Part 6
Hän nousi istumaan kiveltä, huivi valahti hartioille ja hänen aaltoilevat hiuksensa välkkyivät ilta-auringossa. Hänen silmiinsä ilmestyi tarkkaava, melkein tuima ilme, kun hän tähysti lautan tuloa.
Nyt he herkesivät soutamasta!
--Sepä kummaa!--mietti Hanna.--Liian varhain heittivät soutamasta...edemmäksi olisi pitänyt lautan päästä!
Hanna muisti, kuinka isä laski... niemen nenän kohdalla melkein poikittain... Nyt se menisi ehkä liian likeltä Puurnunleukaa, joutuisi virtaan ja äkkiä painaisi etupään leuan nokkaan...
Varomattomasti he laskivat!
Hannan jännitys kasvoi, hermot jäykistyivät, katse kirkastui.
Nyt vesi jo vaahtosi lautan etupäässä, se keinui keveänä kuin pärekori... nyt oltiin jo Puurnun virrassa...
Hannasta näytti, että etupää viilsi suoraan Purnunleukaa kohti... lautta keinui, miehet seisoivat airojen ponsissa, valkoisiin hyrskyihin paistoi päivä...
Hanna tunsi miehet lautalla, mutta sieltä ei voitu huomata häntä eikä kenelläkään ollut aikaa maalle päin silmäillä...
Koski ulvoi. Puurnunleuassa roivi valkoinen vaahto, ja kuohut viskautuivat keskelle lauttaa.
Nyt he olivat jo ihan likellä Puurnunleukaa... Hyvä Jumala, kuinka likellä! Näytti siltä, että etupää oli menossa suoraan leukaan, ainakin leuan puolinen nurkka... Jälkipään miehet näyttivät soutavan... etupään miehet peittyivät äkkiä Puurnunleuan vaahtoon.
Vähään aikaan Hanna ei nähnyt yhtään miestä eikä lauttaa...
Hän ymmärsi siitä, että etupää oli koskenut Puurnunleukaan...
Hänen ajatuksensa paloivat kun tulessa... Koski huusi ja ulvoi, vaahto roivi...
Äkkiä virta heitti lautan jälkipään selälle päin... lautta kääntyi silmänräpäyksessä, ja äskeinen jälkipää viilsi hirmuista vauhtia etupäänä siihen vuolteeseen, joka vei suoraan Varsankallioon...
Miehille tuli silloin hätä ja hoppu. He juoksivat edestakaisin... Jotkut soutivat... Hanna ei eroittanut heistä muuta kuin vilkkuvat puserot ja lakit, ei tuntenut ketään varmasti...
Maailma alkoi musteta hänen silmissään... Hirveä hätä oli pakahduttaa sydämen, ja hän syöksi törmän alle ikäänkuin avuksi rientäen...
Mutta siinä hän tuli tajuihinsa... hän ymmärsi, etteivät mitkään ihmisvoimat enää pystyisi estämään lauttaa törmäämästä Varsankallioon...
Hän nousi juosten törmälle, koetti huutaa, mutta koski nieli hänen äänensä, niin ettei hän sitä itsekään kuullut.
Nyt hän tunsi Antin, joka seisoi ihan etupäässä...
Hyvä Jumala! Armahda heitä!
Mutta koski nieli, lautta kiiti nyt nuolena suoraan Varsankalliota kohti... Pian oli etupää yksin puin hajallaan... miehet koskessa...
Silmänräpäys vielä...
Hanna koetti sulkea silmänsä, huusi ja painoi molemmin käsin rintaansa, mutta hän näki kuitenkin...
Lautan etupää jyskähti hirmuisella vauhdilla kallion kylkeen, niin että tukit syöksyivät pystyyn kalliota vasten...
Äkkiä hän näki, että miehiä nousi oravina tukkeja myöten kallion laelle... Lautan etupää halkesi samalla, tukit hajosivat molemmin puolin kalliota ja painuivat koskeen. Toinen pää kääntyi oikealle reitille ja lähti painumaan Viuhkuraisen mutkaa kohden...
Yksi ainoa mies seisoi lautalla. Hanna tunsi hänet. Se oli Paloniemen Heikki, yksin airo kädessä vääntäen minkä jaksoi...
Hanna tunsi myös Varsankalliolle pelastuneet miehet, jotka siinä yhdessä rykelmässä kuohujen keskellä värjöttivät liukkaalla kivellä.
Siellä seisoivat Antti ja Paloniemen Juhani ja kaikki muutkin.
Ei ollut yksikään vielä joutunut koskeen!
Hän alkoi huutaa, ja hänestä näytti, että miehet huomasivat hänet. Mutta yksikään ihmisääni ei sinne kuulunut, sillä koski huusi kuin riemuissaan, vaahto roivi kalliolla seisoviin miehiin asti.
Hanna juoksi pitkin rantaa kuin apua hakien. Mutta yhtään ihmistä ei näkynyt kummallakaan puolen koskea.
Mutta äkkiä Hanna taas alkoi käsittää, kuinka tässä kävisi.
Sitä voimaa ei ollut saatavissa, joka miehet pelastaisi!
Silloin vasta hänet valtasi villi tuska. Hän koetti viittoa, että hän aikoi rientää apua hakemaan!
Mutta yksikään miehistä ei vastannut minkäänlaisella merkillä ymmärtävänsä... Hanna huomasi nyt, että he olivat avopäin ja pitelivät toinen toisestaan kiinni.
Silloin hän oli huomaavinaan, että joku käsi nousi ja ikäänkuin merkiksi viittasi häneen päin...
Hän kerkisi vielä silmätä, että hajonnut lautta painui hirmuista vauhtia Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja eroitti, että mies seisoi tanakkana airon ponnessa...
Hän kokosi kaiken voimansa ja mielensä maltin, viittasi vielä kerran miehille, huiskutti huiviaan ja lähti avopäin juoksemaan taloon, hiusten hulmutessa...
* * * * *
Kero-Pieti oli sillä välin saapunut taloon, ja kristittyjen seura oli jo kokoontunut suureen pirttiin.
Silloin Hanna saapui läähättäen koskelta päin ja huusi pihalla:
"Apuun! Apuun! Miehet ovat pelastuneet Varsankalliolle..."
Ja hän painoi rintaansa, ikäänkuin sydän olisi sieltä pulpahtaa.
Äkkiä tulvahti koko pirtillinen väkeä pihalle. Jotkut juoksivat paljain päin poikki metsän koskelle...
* * * * *
VIIMEISINÄ tulivat pirtistä Kero-Pieti ja Iisakki.
Väkijoukko oli kokoontunut Hannan ympärille kysyen ja siunaten.
Hanna oli vähän tyyntynyt ja kertoi nyt lyhyesti kuinka lautan ja miesten oli käynyt.
"Liian likeltä laski Puurnunleukaa," sanoi Iisakki koettaen olla levollisena. "Siinä käänsi lautan, ja silloin on selvä matka Varsankallioon."
Kero-Pieti kuunteli mitä toiset puhuivat, mutta ei osannut sanoa mitään.
Hetken päästä olivat kaikki seuramiehet juosseet koskelle ja jotkut vieneet pitkiä köysiä matkassaan.
Hanna, Iisakki ja Kero-Pieti seisoivat vielä pihalla.
"Onko mitään mahdollisuutta heitä pelastaa?" kysyi Hanna isältään väräjävällä äänellä, silmän omituisesti leimutessa.
"Sitä en osaa vielä sanoa, mutta koetetaan."
Iisakin ääni oli epävarma, ja Hanna huomasi hänessä outoa mielenliikutusta. Iisakki ymmärsi parhaiten miesten vaaran ja tiesi, että Varsankalliolta oli melkein mahdotonta ketään pelastaa.
Kerran ennen oli käynyt samalla tavalla, mutta siitä oli aikaa jo lähes kuusikymmentä vuotta. Iisakin isä-vainaja oli siitä tapauksesta kertonut. Silloin joutui kalliolle kaksi miestä. Kaksi vuorokautta he jaksoivat siinä pysytellä. Toinen koetti pelastua uimalla, mutta hukkui heti koskeen hypättyään, toinen värjötti vielä vähän aikaa, mutta putosi sitten hänkin kuin pyörtyneenä koskeen. Kaikkiin mahdollisiin pelastuskeinoihin oli ryhdytty, mutta mikään ei ollut onnistunut. Iisakin isä-vainaja oli laskenut lautalla niin läheltä kalliota, kuin mahdollista oli, ja koettanut huutaa miehiä pysyttelemään kivellä, jotta ehdittäisiin ryhtyä toimiin. Mutta kosken pauhu nieli äänen, ja miehet kai tulivat siinä kuohujen keskellä lopulta mielenvikaan...
Iisakki ei ollut siitä tapauksesta kertonut, eikä siitä tiennyt Hannakaan ja tuskin kukaan muu nyt elävistä kuin Paloniemen Heikki, jos hänkään.
Iisakki muisti sen nyt ja mitä muuta isä-vainaja oli siitä kertonut... kuinka oli yritetty... Oli laskettu lauttoja niin läheltä kalliota kuin mahdollista oli, koetettu Puurnunleuasta löysätä lautta omin valloin Varsankalliota kohti... Se menikin, mutta hajosi kallioon iskeytyessään yksin puin...
Mutta Hannan hätä pakotti Iisakin lähtemään koskelle, vaikka hän tiesikin, että rannoilta päin oli mahdotonta minkäänlaista apua miehille saada...
He menivät kolmisin rantaan, Kero-Pieti aivan puhumattomana. Siellä oli paljon väkeä. Ruotsin puoleltakin oli huomattu onnettomuus ja riennetty Varsankallion kohdalle.
Miehet värjöttivät kalliolla, ja muutamat suurimmat kuohut viskoivat heihin vaahtoa; Koski pauhasi vimmatusti. Joku miehistä huusi ja viittasi kuin apua pyytäen. Hirmuinen hätä oli kaikilla.
Yksi esitti yhtä, toinen toista. Lauttamiehistä koetti joku heittää köyttä kalliota kohti: hullun yritystä, köysi ei jaksanut lentää kuin palasen matkaa rannasta.
Kun kuultiin Iisakilta, että kallion läheltä oli mahdotonta lautalla laskea niin, ettei se paiskautuisi kallion kylkeen, ja kun oli selvää, että se, joka semmoista uskaltaisi yrittää, olisi epäilemättä kosken oma, alkoi väki ymmärtää, että pelastus taisi olla mahdotonta.
Uimalla!
Vaikka rohkenisikin antautua kosken valtaan, ei ollut semmoista uimaria, joka Varsankallion pyörteistä hengissä pääsisi. Kuohut löisivät heti upoksiin tai murskaisivat kalliota vasten...
Naiset itkivät ja voivottelivat.
Kero-Pieti tointui lamaannuksestaan ja alkoi puhua. Nyt olikin erinomainen aihe ja tilanne.
Ja vaikka Pietin saarnat tavallisesti olivat jyrkkiä ja ankaran tuomitsevia ja vaikka hän tiesi, että onnettomuuden uhrit olivat kaikki suruttomia, ei hän heitä tuominnut helvettiin.
"Emme tiedä, mitä Herra tällä kauhealla onnettomuudella tarkoittaa", puhui hän hyvin liikutettuna. "Emme myöskään tiedä, mitä noiden sielussa liikkuu, noiden kovaonnisten, jotka nyt katsovat kuolemaa vasten silmiä. Herra armahtaa! Hänen pitkämielisyytensä on suuri. Ei ollut ristin-ryövärilläkään monta tuntia aikaa parannuksen tekoon... Ehkä Herra heidät noin kutsuu omikseen..."
Yleinen liikutuksen hyrskinä kävi väkijoukossa, ja moni uskoton halaili saarnamiestä.
Ruotsin puolelta, Puurnunleukaa alempaa, työnnettiin Paloniemen kookkainta venettä vesille.
"Hullun yritystä!" sanoi Iisakki. "Se on yhtä kuin pärekori, tuommoinenkin vene..."
Ja niin näkyi olevankin. Ennenkuin vene oli kunnollisesti irti rannasta, löi kosken vimma sen rantakiviin, niin että laitalaudat katkesivat.
Iisakki rupesi Hannan kehoituksesta perämieheksi ja kaikkein tottuneimmat ja vankimmat miehet lupautuivat soutajiksi. Tarkoituksena oli laskea lautalla Varsankallion ohi ja heittää köysi hätään joutuneille.
Iisakki tiesi sen kyllä mahdottomaksi: kukaan ei ehtisi siinä vauhdissa köyttä heittää; jos sen kalliolle saisikin, olisi lautan vauhti siksi nopea, ettei sille ketään ehtisi pelastaa.
Iisakki lähti miehineen, mutta muut jäivät vielä kosken rannalle lauttaa odottamaan.
Miehille koetettiin huutaa ja viittoilla, että lautta oli tulossa... He näyttivätkin ymmärtävänsä, sillä heidän liikkeensä tasaantuivat, eivätkä he enää reuhtoneet niin epätoivoisina kuin äsken.
Hanna kulki edestakaisin pitkin rantaa. Hän tunsi kyllä joukosta Antin, mutta ei tiennyt, oliko Antti häntä huomannut. Siitä hän kuitenkin tahtoi päästä selville, ja kun hän laskeutui rantatörmän hyrskyjen partaalle, näki hän, että Antti viittoi kädellään ikäänkuin varoittaen.
Antti oli hänet huomannut!
Hänen tuli kuin helpompi olla, ja pieni toivo alkoi viritä hänen sydämessään.
Hänen toimelias luonteensa voitti sydämen tuskat, ja hän riensi isänsä ja äsken lähteneiden lauttamiesten jäljestä.
Isä oli jo vanha... Entä jos hän viime tingassa peräytyisi! Mutta jos ei isä lähtisi perämieheksi, päätti hän lähteä itse!
Niin hän mietti juostessaan kotiinsa päin.
Rannassa olivat miehet jo lähtövalmiina.
Iisakki liikkui notkeasti niinkuin ennen nuorena. Hänen kasvoilleen oli noussut heleä vanhanmiehen puna, ja silmät loistivat. Lautta oli parhaiten varustettuja, ja soutumiehet, jotka lähtivät mukaan, olivat kaikki kokeneita koskimiehiä, Iisakille hyvinkin tuttuja, jotka olivat satoja kertoja soutaneet Korpikoskea, Iisakin ollessa perämiehenä. Vielä he varustivat kaikkia tarpeita entistä lujemmiksi, kun Hanna juosten törmältä alas tuli lautalle.
"Kuinka lienee käynyt Heikin?" sanoi Iisakki, kun Hanna ehti hänen viereensä.
"Kaiketi pääsi hengissä kosken alle, sillä yksi lautan pohja näytti olevan eheänä."
Isä ja tytär katsoivat samalla toisiaan silmiin, ja tuntui siltä kuin kumpikin ymmärtäisi toisensa ajatukset.
"Minä lähden mukaan", sanoi Hanna varmalla äänellä.
"Minä teen mitä voin... Tällä kertaa elä lähde!" vastasi Iisakki. "Jos Jumala ei ole Anttia eikä toisia vielä määrännyt kuolemaan, pelastuvat he kyllä, vaikken ymmärrä, millä lailla..."
Lauttamiehet olivat myös liikutettuja, vakava ilme silmissä. Kaikki pitivät kovaa kiirettä.
"Jumala kanssanne!" sanoi Hanna ja palasi isäänsä totellen törmälle.
Lautta loittoni rannasta, ja Hanna lähti oikaisemaan läpi männikön koskelle. Sieltä kuului jo metsään asti naisten uikutuksia ja Kero-Pietin saarnaava ääni.
Hannan silmät osuivat ensiksi Varsankallioon, jolla miehet nyt kyyröttivät istuvassa asennossa.
Oli jo tullut myöhäinen ilta, tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, ja veden voimat työnsivät vielä kylmää usvaa, viimeisiä talven jäännöksiä öiseen ilmaan...
Hanna jaksoi olla merkillisen levollinen. Yksi ainoa ajatus poltti sydäntä. Laskiko Paloniemen Heikki tahallaan ensin Puurnunleukaan, että saisi lautan kääntymään, kun tiesi sen siten joutuvan Varsankallion virtaan?
Isän silmissä oli Hanna nähnyt kummallisen ilmeen. Anttiko aiottiin hukuttaa ja oma poika pelastaa?
Hannan rintaa poltti, hirmuinen viha leimusi sydämessä. Hän muisti Heikin ilkeän kiiltävät silmät, ja kamala aavistus johtui mieleen.
Totta se oli sittenkin! Tosi oli Antin sanoma Niilo Iisakin hukkumisesta!
Mutta sitten Hanna muisti, että Juhani oli joukossa. Kuinka Heikki aikoi oman poikansa pelastaa?
Hanna ei saanut kysymyksilleen vastausta, mutta nyt hän ainakin oli täydessä tajussaan. Häntä hermostutti Kero-Pietin saarnaava ääni ja naisten uikutus.
Eipä siinä kuitenkaan senvuoksi uikutettu, että nuo onnettomat tuolla taistelivat kylmää ja kuolemaa vastaan, vaan naiset valittivat omaa syntisyyttään, jonka nyt taas tunsivat paremmin, kun Kero-Pieti heidän mustia mieliään kolkutti!
Kunpa miettisivät pelastusta eivätkä tuossa huutaisi!
Yö oli jo ehtinyt, valoisa kevätkesän yö, kylmähkö ja kirkas. Vesipisarat jäätyivät koskikiviin...
Miehet värjöttivät kylmän kosken keskellä...
Silloin näkyi Iisakin ohjaama lautta jo tällä puolen Puurnunleuan.
"Jo tulee lautta!" kuului huudettavan.
Rannalla olijat koettivat viittoilla miehille, jotta nämä huomaisivat...
Jopa miehet huomasivatkin ja nousivat seisomaan.
Lautta tuli oikeaa reittiä. Hannan silmät seurasivat sen tuloa kuin tähdenlentoa. Hän tiesi, että jos se tuota suuntaa pitäisi, se ei pääsisi lähellekään Varsankalliota, vaan painuisi Suomen rantaa vasten... Mutta Iisakin ainoa toivo oli ollut, että miesvoimalla saataisiin lautan suunta lähellä kalliota muuttumaan, jolloin se kallion kohdalla joutuisi pois maihin päin vetävästä virrasta... ja siten sivuuttaisi sen niin läheltä kuin mahdollista. Tällöin ehtisivät miehet hypätä lautalle...
Niin oli Iisakki soutumiehille ja Hannalle selittänyt. Se oli kyllä uhkarohkea yritys, joka voisi onnistuakin, mutta samalla siinä olivat kaikki hengenvaarassa, niin pelastajat kuin pelastettavatkin.
Hanna näki miesten rupeavan soutamaan... Iisakki seisoi vakavana perämiehen paikalla, vaikka vaahto roiskui vasten silmiä.
Nyt he pyrkivät pois oikealta reitiltä, koettaen saada lauttaa kääntymään Varsankallioon päin. Mutta rantaan vetävä virta oli väkevä, lautan vauhti hirmuisen nopea... Silmänräpäykset kuluivat... Rannalla olijat seisoivat kuin tuomitut, mutta kalliolla värjöttävien miesten hätä näytti kasvavan.
Vähän vain lautta notkisti kankeita kylkiään, etupää kääntyi vain nimeksi kalliota kohti, vaikka miehet kiskoivat airoista kuin kuolemantuskassa... Kuohut pärskyivät soutumiesten silmille... lautta kiiti nuolena Varsakallion ohi ja virta veti sitä maihin päin...
Jännitys ja hätä oli hirmuinen...
Äkkiä muuan kalliolla seisovista miehistä heittäytyi koskeen, kädet levällään kuin lentoon pyrkien, uskoen osuvansa lautalle... Mutta lautta viilsi jo kaukana, ja kun mies oli koskeen pudonnut, ei hänestä enää näkynyt mitään...
Pettymyksen ja tuskan huudot parahtivat rannalta, ja kalliolla viittoivat miehet kuin hyvästiä jättäen... Lautta painui nyt oikeaa reittiä alas Viuhkuraisen mutkaa kohti...
Kostea kiilto oli Hannankin silmissä, mutta vieläkään hän ei näyttänyt epätoivoiselta. Hän tiesi kyllä, että isä ja lauttamiehet olivat koettaneet parastaan, mutta se ei auttanut... Onnistuisiko vielä toisella tai kolmannellakaan kerralla...
Mutta kaikesta huolimatta hän viittoi kalliolle. Antti heilautti kättään reippaasti, niinkuin Hannasta näytti.
Mutta sen ymmärsivät kaikki, että miesten tila kävi joka hetki kamalammaksi. Toivoton asema, kosken kova pauhu, kylmähkö ja kostea yö--kaikki ne lamauttivat hermoja, ja päässä alkoi pyöriä, korvissa tohisi ja pian siinä menetti tajuntansakin...
Niin arveltiin käyneen sen, joka epätoivoisena hyppäsi koskeen, vaikka näki kuohut allaan, ja lautan kiitävän kaukana.
Yö kului, päivä alkoi nousta, ja sen ensimmäiset kultaiset säteet osuivat Varsankalliolla kuolemaan tuomittuihin miehiin.
Aamuauringon heleässä valossa näytti miesten tila vielä surkeammalta.
"Ei ole enää kuin viisi miestä kalliolla! Herra Jumala! Katsokaa!"
Niin olikin laita. Kaksi miestä oli kadonnut.
Hanna huiskutti huiviaan. Antti nosti vieläkin kättään, nosti reippaasti... Hanna lähti juoksemaan taloon. Uusi yritys oli tehtävä...
Väsyneenä istui Kero-Pieti kivellä, ja hänen kasvoillaan oli kärsivän miettivä ilme... Suurin joukko seuramiehiä oli poistunut, jotkut naisista olivat pyörtyneet.
Samalla kun Hanna katosi polulle, joka vei taloon, ilmestyi kosken alta tulevaa polkua pitkin Paloniemen Heikki kalpeana, läähättäen silmissä levoton palo. Kun Kero-Pieti katsahti häneen, käänsi hän silmänsä poispäin... Hänelle kerrottiin kaikki, ja naisväki ruikutti hänen ympärillään.
Hän näki poikansa Juhanin seisovan toisten kanssa kalliolla ja tunsi siellä myöskin Antin. Hänen sieraimensa kohoilivat levottomasti, silmät kiiluivat, ja rinnasta kohosi kamala huokaus.
"Uusi yritys... uusi yritys", hoki hän. "Lautta on laskettava suoraan kallioon... muu ei auta... Onko täällä soutumiehiä?" kysyi hän ja vilkuili ympärilleen.
Mutta soutumiehiä ei näkynyt, ja joku tiesi, että he olivat menneet taloon.
Heikki kiskaisi itsensä irti naisista, jotka pidättivät häntä käsistä ja takinpielestä.
"Pois siitä!"
Heikki oli kuin vihassa ja näytti menettäneen kaiken entisen malttinsa. Mutta naiset seurasivat hänen perässään polkua pitkin, itkivät ja uikuttivat.
Kero-Pieti oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Hän rukoili niiden sielujen puolesta, jotka tuolla kalliolla odottivat kuolemaansa. Hän kuvitteli itse olevansa tuolla...
--Olenko otollinen sinulle, Herra?--kysyi hän itseltään.--Sinun aamuaurinkosi paistaa ja lämmittää... Sinun kätesi lepää päällämme...
Hän tunsi syntisyytensä, tunsi syvällä sydämessään, että raskas, kovin raskas oli hänenkin syntitaakkansa. Eipä ollut hänkään jaksanut elää Herran tahdon mukaan... Suuri syntinen, suurempi, riettaampi hän oli kuin yksikään muu...
--Herra, armahda minua! Herra, anna minulle raskaat syntini anteeksi!
Hänen rintansa rauhottui, ja silmät loistivat taas. Ja hänen mieleensä johtui, että Jumala kaikella tuolla vain tahtoi huutaa kivikoviin sydämiin: Olkaa valmiit, kuolema kolkuttaa rintojanne!
Silloin kuului huuto:
"Yksi miehistä lähti uimaan... ei näy... koskeen painui..."
Nyt ei enää ollutkaan monta henkeä kosken rannalla. Ei siedetty olla katsomassa, kuinka toiset kuoleman kanssa kamppailivat. Mutta Kero-Pietin katse yhä kirkastui, hänen rinnassaan oli ihana rauha, hän tunsi, että häntä varten... juuri häntä varten Jumala oli tämän kovan kuolemanmuodon näyttänyt... että hänenkin, syntisen, silmät aukenisivat oman sielunsa mustuutta näkemään...
Silloin juuri Iisakki palasi miehineen kosken alta. Iisakki näki heti kalliolle katsottuaan, kuinka oli käynyt. Sitä hän oli ajatellutkin. Siinä eivät kestäneet kenenkään hermot: kosken pauhu lumosi korvat, kuolemanpelko ahdisti, silmissä alkoi välähdellä, jäsenet kangistuivat, tahto herposi, ja silloin ihminen oli kosken oma...
Iisakin nähtyään Kero-Pieti riensi hänen kaulaansa ja itki... omaa syntisyyttään.
"Muille tietä Jumala luo neuvoin... itse, raukka, parhaiten opasta tarvitsisin... Iisakki veljeni, anna minulle kaikki anteeksi... Herra, kuule nöyrä rukoukseni!"
Liikutettu oli Iisakkikin, mutta hänen selvä järkensä sanoi, että vielä oli toivoa pelastaa nuo neljä, jotka miehuullisesti kestivät kalliolla.
He koettivat antaa miehille merkkiä, nostaen riu'un päähän nenäliinan.
Antti näytti ymmärtävän, viittasi kädellään ylös koskelle päin, ikäänkuin tarkoittaisi, että sieltä oli apu tulossa. Paloniemen Juhanakin nosti kättään. Toiset kaksi istuivat kuin herpaantuneina, toivottomina...
Iisakki sai Kero-Pietin innostumaan pelastushommin. Hän itse oli virkku ja selitti, että jos olisi arvannut vähää ennen antaa soutumääräyksen Varsankalliolle päin, olisi lautan toinen sivu epäilemättä joutunut hyvin likelle kallion kylkeä, vaikkei olisikaan ihan viereen päässyt.
He lähtivät nopein askelin pitkin polkua taloon, ja Iisakki viittoi yhä kalliolle päin: Vielä koetamme!
Ja Antti nosti hänelle kättään merkiksi, että oli ymmärtänyt.
* * * * *
KUN Kero-Pieti ja Iisakki saapuivat Nuottaniemeen, oli siellä Paloniemen Heikki koskelle lähdössä. Olisi jo lähtenytkin, mutta ei ollut saanut soutumiehiä. Ei kukaan tahtonut lähteä henkeään menettämään, sillä Heikin aikomus oli laskea suoraan Varsankallioon ja pelastaa miehet. Mutta soutumiehet eivät luottaneet Heikkiin muulloinkaan, ja nyt heistä tuntui kuin suoraan kuolemaan menemiseltä, jos Heikin matkaan lähtisivät.
"Raukkoja olette!" sanoi Heikki heille tylysti. "Toiset ovat kuoleman hädässä, ettekä uskalla."
Lauttamiehet näkivät, että Heikin villi veri kiehui; hänen jättiläisvartalonsa oikeni suoraksi, ja mustat silmät iskivät tulta. Pelottavan näköinen hän oli, kasvot kalpeina, musta parta liehumassa.
"Raukkoja ja lurjuksia te olette!"
Mutta ylhäällä oli Nuottamiehen suvantoon vasta saapunut kaksi lauttaa, joilla oli kiire alas merensuulle. Heikki tunsi miehet ylimaan rohkeiksi pojiksi, jotka eivät pelänneet kosken kuohuja. Hän meni miesten puheille. He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan lupasi laskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken alle, vaikka toiset olivat jo vuorokausia odotelleet.
Kiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan.
Kun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle loittoni lautta jo Ruotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan.
"Liian vähällä voimalla läksi!" sanoi Iisakki. "Kumma mies!"
"Ei se näyttänyt olevan entisellään koko mies", sanoivat lauttamiehet.
Iisakki huusi Heikille, että piti soutaa maihin, varustettaisiin lautta uudestaan. Mutta Heikki ei näyttänyt kuulevan Iisakin huutoa, vaikka toiset lautalla olijat sen kuulivat.
Sillä välin oli Hannan päähän johtunut uusi tuuma. Ja hän oli saanut muutamia nuoria miehiä siihen suostumaan ja innostumaan.
Hanna hääräsi siellä miesten joukossa, lauttojen selkäpuolella, ja miehet näyttivät olevan kovassa touhussa.
Kero-Pieti ja Iisakki menivät tukkilauttoja pitkin paikalle.
Nyt he saivat kuulla, mitä Hanna oli toimittanut. Kaksi pohjaa siroja tukkeja piti koota lujiksi lautoiksi ja sitten laskea Varsankallioon. Jos toinen pohja särkyisi, jäisi toinen eheäksi, ja silloin oli se mahdollisuus, että miehet ehtisivät hypätä lautalle. Köysiä ja vara-airoja oli otettava mukaan.
Hanna kertoi isälle aatteestaan loistavin silmin, vaikka tuska ja epätoivo viilsivätkin rintaa.
Iisakki mietti hetkisen, katsellen, kuinka nuoret miehet sitoivat vitsoilla tukkeja. Hän ymmärsi hyvin, että hengenvaara siinä oli, olkoon lautta kuinka luja tahansa. Mutta parhaassa tapauksessa voisi jälkimäinen pohja pysyä koossa ja siten olisi mahdollista pelastaa miehet. Kuitenkin hän hyväksyi Hannan tuuman, hyvin tietäen, kuinka vähän toiveita oli muutenkaan Varsankallion luokse päästä.
Hanna joudutti miehiä. Joka minuutti oli kallis. Eiväthän enää jaksaisi kauan kestää nekään, jotka vielä kalliolla taistelivat! Nuoret miehet ymmärsivät sen hyvin ja panivat parastaan. Eräs heistä, Koskenalustan Aukusti, Antin vanhempi veli, joka vasta aamulla oli lautalla ylimaasta saapunut ja nyt Nuottaniemen rannassa kuullut, kuinka onnettomasti oli käynyt, ja keitä onnettomuuden uhrit olivat, hääri muita vikkelämpänä ja neuvoi ja kannusti toisiakin.
"Kuka teistä rupeaa perämieheksi?" kysyi Iisakki, sillä hän oli ymmärtänyt miesten puheista, etteivät he ottaisi eivätkä tahtoneet ottaa vanhaa Iisakkia hengenvaaraan.