Part 5
Ja Iisakki ja Hanna arvasivat, että ne olivat paloniemeläisiä, isä ja poika, jotka olivat tulossa taloon lauttojen laskun ajaksi.
Mutta kumpikaan ei virkkanut näkemästään mitään.
* * * * *
Illalla ja seuraavana yönä saapui lisää lauttoja. Nuottaniemessä oltiin valveilla koko yö. Kevätkesällä, lauttojen kulun aikana, ei ollutkaan eroa yöllä ja päivällä. Liikettä ja humua oli öisin niinkuin päivinäkin, öisin melkein vielä enemmän. Kiire oli, ja Pohjolan kesä on lyhyt.
Mutta alkukesästä ovat yöt yhtä valoisia kuin päivätkin, ja ihmiset nukkuvat silloin vain nimeksi.
Hannakin oli valvonut koko yön. Paloniemeläiset olivat hekin olleet lauttoja vastaanottamassa; ainoastaan Iisakki oli aamupuolella yötä mennyt nukkumaan.
Eräiltä tuttavilta lauttamiehiltä Hanna oli saanut kuulla, että Antti oli tulossa; aamupäivällä hänen arveltiin saapuvan. Se tieto lohdutti Hannaa, ja nyt hän odotti Antin tuloa verrattain levollisena. Hän ei kuitenkaan juossut rantaan, kun näki taas uuden lautan tulevan, vaan katseli ikkunasta, josta näki yhtä kauas ja yhtä hyvin kuin rantatörmältäkin. Paloniemeläisten silmät seurasivat häntä ja hänen liikkeitään; siltä hänestä ainakin tuntui.
Huh, kuinka hänestä oli ilkeätä, kun hän arveli sekä isän että pojan mustankiiltävien silmien häntä katselevan! Vastenmieliseltä oli tuntunut sekin, kun Juhani, tietäessään, ettei ollut ketään näkösällä, koetti tarttua häneen pitkällä luisevalla kädellään, jonka sormet olivat suipot kuin talikonpiikit. Se puistatti, ja kylmät väreet tuntuivat sydämessä asti.
Mitähän ne miettivät!
Ja mitä sitten miettinevät...!
Hanna oli toivonut, että paloniemeläisetkin menisivät nukkumaan huoneeseensa, joka oli heitä varten lauttojen laskun ajaksi varustettu. Mutta yhä he hommailivat lautoilla, vaikka päivä jo oli korkealla.
Eivätkö he poistuisikaan, ennenkuin Antti saapuisi? Kerran hän jo kävi rannassa ikäänkuin jollakin asialla ja sanoi heille sivumennen, että vuoteet olivat molemmille valmiina.
Mutta tulva oli alkanut laskea, eikä sen tarvitsisi enää paljoa pudotakaan, että uskaltaisi lähteä koskelle.
Miehet viipyivät siinä ja kyhnäilivät soutukantoja paikoilleen! Aivan kuin tietäisivät, että hän odotti Anttia!
Hannaa suututti. Mutta hän päätti mielessään olla sen enempää ujostelematta, jos he olisivat siinä lautalla vielä silloinkin, kun Antti ilmestyisi.
Yhä uusia lauttoja tuli, niin että koko suvannon ranta oli tukkien vallassa.
Ja vihdoin nousivat Heikki ja Juhani törmälle ja läksivät astumaan pihaan. Hanna kuuli heidän menevän huoneeseensa keskenään jutellen.
Samalla hän silmäsi joelle ja näki taas lautan kulkevan juuri siinä kohden, jossa joki leveni suvannoksi. Kolme oli siinä miestä, ja Hanna tunsi jo näin pitkän matkan päähän Antin. Tunsi siitä, että Antin asento lautan airoa painaessa oli miehekkäämpi kuin toisten.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin verrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi törmälle.
Onneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät näkisi Antin tuloa.
Kun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan sinne päin...
Se oli Koskenalustan Antti!
Hanna heilautti huiviaan.
* * * * *
Koskenalustan Antti oli miesten komeimpia. Hänen vartalonsa tosin ei ollut pitkä, mutta voimakas ja siro. Kasvot olivat miehekkäät, ja sinisissä silmissä oli lempeä ilme. Hän oli niin ahavoittunut, että iho oli ruskea kuin solanahka. Puhuessa välkkyivät hänen lujat, valkoiset hampaansa, ja hänen hymynsä oli miellyttävää.
Hanna painoi hänen kättänsä lujasti ja katsoi syvälle silmiin. Antin sinisilmissä leimahti ilo, ja kasvoille ilmestyi kuin päiväpaiste.
Kun heidän lauttansa oli saatu kiinni, läksivät he nousemaan törmälle.
Siinä tuli Iisakki vastaan.
"Terveisiä ylimailta!" tervehti Antti.
"Niinpä sieltä pojat taitavat hengissä palata", tervehti Iisakkikin nähtävästi hyvällä tuulella. Harma huomasi, että isän otsaryppy oli kokonaan kadonnut ja että hän katseli Anttia tyytyväisenä.
"Lienetkö ajatellut, että Jumala on vaaroissasi sinua varjellut ja vielä armon aikaa sinulle antanut?" sanoi Iisakki hetken päästä, kun Antti oli kertonut, minkälaisista vaaroista hän oli sattunut pelastumaan.
Kysymys koski Anttiin, sillä hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään vastata, sillä samalla tulivat siihen paloniemeläiset, isä ja poika, kuin rantaan menossa.
"No käskehän nyt Antti sisälle ja tarjoa ruokaa. Arvatenkin hän tahtoo talossa levähtää."
Iisakki sanoi sen erinomaisella äänenpainolla, vuoroin Hannaan, vuoroin Anttiin katsahtaen.
Paloniemeläiset seisoivat vieressä, ja kun Hanna silmäsi heihin, pälyivät molempain miesten silmät samalla tavalla kuin Hanna joskus ennenkin oli nähnyt niiden tähystelevän, kylmänilkeästi. Heikin katseessa varsinkin oli kuin pirullista vihan liekkiä.
Lieneekö isä sitä huomannut?
Hän itse koetti olla levollinen niinkuin tavallisesti, mutta sittenkin näkivät paloniemeläiset, että Hannan kasvot loistivat ja että hän äkkiä oli kuin muuttunut nuoremmaksi ja vilkkaammaksi.
Iisakkikin näytti pirteältä kuin nuoret miehet.
Hanna ja Antti menivät taloon, mutta paloniemeläiset ja Iisakki kävelivät rantaan.
"Onko vesi kääntynyt menemään?" kysyi Iisakki, joka oli yöllä nukkunut.
"Toista korttelia on mennyt sitten eilisillan, ja kun toisen korttelin vielä menee, niin..." vastasi Heikki.
"Ei, ei vielä", varoitti Iisakki. "Nyt on Varsankallion virta väkevimmillään... Eiköhän virta paina vielä kallioon..."
"On niitä lauttoja tällä vedellä ennenkin laskettu", sanoi Heikki. "Mutta saisihan tulva vielä laskea."
Lauttamiehet, jotka kuulivat perämiesten keskustelun, sanoivat:
"On vainkin näin korkean tulvan ollessa ennenkin Korpikoskelle uskallettu."
Ja muun puheen puutteessa he alkoivat leikillään syyttää Iisakkia arkuudesta, kun ei enää uskaltanut perämieheksi lähteä.
"Vanhuus tulee", sanoi Iisakki, "eivätkä silmäni enää ole niin tarkat kuin ennen. Jo saavat nuoremmat miehet minun puolestani laskea lautat..."
"Tottahan sentään jonkun lautan laskette", toivoivat lauttamiehet.
"No niin olen ajatellut, että minulta se jo jää", vastasi Iisakki.
Paloniemen Heikki ja Juhani olivat sillä aikaa menneet niiden lauttojen päälle, joita jo oli koskea varten varattu. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta molemmat ymmärsivät, että se, mitä huhuna olivat kuulleet, olikin totta ja että heidän toiveensa olivat varsin vähäiset. Hannan käytös Anttia kohtaan ja Iisakin erinomainen iloisuus todistivat, että Antti oli tervetullut mies taloon.
Isään näytti asia koskevan vielä kipeämmin kuin poikaan, sillä hän käsitti nyt hyvin, minkä vuoksi Hanna oli vastauksensa antamisen lykännyt syksyyn. Mutta pojalleen hän ei ilmaissut ajatuksiaan.
Hänen mustissa silmissään syttyi vain outo palo, ja hänen sieraimensa levenivät tuontuostakin. Hänen ajatuksissaan poltti, ja hän alkoi pelätä, että hänen viisaasti laskettu verkkonsa sattuikin väärin päin. Sillä hän se oli toimittanut Iisakin sairaan Kero-Pietin viereen... siinä ensin vakuuttaakseen syyttömyyttään Niilo Iisakin kuolemaan... ja saadakseen saarnamiehen puhumaan Juhanin ja Hannan naimisesta, josta piti tulla heidän ikuisen ystävyytensä merkki...
Ja myöntänythän olikin Iisakki, toivonut samaa kuin hänkin...
Mutta nyt Iisakki käyttäytyi Koskenalustan Anttia kohtaan kuin tämä olisi ollut hänen paras poikansa! Sillä jo keväällä hän kehui Anttia, vanha kelmi!
Heikki puri hammasta ja käänteli mälliä suussaan, mutta koetti pysyä tyynenä, ettei poika mitään huomaisi. Kun hän oli panemassa airoa paikoilleen, kirkastuivat kuitenkin äkkiä hänen kasvonsa, ja mustissa silmissä leimahti tuli. Hänen aivoissaan oli syntynyt rohkea tuuma, ja jos se menestyisi,--ja sen täytyi menestyä,--ei mikään olisi esteenä hänen toiveittensa toteutumiselle. Siihen mennessä oli kärsittävä ja nieltävä kaikki karvaat palat, teeskenneltävä, niinkuin ei Antin olo heihin mitään vaikuttaisi, ikäänkuin eivät ymmärtäisi, että Antti...
Mutta Juhanille oli asia valaistava!
Hän oli jo ehtinyt miettiä, kuinka kaikki tapahtuisi ja pitikin toimittaa. Niin vain! Juhanin tuli olla samalla lautalla, sitten ei mitään epäiltäisi... eikä osattaisi epäillä...
"Elä sinä ole milläsikään, vaikka Hanna näyttää pitävän Koskenalustan Antista", alkoi hän puhua Juhanille. "Isänsä tahtoa täytyy Hannan noudattaa, ja Iisakin kanssa olemme asian sopineet. (Itsekseen hän mietti: Mainio mies se Kero-Pieti! Hän se sai Iisakin suostumaan!) Olehan vain, niinkuin et Antista mitään tietäisi... Ja kun Kero-Pieti syksyllä kulkee tämän kautta, toimitan minä, että pannaan kuulutuksille..."
Poika ei vastannut isänsä puheisiin, mutta sen hän kyllä tunsi, että Hanna nyt oli loitommalla hänestä kuin koskaan ennen. Mutta hän ei myöskään käsittänyt, mitä isä tarkoitti.
Heikki oli nähtävästi tyytyväinen äsken tekemäänsä päätökseen, sillä hänen synkät ilmeensä muuttuivat iloisemmiksi, ja mälli pysyi pitemmän aikaa paikoillaan.
Saatuaan lauttansa koskikuntoon molemmat lähtivät pihaan. He eivät vieläkään menneet nukkumaan, vaan astuivat pirttiin.
Antti oli jo syönyt ja istui nyt pirtissä Iisakin ja muutamien muiden lauttamiesten seurassa juttelemassa.
Heikki ja Juhani istuivat joukkoon, ja siinä puheltiin koskenlaskusta. Hanna kuului puuhailevan keittiössä.
Paloniemen Heikki tuntui olevan erinomaisen puheliaalla ja hyvällä tuulella.
"Äsken kun juteltiin, että Korpikosken perää ei enää ole muita kuin me, Juhani ja minä, tämän talon Iisakki kun ei enää aio perämieheksi ruveta, niin nyt hoksaankin, että tässähän on nuori perämies, tämä Koskenalustan Antti..."
Heikki katsoi sitä sanoessaan Anttiin. Iisakki vaikeni ihmetyksestä, mutta lautankuljettajista sanovat jotkut:
"No, Antista kyllä Korpikosken perämieskin tulee, jos tahtoo. Muoniosta asti on laskenut kaikki kosket!"
Antti itse ei virkkanut mitään, mutta Iisakki sanoi:
"Miksi ei? Tarkkasilmäinenhän se on Antti, ja onhan hän pienestä pojasta asti Korpikoskea alas viiltänyt..."
"Sepä se", sanoivat lauttamiehet. "Ei siinä muuta ole kuin että ensi kerta on ensi kerta... ja ensin käy joitakuita lauttoja soutamassa, kun Paloniemen Heikki on perämiehenä..."
"Uskaltaisikohan koettaa", sanoi nyt Anttikin.
"Kyllä sinä uskallat. Ensi kerta on ollut meidänkin Juhanilla ja niin Iisakilla ja minullakin", sanoi Antin puheeseen Paloniemen Heikki. "Ja perämiehiä nyt tarvitaan!"
"Ensi kerta oli meilläkin", myönsi myös Iisakki.
Ja lauttamiehet selittivät, että näillä lautoilla, jotka jo olivat talon rannassa, oli tavaton kiire, ja toisia varisi alas ylimaista. Elleivät nämä edestä ehtisi, syntyisi Nuottaniemen suvannossa semmoinen tungos, että pian tulisi tiukka paikka...
"Niinkuin kerran tuli", muisteli Paloniemen Heikki. "Oli samanlainen tulva kuin nyt, ja koskessa kovasti vettä. Lauttoja karttui suvantoon yhä lisää. Tämä Iisakki makasi silloin sairaana enkä minäkään uskaltanut lähteä laskemaan, vaan odottelimme tulvan alenemista... Silloin eräänä yönä tuli kova pohjatuuli, repi lautat irti ja vei koskeen, yksin puin hajoittaen... Se maksoi puulaakeille tuhansia..."
"Niin kävi", vakuutti Iisakki. "Kyllä minäkin muistan, minkälaista se oli."
Sen olivat nämäkin lauttamiehet kuulleet, ja siitä asti oli koetettu kaikin voimin semmoista ääretöntä vahinkoa estää. Mutta voisihan niin vieläkin tapahtua tulvan ollessa näin korkealla, jos lauttoja paljon karttuisi.
"Voi hyvinkin!" myönsi Paloniemen Heikki.
Niin siinä juteltiin, mutta vähitellen poistuivat lauttamiehet mikä minnekin levähtämään. Heikki ja Juhanikin menivät huoneeseensa, ja edellinen arveli veden jo vuorokauden kuluttua alkavan olla sillä määrällä, että uskaltaisi ryhtyä lauttoja koskesta laskemaan. Sillä tulva oli hyvää vauhtia vähenemässä. Iisakki poistui myös ulkohommiinsa, ja Hanna ja Antti jäivät kahden. Heillä oli paljon selittämistä toisilleen.
Hanna oli kuullut heidän äskeisen keskustelunsa ja kysyi nyt Antilta:
"Uskallatko omin päin ruveta perämieheksi?"
"Uskallan. Olisin tahtonut jo viime kesänä ja sitäkin ennen."
Hannan silmät loistivat.
"Saisi niille paloniemeläisille näyttää, että on niitä muitakin kuin he, jotka perämieheksi pystyvät. Jos minä olisin mies, uskaltaisin milloin hyvänsä", puhui hän innoissaan.
"Koetan minä", sanoi Antti.
Hanna istuutui hänen viereensä penkille.
He olivat hetken hiljaa.
"Kaiketi olet kuullut huhuja Paloniemen Juhanista ja minusta?" sanoi sitten Hanna, katsoen Anttia suoraan silmiin.
"Olen minä kuullut..."
"Uskoitko?"
"Ajattelin: isänsä tytär on Hanna, ei saata valehdella, ei tahdo pettää! Ei olisi kättä pusertanut erotessa, ei olisi sanonut: muista minua! jos toista ajatteli..."
"Ei petäkään eikä tahdo valhetta puhua..."
Ja Hanna laski pehmeän käsivartensa Antin kaulaan.
"Minun olet, jos et muita muista!" sanoi hän.
"En koskaan ole muita ajatellutkaan!"
He katsoivat toisiaan syvälle silmiin, ja molempien sydän täyttyi puhtaan lemmen tunteilla.
"Et vielä isälle puhunut Niilo Iisakin asiasta?" kysyi Hanna hetken päästä.
"En vielä. Mutta puhun, kun kahden kesken pääsemme!"
"Sinun se onkin puhuttava, sinua hän parhaiten uskoo."
Antti mietti hetken ja sanoi sitten:
"Ja Paloniemen Heikkikö vakuuttaa syyttömyyttään?"
"Niin tekee... ja isä uskoo Heikkiä, he ovat tehneet sovinnon..."
Ja Hanna kertoi Iisakin talvellisesta matkasta sairaan saarnamiehen luokse.
"Jo on kummaa!" arveli Hannan puheisiin Antti, sinisissä silmissään miettivä ilme.
Samassa aukeni pirtin vankka ovi, ja Iisakki tuli sisälle. Antti punastui, mutta Hanna ei liikahtanutkaan, siinä kun istui Antin vieressä. Eikä Iisakki näyttänyt olevan tietävinänsäkään siitä, että he niin vierekkäin istuivat.
"Jopa kuulin hyvän uutisen", sanoi Iisakki, kun oli kävellyt puoliväliin pirtin lattiaa. "Kero-Pieti on kotiinsa päin menossa tätä jokivartta ja kuuluu pitävän seuroja täällä, ainakin parina iltana..."
"Kuka kertoi?" kysyi Hanna, uutisen johdosta vilkastuen.
"Tuohon saapui äsken pihalle kaksi Alakylän miestä, lautansoutajia, ja ne kertoivat. Alakylässä kuuluu jo olevan tulossa."
* * * * *
Kun Paloniemen Heikki heräsi nukkumasta, meni Iisakki hänelle hyvänä uutisena kertomaan Kero-Pietin tulosta.
Mutta Heikki murjotti synkkänä, ja uutinen näytti vaikuttavan häneen päinvastoin kuin Iisakkiin.
"Tuleepa sopimattomaan aikaan näin kiireellisimmän lauttojen laskun päivinä", sanoi hän:
"Ei hän täällä kauan jouda viipymään", sanoi Iisakki nuhtelevalla äänellä.
"Enpä joutaisi nyt minäkään", vastasi Heikki tyytymättömin ilmein, "en joutaisi seuroissa istumaan..."
"Ei Herra katso aikaa eikä paikkaa silloin, kun Hän meidät pois kutsuu", sanoi Iisakki.
Nyt Heikkikin vasta heräsi omista mietteistään ja myönsi Iisakin olevan oikeassa.
Mutta Iisakin tuntoon jäi kummallinen pistos, ja hänkin huomasi, että Heikin silmissä oli erinomaisempi kiilto.
* * * * *
TULVA alkoi aleta. Joki oli luonut jääpeitteensä jo tuntureilta asti, ja kesä kiirehti tuloaan. Nuottaniemessäkin oli kevätkylvöjen teko näinä päivinä lopetettu, ja varsinainen lauttojen lasku alkoi.
Paloniemen Heikin ollessa perämiehenä oli jo parina yönä laskettu lauttoja, vaikkei koski vielä ollutkaan hyvällä vedellä. Juhani ei ollut vielä omin päin laskenut, ja Antti oli vasta jonkun kerran soutumiehenä käynyt kosken alla.
Mutta yhä karttui lauttoja.
Oli ilta.
Paloniemen Heikki oli esitellyt, että Juhani ja Antti lähtisivät nyt kosken alle samalla lautalla. Silloin he saisivat yhdessä tarkata, kuinka oli laskettava, jotta lautta ei iskisi Puurnunleukaan eikä syöksisi Varsankallioon. Sitten heidän sopisi kummankin ominpäin laskea. Heikkiäkin alkoi jo väsyttää.
Nuottaniemessä oli paljon väkeä, sillä Kero-Pietin odotettiin samana iltana tulevan. Oli kokoontunut kristityitä etäämpääkin, ja Ruotsin puolelta oli paljon kansaa soutanut. Ei ollut koskaan ennen tapahtunut, että kukaan saarnamies olisi näin lauttojen laskun aikana osunut seuroja pitämään Nuottaniemeen. Eikä suinkaan olisi nytkään niin käynyt, ellei Kero-Pietin, huonontuneen terveytensä takia, olisi ollut palattava aikomaltaan pitkältä saarnamatkalta.
Lauttamiesten mieliin ei Kero-Pietin tulo näyttänyt vaikuttavan. Heillä ei ollut aikaa ajatella Kero-Pietin saarnoja eikä odottaa seura-iltoja, sillä tukeilla oli kiire maailman markkinoille. Eivätkä he juuri välittäneetkään. Useimmat heistä olivat uppo uskottomia, joihin Jumalan sanan kuuleminen ei näin kesän aikana vähääkään tehonnut. Iisakki tunsi heidät jo entisestään. Eikä siitä heille paljon puhunutkaan. Mainitsi kuitenkin, että Kero-Pieti aikoi täällä saarnata.
Joukossa oli sentään joku, joka kunnioituksesta vanhaa perämiestä kohtaan aikoi tulla kuuntelemaan.
"Ellei teillä itsellänne ole halua, elkää tulko... Ei Jumala anna itseänsä pilkata", sanoi heille Iisakki.
Siihen eivät suulaimmatkaan vastanneet mitään.
Laskettava lautta oli jo lähtövalmiina rannassa. Siihen oli varustettu uudet soutukannot ja pantu vankimmat airot. Kyllä se nyt Korpikosken kuohutkin kestäisi!
Miehet olivat myös valmiina, ja suuri joukko seuramiehiäkin kokoontui rantatörmälle.
Hanna ja Antti olivat jääneet muista jälkeen.
"Huomenna, kun sinä olet perämiehenä, lähden minäkin kosken alle", kuiskasi Hanna Antille. "Nytkin lähtisin, mutta en jouda... Kero-Pieti on kai pian talossa..."
"Uskallatko lähteä minun ollessani perämiehenä?" kysyi Antti, ja hänen silmänsä säteilivät riemusta.
"Sinun kanssasi uskallan mihin hyvänsä!"
Hannan ääni oli varma.
"Tulen koskentaipaleelle vastaasi, jos joudan", lupasi hän.
"Tule! Poikkeamme Viuhkuraiseen kahvia juomaan", sanoi Antti iloisesti.
Anttia kiirehdittiin lautalle. Muut soutumiehet olivat jo paikoillaan.
Kun Hanna ja Antti joutuivat törmälle, osuivat Hannan silmät Paloniemen Heikkiin, joka seisoi jo etupäässä lauttaa, perämiehen paikalla. Heikin silmät pälyivät niin kummasti. Hanna yritti jotakin sanoa Antille, mutta tämä meni jo törmän alle.
"Löysätkää köydet", kuului Paloniemen Heikin komento.
Lautta irtaantui pian jyrkästä törmän kupeesta ja lähti hitaasti kulkemaan loitoten rannasta.
Juhani oli etupään miehenä, mutta jälkipäässä oli Antti ja kolme muuta paikkakuntalaista.
Ilta-auringon valaisemaa suvantoa pitkin kulki lautta verkkaan niemen ohi ja painui sen kohdalla Ruotsin puoliselle rannalle, jossa virta jo alkoi olla voimakkaampi, vieden lauttaa mukanaan. Miehet seisoivat jouten airoissaan, mutta niemen kohdalla käännettiin etupäästä Ruotsin puolen virtaan, josta oikea reitti veti koskelle.
Rannalla seisojat poistuivat vähitellen pihaan, ja lauttamiehet alkoivat varustella toisia lauttoja koskea varten.
Hanna seisoi rantatörmällä niin kauan kuin näki lautan joutuvan Ruotsin virtaan, josta alkoi vihaisempi vauhti. Mutta sitten se katosi näkyvistä rantatörmän ja männikön taakse.
Hanna katseli hetken aikaa nuoressa lehdessä olevia puita, jotka kesäisen ihanina seisoivat männikön laidassa ja vaarojen kupeilla. Tuntui olevan tämän alkukesän kaikkein ihanin ilta.
Koski ulvoi, sen pauhu kuului merkillisen hyvin kuin männikön yli lentäen.
Hannan teki mieli lähteä koskelle nähdäkseen, kuinka lautta huristi hyrskyissä. Olihan hän nähnyt lauttojen satoja kertoja vilahtavan Korpikosken alle, kun rannalta katseli. Mutta nyt tuli erikoinen halu, vaikkei olisi aikaakaan ollut.
Hän ei mennyt enää sisälle, vaan käveli suoraan polulle, joka männikön halki vei kosken rannalle.
* * * * *
Hanna saapui Varsankallion kohdalle. Kallio seisoi yhtä vankkana kuin ennenkin keskellä kovimpia hyrskyjä. Vaikka tulva olikin alentunut, roiskahteli vieläkin sen kylkiin iskevistä laineista vaahto kallion räystäälle saakka...
Sen kallion kupeella oli nuoren miehen hauta!
Hannaa vähän puistatti, kun hän muisti Niilo Iisakkia ja niitä toisia, jotka lautan hajotessa painuivat kallion kyljessä pohjaan.
Hän katseli ylöspäin, mutta lauttaa ei vielä näkynyt. Ruotsin virrassa se kulki verrattain hitaasti, sen hän tiesi. Hän lähti huvikseen kävelemään kosken törmää ylöspäin. Nyt hän oli vihaisimpien hyrskyjen kohdalla.
...Hän muisti, kuinka he menneenä kesänä, hän ja joukko toisia kylän tyttöjä, juhannusyönä kävivät lautalla kosken alla. Tulva oli silloin näin korkea kuin nytkin. Antti oli ollut samalla lautalla. Aallot löivät heitä vastaan niin, että heiltä kastuivat kaikki vaatteet... Tukkilaiset nauroivat... Se oli hauska juhannusyö. Hän palasi kosken alta kahden kesken Antin kanssa...
Silloin he puhuivat ensi kerran lämpimämmin, Viuhkuraisen luona istuessaan...
Hän oli jo ehtinyt Puurnunleuan luo, joka pitkänä, teräväkärkisenä kielekkeenä pistää Ruotsin puolen korkeasta rantatörmästä melkein puolikoskeen. Siinä on vaarallinen paikka. Sen luota virta syöksee kuin vihainen peto suoraan Varsankalliota kohti. Senvuoksi oli lautat näin korkealla vedellä jo Puurnunleukaa ylenmpänä saatava kääntymään siihen virtaan, joka painoi Suomen rantaa vasten, ja siitä ohjattava Suomen puolista reittiä ohi Varsankallion... Mutta tulvan laskettua vei syvempi väylä Varsankallion ohi Ruotsin puolista rantaa pitkin...
Puurnunleuka välkkyi ilta-auringon valossa ja vaahdot myllersivät sen terävää kärkeä vasten. Koko koski oli kuin monipäinen peto, joka vihansa vimmassa kiiti alas tuntureilta, sieraimistaan vaahtoa pärskyen.
Puurnunleukaa ylempänä näkyi Paloniemen talo, jonka kohdalta vasta oikea koski alkoi...
Mutta lautta oli vieläkin niemen takana, niin ettei Hanna sitä nähnyt. Mutta hän tiesi, että se pian tulisi näkyviin talon rannassa, loitoten keskiväylälle, jossa vauhti kiihtyi, niin että rannat vilkkuivat.
Hanna ei mennyt enää ylemmäksi. Hän istahti kivelle ja varjosti kädellä silmiään nähdäkseen milloin lautta tulisi Paloniemen näkyviin. Siitä, missä Hanna nyt istui, näkyi parhaiten koko väkevin koski. Uhkaavana näkyi terävä Puurnunleuka, Varsankallion tummanruskea, koloinen kylki ja alempana Viuhkuraisen mutka, joka väkisten kiskoi lauttoja ranta-kallioita vasten. Mutta Viuhkuraisen mutkassa silisivät kosken kyljet, ja veden voimat vilistivät valkoisena harjana kapenevaan korkearantaiseen uomaan, joka näytti painuvan kuin maan alle.
Hanna joutui siinä vielä jatkamaan mietteitään, niitä, joita oli näinä päivinä mielessään hautonut. Hänelle oli johtunut mieleen montakin kysymystä, joihin hän oli koettanut löytää vastausta ja selvitystä, mutta jotka yhä tuntuivat epäselviltä ja kummallisilta.
Hän oli odottanut paloniemeläisten puolelta jotakin erinomaisempaa, kun nämä saivat tietää ja nähdä hänen suhteensa Anttiin. Oli kuvitellut, että isä ainakin viime tingassa kallistuisi paloniemeläisten puolelle ja rupeisi häntä kehoittamaan... Hän oli Antin tuloa odottanut pelon ja toivon vallassa... ja nyt!
Paloniemeläisissä hän ei ollut huomannut muuta erinomaisempaa kuin että isä-Heikin silmät päilyivät niin oudosti. He olivat niinkuin eivät olisi aavistaneetkaan, että hänen ja Antin suhteet olivat niin läheiset... niinkuin olisi muitta mutkitta selvää, että Juhani ja hän syksyn tullessa menisivät naimisiin...
Se tuntui kummalliselta, eikä Hanna osannut sitä selittää. Hän ei siitä kuitenkaan suuresti huolehtinut. He saisivat sen kyllä tietää aikanaan, jollei ennen, niin ainakin syksyllä. Hän oli varma itsestään ja Antista myöskin!
Sen hän kuitenkin oli selvästi nähnyt, että Antti oli isästäkin mieluinen. Hän oli monta kertaa näinä päivinä pannut merkille, että isä aina tuli hyvälle tuulelle, kun Antti sattui olemaan näkösällä...
Mitä isä sanoisi kuullessaan, kuinka Antti uskoi veli-vainajan hukkuneen? Alkaisiko uudestaan epäillä Paloniemen Heikkiä vai otaksuisiko Antin erehtyneen?
Hanna oli hetkeksi unohtanut katsoa koskelle, niemelle päin. Mutta kun hän nyt, kesken kuumimpia mietteitänsä, sinne päin silmäsi, näki hän lautan tulevan vihaista vauhtia jo tällä puolen niemen... näki miesten soutavan voimansa takaa kauemmaksi rannasta.