiselle.

-- Todellakin, komea, pulska olento... Sääli ... sääli kerrassaan niin miellyttävää miestä!

-- Jos hän olisi ruma, -- virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen työmies, -- niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin räpättäjät!

-- Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään ylös? -- kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään seisovalta mieheltä.

-- Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! -- vastasi tämä; -- mutta hitonmoinen tungos täällä on ... hänellä, jota parhaillaan vedetään ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa ... mies-parka, pääsee niin korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!

-- Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! -- virkkoi matami.

-- Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, -- sanoi muuan nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä; -- raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien ... mutta hiljaa, siellähän hän jo on ... hurraa!... Valkoiset housut ja musta hännystakki ... hienosti pitää olla ... tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä matka lattiaan ... ha, ha, ha!

Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle ilkkua ja nauraa?

-- Ihanaa, ihanaa! -- jatkoi jättiläinen; -- mainiota, vanha mestari!... Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!... Kas niin ... hitaasti ... mutta varmasti ... hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.

Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.

Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän riemuitsi katseellaan.

Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto, joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla kuolevaisen huulilta?

Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet.

Hän oli viimeinen hirtetty.[1]

[1] Tämän jälkeen on Ruotsissa setelien väärentäjät järjestään armahdettu, joskin heidät on lain mukaan ensin tuomittu hirtettäväksi. (Tekijän huomautus v. 1848.) -- Vankeusrangaistus säädettiin väärennyksestä vasta v:n 1858 laissa.

Pensastosta kuuluva rapina häiritsi vallitsevaa hiljaisuutta, ja sieltä tuli esiin uhkean näköinen nainen, joka talutti kädestä pientä tyttöä. Molemmat olivat mustiinpuetut. Kaamean vaikutuksen teki heidän surupukunsa, mutta vieläkin kaameammilta näyttivät heidän kalpeat kasvonsa.

Nainen nosti lapsen käsivarrelleen. Sitten hän käänsi pienokaisen pään hirsipuuhun päin, osoittaen hänelle ilmassa keinuvaa ruumista.

-- Lapsi, lapsi! -- sanoi hän äänellä, jonka kumea kaiku näytti pakoittavan seudun siivekkäät laulajat vaikenemaan. -- Lapsi! Lapsi! Paina nuoreen mieleesi tämä kauhea näky, paina se niin syvälle, ettei mikään ilo, mikään suru, ei taivas eikä helvetti voi sitä sielustasi häivyttää!... Niin kasvaa tämä muisto joka vuosi, joka hetki, kunnes se viimein tulee niin suureksi, ettei se enää mahdu maan ja taivaan väliin ... ja tämä kamala muistohirviö synnyttää toisen kauheamman, jonka hengityksestä ruoho ja kukkaset lakastuvat, aurinko ja tähdet pimenevät, maa ja taivas kuolee!... Tämän veren ja yön lapsen ristin minä Kostoksi! Kostoksi! Kostoksi! Ja hirsipuun minä kutsun kummiksi sille... Kuulkaa minua ja olkaa todistajina, te tuskanhien ja veren pisarat, jotka olette pudonneet tälle kirotulle paikalle!...

V

HAUSKA VANHUS

Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus. Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu antoi isolle maantielle päin.

Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui.

Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä katsella.

Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja, ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä.

Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan.

Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa säännöllisyyttä.

Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa hopeoidussa jalustassa.

Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman kuningatar Marie Antoinetten mestausta.

Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään olevalle postipaperiarkille.

Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua kirjettä:

-- Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo.

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

-- Kummallista! -- mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; -- paperi on hienoa, käsiala kaunista ... se on varmaan joku paremmanpuoleinen ihminen ... mutta mitä hän tahtoo minusta?... Pyyntö minulle ... se mahtaa olla jotain merkillistä ... sitä lienee toki hauska kuulla, sillä en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla... Paljonko kello nyt on?... Minuuttiviisari on yhdentoista päällä ... hyvä ... viiden minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä päällepäätteeksi ansainnut rahaa ... kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan, täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin.

Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa.

Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin verhosi musta huivi.

-- Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! -- kuuli vanhus miellyttävän äänen lausuvan.

Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota.

-- Mikä jumalallinen kaula! -- jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä. -- Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!... Se olisi makupala tuolla sisällä oleville ystäville.

Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin, joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen takaisin kaulaan.

Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja.

-- Saitte siis kirjeeni ajoissa? -- virkkoi nainen hiljaa, katsellen ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään kolmatta ollut sisällä.

-- Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, -- vastasi isäntä; -- olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri nyt tullut kotiin.

-- Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! -- huudahti nainen.

-- Samaa sanoin äsken itselleni ... mutta, parahin neitsykäiseni ... pitänee sanoa neidiksi ... saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

-- Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.

-- Olipa se niinkin ... mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään ... minun luonani käy harvoin vieraita ... ja kun taas minä menen jonkun luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä menee niskat nurin.

Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen.

-- Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä.

-- Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, -- vastasi nainen.

-- No, olkoon sitten menneeksi, -- sanoi ukko; -- miten voin teitä palvella ... muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään palvelusta ... niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani ... toisen kuolo toisen leipä ... kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin minä ... totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi valhetta ... mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä on kysymys.

-- Olen tullut tänne pyytääkseni...

-- Pyytääksenne...

-- Pyytääkseni mestattua.

-- Hirtettyä?

-- Niin, pyytääkseni hänen ruumistaan, -- vastasi nainen puoleksi tukahtuneella äänellä.

-- Mitä te tekisitte hänen ruumiillaan?

-- Hautaisin sen.

-- Kaivaisitte sen maahan?

-- Niin.

-- Lapsellisuuksia... Eikö ole paljon hauskempaa keinua ilmassa, aurinko ja tähdet yläpuolellaan? -- virkkoi hilpeä vanhus.

-- Ja olla petolintujen ruokana, -- sanoi nainen, ja hänen ruumistaan näytti pöyristyttävän.

-- Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä isäntä.

-- Voi, häntä onnetonta, onnetonta!

-- Mikä hänellä on hätänä?... Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy minun myöntää ... ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt.

-- Te siis näitte hänen kuolevan?

-- Näinpä tietysti ... minähän juuri toimitin hänet kuolemaan.

-- Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? -- kysyi nainen hehkuvalla innolla.

-- Mitäpä hän sitten olisi sanonut!

-- Eikö hän maininnut mitään nimeä?

-- Luultavasti Jumalan nimen ... ellei sitä ole mainittu ennen, niin mainitaan se ainakin silloin.

-- Mikä kamala, hirvittävä kuolema!

-- Sitä ei voi sanoa ... hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino, mitä on olemassa ... niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti, sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö... Jos te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti väärässä, hyvä neiti... Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien päällä... Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves ... mutta silloin olisin joutunut lääkärien edelle ... kaikki kunnioitus noille oppineille herroille!

-- Mutta häpeä ... kunnian kadottaminen!...

-- Turhuutta, neitsykäiseni!... Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä, kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen kuin pyhään marttyyriin.

Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen sisältöä.

-- Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? -- kysyi hän, rukoileva katse silmissään.

-- Paljonko tahdon?... Onko kuollut enää minun vallassani... Ei, hän ei kuulu minulle, vaan hirsipuulle.

-- Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? -- kysyi nainen itsepintaisesti, levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin.

-- Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, -- vastasi ukko; -- se näyttää olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat varpuset ja harakat.

Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena häikäilemätöntä vanhusta.

-- Kenen tuo seteli on? -- kysyi viimemainittu hetken kuluttua.

-- Minun.

-- Kenelle aiotte sen antaa?

-- Teille.

-- Mitä minä annan teille vastalahjaksi?

-- Minä en pyydä muuta kuin metsässä olevan kivimuurin avainta.

-- Hirttopaikan avainta ... minä ymmärrän.

-- Ja samoja korkeita tikapuita, joita käytettiin aamulla.

-- Tikapuut -- he, he -- korkeimmat tikapuut koko avarassa maailmassa ... niiden toinen pää on maassa ja toinen ikuisuudessa ... ne ovat merkilliset tikapuut!...

-- Avainta ja tikkaita pyydän ... en mitään muuta...

-- Oletteko mestatun hyvin läheinen sukulainen tai ystävä?

-- Olen vähemmän kuin sukulainen, mutta enemmän kuin ystävä.

-- Hm, hm!

-- Ellette ole tyytyväinen tähän seteliin, niin määrätkää vain summa, minä maksan sen heti.

-- Laki on tuominnut hänet riippumaan, kaiketi varoitukseksi niille, jotka tahtovat pyrkiä korkeammalle kuin siivet kannattavat ... minä, lain täytäntöön panija, saan kaikkein vähiten sitä rikkoa... Se on kyllä kovaa, sitä en kiellä, mutta enkö ole oikeassa?

-- Te siis hylkäätte minun pyyntöni! huudahti nainen vaipuen takaisin tuolille.

-- Kerron teille jotain, -- sanoi omituinen ukko. -- Teidän ystävänne edeltäjän nimi oli Lundgren, ja siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun hänet vedettiin ylös... Hirttämisen jälkeisenä päivänä saapui hänen sisarensa minun luokseni ja pyysi minua ottamaan alas hänen ruumiinsa ... hän itki, kuten tekin, ja tarjosi rahaa, kuten tekin ... minua ei liikuttanut itku eikä rahat, vaan koska minusta tuntui vielä liian aikaiselta ottaa se lurjus hirrestä, -- ja koska minä sitäpaitsi pelkäsin edesvastuuta, sillä on tavallista, että ensimäisinä kahdeksana päivänä käy paljon kansaa mestauspaikalla, ja piru minut perisi, jos päähenkilö silloin olisi poissa, -- niin pyysin minä itkevää sisarta tulemaan takaisin kahdeksan päivän kuluttua, jolloin lupasin suostua hänen ehdotukseensa.

-- Ja hän tuli?...

-- Ei, hitto vieköön, tullutkaan, -- vastasi ukko, täyttäen piippuaan.

-- Oh, hän oli ainoastaan sisar! -- huudahti nainen tavattoman halveksivasti.

-- Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski, joka itki ja raivosi kuin hullu... -- Tulkaa kahdeksan päivän perästä, selitin minä hänelle.

-- Tuliko hän?

-- Hän ei tullut ... kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä ... se tapahtui vasta eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne.

-- He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti hymyillen.

-- Huomaatte nyt kuitenkin, että...

-- Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä, -- virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs.

-- Ja sen te sanotte minulle?

-- Niin sanon.

-- Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin olen havainnut sen liian ohueksi! -- sanoi vanhus.

-- Ettekö siis aio antaa minulle avainta? -- kysyi nainen nyt hiukan päättäväisesti.

-- Kahdeksan päivän kuluttua.

-- Ettekö myönny siihen, että saisin haudata ruumiin?

-- Kahdeksan päivän perästä.

-- Minä korotan summaa puolella.

-- Minä en voi.

-- Se on koko omaisuuteni ... minulla ei ole enempää.

-- Kahdeksan päivän päästä saatte hänet ilmaiseksi ... kuuletteko ... teidän ei silloin tarvitse maksaa yhtään mitään.

-- Ei, ei! Minä tahdon saada hänet nyt ... nyt yöllä... Ymmärrättekö, yöllä!

-- Te ette saa.

-- Minä tahdon hänet, vaikka minun täytyisi...

-- Täytyisi mitä?

Naisen silmät näyttivät säkenöivän tulta, samalla kun ne tähyilivät ympäri huonetta jokaista esinettä lattiasta kattoon saakka.

-- Te haette jotain, -- lausui lystikäs ukko levollisella tavallaan; -- minäpä niistän kynttilän, niin varmaan löydätte helpommin, mitä etsitte.