Part 5

AHTI. Siis — molemmat — tahdotte jäädä! Hm! Ruumissaatto lähteekin kai kohta — ja te tahdotte sen nähdä —. Sitä ei siis voi auttaa! — Minun täytyy lähteä. —

VELLAMO (äkisti). Minne?

AHTI. Minne —?! — Minun tieni riippuu sinun tiestäsi. — Mitä tietä sinä kuljet?

VELLAMO. Omaani — sanoinhan sen.

AHTI. Varmasti?

VELLAMO. Varmasti!

AHTI (hymyilee kylmästi). Hm! Keppihevosia on kaikenlaisia — sekä lujia että hauraita! Kaikkein hauraimmat ovat isoimmilla laumoilla. — Te olette veistäneet itsellenne laumojen keppihevosen.

VELLAMO (katselee epäilevästi Ahtia). Sinun on lujempi — niinkö?

AHTI. Minä en ratsastele keppihevosilla enkä usko tekoihmisyyteen.

SVANTE ALHORANTA (terävästi). Mihin te uskotte?

AHTI (katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa). Siihen, joka teiltä on hukkunut jo aikoja sitten: yksilön voimaan. (Menee perälle, mutta kääntyy ovella.) Kiinnitä nyt kortesi herra Alhorannan rintaan! Kukka on pudonnut! (Menee nopeasti oikealle.)

VELLAMO (kiireesti). Minä en sallinut teidän jäädä tänne hänen kanssaan kahden kesken, enkä myöskään seurata häntä. Äiti oli aivan oikeassa varoittaessaan meitä hänestä.

SVANTE ALHORANTA. Mitä hän tarkoitti tuolla kukalla?

VELLAMO. Oh! Vähäpätöistä juttua — minun omaisuuttani! Hän riistää sen! — Jospa olisikin kysymys vain siitä —!

SVANTE ALHORANTA. Mistä sitten? Onko jotakin —?

VELLAMO. En tiedä — mutta näittekö hänen silmiään? Ne eivät enää olleet teidän silmänne! — Kauheata! Kauheata!

SVANTE ALHORANTA. Mitä te pelkäätte?

VELLAMO. Minä näin hänen silmissään — oh —!

SVANTE ALHORANTA. Mitä näitte?

VELLAMO. Hengen kuoleman. (Yövartija Varis kurkistaa varovasti vasemmasta peräikkunasta. Vellamo äännähtää säikähdyksestä). Ah! Kuka siellä on?

SVANTE ALHORANTA (astuu perälle päin). Mitä te tahdotte?

YÖVARTIJA VARIS (tulee nopeasti sisään). Älkää pelätkö, neiti! En minä tee mitään pahaa! Mutta se toinen, joka täältä lähti. Minun käsitykseni hänestä —

VELLAMO. Insinöörikö?

YÖVARTIJA VARIS. Minä seurasin häntä tänne — salaa. Minä tahdoin nähdä —

SVANTE ALHORANTA. Älkää tuhlatko sanoja! Jos almuja tahdotte, niin —

YÖVARTIJA VARIS (kiivaasti). Ei, ei! Ei almuja! (Vähän nolostuen.) Te ette sitä ymmärrä — mutta minulla on nyt sellainen käsitys. (Koruttomasti.) Tämä tuli kuin ukkosenilma minun niskaani. Kaikki samoille markkinoille. — Tuolla he nyt makaavat kolme. Minä seisoin rantaäyräällä ja katselin. Minä en uskaltanut mennä kansan joukkoon. Minun mielestäni he olivat kaikki sydämen ihmisiä — ja kun minun sydämettömyyteni oli syynä kaikkeen — niin — niin minä vain katselin kaukaa — ja kuuntelin. — Minä sain sellaisen käsityksen, että nuo vainajat olivat kaikkien hyväntekijöitä. Heidän kuolemansa synnytti katkeran kiihkon ja kiihko synnytti lakon — rohkaisi epäröivät mielet. Heille pidettiin kauniita puheita — heille juhlittiin..- He olivat uskaltaneet silloin kun muut epäilivät ja pelkäsivät. — Heitä pidettiin sankareina ja riemuittiin. Minä en sitä oikein ymmärtänyt — mutta se vaikutti kovin lujasti — minä itkin. Muut huusivat riemuhuutoja — minä vain itkin. — Mutta eihän minun tätä pitänyt — enhän minä sitä varten tullut —

VELLAMO. Te mainitsitte insinöörin —

YÖVARTIJA VARIS. Niin — minä tapasin hänet tuolla niskasululla. — Minulla oli niin kuuma, niin kauhean kuuma — minun täytyi mielestäni päästä heidän seuraansa — kosken kuohuihin.

SVANTE ALHORANTA. Puhutteliko hän teitä?

VELLAMO. Mitä hän sanoi teille?

YÖVARTIJA VARIS. Hän puhui padosta ja lakosta ja kosken tyhjentämisestä — ja käski minun aukaista varaluukut. — Minä olisin sen tehnyt ilman muuta — olisinhan itsekin päässyt suurempiin kuohuihin — samoille markkinoille — mutta —

SVANTE ALHORANTA. No?

VELLAMO. Miksi ette tehnyt —?

YÖVARTIJA VARIS. Hän lupasi minulle siitä rahaa — paljon rahaa — mutta kielsi kuoleman uhalla tekemästä sitä vielä — sanoi antavansa merkin tuolta mäeltä. — (Viittaa oikealle.) Silloin syntyi minussa eräs ajatus —

VELLAMO (jähmettyneenä). No — mikä?

YÖVARTIJA VARIS. Antakaa anteeksi, jos sen sanon. Minä en ole ollut koskaan parempain ihmisten kanssa tekemisissä muulloin kuin —

SVANTE ALHORANTA. Muulloin kuin —?

YÖVARTIJA VARIS. — rikoksissa — ja ainoastaan silloin on maksettu paljon rahaa. Minä en tahtonut enää rikoksia — minä seurasin hänen jälkiänsä — minä tahdoin nähdä hänen toimensa — ja — mutta hän sanoi kai teille, että lähtisitte pois täältä — (Katsoo koskeen päin.) — sillä Svante Alhoranta (menee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan luo, katsoo ulos, vavahtaa hiukan, mutta pysyy sitten levollisena). Uskotteko, että paviljonki on vaarassa, jos —?

YÖVARTIJA VARIS. Menee kuin lastu — jos kaikki luukut avataan.

VELLAMO (juoksee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan luo, kiljahtaa). Hyvä jumala! Lautta on poissa!

YÖVARTIJA VARIS. Lautta —! (Syöksyy ulos oikealle.)

SVANTE ALHORANTA (rauhoittaen). Virta on vienyt — köysi on katkennut —

VELLAMO. Ei, ei, ei! Te ette nähnyt hänen silmiään!

SVANTE ALHORANTA. Rauhoittukaa, Vellamo! Onhan kansa tuolla rannalla. — (Menee vasemman ikkunan luo. Torvilla soitetaan surumarssia.)

VELLAMO (menee myös ikkunan luo). He lähtevät poispäin — eivät näe — eivät kuule — kohina ja soitto —

YÖVARTIJA VARIS (tulee sisään). Köysi on katkaistu — puukolla katkaistu — lautta mennyt —

VELLAMO. Minä tiesin sen — minä tiesin sen! (Juoksee paadelle, heiluttaa hattuaan.)

YÖVARTIJA VARIS. Älkää pelätkö! Luukut eivät aukaisematta aukea! Olenhan minä täällä —

SVANTE ALHORANTA (yövartijalle). Mutta jos hän huomaa, että te ette ole niskasululla —

YÖVARTIJA VARIS. Huudetaan kansaa!

SVANTE ALHORANTA. He eivät kuule. He ovat lähdössä! Eikä se mitään auttaisi. Hän voi ehtiä ennen.

YÖVARTIJA VARIS (nopeasti vasemman ikkunan luo). Virta on kapea ja heikko — minä vien sanan —

SVANTE ALHORANTA. Miten?

YÖVARTIJA VARIS. Minä yritän uiden — ja huudan koko tien —

SVANTE ALHORANTA. Se on kuoleman tie. Ettekö pelkää —?

YÖVARTIJA VARIS. Minä olen kurja — eikä kurja voi pelätä mitään, sillä hän voi kadottaa ainoastaan sen, jota hänellä ei koskaan ole ollutkaan — elämän. Se on minun käsitykseni. (Syöksyy ulos vasemmalle. Svante Alhoranta menee ikkunan luo.)

VELLAMO. Yövartija ui nopeasti — he huomaavat. —

(Soitto taukoaa.)

YÖVARTIJA VARIS (huutaa virralla). Apua, apua! (Kauhea rysähdys kuuluu koskesta, ja hirveä kohina alkaa.)

VELLAMO (parkaisee.) Jumala! (Syöksyy Svante Alhorannan syliin.) Sulku on murtunut! Me olemme hukassa!

SVANTE ALHORANTA. Niin — murtunut —

VELLAMO. Ei, ei! Veljeni katse uhkasi kuolemaa. Hän sen teki! — Armahda, jumala! Me hukumme.

SVANTE ALHORANTA. Ainoastaan kuolemme. Emme huku. Astinlaudaksi jäämme ihmisten onnen portaille.

VELLAMO (riuhtoo itseään irti). Eikä apua! En tahdo kuolla.

SVANTE ALHORANTA. Rauhoitu! Tänne umpisolaan emme uppoa. Heittäytykäämme vapaaseen virtaan!

VELLAMO (riuhtaisee itsensä irti, hurjana). Niin! Virtaan — virtaan! (Syöksyy perältä vasemmalle.)

SVANTE ALHORANTA (nopeasti perälle, pysähtyy ovelle, voimakkaasti). Tämä hirmutekosi kylvää tuhatkertaisen tappionne siemenen! Et huutoani nyt kuule, mutta kuulet kohta, kuinka hautamme huutavat. (Syöksyy ulos.)

Väliverho.