Part 9

Tervas lensi hänen käsistään kuivaan metsään. Hän sai kiinni Antin kurkusta... karjui kuin peto ja paiskasi Antin alleen... nokinen naama Antin kasvoissa kiinni ja mustat silmät villeinä kiilumassa.

Antti käsitti kauhean kohtalonsa... Kulo levisi heidän ympärilleen...

Ponnistaen kaikki voimansa hän kuitenkin sai vainoojansa rautakouran kurkustaan irti ja henkeä keuhkoihinsa. Hän veti polvensa koukkuun, Juhanin raskas ruumis kohosi hänen päältään sitten hän potkaisi molemmin jaloin rinnan alle niin, että mielipuoli suistui ulvahtaen selälleen.

Kulo oli saartanut heidät. Antti näki jo tulta Juhanin hiuksissa ja tunsi oman takkinsa palavan.

Silloin hän kuuli huutoja vierestään, ja läähättäen ilmestyivät Hanna ja Aukusti savun seasta.

"Pois... pois tästä! Palamme kaikki!" huusi Hanna tarttuen Antin käteen.

He rynnistivät savun halki männikköön päin. Aukusti oli tarttunut Juhaniin ja laahasi häntä mukaansa.

"Nyt ymmärrän asian... näin hänet yöllä liikkeellä!" ehti Hanna sanoa.

Juhani ulvoi kuin susi. Hänen hiuksensa olivat palaneet, ja kauhea mielipuolen ilme leimusi hänen silmissään.

"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!" kirkui hän hirveällä äänellä. "Ja tuli ehtoosta ja aamusta ensimmäinen päivä..."

Hetken päästä oli koko kylän väki sammutushommissa. Onneksi pysyi ilma tyynenä. Kulo kierrettiin ja saatiin vähitellen pysähtymään, ennenkuin se ehti nousta Tievanperän männikköön.

Juhani oli viety loitolle suuren kuusen alle, missä oli viileä varjo.

"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat!" hoki hän niin kauan kuin jaksoi. Sitten hän sulki silmänsä ja makasi kuin kuollut, laihat kasvot nokisina, rinta raskaasti koristen.

Siitä tapasi Iisakki naapurivainajansa pojan mielenvikaisena. Tätä olivat jotkut odottaneetkin, kun sellaisia oireita alkoi Juhanissa yhä tiheämmin näkyä.--Varsankalliolla se vika jo tuli,-- pääteltiin.--Siitä saakka hän on ollut erilaisempi...

Iisakki seisoi pitkän aikaa miettiväisenä Juhanin vieressä kuusen alla. Sääli hänen tuli Juhania.--Isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!

Se johtui Iisakille mieleen, ja raskas tunne painoi hänen sydäntään.

Väkeä oli karttunut yhä lisää, ja rivakasti jatkettiin sammutustoimia. Ennen iltaa oli tulen voima saatu rajoitetuksi ja syvä oja kaivetuksi palaneen alan ympärille.

Yöksi jätettiin vartijoita palopaikalle. Mutta nuottaniemeläiset palasivat kotiin. Juhania kuljetti kaksi miestä.

Hänen raivonsa oli loppunut. Nyt hän vain naureskeli, ja vaikka hän näki Antinkin, ei hän ollut milläänkään, vaan höpisi jotakin, mitä ei kukaan ymmärtänyt.

Mutta kun tultiin niin likelle valtaväylää, että kosken pauhu alkoi kuulua, huusi Juhani:

"Ja yksi hyppäsi koskeen ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat..."

Hanna ja Antti kävelivät jäljessä.

"Mitä nyt sanot epäluuloistani?" kysyi Hanna. "Näin hänen villistä ilmeestään, että paha hänellä oli mielessään."

Antti katseli miettiväisenä eteensä.

"Ei hän olisi kaikkea tätä tehnyt, mutta hänen järkensä pimeni. Tunsin hänen sydämensä lämmön, kun Varsankalliolle kahden jäimme, enkä vieläkään osaa häntä vihata."

Nyt Hanna ei oikein ymmärtänyt Anttia.

"Sääli on häntä, kovaonnista, joka on kaikki menettänyt", puhui Antti Hannalle, joka oli kysyvän näköinen. "Kaikki hän menetti: isänsä, sinut ja nyt lopuksi järkensä..."

"Eipä säälinyt hänen isänsä sinua, kun aikoi kuohuvaan koskeen upottaa. Yhteinen tuuma on isällä ja pojalla ollut!"

Antti mietti hetken ja sanoi sitten varmalla äänellä:

"En usko pojan tietäneen isän aikeista!"

Hanna ei väittänyt vastaan, mutta kysyi vuorostaan:

"Mutta nyt olisi polttanut elävältä... Eikö hän sittenkin ole vaaninut sinun henkeäsi, vaikkei ole ennen uskaltanut...?"

Nyt oli Antin vuoro vaieta, ja raskain miettein he saapuivat kotipihalle.

Kosken pauhu kuului nyt kovemmalta kuin aamulla.

Johtuiko se ehkä siitä, että vene, jossa Juhania vietiin Paloniemen puolelle, oli joutunut melkein kosken niskalle?

* * * * *

JOULUNPYHIKSI oli Kero-Pieti saapunut Nuottaniemeen, jossa aikoi viipyä viikon tai kaksi, sitten taas jatkaakseen saarnamatkaansa etelään päin. Väkeä täynnä oli Nuottaniemen kookas pirtti, piha puolillaan hevosia ja poroja, seinämät suksia.

Antti puuhaili nyt talossa niinkuin isäntä ainakin, ja taloustoimissa hyöri Hanna, talon nuori emäntä.

Mutta salin keinustuolissa istui Kero-Pieti, vihreä villainen pusero yllään ja musta silkkihuivi kaulassa, ja selitti kuulijoille Jumalan sanaa. Joukossa istui Iisakkikin, pirteänä ja hyväntuulisen näköisenä.

Kun muu väki oli jo poistunut pirttiin, jäivät Kero-Pieti ja Iisakki kahden kesken suureen saliin.

Kero-Pieli oli kuullut sanomia täältä Nuottaniemestä. Hän tiesi, että Juhani mielenvikaisena yritti tahallaan polttaa talon parhaan metsän ja tappaa Antin. Senkin hän oli kuullut, että Paloniemi, joka oli ylimuistoisista ajoista ollut saman suvun hallussa, nyt oli myyty. Vanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä oli kaukaa Lapista, uskoton, viinaan menevä mies.

Nyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä pitää vuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset ajat olivat muuttuneet.

Niistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt puhelivat ja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia.

"Ja mitä Juhaniin nykyään tulee", jatkoi Iisakki tietojaan, "on hän nyt tasaantunut, eikä hänellä ole sitten metsäpalon ollut minkäänlaista raivokohtausta. Itsekseen höpisee ja vuoleskelee puulusikoita. Usein hän käy Nuottaniemessä, mutta ei näytä muistavan entisestä mitään. Hannaa hän sanoo Maria-emännäksi ja Anttia Niilo-Iisakiksi... Kun vain semmoisena pysyisi, ei hänestä olisi kenellekään haittaa..."

"Joo-joo, joo-joo", huokaili Kero-Pieti, ja Iisakista näytti siltä, että Juhanin kohtalo koski häneen kovasti.

"Minkähän pani pahimmaksi, isänsä hukkumisen vaiko sen, ettei vävyksesi päässyt?" kysyi Kero-Pieti ikäänkuin omille teoilleen selvitystä hakien.

"Kuinka lienee. Antti arvelee hänen saaneen vian jo Varsankalliolla ... ja siitä alkaen se kävi viikko viikolta huonommaksi."

"Niinpä saattaa olla ... ja onhan siinä suvussa ollut ennenkin päävikaisia", virkkoi saarnamies.

Hartaushetki alkoi. Paksu-Ollikin oli taas liittynyt saarnamiehen valiojoukkoon ja aikoi seurata mukana etelään päin.

Kun ensimmäinen virrenvärssy oli loppunut, ilmestyi Paloniemen Juhani ovensuuhun väkijoukkoon. Hän höpisi jotakin itsekseen, silmät paloivat levottomasti, ja laihat kasvot värisivät. Kun hänelle toimitettiin sija penkille, istui hän siihen varovasti, ympärilleen tähyillen.

Sitten veisattiin toinenkin värssy. Juhani ei liikkunut paikaltaan, mutta katseli yhä eri tahoille.

Kun Kero-Pieti alkoi lukea rukousta, sai Juhani kuin sähköiskun.

Hän hyppäsi pystyyn penkille, jolla oli istunut, ja huusi niin, että seinät tärisivät:

"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä pojat..."

Hän huitoi käsillään kuin uintia tavoitellen... Loikkasi sitten nopeasti kuin orava yli penkkien pöydän luo saarnamiehen eteen, löi nyrkkiä pöytään, niin että kynttilät sammuivat ja kirjakasa kaatui, ja huusi hirvittävällä äänellä:

"Sinä saatana... Oletkos uskomassa..."

Sitten hän kääntyi väkijoukkoon päin ja sanoi hiljempää:

"Ja maaksi pitää sinun tuleman, vaikka olet koskeen hukkunut!"

Hirmuinen hälinä ja hätä syntyi ihmisjoukossa.

"Sillä on puukko... puukko... se tappaa!" huudettiin.

Nyt tuli hirmuinen tungos, ovet remahtivat auki, ikkunat helisivät... Joka reiästä pyrki ihmisiä ulos.

Juhani kirkui, yritti tarttua kurkusta Kero-Pietiin... Tämä hyökkäsi ikkunaan, jonka ruudut oli jo särjetty, ja loikkasi pihalle huutaen:

"Ottakaa kiinni... pankaa köysiin..."

Kero-Pieti pakeni navetan puolelle, jonne muitakin riensi turvaan.

Vihdoin ehti Antti paikalle, kun Juhani juuri oli hypännyt ikkunasta.

"Niilo Iisakki", hoki mielipuoli Antin nähtyään. "Minne se katosi? Näitkö saatanaa? Koskeenko juoksi?"

"Koskeen se juoksi", myönsi Antti häntä tyynnyttääkseen. "Elä huoli siitä... anna olla, tule sisälle... saat pikanellia..."

Mutta Juhani ei tällä kertaa huolinut pikanellista. Hänen silmänsä näyttivät kauheilta, ja kasvot olivat tuhkanharmaat.

"Niilo Iisakki... koskeenko se juoksi...? Voi meitä pojat..."

Äkkiä hän lähti juoksemaan rantaan päin ja huusi yhä.

Antti alkoi aavistaa pahaa, kutsui muutamia nuoria miehiä avukseen, ja niin lähdettiin yhdessä ajamaan Juhania takaa.

Maassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon valossa seurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle.

"Juoksiko se koskelle?" kysyivät he toinen toiseltaan.

"Kero-Pietillekö se niin suuttui?" utelivat toiset.

Jäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin.

Miehet riensivät läähättäen, mutta eivät erottaneet edellä menevää. Kosken pauhu alkoi kuulua. Puurnunleuan terävä kärki pohotti mustana valkoista jokea vasten..."

"Juhani, hoi!" huusi Antti niin kovaa kuin jaksoi.

Kaukaa, Varsankallion luota, kuului Juhanin huuto:

"Ja yksi mies hyppäsi koskeen, ja toiset huusivat, että voi meitä, pojat..."

"Koskeen se hyppää!" hätäili Antti, ja kaikki kääntyivät juoksemaan Varsankalliolle päin.

Koski oli siellä päin aivan sula, ja Varsankallion molemmin puolin kuohuivat hyrskyt niinkuin kesälläkin.

"Juhani, hoi!"

He huusivat kaikki ja menivät niin likelle sulan laitaa kuin suinkin uskalsivat.

Silloin kuului sulan takaa, Varsankallion alapuolelta katkonainen, läähättävä huuto:

"... ja toiset huusivat, että..."

Samassa pilvi katosi kuun edestä. Ja Antti näki sulan perässä ihmisen pään, jota virta painoi jään alle...

* * * * *

Aamulla varhain valmisteli Kero-Pieti lähtöänsä. Hän ei millään ehdolla suostunut enää jäämään seuroja pitämään.

Hän ei selittänyt syytä kiireeseensä, mutta hänellä oli semmoinen hätä päästä pois tästä talosta, ettei ehditty hankkia hevosia valjaisiin. Iisakillekaan hän ei ollut monta sanaa puhunut. Juhanin hyppäämisestä koskeen hän ei sanonut sanaakaan.

Mutta Iisakki oli huomaavinaan hänessä semmoista hätää, jota ei koskaan ennen ollut hänessä nähnyt. Hän ei siitä kuitenkaan saarnamiehelle puhunut, ennenkuin tämä jo istui reessä.

"Niinkö otit pahaksesi sen Juhanin itsemurhan?"

"En ymmärrä Herran tarkoitusta", vastasi saarnamies murheellisesti. "Herran tiet ovat käsittämättömät... Onko kaikki paloniemeläisten onnettomuus minun syyni, kun en..."

"Sinunko syysi!"

"Niin, kun en Heikki-vainajalle uskaltanut oikeaa totuutta julistaa, vaikka kyllä tiesin..."

Hevonen lähti. Kero-Pieti nosti kättään hyvästiksi reen vieressä seisoville.

Iisakki sanoi:

"Jumalan rauha kanssasi!"

Talvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi.

Hanna ja Antti seisoivat hetken aikaa pihalla, katsellen poistuvien jälkeen.

Mutta kuin hevosen tiu'ut lakkasivat kuulumasta, katsahtivat he toisiinsa.

Äärettömän onnen tunne täytti kummankin sydämen. Molemmista tuntui kuin vasta nyt heidän onnensa olisi kirkas... ikäänkuin ne painajaiset, jotka olivat heitä öin ja päivin ahdistaneet, nyt vasta kaikkoisivat heidän rakkautensa pyhätöstä.

Ja melkein kuin villinä riemusta sulki Antti Hannan syliinsä ja kantoi hänet korkeita kuistin portaita ylös.

"Nyt olen varma omastani", kuiskasi hän.

Iisakki rykäisi tyytyväisenä, hänen otsaryppynsä silisi, niinkuin sitä ei olisikaan koskaan ollut.

* * * * *

Mutta reessä, aamukylmässä istuessaan laukesi Kero-Pietin mielenjännistys, ja hän purskahti itkuun... Vähän tyynnyttyään hän painoi päänsä rukkaan, risti kätensä ja lähetti palavimman rukouksensa Herran luo... Ja siltä hänestä tuntui kuin suurin totuus olisi hänessä kirkastunut. Ja hän nyt näkisi oikean autuuden tien paljoa suorempana kuin ennen. Hänen oman mielensä mustuus oli sitä ennen himmentänyt, mutta nyt Herra oli hänen sielunsa valaissut.

Ja äskeinen raudanraskas paino tuntui vähitellen kevenevän, ja vanhan saarnamiehen silmään tuli kirkas ilme, kun hän nosti päänsä ja katsoi aamunsarastusta.

"Herra! Herra! Kaukana, kovin kaukana olen Sinun oikealta tieltäsi vaeltanut!" huokasi hän.

Mutta kun oli sivuutettu Korpikoski ja tie kääntyi suurta kylää kohti, josta aamupakkaseen nousi savuja, tuntui saarnamiehestä, että hänellä nyt vasta oli itselläänkin selvillä kaikki se, mitä hän oli totuutena saarnannut.

Eikä hänellä enää ollut epäilyksiä siitä, että hän nyt oli kutsumustaan täyttämässä.