Part 7

Sekavin, ristiriitaisin ajatuksin asteli hän huoneessa. — Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy toimia hänen hyväkseen, muuten käy hullusti. Täytyy saattaa omaisten tietoon hänen olinpaikkansa ja saada heidät hakemaan hänet täältä pois.

Mutta eihän hänen sopinut esiintyä ilmiantajana, hänen, jolla oli sama...

Sanelman sormet puristuivat syvälle pehmeisiin kämmenpohjiin. Teki kipeätä, mutta ruumiillinen kipu huojensi hiukan kirveltävää mieltä.

— Ei, minä kirjoitan Greetta-tädille, ja tänä iltana vielä. Hän saa toimittaa kotiinsa eksyneen lampaan.

»Entä sitten sinä, Sanelma...?»

— Jumala sen tietää, kertasi hän äskeisensä, kokosi tavaransa ja valmistautui lähtemään asemalle.

22.

Sanelma valvoo jo neljättä yötä sairaan tyttönsä vuoteen ääressä.

Heti kotiin palattuaan oli hän huomannut lapsen tällävälin silminnähtävästi heikontuneen ja muutamien päivien kuluttua oli tämä kokonaan kääntynyt vuoteen omaksi.

Lasta painoi ylivoimainen suru. Sanelma oli sitä aavistellut, oli pannut parhaansa korvatakseen puuttuvan, mutta samalla salaisesti tuntien voimattomuutensa. Lapsi kaipasi isää...

Sairas oli päivä päivältä huonontunut. Hengitys lyheni, poskilla paloivat hehkuvanpunaiset täplät ja suurenneissa silmissä oli kumman kostea kiilto.

Tuskallisen levottomana seurasi Sanelma taudin menoa, mielessään aavistus, johon hän ei uskaltanut totuttautua, mutta jota hän ei voinut karkoittaakaan. Viimeisinä öinä ei hän ollut hetkeksikään uskaltanut ummistaa silmiään.

Syysmyrsky ulkona riehuu ja temmeltää. Pieni asumus lakeuden liepeellä tuntuu tuulen käsissä vavahtelevan.

Ja yössä istujan herkistynyt korva kokoaa tarkoin ulkoa tulevat äänet. On kuin joukko hornanhenkiä valloilleen päässeinä pitäisi hurjaa iloaan öisessä pimeydessä yksinäisen talon ympärillä.

Kattohirret rusahtelevat, savupiipussa viheltää vihuri ja nurkissa ryskyy niin kuin olisi koko rakennus kohta hajoamassa suuren jättiläisen syleilyssä.

Sanelma kääntää varjostimen syrjään. Lamppu valaisee kirkkaasti nukkuvan kasvot. Kuinka tuskaisena hän onkaan katsellut tuota suurta sinipunervaa täplää, joka ensin ilmestyi kaulaan, kohoten yhä ylemmäksi, peittäen toisen posken ja ulottaen rajansa vihdoin ohimoon saakka aina vaalean tukan rajaan.

Sairas heräsi samassa ja kuumehoureisen rajuin voimin kohottautui istualleen. Hänen etsivä katseensa harhaili kautta huoneen.

— Mitä Aili nyt?...

Tyttö naurahti.

— Nyt minä tiedän, isä on mennyt minulta piiloon.

Sanelma katsoi lasta, silmissään tuskainen neuvottomuus.

— Näinhän minä isän, puheli sairas kiihkeästi. — Tuossa hän istui sängynlaidalla jalkopuolella. Hänellä oli yllään se uusi sarkatakki, jonka Tuomelan räätäli teki. Eikö niin ollutkin, äiti?

— Isä on kaukana Koskelassa. Ole nyt kiltti, pieni tyttöseni, ja paneudu levolle, äiti peittelee!

— Aili menee keittiöstä etsimään.

— Ei pieni tyttöseni saa nyt nousta vuoteesta.

Lapsi herkesi itkuun.

— Sinä olet piilottanut isän minulta.

— Aili on nähnyt unta.

Hän painoi lapsen hellästi vuoteeseen ja asetti jääkylmän kääreen hänen otsalleen.

Sairas tuli tuntoihinsa ja katsoi äitiään selkein, oudosti loistavin silmin.

-— Äiti, koskee rintaan! Kun isä jo pian tulisi!

— Heti aamun valjettua sähkötetään isälle, että hän heti tulisi.

— Emmekö voisi nyt...?

— Enhän voi jättää sinua tänne Pojun kanssa kahden. Asemalle on pitkä matka, muistaahan Aili sen.

— Mutta minä taidan kuolla, ennenkuin hän ehtii.

Sanelma vavahti. Miksi olikaan hän jättänyt sen viimeiseen, ehkä se jo oli liian myöhäistä.

Hänellä oli jo parina viime päivänä ollut sellainen tunne, että Martti olisi ollut kutsuttava. Mutta ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä ja asia oli lykkäytynyt. Ehkäpä Ailin sairaus ei sentään ollutkaan niin vaarallista, oli hän lohduttelut itseään.

Vaikeata olisi tavata Martti. Jälleennäkeminen varmaan repisi auki vanhat haavat, tuskallista olisi heidän varmaan puhutella toinen toistaan.

Lapsen äskeiset sanat toivat peloittavan mahdollisuuden elävänä eteen.

— Jos todellakin... jos piankin... Hyvä Jumala, se ei saa tapahtua!

Ja kun sairaan silmät uudelleen ummistuivat hänen vaipuessaan kevyeen uneen, polvistui Sanelma pienen vuoteen viereen ja yritti rukoilla:

— Jumala, laupias, armollinen Jumalani...!

Oli kuin tuo paksu syksyinen pimeys, joka mustana muurina ikkunalasien takana seisoi, olisi tukkinut rukouksen tien ja estänyt hänen äänensä pääsemästä kuuluviin.

— Auta minua, armahda minua, kurita minua niin paljon kuin hyväksi näet, rankaise minua syntieni mukaan... Yhtä minä vain pyydän, älä ota minulta lasta, älä ota häntä minulta! Minä tahdon hänet luovuttaa takaisin isälleen, sillä lapsi on hänen enemmän kuin minun! Minä en olisi saanut noita kahta toisistansa eroittaa —!

Mutta hänen rukouksensa oli kuin sokean hapuilemista. Kukaan ei tuntunut kuuntelevan sitä. Se oli kuin Kainin uhrisavu, joka painui raskaana maata kohti, voimatta kohota korkeuteen.

Sanelma nousi ylös ja katkerat kyyneleet vierivät hänen silmistään.

— Olenko minä ainoa mahdoton tässä maailmassa, eikö minua armahdeta taivaassa eikä maan päällä?

Sairas lapsi oli vaipunut kevyeen uneen. Äiti istui vierellä, pidellen hänen vavahtelevaa kättään ja tarkaten tuskaisen levottomana pikku kasvoja, joiden ilmeet uneksiessa alinomaa vaihtelivat.

Ja hänen mieleensä tulivat Greetta-tädin sanat: »aurinko on entisellään, vaikka paksut pilvet peittävät sen meiltä». Ne sanat hän sanoi vertauksena Jumalasta, jonka rakkaus aina on sama, silloinkin kun vähiten tunnemme sitä.

— Silloin täytyy Hänen minuakin kuulla ja auttaa. Enhän pyydä mitään itselleni, ainoastaan että saisin jättää nuo kaksi toinen toisilleen.

Puoliyö oli jo ohi. Sairaan tila näytti yhä pahenevan. Mittari osoitti kuumeen nousseen jo lähelle neljääkymmentäkahta. Pientä ruumista puisteli välillä ankara vilu.

Hourailu alkoi uudelleen. Kauheat harhakuvat ahdistivat lasta ja vain väkivalloin saattoi kauhistunut äiti pidellä häntä sängyssä.

Kääreen vaihto kävi jo mahdottomaksi, mutta hätääntynyt äiti muisti vielä viimeisen keinon: hän laskeutui vuoteelle lapsen viereen ja painoi pienen värisevän ruumiin lämmintä poveaan vasten.

— Hyvä Jumala! Kunpa Martti olisi täällä, huokasi Sanelma, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Marttia itsekin.

— Katso äiti... isä suksilla laskee... laskee taivaan kaarta alas...

— Lapsiraukkani, puheli Sanelma, kunpa voisin omasta ruumiistani siirtää elämän voimia sinuun.

— Äiti, miksi pidät minusta kiinni... laske Aili jo viimeinkin lähtemään kotiin!

Poju heräsi huutoon ja alkoi itkeä. Äidin täytyi nousta häntä rauhoittamaan, pidellen tyttöä toisella kädellään.

Mutta hurjassa houreessaan tämä riistäytyikin irti, nousi vuoteestaan ja muutaman askeleen otettuaan lysähti maahan saaden kouristuskohtauksen.

Sanelma nosti koukistuneen, jäykän ruumiin vuoteeseen, lämmitti ja hieroskeli sitä. Lapsen suuret silmät tuijottivat tajuttomina häneen. Omituinen himmeys oli levinnyt laajenneiden terien yli.

Pikku veli vuoteestaan katsoi sisartaan, pelästyi ja kääri peitteeseen päänsä ollakseen näkemättä mitään.

Aili virkosi vielä ja katsoi selkein silmin epätoivoista äitiään.

— Miksi sinä äiti noin itket?

Sanelma painoi lasta lujasti povelleen.

— Rakas, olethan tajuissasi taas.

Pieni käsi liikahti kuin kuroittuakseen häntä kohti, huulille ilmeni heikko hymy.

— Äiti, luetaan »isä meidän».

Sanelma asetti lapsen voimattomat kädet rinnalle ristiin, polvistui itse vuoteen ääreen ja lausui harvakseen sanat, jotta lapsen kankea kieli saattaisi seurata niitä.

— Isä meidän, joka olet taivaassa.

— ... isä meidän... taivaassa.

— Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

— ... pyhitetty... nimesi.

— Tulkoon sinun valtakuntasi.

— ... tulkoon... kuntasi.

— Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niinkuin taivaassa. — — —

Sairaan voimat heikkenivät. Äiti luki rukouksen loppuun ja lapsen huulet liikkuivat hänen sanojensa mukaan.

Ja Sanelma kuunteli omaa ääntänsä. Se oli kuin jonkun toisen ääni, joka hartaasti, lause lauseelta, saneli rukouksen. Syvälle tunkivat nyt nuo tutut sanat epätoivoiseen, sairaaseen sieluun.

Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Hän äänsi sen vielä kerran, äänsi uudelleen itselleen.

— Äiti, nyt minä kuolen, kuului selvä, hiukan vieras ääni.

Sanelma vavahti ja katsoi tyrmistyneenä lastaan, jonka kelmenneillä kasvoilla oli aikuisen ihmisen ilme. Nuo suuret silmät katsoivat häneen kuin kaukaa toisesta maailmasta, jonne oli jo kuin puoleksi siirtynyt.

Sanelma tunsi menehtyvänsä. Hän sulki käsiinsä nuo kylmänkosteat, puolielottomat kädet, ja kiihkeästi rukoillen pyysi hän lasta palaamaan vielä muutamaksi päiväksi elämään.

— Mitä sanon minä isälle, kun sinä olet poissa, eikä hän enää saa nähdä Ailiaan?

— Aili on isän tyttö.... Siellä ollaan yhdessä kaikki... äiti on ja isä...

Yhä kankeammaksi kävi kieli. Vaikeata oli hänen puhettaan enää ymmärtää.

Sanelma avasi ikkunan ja kohotti palavan katseen yöllistä taivasta kohti, kuin sieltä vielä viime hetkessä toivoen apua tulevaksi.

Mutta tuuli vain tohahteli puissa ja sankka pimeys levittäytyi mustana kaikkialle. Ei valon välähdystäkään näkynyt mistään.

Himmeä kalvo levittyi jo sairaan silmien ylitse, pieni rinta tuskin enää liikkui. Poju oli nukahtanut, Sanelman täytyi nyt seistä kohtalon edessä yksin, yksin...

Hänen vastustuksensa oli loppunut, vaikeroimatta hän katseli aineen viime kamppailua vapautuvan hengen siitä eritessä.

Oli kuin kylmä viima olisi käynyt kautta huoneen. Viimeinen heikko puhallus kulki valjujen huulten yli. Pienille kasvoille levittyi juhlallinen tyyneys ja rauha. Sanelma kuivasi niiltä kylmät hikipisarat, tuskien viime jäljet.

Ja samalla hän tunsi, että sillä hetkellä hänen sisässään särkyi jotain. Hän lysähti polvilleen lapsensa ruumiin viereen.

Öljy lampusta oli loppumaisillaan, kituva liekki riutui riutumistaan, ja vihdoin pimeys, lasien takana väijyskellyt, hyökkäsi sisään vallaten koko huoneen.

Pimeys ulkona, pimeys sisällä — sen keskessä värähti yksinäisen ihmisen ääni:

— Suuri, Ikuinen Jumala, tässä minä olen!

23.

Rakas Greetta-täti!

Pitkien aikojen perästä minä palajan Sinun luoksesi, uskollinen Greetta-täti. Tosin ei tällä välillä ole kulunut päiviä montakaan, tuskin puolta sataa, mutta tänä aikana on kuitenkin tapahtunut niin paljon, niin paljon, että kaikki entinen on kaukana aikojen ja matkojen päässä.

Sinun rukouksesi puolestani on kuultu! Minä olen saanut nähdä valkeuden, minä olen vihdoinkin saanut rauhan.

Voi, kuinka sakea ja musta olikaan pimeys ennen aamun valkenemista! Ja yön ollessa pimeimmillään, suurimman tuskani hetkellä, tunsin ihmeellisen sysäyksen itsessäni, niinkuin jokin osa minusta olisi kirvonnut ja irtautunut erilleen. Siinä samassa aukenivat silmäni ja minun ympärilleni levisi valkeus, jonka avulla sain nähdä oman olemukseni aina sen sisimpään sopukkaan saakka. Ja minä näin itseni eksyttävien harhojen ympäröimänä, näin itsekkään sydämeni eksyneenä pyyteitten verkkoon.

Se oli tuskallinen näkemys, rakas Greetta-täti, mutta minä sain voimia kestämään sen.

Sinä puhuit usein Golgatan tiestä. En silloin sitä ymmärtänyt, mutta nyt luulen osaksi käsittäväni tuon vanhan mysterion, sen kivikkoisen tien, missä verinen jälki osottaa kulkijan jok'ainoan askeleen.

Pimeys peittää Golgatan vuoren, sen yllä jylisee Herran Jumalan viha, sen juurella on kuoleman ja manalan kauhut ja kiirastulen punaiset liekit.

Siellä riisutaan sielut, valheverhot poltetaan pois, ja ihmiset saavat nähdä itsensä sellaisina kuin ovat, todellisessa alastomuudessaan. Vasta sen jälkeen saavat he nähdä tien, joka johtaa ylös pyhille vuorille.

Tästä alkaa tie, joka päättyy silmiähuikaisevaan, ihanaan Valkeuteen, jonka kirkkautta ei vielä yhdenkään ihmisen järki ole käsittänyt.

Sinä sanoit, Greetta-täti, että Herra ottaa omansa, että Hän ei jätä heitä maailman ja synnin pimeyteen. Omilla Sinä tarkoitit varmaan niitä, jotka halajavat valkeuteen, vaan joiden tahto on puolinainen ja joita väkevät siteet sitovat pyyteisiin ja harhaan.

Niin tulee kohtalo kuin Korkeimman käskyläinen, tuo syiden seuraukset esiin ja ruoskii ruoskalla, jonka ihminen itse on itsellensä valmistanut, ajaa häntä eteenpäin ja auttaa siten hidastelijaa nopeammin lähenemään matkansa määrää.

Me olimme yhtä, Sinä ja minä, meidän yhdessä olomme hetket olivat onnellisia, mutta oli yksi paikka, jonne minä en voinut seurata Sinua: Sinun salattu maailmasi, joka oli minulle vieras. Se suretti Sinua usein, mutta minun aikani ei ollut vielä silloin tullut.

Mutta me tapaamme vielä, ja silloin minä toivon ymmärtäväni Sinua kaikessa ja saavani Sinulta tukea ja opastusta vastaisia päiviäni varten.

Sinä tiedät, Greetta-täti, mitä täällä on tapahtunut ja aavistanet sydämeni tuskan.

Mutta kuinka lieneekään Koskelassa? Tahtoisitko, rakas Greetta-täti, lähteä sinne ja lohduttaa häntä. Sinulla on kykyä sellaiseen.

Siitä on pitkä aika, kun Martti kirjoitti minulle kerran, sisällys oli lyhyt ja käsitti ainoastaan sanat: anna minulle anteeksi, Sanelma!

Se tuntui minusta kovin köyhältä kaiken sen jälkeen mitä meidän välillämme oli ollut, siksi jäi minulta vastaamatta silloin. Nyt jälestäpäin olen ajatellut, että tuon lyhyen lauseen takana saattoikin piillä paljon, eihän Martti ole milloinkaan ollut monisanainen. Jos hän Sinulta jotain siitä kysyy, niin sano, että olkoon kaikki sovittu. Jumala tietää, kumpi meistä kahdesta on enin syyllinen kaikkeen.

Vie tervehdykseni hänelle ja kaikille, joita Koskelassa tapaat.

Kirjoita minulle pian!

Sinua kaipaava Sanelma.

24.

Varhaisena kevätaamuna astelee Martti Pätevä alas kosken rantaan, jonka keväinen laulu tuttuna soi hänen korvissaan.

Mies muhoilee mennessään. Hänen kasvoillaan asuu onni, mutta hänen askeleensa ovat epävarmat ja polvet hetkahtelevat heikkouttaan. Hartioilla on kuin taakka niitä kumaraan painamassa. Mutta joutaisiko hän siitä nyt välittämään!

— He tulevat, tulevat tänään kotiin.

Jo pitemmän ajan on rinnassa ollut tuo täyttävä tunne, joka pani toisinaan haukkomaan henkeä, aivan kuin ilma ympärillä pyrkisi loppumaan kesken. Sydän löi sekaiseen tahtiin. Viime aikojen ankarat ponnistukset, ilo ja jännittynyt odotus olivat kovasti koetelleet jo ennestään sairasta, paljon rasitettua sydänparkaa. Mutta määräpäivä oli tullut, se päivä, jota varten kuukausimääriä oli eletty, jonka vuoksi oli uhrattu voimat säästelemättä, viimeistä hiventä myöten.

— Se on nyt tehty! Valmista täällä pitäisi olla sekä ulkona että sisällä.

Mies nojaa läähättäen lautatapuliin, Hän koettaa muistella löytyisikö ehkä vielä jotakin, mutta ei keksi enää mitään. Kaikki on valmista, Koskela on koristettu ja kaunisteltu kuin häähuone.

Koskelassa vietetään tänään uudet häät, toisenlaiset kuin ne ensimäiset. Silloin oltiin kaikessa vasta alulla, kaikki oli vajavaista ja keskeneräistä, tulevaisuustuumina ja suunnitelmina vielä. Nyt ne vihdoinkin ovat toteutetut.

Ei mitään suunnitelmia enää. Sanelma ei pidä niistä.

Hänen paluunsa olikin senvuoksi siirretty kevääseen. Myllylaitos oli jo saatu käyntiin, koski antoi valovoiman paikkakunnalle, asuinrakennuskin oli uusittu ja korjailtu perinpohjin.

Kosken rannalla oli nyt liikettä ja elämää. Kylä oli kasvanut. Joukko uudenvalkeita asumuksia oli ilmestynyt entisten harmaitten sekaan, työläiskoteja, joita sahan isäntä oli parhaansa mukaan auttanut kohoamaan.

Martti Pätevä katselee kylää, silmäilee koskenvartta alas, katselee niinkuin rakasta, raskasta päivätyötään. Ruumiissa on raukeus, mutta mielessä tyydytys ja rauha.

— Se on tehty, suunnitelma on toteutettu täydellisenä, mitään siitä tinkimättä. Tästä on jo toistenkin hyvä jatkaa.

Ja vielähän tässä itsekin! Nyt vasta se oikeastaan alkaakin. Tätä varten se on ollutkin, koko tähänastinen elämä!

Etäällepä hän, tyhjä mies, oli päämaalinsa asettanutkin! Sanelma siihen oli jo työlästynyt, eikä ihmekään, sillä hän oli paremminkin niitä ihmisiä, jotka haluavat elää vain kuluvaa päivää varten.

— Oliko ihme, että kävi niinkuin kävi, jatkaa Martti Pätevä ajatustaan. — Hänen parhaat vuotensa kuluivat hukkaan miehen rinnalla, joka niinkuin kilpailija radallaan tavoitteli vain hellittämättä kaukana häämöittävää maaliaan. Oliko ihme, että siinä jo toinen ikävystyi, pitkästyi odotellessaan!

Mutta nytpä alotetaankin alusta, alusta alotetaan ja toisella tapaa. Sanelma ei pitänyt suunnitelmista, mutta hyväksyy varmaan valmiin työn. Tässä he nyt tulevat pojan kanssa hyvästi toimeen, kun minusta milloin aika jättänee.

Kuinka kummasti väsyttikään tänä aamuna! Päätä huimasi ja kirkkaat kipinät väikkyivät silmien edessä. — Mitähän tämä tiesikään? Rinnassa asui pakahduttava tuntu.

Muutaman askeleen päässä velloi ruskea, vilpoinen vesi. Hän ammensi sitä kädellään ja kostutti polttavaa päätään ja kuivia huuliaan.

Oli niin kummallinen se viime yökin. Kevyessä horteessa maaten oli hän silloin tarkastellut omaa elämäänsä. Aina oli hänen vierellään ollut joku, varhaisista lapsuusvuosista lähtien. Sen kanssa oli hän ollut läheisessä yhteydessä ennen, mutta sitten myöhemmin oli se ikäänkuin hävinnyt ja häipynyt pois hänen luotaan. Kuka se oli, tuo, jonka muotoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt, vaan jonka läsnäolon hän niin usein lapsena tunsi joskus unessa, joskus taas yksinäisinä hiljaisina hetkinään. Ja kun hän milloin oli ollut paha ja tottelematon äidilleen, tunsi hän yksin jäätyään sen nuhtelevan katseen, eivätkä nuo näkymättömät silmät jättäneet häntä rauhaan ennenkuin hän oli vakavasti luvannut koettaa olla vastedes parempi ja päättänyt tulla hyväksi. — Koko elämänsä aikana ei Martilla ollut ollut yhtäkään läheistä ystävää, ei koko maailmassa yhtäkään olentoa, jolle olisi voinut sydämensä avata. Se oli ja pysyi ihmisiltä suljettuna. Eihän hän ollut itsekään vuosikausiin syvimmässä sydänsopukassaan käynyt, siellä, missä salatuimmat aivoitukset säilytetään, eikä hän hiljaisina hetkinään kuullut muuta kuin kosken laulun, työn hellittämättömän kutsun. Se oli kaikunut hänen korvissaan siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin hän löysi Kaartokosken koskemattoman metsän keskestä. Puolitoista vuosikymmentä oli kulunut kuin yksi ainoa tulinen työpäivä, niinkuin yksi ainoa rupeama auringon noususta sen laskuun. Vain kerran oli hän ollut vähällä väsähtää kesken, silloin, kun muukalainen tuli taloon ja iski haavan sydämeen.

Se näkymätön vierellä, joka tiesi kaiken, näki varmaan sen vertavuotavan haavan. Se tiesi myös tuskan ja kivun jonka se tuotti kantajalleen.

Mutta sitten seurasi hänen kirjansa tahrainen lehti. Hän käänsi sen vavisten noiden salaisten silmien eteen. »Minä koetan vielä sovittaa tämän», pääsi hänen väriseviltä huuliltaan.

Silloin hän havahtui unestaan ja näki auringon kohoavan idän ääriltä ylös.

— Sovittaa, sovittaa! Mies painoi molemmin käsin kipeää sydäntään ja vaipui istualleen. Se odotettu hetki, se rauhan ja sovinnon päivä! Jo huomisaamuna olisi koti kokonainen kuten ennenkin ja pienet valkeat vuoteet entisellä paikallaan. Ei, yksi vain, tosin vain yksi pieni valkea vuode, mutta viime aikoinahan ei ollut ollut sitäkään. Martti Pätevä pyyhki kuin harsoa silmistään.

Hän oli äsken kuin vilahdukselta nähnyt tuossa vierellään tytön vaaleat kutrit valtoimenaan, nähnyt itkuiset silmät ja ojennetut kädet malmisen aitauksen takaa: — »isän tyttö, isän oma tyttö»! Vai koskiko se vain oli, joka huumasi ja sekoitti aivot ja synnytti outoja näkyjä.

— Mitä sinä minulta vielä tahdot, Kaartokoski? Enkö ole täyttänyt kaiken minkä vaadit! Etkö mitään nyt enää tahdo? Kevätlaulujasi laulat... kuinka se uuvuttaa ja painostaa... kuinka kipeästi se koskee sisässä... Oma sydän pettää ihmisen hänen parhaana päivänään.

Häikäisevä kirkkaus tulvehtii korkeudesta alas, tuuli tuo mukanaan tuttujen sävelten hiljaisen humun... Helpoittuu, kevenee... Siteet katkeilevat, jotain raskasta putoaa pois... On kuin näkymättömät siivet kohottaisivat keventyneen ruumiin maasta ylös kohti sinihiilakasta korkeutta, missä valkoiset poutapilvet purjehtivat.

— Sanelma, sinäkö se olit?... Istukaa hiljaa, lapset, toinen toiselle polvelle, toinen toiselle, noin... Äiti laulaa, ei ole koskaan laulanut niin kauniisti kuin nyt, silmissä kyynelten jäljet... Minun vaimoni... on hääpäivä, sovinnon ja onnen päivä... Kadonnut on murhe ja tuska! Muistatko vielä laulun, jota lauloit ennen? Anna minun kuulla se vielä kerran.

»Oi kiitos, sä Luojani armollinen, joka hetkestä, jonka ma elin, kun annoit sä ruumihin tervehen ja syömmen, mi sykähteli, kun annoit sä tervettä kättä kaks', kaks' silmää sieluni ikkunaks' ja hengen herkän ja avoimen joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä, Luojani armollinen, kun annoit sä kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen ja taaton niin tarmoa syvän, kun annoit sä myös pari ystävää ja ne hyvää; pyydä en enempää, ja annoit sä armahan isänmaan, jota kyntää ja rakastaa.

25.

On syksy-yö, tyven ja kuutamoinen.

On hiljaisuus niin syvä ja häiritsemätön, että siitä eroittaa vain oman sydämensä lyönnit.

Tämmöisenä yönä on kuin hyvät henget liikkuisivat maan ja taivaan välillä, soudellen sinipunertavassa autereessa, on kuin vainajat kulkisivat kodeissaan.

Ja ne, jotka heitä rakastavat, valvovat silloin, jotta he käydessään eivät löytäisi kaikkia nukkumasta ja luulisi omiensa heidät unohtaneen.

Tämä yö on samallainen kuin kerran, jo monta, monta vuotta sitten! Nyt vaan on syksy ja silloin oli kevät. Keväisenä päivänä minä pitkän pakoni jälkeen tulin takaisin Koskelaan.

Minä etsin häntä, ja he osoittivat huvimajaa etelänpuoleisella rinteellä vanhojen mäntyjen alla.

Se oli sinne tehty yllätykseksi minulle. Olin joskus tullut sanoneeksi, että siihen sellainen pitäisi rakentaa. Hän oli pitänyt sen mielessään ja rakentanut huvimajan.

Jalkani vaivoin minua kannattivat, kun kiiruhdin pitkin hiekoitettua tietä, vapisevine käsineni saatoin tuskin avata oven.

Kuu loi kalpeaa valoaan ikkunasta sisään, ja minä näin hänen kookkaan ruumiinsa muodot valkean raidin alta.

Lähenin häntä väristen, sydän täynnä tuskaa, vedin peitteen kasvoilta enkä voinut katsettani hänestä kääntää.

Ilme oli rauhallinen kuin nukkuvan, joka uneksii kaunista unta, otsalla oli tyyni, ylevä rauha, ja suuret väkevät kädet olivat ristissä rinnalla, kuin pyhäpäiväistä hartautta tulkiten.

— Älä itke, mamma, kaikki on hyvin niinkuin on.

Hänen ruumiinsa nukkui, mutta henki valvoi. Tunsin hänen läheisyytensä, luulin kuulevani hänen äänensä, kun hän lohdutti minua: »kaikki hyvin niinkuin on».

Mieleni tyyntyi. Minun tuli hyvä ja turvallinen olla, ja kun astelin takaisin kotiin, oli kuin olisi hän näkymättömänä seurannut minua: »katso, kuinka Koskela on muuttunut poissaollessasi! Tämä kaikki on sinua varten ja poikaa!»

Sisässäni alkoi helpoittaa ja sulaa. Vuosien raskaat kärsimykset kirposivat harteiltani kuin painava taakka, tunsin, että olin tullut takaisin kotiin.

Voimakkaana kuului kevättulvaisen kosken kohina.

Siitä on kulunut jo vuosia monta, mutta minusta on yhä kuin olisi hän täällä meidän kanssamme, kuin näkisi hän toimeni ja työni, kuin johdattaisi hän mieleeni ajatukset ja kenenkään kuulematta kuiskaisi korvaani neuvot miten tulee menetellä, kun on kyseessä koski ja liikeasiat. Mistä minä ne muuten tietäisin.

Ja usein tulee mieleeni muuan muisto vuosien takaa. Silloin oli Rusko nuori ja virma, ja me ajelimme sillä kahden. Minä halusin ohjata hevosta, mutta pelkäsinkin sitä toiselta puolen. Hän heitti ohjakset minulle: »osaathan sinä, Sanelma! Miksi et osaisi ohjata hevosta, kuten minäkin», puheli hän ja katseli hymähdellen minuun. Mutta samalla hän kaiken aikaa piti tarkasti silmällä vallatonta hevosta. Hän se silloinkin ohjasi, vaikka suitset olivatkin minun kädessäni.

Niin on nytkin. On kuin olisi hän vierelläni jossain, hymähtelisi ja pitäisi silmällä tienmutkia ja äkkijyrkkiä mäkiä: »Kas noin, mamma, osaathan sinä ohjata, miksi et sinä osaisi yhtä hyvin kuin minäkin!»