Part 4

TANELI (itsekseen). Nämät ovat tietysti sitä varten, että siihen saa panna lakkinsa. (Ottaa lakin päästään ja panee sen naulaan sekä katselee seinää.) On tuo seinä sievän näköinen noin valkoisena. Eilenkö se on maalattu? (Piirtää sormellaan seinää koukkujen yläpuolella, johon tulee tumma viiva.) Saakuri, nyt siihen tuli raapaisu! (Pyyhkii sitä kädellään, josta se vaan suurenee.) Perhana sentään, se tulee vaan suuremmaksi. (Ottaa hätääntyneenä lakkinsa ja hieroo sen kanssa seinää, saaden siten tahran yhä suurenemaan. Ääneen.) Jumaliste, tämähän on hullua, mitä enemmän pyyhkii sitä suuremmaksi se tulee! Viku, tule auttamaan minua!

VIKU (kääntyy). No mikä nyt on? Miksi hierot seinää kuin vimmattu? Ha-ha-haa!

TANELI. Älä naura, vaan auta minua saamaan tuo tahra pois. Perhana, se suurenee vaan!

VIKU. Ha-ha-haa!

TANELI. Kuuletko? Auta minua, Viku!

VIKU (yhä nauraen). Lopeta jo hierominen, etkö näe, ett'ei se mitään auta. Ha-ha-haa, nyt olet laittanut puumerkkisi seinälle.

TANELI. Mitä nyt teemme?

VIKU. Mitä sille voi? Miksi menit tuhrimaan?

TANELI. Koetin sormellani ja siihen tuli raapaisu.

VIKU. Miksi menit koettamaan tuommoisilla käpälillä. Olisit pessyt kätesi kun tänne tulit.

TANELI. Kun olisi tämän tiennyt. Miten sen nyt saa pois?

VIKU. En suinkaan minä tiedä. Anna sen olla semmoinen.

TANELI. Ei perhana, minä menen matkoihini.

(Panee lakin päähänsä ja hiipii ulos.)

VIKU (yksin). Ha-ha-haa! Mikä suuri hullutus. Menee hieromaan valkoista seinää nokisella lakillaan... Mutta annas kun minä laitan siitä pienen kepposen hänelle. (Menee tarkastamaan takan tulisijaa.) Eikö täällä ole hiiliä tai nokea? On tuossa. (Ryhtyy muodostamaan seinällä olevaa tahraa mustaksi ja pyöreäksi.) Tästä tulee oikein hyvä musta kuu, joka kirkkaasti paistaa isonkorven tuvan seinällä... Pitää laittaa se vieläkin kauniimmaksi. (Heittää hiilen takalle ja repäisee sanomalehden kulmasta paperipaloja, jotka sylkensä avulla kiinnittää tahralle siten, että se muodostaa ihmisen kasvot.) Kas niin, nyt se on valmis. Morjens, morjens, katsele vaan iloisena ympärillesi, kyllä täällä on hauska olla. (Kuulustelee.) Mutta nyt tulee joku.

(Menee ovelle ja katselee taulua oven päällä. Hese tulee.)

HESE. No mitä sinä siinä seisot nokka pystyssä kuin linnunpoika? Ooho, kuinka valoisa täällä on!

VIKU (näyttää sormellaan taulua). Minä katselen tuota taulua.

HESE. Ahaa, nytpä ymmärrän Heikin tuumat!

VIKU. Sano minulle, mitä siinä seisoo?

HESE. Etkö tiedä?

VIKU. En sitte kysyiskään.

HESE. Siinä on lukutupa.

VIKU. Lukutupa. Mikä semmoinen on?

HESE. Etkö sitä nyt ymmärrä? Lukutupa on tupa missä luetaan.

VIKU. Vai niin, vai semmoinen tämä onkin, ja minä luulin, että tänne tulee pidot.

HESE (huomaa kuvion seinällä). Ha-ha-haa! Kuka tuon on tehnyt?

VIKU. Minä olen sitä jo tarpeekseni nauranut. Mitä semmoinen siinä tekee? Kuuluuko sekin lukutupaan?

HESE (nauraen). Ei. Se on jonkun irvihampaan työtä. Kuka se mahtaa olla?

VIKU. Olisko se Heikki?

HESE. Heikki! Kuinka hän olisi tuommoista laitellut? Ei, joku toinen on sen tehnyt... ja ehkä oletkin itse ollut mestarina, Viku!

VIKU. Niinkö luulet? Mutta jos se onkin ollut Taneli.

HESE. Sitä en usko. Taneli ei koskaan keksi tuommoisia ilveitä. (Taneli tulee.) Tuossa hän onkin.

TANELI (katsoo heti arasti kuviota). Ooho!

VIKU (nyppää Heseä takista). Katso nyt!

(Nauravat.)

TANELI. Kuka sen on tuommoiseksi tehnyt?... Ahaa, Viku, se on sinun työtäsi! (Tarttuu Vikua kaulukseen.) Tunnusta pois, junkkari, mitä olet tehnyt!

VIKU (nauraen). Älä hätäile, Taneli, vaan katso ensin miten kaunis se on. Se on sinun kuvasi.

TANELI. Sinä saat minut suuttumaan, Viku!

HESE (irroittaa Tanelin kädet Vikun kauluksesta). Mitä varten sinä siitä suutut, jos Viku on sen tehnyt?

VIKU. Taneli alotti sen.

HESE. Sitten on syy teissä molemmissa.

TANELI. Koetin sormellani ja siihen tuli raapaisu...

VIKU. Ja sitten rupesit hieromaan sitä kuin vimmattu.

TANELI (nolona). Luulin saavani sen pois, ja tuo perhanan Viku, kun laitti sen tuommoiseksi. Kuinka sen nyt saisi pois, ennenkun Heikki näkee?

HESE. Niin, hän voi suuttua siitä, ja sentähden täytyy se laittaa pian pois. Mene hakemaan Jussia ja pyydä häntä maalaamaan se umpeen.

(Taneli menee.)

VIKU. Olisi helkkarin hauska nähdä, mitä Heikki sanoisi.

HESE. Enkö minä arvannut, että se oli sinun työtäsi, sinä vanha veitikka.

VIKU. Minä vaan kaunistin sitä, että se näyttäisi kuten täysi kuu taivaalla.

HESE (naurahtaa). Niin kyllä. Mutta tiedätkö sitä, että Heikki aikoo täällä ruveta laittamaan sekä sinua että meitä kaikkia vähän kauniimmiksi ja paremmiksi kuin nyt olemme.

VIKU. Millä tavalla?

HESE. En itsekään vielä tiedä, kun hän ei ole ehtinyt sitä selittää. Mutta sen tiedän, että hän rupeaa meille opettamaan sitä, mitä on itsekin oppinut siellä kansanopistossa.

VIKU. Vai niin. No sitten tulemme mekin herraskraasiin. Kuka tietää, vaikka minustakin vielä tulisi yhtä hyvä herra kuin Tuomolan Villestäkin.

HESE. Mitä vielä. Hän on kraatarin kisälli ja sinusta tulee torppari niinkuin minustakin on tullut.

VIKU. Mitä varten Heikki sitten opettaa, jos ei meistä sen parempia tule?

HESE. Ei tieto torpparillekaan taakaksi ole, vai onko se sinun mielestäsi?

VIKU. En tiedä. Olen aina ajatellut, ett'ei meikäläisten tarvitse oppia mitään muuta kuin sen, mitä provasti tahtoo.

HESE. Mutta eikös olisi hauskaa tietää jotain muutakin?

VIKU. Olisi kyllä; mutta minä luulen, että minulla on niin kova pää, ett'ei siihen pysty mitään.

HESE. Pystyy hyvinkin. Heikkikin sanoi kerran, että sinulla on näppärä pää ja voit pystyä vaikka mihin.

VIKU. Älä nyt, vai sanoi hän niin! No sittenpä tahdonkin oppia, koska Heikki on niin sanonut.

(Taneli ja Jussi tulevat. Jussin kainalossa on riepu ja kädessä maalipytty.)

TANELI (näyttää Jussille kuviota). Katso tuossa se on. Viku sen teki tuommoiseksi.

(Jussi nauraa.)

VIKU. Se on Tanelin kuva, hänen oma nokinen naamansa. Pese vähän hänen kasvojaan, Jussi, että hän lakkaisi irvistelemästä.

JUSSI. Pesen kyllä.

(Ottaa pois paperipalat ja pyyhkii noen rievulla sekä maalaa sen sitten valkoiseksi.)

VIKU. Hän pyyhkii ensin ja pesee perässä... Kas niin, Taneli, nyt on naamasi puhdas ja kiitä siis koreesti Jussia.

TANELI. Kiitä itse!

HESE. Lopeta jo pilasi, Viku, ja katsotaan eikö Heikki jo heti tule. (Ottaa lakin päästään ja panee sen naulaan.) Lakit pois päästä, pojat, ei se sovi, että elämme täällä kuin tallissa!

(Jussi menee pyttyineen.)

TANELI (panee lakkinsa naulaan; samoin Viku). Heikki on syömässä; mutta ulkona on poikia ja tyttöjä koko joukko. Käskin niitä sisälle, vaan eivät tulleet.

VIKU. Hese, missä sinun akkasi on? Eikö hänkin tulee tänne?

HESE. Tulee kyllä. Hän meni tapaamaan emäntää.

VIKU. Sanos minulle, onko akkasi ankara? Taneli sanoi, että hän on kiivas eukko.

TANELI. Joka löi Vikua korville viime vuonna.

HESE (nauraen). Mikä ankara hän olisi? Päinvastoin, hän on hyvinkin hyvä.

VIKU. Sepä on oikein hauskaa, että hän pitää sinut hyvänä, eikä rupea torailemaan ja nyrkkiä puimaan. Mutta yhden asian sanon sinulle, Hese. Kun akkasi saa pojan, niin käske minut kummiksi.

HESE. Mutta jos tuleekin tyttö?

VIKU. Niin käske sittekin. Tahdon olla lapsesi kummi, koska aina olemme olleet niin hyvät ystävät.

HESE. Olkoon menneeksi.

VIKU. Ja pane sitten poikasi nimeksi Viku. Panetko?

HESE. Ei Viku, vaan Vihtori.

VIKU. Niin, niin, Vihtori tietysti, mutta kutsu häntä Vikuksi.

HESE. No niin, mitä Hannakin sanoo.

VIKU. Kyllä hän suostuu kun pyydät. Siitä lapsesta tulee sitten Vihtor Hesekiel; eikö niin?

HESE. Niin kyllä. Mutta miksi sitä tahdot?

VIKU. Muuten vaan. Olisi hauskaa, jos poikasi olisi minun kaimani.

HESE. No niin. Minä puhun Hannalle sitten kun aika tulee, jos se ensin tuleekaan. Mutta katsotaanpa, mitä täällä on (menee hyllyn luo toisten seuratessa). Täällä on kirjojakin. (Ottaa kirjein käteensä ja selailee sitä.) Tämä on Suomen historia.

VIKU. Suomen historia; eikö Piplian historia?

HESE. Ei, vaan Suomen historia ja siinä selitetään, millä tavalla meidän isämme ovat eläneet, ja mitä tehneet ja kärsineet, ja kuinka he ovat sodassa tapelleet.

VIKU. Vai niin, sitä olisi hauska lukea.

HESE (ottaa toisen kirjan). Mikäs tämä kirja on?... Maamme-kirja. Tämä on maamme kirja.

VIKU. Mitä lukemista siinä on?

HESE. En tiedä. Ehkä siinä selitetään meidän maatamme.

(Panee pois kirjan.)

VIKU. Meidänkö maata?

HESE. Niin, Suomen maata.

VIKU. Jaa Suomen maata.

(Oven takaa kuuluu Heikin ääni, kun hän kehottaa muita tulemaan sisään.)

HESE. Käydään istumaan, koska Heikki kuuluu jo tulevan.

Kolmas sarja kohtauksia.

Entiset. -- Heikki avaa oven ja hänen perässään tulee joukko nuorisoa y.m., jotka ujostellen vitkastelevat. Opettaja, Emäntä, Kreeta-muori, Hanna ja Jussi tulevat perässä. Korven-vaari ja eräs vanhanpuoleinen mies.

HEIKKI. Tulkaa sisälle vaan, tulkaa! Älkää yhtään ujostelko! (Näyttää seuralaisilleen penkkejä ja työntää heitä hiljalleen esiin.) Menkää istumaan tuonne penkeille. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaikka tupa onkin muuttunut. Käykää esille vaan. Istukaa. Menkää istumaan. (Jatkaa kehoituksiaan kunnes kaikki ovat istuneet. Emäntä, opettaja ja Kreeta-muori ovat sillä aikaa istuneet tuoleille kamarin oven edustalle ja Hanna Hesen rinnalle. Kääntyy Hesen puoleen.) No mitä pidät tuvasta, Hese?

HESE. Tämä on hyvin sievä ja mielellään täällä oleskelee.

HEIKKI. Kun vaan ehdimme saada tänne kirjoja ja sanomalehtiä, niin totta kai tästä hyvää tulee.

HESE. Ooja, tulee kyllä.

HEIKKI (Vikulle). Ja Viku... Mitä sinä ajattelet, kun istut niin täydessä totuudessa, kädet ristissä?

VIKU. En tiedä. Minusta tuntuu kuin olisin kirkossa.

HEIKKI (naurahtaa). Vai niin... Älä huoli olla niin juhlallinen, ei tämä mikään kirkko ole. Puhu vaan vapaasti kaikkea, mitä mielessäsi on.

HESE. Vikulle tuli pieni vahinko tänään.

HEIKKI. Mikä sitten?

HESE. Hän luuli täällä pitoja pidettävän.

VIKU. Mistäs minä sen tiesin... Arvelin vaan jotakin.

TANELI. Sanoithan sinä minullekin, että Heikki pitää kihlajaisia!

(Hiljaista naurua ja keskustelua siellä täällä.) HEIKKI. Pyh, vai kihlajaisia! Mistä semmoisen luulon olet saanut?

VIKU (hieman hämillään). Piti kai minun jotakin sanoa, kun hän niin ahdisti...

TANELI. Ahdisti... Itse sinä minua ahdistit ja rupesit surkuttelemaan kun ei Heikkikään enää...

(Keskeyttää puheensa äkkiä; hämmästyy.)

HEIKKI (hymyillen). Mitä sinun piti sanoa, Taneli?

VIKU (reippaasti). Ei yhtikäs mitään! Hän sekaantuu vaan omissa sanoissaan.

HEIKKI (Vikulle). Kukapa sinun kanssasi riittäisikään näppäryydessä... Mutta voitko nyt sanoa, mitä me rupeamme täällä tekemään?

VIKU. Lukemaan tietysti... Minä ainakin tahtoisin tietää, miten hyviä tappelupukareita meidän isäukkomme olivat.

HEIKKI (kummastuneena). Tappelupukareita...?

VIKU. Niin. Tuolla hyllyllä kuuluu olevan kirja, jossa selitetään niitä asioita.

HEIKKI (hymyillen). Vai niin... Nyt olet tainnut vähäsen erehtyä, Viku... Mutta yhtä kaikki. Sinä saat kyllä tietää, mitä siinä kirjassa on, ja paljon muutakin, jos sinulla vaan riittää halua ja kärsivällisyyttä niin kauvan.

VIKU. Riittää varmasti... Tahtoisin että minusta tulisi...

HEIKKI. Mikä?

TANELI. Herra kaiketi.

(Jotkut nauravat, toiset ovat keskusteluunsa kiintyneet.)

VIKU (hieman hämillään). Ei... mitä minä herrasta... Mutta minä tahtoisin tulla yhtä viisaaksi ja hyväksi kuin sinäkin, Heikki.

HEIKKI (tarttuu lämpimästi Vikun käteen). Kiitos niistä sanoistasi, Viku! Sinusta tulee kyllä piankin niin viisas, että kykenet minun kanssani kilpailemaan, sillä sinulla on sydän oikealla paikalla.

VIKU (naputtaa sormilla otsaansa). Entäs pää?... Pystyykö tänne mitään?

HEIKKI (hymyillen). Pystyy hyvinkin. Se on terävä kuin partaveitsi.

VIKU. No jaa, ei sitte mitään muuta kuin ruvetaan toimeen vaan.

(Korven-vaari tulee kepin ja kainalosauvan varassa erään vanhanpuoleisen miehen seuraamana.)

HEIKKI (menee vastaan). Tervetuloa, vaariseni, tervetuloa!

(Kättelee molempia.)

KORVEN-VAARI (puhuu pehmeällä, venyttävällä äänellä). Niin, niin, poikaseni, minäkin tahdon nähdä, mitä sinulla on tekeillä. (Katselee ympärilleen.) No jopa nyt olet laittanut tupasi perin valkeaksi. Ethän vaan rupea hulluttelemaan isäsi tuvassa?

HEIKKI. En suinkaan. Olen laittanut tämän lukutuvaksi, jossa kylämme asukkaat voivat käydä lukemassa ja keskustelemassa yhteistä hyväänsä. Tulkaa istumaan, niin saatte kuulla, mitä me rupeamme täällä puhumaan.

EMÄNTÄ (nousee). Tulkaa istumaan tänne tuolille!

KORVEN-VAARI (käy kompuroiden Heikin taluttamana). Jaaha, vai niin, vai semmoinen sinulla on aikomus. Jaaha, jaaha, no tee niinkuin itse tahdot.

(Istuu. Emäntä hakee kamarista tuolin itselleen ja toisen Korven-vaarin kumppanille.)

HEIKKI. Kuten tiedätte, olin minä viime talvena kansanopistossa, ja nyt olen saanut päähäni, että minun pitäisi opettaa muillekin sitä hyvää, mitä itsekin olen oppinut. Sitä varten olen laittanut tämän tuvan tällaiseksi, että täällä olisi hauskempi olla, ja sitä varten olen nyt kutsunut kyläläiset tänne, että saan heille selittää tämän aikomukseni.

KORVEN-VAARI. Jaa, jaa, minä tiedän sen, poikaseni, minä tiedän sen, että sinä tahdot hyvää muille niinkuin isäsikin tahtoi. Puhu vaan, puhu, ja opeta, kyllä he oppia tarvitsevatkin. Minä kuuntelen mielelläni.

HEIKKI. En tiedä, osaanko itse sitä tyydyttävästi selittää. (Kääntyy opettajan puoleen.) Eikö opettaja tahtoisi auttaa minua tässä asiassa?

OPETTAJA. Puhukaa vapaasti vaan, mitä mielessänne liikkuu. Minä kyllä lisään omasta puolestani jotakin, jos tarpeellista on.

HEIKKI (kääntyy miettivänä). -- -- -- Niin, minun pitäisi nyt selittää teille, minkätähden olemme tänne kokoontuneet. Mutta ennen sitä tahtoisin ensin sanoa, miksi olen tähän puuhaan ryhtynyt. Kun ajattelemme esi-isiemme elämää ja sitä tavatonta vaivaa, jonka he ovat kestäneet, raivatessaan jylhistä korpimaista ne hedelmälliset seudut, jotka nyt ovat hallussamme, niin täytyy meidän ehdottomasti tuntea suurta kunnioitusta heitä kohtaan ja ihmetellä sitä sankarimaista sitkeyttä, jolla he polvi polvelta jatkoivat työtänsä, vaikka heidän palkkionsa oli useimmiten karkea pettuleipä ja ennenaikainen hauta. Mutta he tunsivat tehtävänsä ja tiesivät, että heidän työnsä on ainakin tuleville sukupolville hyödyksi ja onneksi, vaikk'ei he itse siitä mitään hyötyisikään, ja että heidän jälkeläisensä tulevat kunnioittaen muistelemaan heitä ja kiittämään heidän työtänsä. Tällaisen ajatuksen elähyttäminä uhrasivat he itsensä viimeiseen saakka. Ja kuitenkin, miten me kiitämmekään heitä, miten kunnioitamme heidän muistoansa? -- Me kiitämme heitä siten, että tuhlaamme ja hävitämme sitä perintöä, jonka he niin äärettömällä vaivalla ovat hankkineet; me juomme ja tanssimme heidän muistokseen ja pelaamme korttia heidän kunniakseen. Kas tällaisia olemme me, näiden samojen isien pojat ja tyttäret. Mutta se ei saa jatkua enää. Meidän täytyy hyljätä ne tavat ja isien esimerkkiä seuraten ryhtyä ankaraan työhön itsemme hyväksi ja niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme tulevat, vaikka työmme tuleekin olemaan toisenlaista kuin heidän. Isämme ovat raivanneet meille aineellisesti hyvän toimeentulon, raivatkaamme me siis tuleville sukupolville henkisesti hyvää toimeentulo, niin olemme tehneet työn, joka on täydellisesti yhtä arvokas kuin sekin, mitä isämme ovat tehneet. Meidän työmme on siis henkistä työtä, se on sydämen ja mielen puhdistustyötä, ja kovasti saamme ponnistella ennenkun näemme itsessämme rauhan ja siveyden kukkivan. Mutta meidän täytyy se tehdä, sillä sivistys on se perintö, jonka meidän pitää ja jonka me tahdommekin antaa tuleville sukupolville, että se olisi heille iloksi ja onneksi kuten meidän onnemme on meidän isiemme työssä. Tätä varten, tällaista suurta perkaustyötä varten olen kutsunut teidät tänne ja nyt tahtoisin kysyä, mitä teillä on siihen sanomista?

(Kaikki istuvat hiljaisina.)

OPETTAJA (nousee). Minä ihmettelen suuresti tätä Heikkiä; en sen vuoksi, että hän on oivaltanut ajan vaatimukset, vaan sentähden, että hän näin suurella innolla puuhailee asiassa, josta hänelle itselleen ei ole pienintäkään hyvää. Mutta hän katsookin vain teidän parastanne ja sentähden tahtoisin kehoittaa teitä kaikkia: älkää hetkeäkään epäilkö ottamasta osaa siihen työhön, jonka Heikki äsken nimitti, sillä se on jalointa, mitä ihminen voi tehdä. Siis reippaasti toimeen vaan!

(Istuu.)

HESE. Minä ainakin olen valmis!

HANNA. Ja minä myös!

(Useita hyväksyviä ääniä.)

KREETA-MUORI. Olisi hauskaa tietää, mitä tästä lopuksi tulee?

EMÄNTÄ. Hyvää tietysti. Minäkin vanhoilla päivilläni tahdon ruveta jotakin oppimaan.

KREETA-MUORI (nauraen). Ja oma poikasi opettaa!

EMÄNTÄ. Sepä se hauskaa onkin.

OPETTAJA. Olkoon ihminen vanha tai nuori, kaikki me olemme opin tarpeessa, sillä täysin oppinut ei kukaan voi olla. Elämä on ihmiselle koulunkäynnin aika, se on opin ja kehityksen aika, ja miten hyviksi me täällä kehitymme, sellaisina tulemme toisessa elämässä olemaan.

TANELI. Me olemme siis koulupoikia.

VIKU. Niin, ja Heikki heiluttaa aapistikkua!

(Iloisuutta, hyväksyviä huutoja ja innostumista. Korven-vaari koputtaa sauvallaan lattiaan.)

KORVEN-VAARI. Kuulkaa minuakin, lapsukaiset, kuulkaa minuakin, vanhaa miestä, joka jo on valmiina hautaan astumaan! Tällaisia sanoja, kuin Heikki äsken puhui, en ole vielä eläissäni kuullut, niin vanha kuin olenkin. Mutta hän puhuu totta, hän puhuu aivan totta! Te olette uuden ajan lapsia ja teidän tehtävänne on toista kuin minun ja minunlaisteni; mutta minä ymmärrän sinua, Heikki, ja käsitän miten onnelliset seuraukset sinun puuhillasi tulee olemaan. Olkoon se teidän elämänne tehtävä. Minä ja minunlaiseni makaamme kohta haudassa, ja mielellään sitä kuoleekin kun tietää lasten olevan onnellisia. Mutta sen sanon, että niin kauvan kuin minussa henki löytyy, tahdon minäkin olla mukana, tahdon totisesti, ja sentähden sanon sinulle, Heikki, että puhu sinä vaan, puhu vaan ja opeta, ja Jumala sinua ja meitä kaikkia varjelkoon.

(Pyyhkii silmiään.)

HEIKKI. Niin, nyt alkaa meidän työmme ja sentähden kajahuttakaamme ilmoille iloinen eläköönhuuto. (Kohottaa kättään.) Eläköön Suomen nuoriso, sen toivo ja menestys! Eläköön!

KAIKKI. Eläköön!