Chapter 11

-- Eivät he suinkaan viivy kauan... Minun on täällä vaikea hengittää... Saakeli!...

-- Kiiruhda! Kiiruhda!

Kiroillen ja ähkyen asetti kreivi jalkansa ensimmäiselle portaalle, alkaen laskeutua alas.

Mustalaisnainen sulki salaoven hänen jälkeensä ja istuutui sitten levollisena sohvalle, tarttuen erääseen pitsityöhön, jota alkoi nyplätä.

Mutta hieno neula ei liikkunutkaan, eivätkä Annan silmät katselleet tuota hienoa kutomusta.

Suonet hänen kauniilla otsallaan paisuivat korkeiksi ja tummiksi, ja valkoiset helmirivit välkkyivät hänen puoliavonaisten huuliensa välistä kyykäärmeen hampaiden tavoin.

XIX

SYVEMMÄLLÄ LUOLASSA

Sitten kun kreivi Karl Gustaf Lejonborg oli onnellisesti astunut alas nuo kapeat ja kosteat portaat, huomasi hän lyhty kädessä seisovansa paljaalla, hieman vetisellä maalla, joka oli vähemmän sovelias hänen hienoille, käännetyille nahkajalkineilleen.

Kaunis lyhty oli sellainen, että se valaisi ainoastaan alaspäin, joten kreivi ei ollenkaan nähnyt kattoa eikä seiniä.

Hän pysähtyi viimeiselle askelmalle, aikoen olla enempää syventymättä tähän uuteen ja pimeään maailmaan, jonne hänet oli sysätty niin nopeasti, mutta ei lainkaan hauskasti.

Kellari oli niin matala, että kreivin päälaki kosketti kattoa, vaikka hän koetti seisoa niin koukussa polvin kuin mahdollista.

Hän pakoitti itsensä tyytymään tilanteeseen ja istuutui portaalle.

Hän kuuli useiden henkilöitten ääniä, mutta ei voinut eroittaa, mitä puhuttiin.

Pian kääntyi hänen huomionsa muuhun, paljon epämiellyttävämpään seikkaan.

Useat ihmiset ovat, niinkuin sanotaan, pimeänpelkoja, joko siksi, että he uskovat kummituksiin tai pelkäävät levottoman omantunnon merkillisiä kuvia. Kreivi Lejonborg ei uskonut kummituksiin, eikä hänen omatuntonsakaan kärsinyt mistään erityisestä pahastateosta; mutta hän pelkäsi rottia, ja kuten tiedetään, ilakoivat rotat juuri pääasiallisesti pimeässä.

Eipä ole senvuoksi ihmeteltävää, että kreivi säikähti, kun muuan tuollainen pimeänlapsi luikahti hänen jalkojensa välitse, luultavasti lyhdyn valosta säikähtyneenä.

Samalla kertaa hän oli kuulevinaan useita vinkuvia ääniä kellarin muilta puolilta, joiden laajuutta hän ei vielä tuntenut.

Kreivi tiesi hyvin, että rotat ennen kaikkea pitivät ruokatavaroista, mutta hän muisti myös lukeneensa, että ne joskus kävivät elävien ihmistenkin kimppuun, erittäinkin n. s. valtiovankien, joita etupäässä säilytettiin maanalaisissa vankiloissa. Kertomukset siitä olivat aina häntä suuresti huvittaneet, sillä henkilöitä, jotka uskaltavat sekaantua ruhtinaitten asioihin tai käyvät jalosukuisten hallitusmiesten erioikeuksien kimppuun, ei hänen mielestään koskaan voitu tarpeeksi kurittaa.

Mutta nyt, kun hän itse oli joutunut melkein samanlaiseen asemaan, hän alkoi vakavasti ajatella, kykenivätköhän nuo mainitut raatelijaeläimet eroittamaan oikeauskoisen aatelismiehen ihmisten huonoimmista. Hänen miettimisensä tulos ei mitenkään ollut tyydyttävä.

-- Mikä aasi olinkin! -- ajatteli hän, -- kun annoin sulkea itseni tällaiseen luolaan!... Mitä olisi tehnyt, vaikka olisinkin jäänyt ylös!... Halventaako se korkeasukuisen aatelismiehen mainetta, vaikka hänet tavataankin nuoren, kauniin naisen vieressä?... Ei ollenkaan ... päinvastoin on se jotain sellaista, mitä hyvän käytöstavan säännöt eivät tosin suorastaan säädä, mutta eivät ainakaan millään tavoin tuomitsekaan... Jospa lähtisinkin jälleen ylös... Mutta pelkäänpä näyttävän merkilliseltä, että minä ensin olen kömpinyt piiloon ... niin, hullunkuriselta se näyttäisi ... naurettavalta ... ja minä en saata tehdä itseäni naurunalaiseksi... Olisipa se soma historia seurapiirien kuulla: kreivi Lejonborg on maannut lymyillen rojukuopassa tahi kellarissa tahi miksikä tätä voi sanoa... Minun täytyy siis jäädä tänne vähäksi aikaa... Hitto, kun minua viluttaa!... Olisipa ylläni edes päällysvaippani ... minä kylmetytän itseni... Saakelin rotat!... Siunatkoon, mikä tuolla on?... Mitä minä näen tuolla etäämpänä?

Asia oli siten, että kreivi, joka oli kohottanut lyhtyä, oli sen valossa huomannut jotain kiiltävää kellarin perällä.

-- Jokin välkähti tuolla, -- jatkoi hän ajatuksissaan; mikähän mahtaa kiiltää täällä pimeässä?... Oh, varmaankin käärme!... Hyvä Jumala!

Kauhukseen kreivi muisti, että sisiliskoilla ja käärmeillä oli tapana pitää asuntoaan tällaisissa loukoissa.

Hänen pelkonsa oli tavaton hänen siinä istuessaan portaalla, kykenemättä liikkumaan vähääkään.

-- Mutta, -- tuumi hän hetkisen tuskallisen hiljaisuuden perästä, -- jos se on käärme, miksi se pysyy noin liikkumattomana yhdellä paikalla?

Kreivi kohotti jälleen lyhtyä ja tuijotti eteensä.

-- Ei käärme kiillä tuolla tavalla ... sehän on kuin jonkunlainen hopeinen kaula!... Jaa, kas nyt minä tiedän. Nehän ovat minun sampanjapulloni, jotka mainio emäntäni on sinne asettanut riviin... Ja minä tässä turhanpäiten säikähtelen... Kuinka ikävä onkaan, että minulla on niin vilkas mielikuvitus! Eipä olisi hullumpaa tehdä lähempää tuttavuutta noiden ukkojen kanssa... Niin kunniallisessa seurassa voi viihtyä missä tahansa... Suloinen emäntäni suo minulle varmaan anteeksi, jos minä häneltä kysymättä lyön kaulan poikki yhdeltä omia pullojani.

Kreivi tunsi jälleen olevansa paremmalla mielellä -- sekin todistus viinin jumalallisesta vaikutuksesta.

Hän laskeutui alas epämukavalta portaalta ja alkoi, pitäen lyhtyä koholla, varovaisesti astua, tahi oikeammin sanoen ryömiä kiiltäviä esineitä kohti, sillä, kuten jo olemme maininneet, oli mahdotonta seisoa suorana tuossa kurjassa kellarissa.

Tämä vaivaloinen ja sanan laajimmassa merkityksessä -- kun ottaa huomioon hänen korkeasti vapaasukuiset koipensa ja selkänsä -- nöyryyttävä vaellus läheni kaikeksi onneksi pian loppuaan, mikä ei kuitenkaan ollut niin lohdullinen kuin kreivi oli kuvitellut.

Välkkyvät samppanjapullot muuttuivat hänen silmissään sapeliksi, joka oli seinän vieressä maassa.

-- Sapeli! -- mutisi kreivi nolona ja suuttuneena. -- Sapeli!... Miten se on tänne joutunut?... Mitä sillä on täällä tekemistä?... Tämäpä merkillistä!

Kreivi valaisi seinää korkeammalle.

Uusi hämmästys.

Kreivi nimittäin huomasi pyssyn piipun, toisenkin, vieläpä kolmannenkin, perineen, lukkoineen.

-- Aseita! Oikeita kiväärejä! -- jatkoi kreivi; -- tämä menee yli minun ymmärrykseni ... sapeleita ja pyssyjä näin lähellä Jolantan makuuhuonetta!... Kuka kuolevainen voi tämän ymmärtää?...

Siinä oli kreivi kieltämättä oikeassa. Sapeleita ja pyssyjä aivan rakkauden temppelin vieressä, se oli totta tosiaan kerrassaan ihmeteltävää ja käsittämätöntä!

Kreivi Lejonborg tutki seiniä edelleen, ja kaikkialla hän näki jos jonkinlaisia aseita. Kellari oli todellinen, hyvin varustettu asekammio.

-- Olenko minä joutunut ryövärien luolaan? -- huudahti hän lopuksi ja oli tästä ajatuksesta pelästyneenä vähällä lyyhistyä maahan.

Samassa hän sattui koskettamaan erästä laatikkoa, joka oli hänen vieressään kellarin nurkassa. Hänen sysäyksestään putosi sen kansi maahan, ja kreivi valaisi lyhdyllään laatikkoa nähdäkseen, mitä se sisälsi.

Se näytti olevan täynnä pieniä paperirullia. Kreivi otti yhden sellaisen käteensä ja alkoi lyhdyn valossa sitä tarkastella.

Äkkiä päästi hän rullan kädestään ja hoippui seinää kohti, jonka nojaan hän jäi seisomaan kuin kivettyneenä.

Hän oli nimittäin pitänyt kädessään kovaksi ladattua patruunaa. Koko laatikko oli täynnä luodilla panostettuja patruunia! Todellakin, kaikki tämä oli sopusoinnussa seinällä riippuvien sotilaskiväärien kanssa!

-- Voi minua! Minä olen joutunut murhaajien käsiin! -- vaikeroi onneton.

Paljon, mikä tähän saakka oli ollut käsittämätöntä, selveni nyt hänelle. Ne paholaiset, jotka hän astuessaan sisään etuhuoneeseen oli nähnyt pienen tytön ja kissan hahmoissa leikkivän lattiamatolla, palasivat nyt elävästi hänen silmiinsä. Emännän useissa tilaisuuksissa osoittama merkillinen käytös häntä kohtaan kehittyi nyt hänen mielikuvituksessaan mitä kauheimmaksi juoneksi, johon tuli vielä lisäksi hänen alinomaiset vilkumisensa seinäkelloon tänä iltana, mikä seikka todisti osaksi onnettomuutta ennustavaa levottomuutta mustalaisnaisen sielussa sekä osaksi sitä, että hän odotteli jotakuta tai joitakuita, varmaankin rikostovereitaan. Poliisin tunkeutuminen hänen asuntoonsa, palvelijattaren säikähdys sen johdosta, kaikki se antoi tukea sille luulolle, ettei viettelevän ihana Jolanta ollut muuta kuin ryöväri naishahmossa, joka oli kokonaisen rosvojoukon johtaja. Tämä joukkio oli varmaan monilukuinen ja harjoitti toimintaansa kaikissa Tukholman osissa.

Kreivi-raukka varmistui yhä enemmän siinä uskossa, että hänet oli houkuteltu ansaan ryövättäväksi ja murhattavaksi. Oman pelontunteensa vuoksi poliiseja kohtaan, mikä oli aiheuttanut hänen sulkemisensa tähän maakuoppaan, oli hän itse tehnyt pelastumisensa mahdottomaksi.

Löytäisivätköhän poliisit hänen salaisen piilopaikkansa? -- Mahdotonta, sillä jos kuolevaisen silmä yleensä saattoi keksiä tähän luolaan johtavan salaoven, niin miksi ei sitten hän, joka oli viettänyt niin monta hetkeä tuossa kirotussa kammiossa, ollut sitä aikaisemmin huomannut? Saattaisivatko henkilöt, jotka ensi kertaa olivat mustalaisnaisen huoneessa, olla tarkkanäköisempiä kuin hän, mustalaisnaisen alituinen vieras, joka sitäpaitsi onnettoman mustasukkaisuutensa aiheutuksesta aina oli vakoillut hänen ympäristöään?

Ei, ei! Tuntemattomaksi jäisi salainen ovi kaikille muille paitsi naisrosvolle ja hänen liittolaisilleen.

Ja siinä tapauksessa, että sisään tunkeutuneet poliisit olisivat vanginneet mustalaisnaisen ja koko hänen joukkonsa, mikä olisi seurauksena?

Tietysti se, että huoneusto lukittaisiin ja hän, kreivi, jäisi suletuksi kellariin kärsimään nälkäkuoleman kauheat tuskat, joutuakseen vihdoin kaikkien tämän maanalaisen kuopan pienten ja suurten raatelijaeläinten himotuksi saaliiksi.

Niin, niin! Hän kuolisi nälkään, ja kellarin lukemattomat rotat söisivät hänet puolielävältä, sillä millä hän täällä saattaisi itseään ravita?

Luodeilla ja ruudillako?

Totta on, että luodeilla hallitsijat ja heidän ylimyksensä hankkivat itselleen elinehdot, mutta syödä niitä suorastaan -- mahdotonta! --

Kukaan kuolevainen ei kykene kuvaamaan kreivi-paran tuskaa ja epätoivoa. Ja muisto kaikista rosvoromaaneista, jotka hän oli joskus lukenut, oli omiaan lisäämään hänen hirveätä mielentilaansa.

Mutta rakkaus elämään on tuskaa ja epätoivoa voimakkaampi.

Vangitun hämmentyneissä aivoissa heräsi äkkiä vahva päättäväisyys.

-- Minäpä kiiruhdan takaisin niin kauan kuin vielä on aikaa, -- huudahti hän; -- minä riennän nyt heti ylös portaita ja kolkutuksillani oveen sekä huudoillani herätän koko talon huomion ... varmasti minut kuullaan ... minun avukseni riennetään ja kauheaan vankilaani johtava ovi murretaan. Pahimmassa tapauksessa minä joudun rosvojen käsiin, mutta rukouksilla, uhkauksilla ja rahoilla sekä vaitiolon lupauksella minä kyllä pelastan henkeni ... ja onhan edes parempi kuolla silmänräpäyksessä murhaajan tikariniskusta kuin kitua täällä nälkäkuoleman uhrina.

Hän astui askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi, sillä uusi ajatus valtasi hänen mielensä, ajatus, jonka johdosta esi-isät Bastholman uhkeassa perhehaudassa saattoivat ylpeillä. Rakkaus elämään tekee pelkuristakin sankarin.

-- Olen ruotsalainen aatelismies, olen kreivi, virkkoi hän ylpeänä; -- jo neljän vuoden vanhana minut merkittiin aliluutnantiksi Skoonen rakuunoihin, ja siinä rykmentissä minä palvelin kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka ... olen kasvanut aseitten keskellä, minä osaan niitä käytellä, olen ollut varamiehenä kahdessa kaksintaistelussa... Tämä kellari on täynnä aseita ... minun tulee kiireesti varustautua... Minä taistelen, satavuotisten perinnäistapojen arvoisesti ... kaksikymmentä minä kaadan ennenkuin minut voitetaan ... haa! Rosvoja ei liene kymmentä enempää ... vaikeuksitta minä ehdin tappaa ne kaikki, ennenkuin itse saan pienintäkään naarmua ... haa! He tulevat alas asestamattomina, sillä täällähän ovat heidän aseensa .... minä tapan heidät kuin kärpäset, ennenkuin he aavistavatkaan mitään... Tulkaa, tulkaa! Kreivi Lejonborgin käsivarret ovat kuin kokonainen armeija, ja hänen rinnassaan asuu urhoollinen isäin henki.

Näin puhellessaan hän otti seinältä kaksi pistoolia.

Hän puhalsi niiden piippuihin ja tarkasti sankkireiät, jonka jälkeen hän, varmistuttuaan siitä, että ne olivat ladatut, kätki ne hännystakkinsa taskuihin. Mutta ei siinä kyllin.

Hän otti vielä seinältä toisen pyssyn toisensa jälkeen ja asetti ne lähelle itseään, että ne kaikki hädän tullen olisivat käsillä. Onneksi olivat nämäkin pyssyt panostetut.

Erinomaisen neuvokkaana asetti hän kannen jälleen laatikon päälle, ettei kiväärien laukauksista iskevä tuli sytyttäisi ampumavaroja ja räjähyttäisi ilmaan koko kellaria ja sen sankarillista puolustajaa.

Takanaan seinällä hän huomasi naulan, johon hän heti ripusti lyhdyn siten, että sen valo lankesi suoraan portaille.

Sitten tarttui hän kivääriin ja asettui alimmalle portaalle, valmiina avaamaan tulen, jos ketään ylhäältä ilmestyisi näkyviin.

Näin varustettuna hän jäi hehkuvin poskin odottamaan ratkaisevaa silmänräpäystä.

Tätä silmänräpäystä ei tarvinnutkaan kauan odottaa.

Ylhäältä kuului melua, ja portaille suuntautui valonsäde.

Samassa kuului ääni, joka ei ollut kreivi Lejonborgille suinkaan outo.

Ääni oli Anna Jolantan.

-- No, menkää sitten ... menkää ... minä pesen käteni!

Ylimmällä portaalla näkyi nyt karkeatekoisen saappaan päälle vedetty housunlahje.

Kreivin kivääri laukasi tieten tai tietämättä.

-- Jeesus! Luoti sattui minuun! huudahti muuan miesääni, jonka jälkeen kuului raskas putoaminen portaalle.

Kreivi Lejonborg, joka ei ollut luonteeltaan ollenkaan verenhimoinen, oli siis vuodattanut verta. Hänen lempeä luontonsa voitti pian ja hän alkoi koko ruumiiltaan vavista.

-- Antautukaa, tai kuolette kuin koira! -- kaikui kellariholvissa kauhistava bassoääni.

Kivääri putosi kreivin kädestä. Kellarin valaisivat monet tulet. Mutta kuitenkin pimeni kreivi Lejonborgin silmissä, ja hän vaipui maahan tajutonna.

XX

VIIMEINEN HÄMMENNYS

Kreivi Lejonborg tuli pian jälleen tajuihinsa ja avasi silmänsä; hän huomasi makaavansa leposohvalla Annan kammiossa sekä havaitsi mustalaisnaisen osoittavan häntä kohtaan aivan erikoista huolenpitoa ja osanottoa. Tämä hieroi hänen ohimojaan hajuvedellä ja piteli hänen nenänsä alla pulloa, joka oli täynnä hyvin väkevää nestettä.

Mutta kaikista eniten elvyttivät hänen kuoleutuneita elinvoimiaan ne mitä lämpimintä hellyyttä todistavat katseet, joita tulvehti Annan silmistä, ja sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan. Paremmin ei äiti voi hoitaa lastaan, kuin hän sillä hetkellä hoiteli kreivi-raukkaa.

Mustalaisnaisen kallis silkkihame oli rypistynyt ja hänen pitkät, kultakampojen kytkeistä irtautuneet hiuksensa kiertyivät mitä suurimmassa epäjärjestyksessä hänen kasvojensa ja hartioittensa ympäri.

-- Rakas Karl Gustaf, -- puheli hän, nojautuen hänen puoleensa; -- virkoa ... herää, voi herää!... Taivas!

-- Jolanta! Jolanta! -- sammalsi kreivi huumauksissaan.

-- Hän elää! Hän elää! -- riemuitsi Anna; -- ja kuitenkin olisi hänelle onnettomalle ollut tuhat kertaa parempi, jos hänen silmänsä olisivat sulkeutuneet ainaiseksi... Voi, hyvä Jumala!

-- Mitä? -- jupisi kreivi; -- missä minä olen?... Olenko nähnyt unta?

-- Antaisin elämäni, jos se olisi vain unta, -- vastasi mustalaisnainen, painuen hänen puoleensa ja puristaen häntä lujasti rintaansa vasten, samalla nyyhkyttäen rajusti.

-- Kas niin, neiti, -- virkkoi muuan vieras miesääni aivan leposohvan vieressä; -- rauhoittukaa nyt vähän ... kreivi on jo siksi tajuissaan, että hänen täytyy voida vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle teen.

-- Armoa! Antakaa hänelle armoa! -- rukoili mustalaisnainen, painaen päänsä niin kovasti kreivin rintaa vasten, että viimemainittu oli vähällä tukehtua tästä hellyydenosoituksesta.

-- Mitä ... mitä ... mitä tämä on? -- huudahti kreivi; -- minä ... minä ... minä menehdyn ... minä...

-- Armoa! Armoa! -- jatkoi Anna huudahtelujaan; -- jos hän onkin rikkonut, niin hän on tehnyt sen ajattelemattomuudesta ... hänkö olisi sielustaan syyllinen, hän, joka on niin hyvä ... ei, ei, se on mahdotonta!

Vieras, keski-ikäinen herra, jolla oli jalot, mutta ankarat kasvonpiirteet, irroitti Annan käsivarret kreivin kaulasta ja veti hänet pois leposohvan luota, huolimatta hänen rukouksistaan ja ponnistuksistaan jäädä paikalleen.

-- Teidän tulee rauhoittua, naisparka, -- sanoi vieras herra; -- mitä hyödyttävät teidän valituksenne?... Valmistautukaa sensijaan antamaan niitä tietoja, joita teiltä vaadin, jos haluatte säästyä siltä ankaralta vastuunalaisuudelta, joka kieltämättä uhkaa omaa itseännekin... Herra kreivi, olkaa hyvä ja nouskaa!.. Rohkenen olettaa, että te minut tunnette.

Kreivi Lejonborg tuijotti kauan ja tarkkaan vierasta herraa, jonka kasvot hän arveli nähneensä ennenkin ja jonka ääni oli sama, mikä oli kaikunut hänen korviinsa alhaalla kellarissa, ennenkuin hän oli menettänyt tajuntansa.

-- Nouskaa, herra kreivi! -- toisti vieras; -- mitä siinä tuijotatte?... Ettekö tunne minua enää? Täytyykö minun ehkä kantaa teidät pois sohvalta?

-- Poliisimestari! Poliisimestari! -- huusi kreivi viimein, nousten kiivaasti leposohvalta ja katsellen levottomana ympärilleen.

-- No, saittehan jo suunne auki! -- lausui poliisimestari, siirtyen pois sohvan luota ja istuutuen erään pienehkön pöydän viereen, jolla oli papereita ja kirjoitusneuvot.

Tällä aikaa kreivi katseli ympäri rakastajattarensa kammiota, jolloin hän havaitsi: 1) kaksi kaartilaista, jotka paljastetuin sapelein seisoivat vartijoina avoimen salaoven luona; 2) kaksi kaartilaista, samoin paljastetuin miekoin seisomassa etuhuoneeseen johtavan oven kummallakin puolen; 3) näiden lähellä tumman kookkaan olennon, jonka kreivi tunsi omaksi metsästäjäkseen, Bruno Starkiksi, sekä Anna Jolanta Brännerin, joka nojautui toilettipöytää vasten, valkoisella nenäliinalla peittäen itkettyneet, ihmeen ihanat silmänsä, ollen kalpean surun elävä kuva, ja hänen vierellään Stiina-muorin, joka lohdutteli ja rauhoitteli emäntäänsä.

Tämä näky, lukuunottamatta vielä ankaraa, peljättyä poliisimestaria, jonka lähellä sitäpaitsi seisoi kaksi jäntterää poliisipalvelijaa, oli todellakin sellainen, että se olisi säikäyttänyt rohkeampaakin miestä kuin kreivi Lejonborgia.

Kreivi tosin muisti varsin selvään, että hän äsken oli ollut suljettuna kellariin, nälkäkuolema silmiensä edessä, ja että hänet jollain ihmeellisellä tavalla oli sieltä pelastettu; mutta ympärillään olevat uhkaavat varustukset aiheuttivat hänet aavistamaan, että hän ehkä olikin hypännyt tuhasta tuleen.

Mitä mahtoi kaikki tämä merkitä? -- Poliisimestari pöydän ääressä ja sotamiehet ovien luona! -- Ja mitä merkitsivät lopuksi Jolantan hyväilyt, rukoukset ja kyyneleet?

Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sokkelossa, josta hän turhaan koetti päästä ulos, ja hän tähyili sen vuoksi kaikkea huoneessa, ihmisiä ja esineitä, ikäänkuin hän olisi kaikesta ja kaikista voinut löytää sen Ariadnen langan, jota hän niin tärkeästi olisi tarvinnut.

Sanaakaan virkkamatta hän istui leposohvalla kauan, vääntäen itseään toiselta sivulta toiselle, niinkuin tekee henkilö, jolla on paljon sydämellään, mutta jonka on vaikea saada sanaakaan huuliltaan.

-- Kreivi Lejonborg, -- aloitti viimein poliisimestari, saatuaan kirjoitustarpeensa järjestykseen; -- valmistukaa lyhyesti, selvästi ja kiertelemättä vastaamaan niihin kysymyksiin, jotka minun on velvollisuus teille tehdä.

-- Kysymyksiä minulle!... Mitä sillä tarkoitatte, herra poliisimestari? -- tiedusteli kreivi kiivaasti ja puoliksi nousten leposohvalta.

-- Istukaa hiljaa, herra kreivi!... Selvähän on, että teidät tavattiin tuolla alhaalla kellarissa aseiden ja kovien patruunavarastojen keskellä ja sitäpaitsi ase kädessä...

-- Selvä!... Mikä on selvä! -- huusi kreivi, silmät yhä suurempina.

-- Sitä minun ei tarvitse selittää teille, -- jatkoi poliisimestari; -- se on, kuten sanoin, selvä.

-- Ei piru soikoon olekaan, arvon herra! -- ärähti kreivi jokseenkin kovaäänisesti.

-- Kreivi Lejonborg! -- lausui virkamies vielä kovemmin; -- tarvitseeko minun muistuttaa teille, kuka on edessänne?... Onko tarpeellista kehoittaa teitä käyttämään sopivampaa kieltä?

-- Mutta mitä minua liikuttavat teidän kysymyksenne?... Mitä yhteyttä minulla on kellarin ja kaiken sen kanssa, mitä siellä on?... Syytetäänkö minua sitten jostakin ... pyydän saada sen tietää... Katson arvolleni sopimattomaksi vastata ainoaankaan kysymykseen sellaisen seuran läsnäollessa kuin nyt tässä huoneessa ... ja minä pyydän saada poistua mahdollisimman pian ... tämä on todellakin kummallista, herra poliisimestari!... Hyvin kummallista, täytyy minun sanoa!

Kreivi Lejonborg, jonka aatelisveri tällä hetkellä kuohahti, nousi ja näytti aikovan ilman muuta poistua.

-- Älkää astuko askeltakaan! -- huusi poliisimestari, -- tai minun täytyy käyttää tarpeen vaatimia keinoja... Olkaa siis hiljaa siksi kuin minä annan teille luvan puhua!... Oletteko ymmärtänyt minut, herra kreivi?

-- Rakas Karl Gustaf! -- virkkoi nyt Anna, katsoen kreiviin kyyneleisin silmin ja ristissä käsin; -- miksi tehdä pahaa pahemmaksi?... Eikö ole parasta tunnustaa kaikki?

-- Mitä? -- sähähti kreivi, -- tunnustaa!... Mitä minun pitäisi tunnustaa?... Mutta, -- mutisi hän itsekseen, -- onko hän hullu, kun hän sinuttelee minua toisten kuullen?

-- Ehkä kiellätte kellarin olevan täynnä aseita? kysyi poliisimestari; onko mahdollista, että todellakin niin teette?

-- Onpa kyllä kellarissa aseita, -- vastasi kreivi; -- mutta mitä se minuun kuuluu?

-- Myönnätte kai myöskin, että siellä on laatikollinen kovia patruunia.

-- Tietysti minä sen myönnän ... olenhan nähnyt sen omin silmin ... mutta...

-- Teillä oli taskuissanne kaksi pistoolia?

-- Oli, pistin todellakin ne taskuihini ... olen mies, jonka kanssa ei ole leikkimistä, -- lisäsi kreivi urhoollisen näköisenä.

-- Niissä pistooleissa on teidän kreivillinen vaakunanne.

-- Minun vaakunani!

-- Niin, ne siis nähtävästi kuuluvat teille, herra kreivi.

-- Kuuluvat minulle, sanotte -- huudahti viimemainittu.

-- Niin juuri, teille... Kenen muun ne olisivat?

-- Mutta minä en käsitä ... tällaisestahan tulee aivan hulluksi!

-- Ettehän kiellä seisoneenne pyssy kädessä, kun me saavuimme sinne alas?

-- En, minulla kyllä oli pyssy kädessäni ... mutta...

-- Ja ette suinkaan kiellä sitäkään, että laukaisitte pyssyn vartijaa kohti, joka tuli teitä vangitsemaan? -- jatkoi poliisimestari, vastenmielisyyden sävy äänessään.

-- Vangitsemaan minua!... Miksikä?... Miksi hän tahtoi vangita minut?

-- Että pyssy oli ladattu kovalla patruunalla, ilmenee siitä, että sotilas, jota tähtäsitte, sai luodin jalkaansa.

-- Jumalan kiitos! -- huudahti kreivi.

-- Jumalan kiitos!... Sanotteko niin? -- kysyi poliisimestari hämmästyneenä.

-- Jumalan kiitos, että luoti sattui vain jalkaan jatkoi kreivi sellaisella innolla, että se oli kunniaksi hänen hyvälle sydämelleen.

-- Vain jalkaan! -- huomautti poliisimestari; -- herra kreivi, teidän mielestänne lienee samantekevää, onko ihmisellä kaksi jalkaa vai ainoastaan yksi.

-- Hän on hirveä ... en enää tunne häntä samaksi ihmiseksi! -- virkkoi Anna, pyyhkäisten kiharat otsaltaan, jolloin se sieluntuska, mikä siinä kuvastui, näkyi entistä selvemmin.

-- Miksi ammuitte sotilasta? -- kysyi tutkija.

-- Miksikö häntä ammuin?... Kysyykö herra, miksi häntä ammuin?

-- Kysyn, -- miksi sen teitte?

-- Siksi, että minä luulin olevani ryövärien luolassa, -- vastasi kreivi.

-- Ryövärien luolassa?

-- Ryövärien luolassa! -- toisti Annakin katsoen kattoon.

-- Ja että luulin aiottavan minut murhata, -- lisäsi Lejonborg; -- eikö siis asian laita ollutkaan niin?

-- Murhata teidät?

-- Murhata sinut! -- toisti Anna; -- Karl Gustaf, kuka tahtoi sinut murhata?

-- Ettei hän häpeä sinutella minua näin monen kuullen, -- mutisi kreivi itsekseen.

-- Kuka tahtoi teidät murhata? -- kysyi poliisimestari; -- ketä te pelkäsitte?