Chapter 16

Mestauksen toimeenpanijan kertomuksen mukaan oli pahantekijä viimeisenä hetkenään muiden muassa lausunut: »eikö minua armahdeta, eikö minua armahdeta?» niinkuin hän olisi ollut täysin vakuutettu armon saamisesta, arvatenkin sen suuren palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt viranomaisille paljastamalla kreivi Lejonborgin petolliset puuhat, mihin luuloon mustalaisnainen aivan varmaan oli hänet saattanut. Viimein täytyi vartijain väkisin laahata hänet mestauspölkylle. Tämän viivytyksen aikana kuultiin lähettyviltä naisäänen huutavan seuraavat merkilliset sanat: »kuusi hyvää pyssynluotia, kuusi hyvää pyssynluotia!» Silloin kuolemaantuomittu oli joutunut aivan vimmoihinsa ja päästänyt huuliltaan hirveitä sadatuksia, huutaen monta kertaa nimeä »Anna!» sekä jatkanut raivoamistaan siksi, kunnes häntä päänsä putosi maahan.

Mitä tulee kreivi Lejonborgiin, pidettiin häntä todellakin Danvikenin mielisairaalassa kaksi kuukautta, jona aikana hänen luokseen pääsivät ainoastaan ne, joilla sitä varten oli erityinen poliisin lupa. Sen jälkeen siirrettiin hänet eräälle Tukholman lähellä olevalle maatilalle, missä hänet pidettiin mitä ankarimman valvonnan alaisena. Miten hän mukautui onnettomaan kohtaloonsa, sitä emme tiedä; yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hänen järkensä oli vialla. Eräänä päivänä, niin kerrotaan, hänen istuessaan yksinäisessä huoneessaan maantielle antavan avoimen akkunan ääressä, oli saapunut muuan tamineistaan päättäen nuori matkustava herra, joka oli jättänyt vaununsa maantielle odottamaan, tirkistänyt sisään akkunasta ja huutanut vanki-raukalle: »Kreivi Lejonborg, muistakaa Odeliuksen velkakirjoja!» -- jonka jälkeen vieras oli kadonnut. Silloin oli kreivi syöksynyt akkunalle ja pyrkinyt vimmatulla kiihkolla siitä ulos, lähteäkseen ajamaan takaa vierasta, jonka hän väitti olleen mieheksi pukeutuneen naisen, saman, joka oli syypää hänen onnettomuuteensa; mutta hänen yrityksensä oli kuitenkin estänyt paikalle kiiruhtanut vartija, joka ei ollut nähnyt vierasta ja siksi ensin luullutkin kreivin saaneen vain uuden hulluudenkohtauksen. Tosin kyllä pian tämän jälkeen toiset kertoivat ulkonäkönsä ja pukunsa puolesta sellaisen henkilön kuin kreivi oli kuvannut ajaneen talon ohi, mutta enempää huomiota ei ollut häneen kiinnitetty. Bastholman suurta sukukartanoa hoiti kreivin serkku, ratsumestari, mutta jätämme päättelemättä, rukoiliko hän Jumalaa suomaan sukulaiselleen takaisin hänen terveytensä.

Mitä lopuksi tulee kivalteri Kroniin, oli tämä heti vankilasta päästyään uudestaan ryhtynyt toimeensa, mutta suuresti surren vaimonsa ja omaisuutensa menettämistä, ei hänestä enää koskaan tullut samaa miestä kuin hän oli ollut. Vain vaivoin hän voi hoitaa virkaansa, hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut, eikä hän vielä aavistanut, mistäpäin isku oli häneen kohdistettu. Poikaansa piti hän tosin koulussa, mutta ei hänestä enää tuntunut mahdolliselta, että Albertista voisi tulla niin suuri ja oppinut mies kuin hänen vaimonsa oli eläissään haaveillut ja sen unelmansa toteutumiseksi kaikin voiminsa ahertanut.

* * * * *

Eräänä aamupäivänä lokakuussa 1818 palasi kivalterin poika koulusta kulkien Nybron mäkeä, ja silloin hän kuuli nimeään mainittavan. Albert kääntyi ja tunsi eräässä alikerran ikkunassa saman pikku tytön, jonka hän kerran oli tavannut mamselli Vahlgrenin luona, missä hän ei enää ollut käynyt vuoteen.

-- Olen nähnyt sinun useat kerrat kulkevan tästä ohi, -- virkkoi tyttö.

-- Mutta minä en ole huomannut sinua, -- vastasi poika.

-- Et sinä olekaan katsonut tänne akkunaan yhtään ainoata kertaa.

-- En ole tiennyt sinun asuvan täällä.

-- Miksi et enää ole käynyt mamselli Vahlgrenin luona?

-- Minulla, katsos, on ollut surua.

-- Olen kyllä huomannut, että olet käynyt surupuvussa ... ketä sinä surit?

-- Äitiäni, -- vastasi Albert huoaten.

-- Olitko hyvin pahoillasi, kun äitisi kuoli?

Poika katsoi ihmetellen tuota yksinkertaista tyttöä, joka saattoi tehdä sellaisen kysymyksen.

-- Onko sinulla vielä tallella se pieni risti? -- jatkoi tyttö.

-- Onpa tietysti.

-- Niin minullakin on omani.

-- Vai niin, se pieni tikari!

-- Minäpä muistan vielä sinun nimesi ... sinä olet Albert.

-- Ja sinä Julia.

-- Kuulehan, etkö tule tänne sisään?

-- Mitä minä siellä tekisin?

-- Äiti on poissa... Stiina-muorikin on poissa ... tule, niin minä näytän sinulle kaikki leikkikaluni ... kiiruhda Albert, sinulle tulee oikein hauskaa!

Nuorukaisen, olkoonpa hän miten pieni tahansa, ei ole helppo vastustaa kauniin tytön pyyntöä.

Hetkisen Albert epäröi, mutta äkkiä hän teki päätöksensä ja tytön suureksi riemuksi lähti sisään.

Löydämme sitten nuoren parin mustalaisnaisen salissa tuttavallisesti rupattelemassa pienen pöydän ääressä, jolle pikku tyttö oli asettanut joukon kauniita ja kalliita leikkikaluja.

Niiden joukossa oli myöskin kaksi nukkea, joista toinen oli uusi ja toinen vanha.

-- Eikö olekin tämä minun nukkeni kaunis? -- kysyi Julia, näyttäen hänelle sitä uutta.

-- On, se on hyvin kaunis.

-- Mutta tuo on ruma, -- jatkoi tyttö, osoittaen sormellaan vanhaa.

-- Niin, se on vanha ... mutta kyllä minusta vanhalla on kauniimpi hame kuin uudella.

-- Niinkö sinusta?

-- Niin.

-- Tiedätkö mitä?

-- No?

-- Minun tekee mieleni riisua hame vanhalta nukelta ja pukea se uuden nuken ylle.

Sen jälkeen alkoi Julia riisua vanhaa nukkea.

-- Kuule, minä en uskalla kertoa äidille sinun olleen täällä, -- virkkoi Julia.

-- Etkö?... Miksikä?

-- Äiti on sinulle niin vihainen.

-- Onko hän vihainen minulle? Mitä pahaa minä olen tehnyt hänelle?

-- Kerran, siitä on jo kauan, sinä kuljit tästä ohi ... sinulla oli silloin valkoista käsissä ja rinnassa.

-- Minä olin surupuvussa.

-- Minä huusin sinulle ... mutta äiti nipisti minua käsivarresta ja uhkasi sinua kädellään, vaikk'et sinä sitä nähnyt.

-- Miksi hän teki niin?

-- Tiedätkö, äiti on kovin ankara ... koskaan en saa leikkiä kenenkään toisen tytön tai pojan kanssa, enkä minä enää saa käydä tanssimassakaan ... mutta Stiina-muori on kiltti ... katso, nyt minä olen riisunut hameen tältä rumalta nukelta.

-- Hänellepä jäikin nyt ylleen hauskannäköinen hame, -- huomautti Albert.

-- Ahaa, sinä tarkoitat alushametta ... se on vain paperista, kuten näet ... minä riisun siltä senkin ... mutta ... mutta, -- lisäsi hän kiireesti, niinkuin hän olisi muistanut jotain, -- sitä minä en uskalla näyttää äidille.

-- Kuinka niin?

-- Siitä on jo pitkä aika, ja nukke oli silloin vielä uusi ja kaunis ... minä tahdoin saada sille alushameen, mutta sellaisen kankean ja kahisevan, jollaisia äitikin käyttää ... silloin oli tuo paperi, jonka näet, lattialla ... minä otin sen ja ompelin siitä nukelle alushameen ... eikö se olekin hyvin ommeltu?

-- No, mitä vaarallista paperilapun ottamisessa sitten oli?

-- Kas, äiti oli sen hukannut ja kysyi, olinko minä sen ottanut.

-- Ja sinä?

-- Minä en uskaltanut sanoa, että olin sen ottanut.

-- Se oli pahasti tehty.

-- Mutta jos olisin sanonut, olisin saanut äidiltä vitsaa ... kuule, ota sinä vanhalta nukelta pois se alushame sillä aikaa kun minä puen tämän hameen uuden nuken ylle!

Albert noudatti pikku kaunottaren pyyntöä, ja riisui vanhalta nukelta alushameen.

-- Tähän paperiin on jotain kirjoitettu, -- virkkoi Albert.

-- Osaatko sinä lukea kirjoitusta? -- kysyi Julia, ahkerasti puuhaten nukkensa pukemisessa.

-- Osaanko minä lukea kirjoitusta? -- hymähti Albert hieman ylpeästi sekä alkoi lukea.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt silmätä ensimmäisiä sanoja, kun hän säpsähti ja alkoi tuijottaa pieneen emäntään.

Samassa kuului joku tulevan ylös portaita.

-- Äiti tulee! -- huusi tyttö pelästyneenä; -- mene nyt pian, äläkä sano äidille olleesi täällä ... mene, mene!.. Hyvästi, hyvästi!

Albert kiiruhti ulos salista ja oli portaissa juosta kumoon erään vanhan eukon. Hän jatkoi juoksuaan, eikä pysähtynyt ennenkuin kotona.

Kivalteri Kron, saapuessaan kuninkaallisesta poliisikamarista kotiin päivälliselle, tapasi ovella poikansa, joka kalpeana ja levottomana pisti hänen käteensä pienen paperilapun.

Kivalteri luki paperille kirjoitetut rivit, jonka jälkeen hän hypähti kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.

-- Poika, mistä olet saanut tämän? -- huusi hän, tarttuen Albertin käsivarteen niin kovasti, että tämä äännähti kivusta.

Albert kertoi, mistä hän oli paperilapun saanut.

-- Tule kanssani! Tule kanssani! -- huusi Kron jälleen ja veti pelästyneen pojan mukanaan alas portaita.

Tämän äkkinäisen hämmästyksen aiheutti puolittain tuhoutunut kirje, jonka osoitteena oli »Neiti Anna Jolanta Bränner»; sen katkonainen ja vaikeasti luettava sisältö oli seuraava:

»... ilmoitan sinulle, että Kronin vaimo, vaatteiden kaupitsija-muija, on nyt saanut tarpeekseen ... lepää nenä taivasta kohti ... kivalteri on kiinni ... löydettiin hänen taskustaan vangittaessa ... kävi kuin tanssi ... sytytin tuleen ... kaivoin lattian alta, kun ... 2,000 vanhassa lompakossa ... illalla tulee kreivi, laita kellari kuntoon ... kylläpä hölmistyy ... hauska näytelmä ... piru perii kohta kaikki sinun vihollisesi ... saavun iltapäivällä luoksesi kertomaan loput.

Bruno.»

Näitä hajanaisia sanoja tosin ei ollut monta, mutta niitä oli enemmän kuin tavallinen nukke osaa puhua.

Tällä ihmeellä oli kuitenkin luonnollinen seuraus, sillä kun mustalaisnainen näki päivän syysauringon laskevan länteen, näki hän sen Smedjegårdin vankilan ristikkojen takaa. Useana vuonna hän näki samasta paikasta auringon nousevan ja laskevan, mutta ei yksikään sen säteistä tunkeutunut hänen paatuneeseen sydämeensä.

XXV

LEHTIMAJA

Oli kesä v. 1828, eli noin kymmenen vuotta niiden tapahtumain jälkeen, joihin loppuu edellinen luku.

Edsvik-lahden aallot vyöryivät läntiseltä rannalta itäiselle. Näytti siltä kuin olisivat edellisen rannan kukat kateellisina jälkimmäistä rantaa koristavien kukkien kauneudelle varta vasten pyytäneet länsituulta kukistamaan nuo ylpeät kilpailijansa.

Ja laineet, tuulenjumalaa totellen, hyökyivät solisevina joukkueina itää kohti, haudaten kasaamaansa hiekkaan mehiläisten ja perhojen suloiset rakastajattaret.

Mutta eräässä paikassa rannassa kohtasivat aallot sellaista vastarintaa, joka näytti kerrassaan uhmaavan niiden ponnistuksia. Pienen matkan päässä Västervikin kartanosta, eräässä lahdenpoukamassa, jonka rannalla kasvoi runsaasti puita ja pensaita, kohosi pieni, muutamia kyynäriä ulos matalaan veteen pistäytyvä lehtimaja; se oli niin tiheä, että tuskin auringon säteet jaksoivat tunkeutua sen minkään neljän seinämän läpi.

Kattoa ei lehtimajassa ollut, joten ei ollut salaisuus linnuille eikä muille ilmailijoille, mitä siellä tapahtui.

Loitolla lahdella näkyi pieni vene, pyrkien läntiseltä rannalta itäiselle. Veneessä oli kaksi henkilöä.

Toinen heistä, soutaja, oli ulkonäöltään kuin jonkun läheisen herraskartanon renki, ja toinen, peränpitäjä, oli noin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, reippaan, voimakkaan näköinen olento, jonka kasvot, olematta aivan suoranaisesti kauniit, kuitenkin miellyttivät siitä syystä, että ne todistivat kunnokkuutta ja pelottomuutta. Hän oli puettu vihreäruutuiseen, hienoon pumpulipuseroon ja päässään hänellä oli leveälierinen olkihattu. Veneen pohjalla oli lyhytpiippuinen pyssy.

-- Kuulkaahan, Lars Olsson, -- virkkoi nuorukainen, -- lähtiessämme minä en ollenkaan huomannut tuota lehtimajaa, joka on Västervikslandin poukamassa.

-- Kyllä se oli siellä aamullakin, herra konttoristi, -- vastasi soutaja; -- mutta eilen sitä ei ollut.

-- Se on varmaan uimapaikka, -- arveli konttoristi.

-- Ja mainio uimaranta siinä onkin; hiekkapohja, kova ja tasainen kuin pöytä... Västervikin herrat käyvät säännöllisesti siinä uimassa.

-- Eikö tuolla lennä haukka? -- kysyi konttoristi.

Soutaja kääntyi, katsoen perämiehen osoittamaan suuntaan.

-- Lentää, ja suuri sittenkin, -- vastasi hän; -- se kiertelee lehtimajan yllä ja töllistelee sinne niinkuin se olisi kana-aitaus.

-- Olisipa se veijari ampumamatkan päässä, -- sanoi nuorukainen, -- niin minä tekisin Västervikin kanoille suuren palveluksen.

-- Lyön vetoa, ettei välimatka ole kahtasataa kyynärää pitempi, ja tuo kivääri kantaa hyvin kahdeksansataa ... se on mainioin rihlaluikku koko Danderydin pitäjässä.

-- Heretkää soutamasta, Lars Olsson, -- käski konttoristi; -- minulla on todellakin halu laskettaa luoti sen kylkeen.

Sen jälkeen hän tarttui pyssyyn ja viritti hanan.

-- Sepä otus ei näytä ollenkaan pelkäävän, -- huomautti renki; -- se pysyttelee yhä edelleen lehtimajan kohdalla... Ehkä sinne on piiloutunut sorsapoikue.

-- Siellä on nainen uimassa, -- virkkoi nuorukainen hymyillen; -- enkä minä nyt lainkaan ihmettele; että haukka pytytteleikse sillä kohdalla, varsinkin jos on totta että haukat ovat olleet aikoinaan aika veijareita.

-- Eipä olisi hullumpaa olla nyt haukan sijassa -- arveli renki.

Lars Olsson ei tällä kertaa ollutkaan väärässä, sillä todellakin näki haukka lehtimajassa kylpevän tytön, joka oli niin häikäisevän valkoinen, että varmaan olisi itse lumme saattanut häntä kadehtia.

On vaikeata päättää, miksi haukka tyttöä luuli. No niin ... tehtyään muutamia kauniita kierroksia lehtimajan yläpuolella, se syöksyi äkkiä alas nuolen tavoin; mutta ehdittyään tuskin puoliväliin sitä korkeutta, missä se oli ollut, pysähtyi se äkkiä. Se nimittäin huomasi kaksi epäilyttävän näköistä ihmishahmoista olentoa tunkeutuvan lehtimajaan ja kuuli samassa uivan tytön päästävän kimakan hätähuudon sekä sukeltavan vedenpinnan alle.

-- Ahaa! -- ajatteli haukka, saaliinpyynnössä minä olen ihmisten rinnalla pelkkä vaivainen kuhnuri, ja teen siis parhaiten, kun lähden muille markkinoille, missä ei ole mokomia vaarallisia kilpailijoita.

Sanottu ja tehty. Nopein siivin haukka kiiti pois ja katosi, aavistamatta ollenkaan, että tuo kirkaisu luultavasti pelasti sen hengen, sillä veneessä nuorukainen jo tähtäsi sitä.

-- Mikä se oli? -- huudahti nuorukainen ja antoi pyssynsä vaipua; -- kuulin naisen äänen ... ehkä joku on hukkumaisillaan... Soutakaa, soutakaa, Lars Olsson ... suoraan lehtimajaa kohti!

Lars Olsson ponnisti kaikki voimansa, ja pian kahahtivat majan lehtioksat veneen keulaa ja soutajan selkää vasten.

-- Seis, seis! Älkää tulko sisään! -- kuului hätäinen, mutta ihmeellisen ihana ääni huutavan.

-- Työntäkää ulos! -- käski perämies, -- ja ohjatkaa vene majan sivulle!

Lars Olsson totteli.

Lehtiseinämä oli niin tiheä, että oli mahdotonta nähdä, mitä majassa tapahtui tai kuka siellä oli.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi! -- sanoi nuorukainen, -- mutta me kuulimme lehtimajasta huudon ja siksi kiiruhdimme tänne... Luulimme jonkun olevan vaarassa.

-- Kaksi miestä on vienyt vaatteeni ja mennyt tiehensä! -- kuului majasta.

-- Vieneet vaatteenne ja menneet! -- toisti nuorukainen; -- miten se on mahdollista?

-- Se on hyvin mahdollista, koska itse olin vedessä ja olin jättänyt vaatteeni kuivalle maalle, -- vastasi äskeinen, harvinaisen miellyttävä ääni.

-- Ne olivat siis kaksi varasta... Pian maihin ja lähtekäämme ajamaan heitä takaa! -- huudahti nuorukainen; -- nopeasti, Lars Olsson!

Lars Olsson hyppäsi maihin, ja konttoristi kiiruhti hänen jälkeensä.

-- Mutta, -- ja nuorukainen hillitsi itsensä, -- kun ajattelen asiaa lähemmin, on ehkä sentään parasta, että toinen meistä jää tänne, ollakseen avuksi, jos ehkä olisi tarpeen... Lars Olsson, ottakaa minun pyssyni ja rientäkää varkaiden jälkeen... Jos saatte ne näkyviinne, niin ampukaa pelotukseksi laukaus ilmaan, elleivät he pysähdy suosiolla ... pahimmassa tapauksessa luoti niiden koipeen.

Lars Olsson otti pyssyn, kiiruhtaen metsään. Hänen seuralaisensa astui takaisin veneeseen.

-- Hyvin ikävä tapaus! -- valitti nuori mies.

-- Niin on ... mutta ei sitä nyt enää voi auttaa.

-- Nyt ei ole varsin sopiva sää uimiseen.

-- Kuinka niin?

-- Tuuli on aika kylmä.

-- Minusta on hauska pulikoida vedessä aaltojen käydessä.

-- Se on naisen urheiluksi kerrassaan reipasta.

-- Niinkö teistä?

-- Niin.

-- Minusta se on hyvin vähäinen reippauden osoitus.

Nuorukaisessa hehkui uteliaisuus saada tietää kuka tuo näkymätön olento oli, sillä majasta kuuluva ääni teki häneen kovin miellyttävän vaikutuksen; mutta nuori mies oli tarpeeksi kohtelias olemaan vaivaamatta vierasta sellaisella kysymyksellä. Äänestä päättäen täytyi naisen olla sekä nuori että kaunis.

-- Kunhan ette vaan vilustuta itseänne! -- alkoi nuorukainen jälleen puhua.

-- Oh, se ei ole vaarallista ... mutta kyllä minä olen ollut vedessä hyvin kauan.

-- Te ette saa viipyä siellä enää pitemmälti.

-- No, mitä te sitten tahtoisitte minun tekevän? --... Enhän voi kutoa itselleni leninkiä lehdistä ja oksista.

-- Tässä lähellä ei ole yhtään taloa, ja sitäpaitsi on kaikki väki tähän aikaan päivästä töissä ulkona... Jos minä juoksisinkin hankkimaan teille vaatteita, niin kestäisi kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin ehtisin takaisin.

-- Sen kyllä ymmärrän.

-- Veivätkö ne lurjukset kaikki tyynni?

-- Veivät.

-- Saanko tehdä erään ehdotuksen?

-- Tehkää!

-- Uskaltaisinkohan tarjota teille omat vaatteeni siksi aikaa kuin vartoomme teidän omianne... Mitä sanotte ehdotuksestani?

-- Olette hyvin kohtelias ... niin, enemmän kuin kohtelias ... mutta entä te itse?

-- Kaikella muotoa, älkää olko levoton minun vuokseni... Minä olen voimakas ja karaistunut.

-- Teidän tarjouksenne on ritarillinen, enkä saata kieltää, että minun on hiukan kylmä.

-- Teidän on hyvin kylmä, siitä olen varma ... sen kuulen äänestäkin.

Sen jälkeen riisui nuorukainen yltään toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen, niin että hän pian oli pelkillä alusvaatteillaan, ja hän katseli paitaansa, joka oli hyvin hieno ja valkoinen.

-- Sanoitteko niiden vieneen teiltä kaikki? -- kysyi hän.

-- Sanoin, ihan kaikki.

-- Teillä siis ei ole ... yhtään mitään ... ei yhtään mitään...?

-- Tarkoitatte kai, ettei ole mitään päälläni? -- virkahti tuntematon viattoman suoraan; -- ei, ei mitään muuta kuin vettä ja tuulta.

-- Merkillistä, kuinka kauan renki viipyy, -- virkkoi nuorukainen itsekseen, ulkonäkönsä puolesta yhä enemmän läheten paratiisin aikuista ihmistä.

Synnin mukana tulivat vaatteet ja vaatteiden mukana räätälit, jotka viimemainitut ilmestykset eivät ole synninrangaistuksista tässä maalimassa suinkaan pienimmät.

-- Saattaa viipyä kauan, ennenkuin renki palaa, -- huomautti näkymätön; -- ehkä hän ajaa varkaita takaa maailman loppuun saakka.

-- Keitähän lurjuksia ne lienevät? -- virkkoi nuorukainen; -- siitä olen vakuutettu, etteivät ne kuulu tämän seudun rahvaaseen ... varmaan on elinkautisvankeja karannut...

Nuorukainen vaikeni, sillä hän kuuli lehtimajasta syvän huokauksen.

-- Jumalan tähden! -- jatkoi hän; -- kiiruhtakaa nyt pukeutumistanne niinkuin olosuhteet sallivat... Te voitte sairastua, niin, sairastua oikein vaarallisesti... Vaikeinta on saada teille sinne sisään tämä eriskummallinen vaatevarasto. Mutta minä lupaan kunniasanallani sulkea silmäni ojentaessani lehtien välitse teille nämä housut.

Sen jälkeen hän työnsi sisään lehtiseinämän lävitse vaatekappaleen toisensa jälkeen, ja koska hän joka kerran kunnollisesti sulki silmänsä saattoi hän vain tuntea, miten kulloinkin hänen oikeasta kädestään otettiin käärö.

Tietysti olisi reipas nuorukaisemme vanhaan keskiajan tapaan paljon mieluummin pannut henkensä alttiiksi tuntemattoman edestä, mikä olisikin ollut suuressa määrin runollisempaa ja jännittävämpää kuin uhrata puseronsa ja housunsa; mutta kun ei ollut tilaisuutta sellaisen ritariurotyön tekemiseen, istuutui hän rauhallisesti veneeseen, päällään ainoastaan alushousut, minkä seikan lukijatar varmaan antaa hänelle anteeksi, huomioonottaen nuorukaisen hänen sukupuolelleen tekemän suuren palveluksen.

Viimein rohkaisi nuori mies mielensä.

-- Miten minun vaatteeni sopivat? -- tiedusteli hän.

-- Mainiosti, mainiosti! -- vastattiin lehtimajasta; -- on hyvin hauska pukeutua miehen vaateisiin.

-- Sangen imartelevaa minun sukupuolelleni... Vaivainen pukuni ei olisi koskaan voinut uneksia itselleen sellaista onnea.

-- Mihin saan lähettää vaatteenne, kun olen tullut kotiin? -- tiedusti näkymätön.

-- Suokaa minun saada tietää, missä asutte, niin saavun itse ne noutamaan, -- vastasi nuorukainen.

-- Se on enemmän kuin voin suoda, -- vakuutti näkymätön.

-- Ettekö siis salli minulle onnea saada tavata teitä?

-- Mainitsemaanne onnea en tahdo teiltä kieltää enempää kuin itseltäni iloa saada omakohtaisesti kiittää teitä kohteliaisuudestanne... Mutta minä tarkoitan vaatteitanne, ja minun velvollisuuteni on lähettää ne teille takaisin.

-- Olette hyvin ystävällinen... On hauska saada kerran tavata teidät...

-- Missä te asutte, herraseni? -- kysyi tuntematon.

-- Olen konttoristi Noran maatilalla, missä myöskin asustan.

-- Entä nimenne, ellette pane pahaksenne?

-- Kron.

-- Kron! -- toisti näkymätön kiireesti ja merkillisellä äänenpainolla.

-- Albert Kron, ja minä asun pehtoorinrakennuksessa, -- ilmoitti nuorukainen.

-- Albert Kron! -- kuului lehtimajasta huudahdus, joka värähti suloisen valittavasti kuin tuulikanteleen ensi soinnahdus.

Seurasi sitten hetkisen vaitiolo, jota Albert ei kyennyt keskeyttämään, sillä hän tunsi sydämessään levotonta ahdistusta, jonka syytä hän ei käsittänyt.

-- Minä olen jo pukeutunut, ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset, -- virkkoi näkymätön hieman vapisevalla äänellä; -- ojentakaa minulle tästä lehtien välitse kätenne, saadakseni puristaa sitä kiitokseksi suuresta palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt, ja jota en koskaan unohda.

Albert nousi kiireesti veneestä, ja ollenkaan muistamatta omaa alastonta olotilaansa hän riensi lehtiseinämän luo ja työnsi oikean kätensä sen läpi.

Seinämä oli todellakin niin tiheä, ettei ollut mitään mahdollisuutta nähdä majaan sisälle; mutta hän eroitti kuitenkin jotain lehtisuojan lävitse loistavaa, jotain valkoista; hän tunsi vastaansa löyhyvän lämpimän, tuoksuvan hengityksen, ja muutamien syrjään taivutettujen oksien välistä hän luuli huomaavansa silmän, joka samalla kertaa leimusi tulta ja oli kostea kyynelistä.

Nuorukainen uskalsi tuskin hengittää, sillä hän oli kuulevinaan hengähdyksiä, jotka olivat syviä kuin kuohuihin järkytetyn meren huokaukset.

Hän tunsi sametinhienojen käsien tarttuvan omaansa, ja kevyt huumaus valtasi hänen sydämensä, purppuroiden hänen poskensa tulipunaisiksi.

Kun sitten vihdoin hänen kätensä päästettiin, ja hän veti sen takaisin, huomasi hän pikkusormessaan pienen kultasormuksen, jota koristi kallisarvoinen jalokivi.

Sen jälkeen hän kuuli rannalta lehtien kahinaa ja askeleita. Kumartuneena veneessään hän tähysti siihen suuntaan, mistä äänet kuuluivat.

Mutta mitä hän näki?

Hän näki metsän puiden välitse vilauksen omasta puserostaan ja syrjän omasta olkihatustaan -- ja sitten nekin katosivat.

XXVI

METSÄTORPPA

-- Herra, missä hitossa te olette viipynyt näin kauan? -- huusi Noran tilan pehtoori, kun konttoristi Lars Olssonin vaatteisiin pukeutuneena tuntia myöhemmin samana aamupäivänä aikoi mennä sisään vaatimattomaan pehtoorinrakennukseen; -- kreivi on käynyt täällä joka puolentunnin päästä ja pitänyt senkin hemmetin elämää sen johdosta, että te ette ole ollut saatavilla... Hän ei ole vieläkään lähtenyt, ja lempo teidät perii, jos hän saa teidät käsiinsä.

-- Onko kreivi täällä, vaikka on näin kaunis ilma? -- kysyi konttoristi.

Edesmenneellä valtioneuvos ja kreivi Virsénillä, Djursholman, Noran y. m. tilojen omistajalla, oli tapana yllättää pehtoorinsa ja muut alustalaisensa huonon sään vallitessa, jolloin häntä kaikkein vähimmin odotettiin.

-- Puolituntia sitten näin teidän ajavan ohi tilanvuokraajan kärryissä, -- jatkoi pehtoori; -- ja minä huusin teille, mutta te ette suvainnut kuulla.

-- Mikäli luulen, -- virkkoi konttoristi, -- ajoivat ohi ainoastaan minun vaatteeni, koska minä nyt itse tulen suoraan vesiltä.

-- Mitä juttuja ne ovat?... Mutta mitä tämä merkitsee? Miksi te nyt noin kummittelette!... Aikooko herra naamiohuveihin?

Konttoristi kertoi nyt seikkailunsa.

-- Sepä oli lystillistä! -- huudahti pehtoori, nauraen leppyneenä, sillä pehtoori Ström piti paljon konttorististaan, ja hän oli sitäpaitsi muutenkin sävyisä ja ymmärtäväinen mies.