Part 2

HESE (kaataa laseihin). Milloin sinä tulit naapurikylästä kotiin, Heikki?

HEIKKI. Vähää ennen kuin äiti meni kirkkoon.

HESE. Missä sitten niin kauvan olit?

HEIKKI. Metsässä.

Toiset. Metsässä!

HEIKKI. Niin. Siellä minä heräsin erään puun alla, enkä voi muistaa, miten sinne tulin. Missä te sitten olette ollut?

HESE. Maattiin minun tuvassani. Me lähdimme sieltä heti, kun se rytäkkä nousi. Sinä olit niin saakurin täynnä, että kaaduit lattialle.

HEIKKI. Mikä rytäkkä siellä nousi?

TANELI (nauraen). Etkö muista?

HEIKKI. En.

TANELI. Ilmankos olitkin niin hassu.

HEIKKI. Mitä? Mitä olen tehnyt?

TANELI. Et paljon mitään. Halailit vaan erästä vaimoihmistä.

HEIKKI. Minäkö? Ketä? Sano, kuka se oli?

TANELI (toisille). Sanonko?

HESE. Sano vaan, mutta ensin ryypätään. (Ottavat lasinsa. Heikki viivyttelee.) No, Heikki... ota omasi!

HEIKKI (epäröiden). Mitä minä... (Tarttuu kiivaasti lasiin.) No olkoon miten hyvänsä... tämä kerta. (Juovat. Lyö lasinsa pöytään.) Ja nyt saat sen sanoa, Taneli, ja heti!

TANELI. Muista kuitenkin, ett'et sano minua valehtelijaksi. Hese ja Viku todistavat sen.

HEIKKI. Sano vaan, ja kerro se kokonaan!

TANELI. No niin; me olimme, kuten tiedät, Mäkelän pirtissä ja pojat juottivat meitä aikalailla, varsinkin sinua, niin että tulit kovasti hutikkaan ja silmäsi olivat pyöreät kuin tarhapöllön. Et osannut sitten enää tanssiakaan, vaan istuskelit tyttöjen polvilla ja kaulailit kaikkia kanaljoita. En olisi uskonut sinun niin viitsivän, ellen olisi itse nähnyt. Kaikki meni sentään hyvin siihen asti, kun emäntä tuli pois käskemään, mutta silloin sinä otit emännän kiinni.

HEIKKI. Mitä?!

TANELI. Otit emännän kiinni, Mäkelän nuoren emännän, ja sanoit häntä omaksi kullaksesi. Kovasti häntä hyvänä pidit ja pussasit...

HEIKKI (kiivaasti). Häh? Onko se totta?

TANELI. Totta on joka sana! Emäntää pussasit... Mutta sitten nousikin rytäkkä. Emäntä itki kuin riivattu ja kylän pojat hyökkäsivät kimppuumme. Sinä kaaduit lattialle ja me pötkimme pakoon.

HEIKKI (lyö suuttuneena nyrkkinsä pöytään). Jumal'auta, semmoistako se olikin! Mikä kamala häpeä!

HESE (tyynnyttäen). No, no, veliseni, älähän nyt suutu. Mitä sinä tuosta...?

HEIKKI. Kiukuttaa tietysti sellainen tuhmuus! Ja se häpeä sitten, kun kaikki nauravat!

HESE. Mitäs tuosta. Tapahtuuhan sitä nuorelle miehelle usein kaikenlaista, kun on päissään. Minä nauraisin sinun sijassasi koko jutulle.

HEIKKI. Ei se ole naurun asia.

VIKU. Eikä myöskään itkun.

HEIKKI. Pikemmin sitäkin kuin naurua.

TANELI. Älä nyt viitsi tuommoisista surra, eihän se siitä parane. Vai tahtoisitko mennä anteeksi pyytämään?

HEIKKI. En ikinä! Sittepä ne vasta nauraisivat.

VIKU. Samat sanat sanon minäkin. Ei se passaa, että nuori poika menee kaikista pikku-kureista rukouksia pitämään. On sitä pahempaakin tapahtunut.

HEIKKI. Mutta kun hän on niin siivo ihminen ja joka paikassa tykätty. Olisi ollutkin joku muu, niin ei se niin harmittaisi.

TANELI. Kyllä niinkin, vaan eihän sitä nyt voi auttaa. Parasta on, kun et ole tietävinään koko jutusta, niin se unohtuu pian.

VIKU. Niin juuri. Pian semmoiset unohtuvat. Itsekin olen monta kertaa ollut sellaisessa pelissä ja kuka sitä nyt muistelee. Parin viikon perästä ei sitä enää kukaan muista.

HESE. Mutta minä ihmettelen, kun ei kylän pajat antaneet sinua selkään. Eikö sinulla ole mitään kuhmua päässäsi tai muualla?

HEIKKI. Ei. Minä en jumaliste tiedä mitään.

HESE. Sepä kummaa!

TANELI. Jos eivät uskaltaneet?

HEIKKI. Tai eivät viitsineet.

VIKU. Ne ei viitsineet, kun näkivät minkälainen olit ja itse olivat melkein selviä.

TANELI. Eivät he kimppuusi uskaltaiskaan, kun selvänä olet.

HEIKKI. Ei tiedä vaan.

HESE. Eivät uskalla, sen sanon minäkin. Silloin ainakin pari kolme saisi kovasti köniinsä. (Kaataa laseihin.) Mutta maistetaanpa taas, vekkulit.

TANELI. Hauska olisi sellaista tappelua katsella. Tiedän kyllä, että Heikki puolensa pitäisi. Maistetaan.

(Juovat. Jussi tulee arastellen sisään ja istuu takan reunalle.)

VIKU. Hei, katsokaa! Pässi tuli sisälle niinkuin herra ainakin ja ovikin aukesi ylhäältä asti.

(Nauravat; Heikki synkistyy.)

JUSSI (viattomasti). En minä mikään pässi ole.

VIKU. Etkö? No peijakas, Jussihan se onkin! Tules paiskamaan kättä kummillesi!

TANELI. Ja kertomaan meille, missä isäsi on.

VIKU. Niin tosiaan! Onko sinulla edes ollutkaan isää?

JUSSI (surullisesti). Hän on kuollut.

VIKU. Älä helkkarissa! Eilen juuri näin hänet, kun hän meni reppu selässä kylän läpi.

TANELI. Niin, ja kyseli minultakin: missä minun Jussi-poikani mahtaa olla.

JUSSI (itkua tehden). Miksi te minua kiusaatte, kun kumminkin tiedätte, että isäni ja äitini ovat jo aikoja sitten kuolleet?

TANELI. No, no, Jussi, mitä sinä nyt...? Etkö ymmärrä, että me vaan leikkiä puhumme?

VIKU. Joka leikistä suuttuu, se järkeä puuttuu. Eikö niin, Jussi?

HESE. Mitä turhista välität! Tule istumaan tänne miesten joukkoon, niin annamme sinulle pienen ryypyn sovinnoksi.

VIKU. Jaa tosiaan, sen tahdomme tehdä! (Jussi liikahtelee levottomasti.) Tule ottamaan pieni kulaus, se vahvistaa sinun heikkoa päätäsi, niin että tulet ymmärtämään mikä on leikkiä ja mikä totta. No, otatko?

JUSSI. En.

VIKU. Mitä? Eikö kelpaa? Ooho, poika! Pitääkö sitä tulla väkisten antamaan?

(Nousee ja ottaa pullon käteensä. Jussi astuu pari askelta ovea kohti.)

HEIKKI (lyö synkän näköisenä nyrkkinsä pöytään). Ei!

VIKU (hämmästyen). Mitä?

HEIKKI. Istu alas ja anna Jussin olla rauhassa!

Viku (istuu). Mitä sinä tulet siihen itseäsi sekottamaan?

HEIKKI. En mitään, mutta Jussia ei saa kukaan kiusata. Muistakaa se! (Jussille.) Älä pelkää, Jussi, minä pidän kyllä huolen siitä, ett'ei kukaan uskalla sinua enää kiusata. Ole vaan täällä, jos sinua haluttaa.

JUSSI (seisahtuu sängyn päähän; iloisena). Voi, isäntä!

VIKU (raappii korvansa taustaa). Peijakas, nyt on maailma vallan mullin mallin... (Nousee.) Lähdenkö matkoihini, Heikki? Lähdenkö?

(Peräytyy ovea kohden.)

HEIKKI. Voithan sinä yhtähyvin olla täälläkin.

(Hanna tulee.)

VIKU (iloisena). Mutta kas siinä on Hanna, minun oma hempukkani! Terve, terve, sinä korea tyttö!

(Käy Hannaa kohden.)

HANNA (huiskii käsillään). Pois, pois! Mitä minusta tahdot? Minä haen aitan avaimia.

VIKU. Älä lilluttele! Tule vaan tänne, kultaseni. (Kiertää molemmat kätensä Hannan ympärille.) Näin vaan, näin rakkaasti sinä minun käsissäni olla saat ja sydämesi naputtaa minun kyljessäni. Yksi muisku, piikaseni, yksi muisku!

HANNA (koettaa irtautua). Pois, sinä kirottu penikka! Pois kimpustani! (Lyö Vikua korvalle.) Otatko mennäksesi!

VIKU. Kas kun löi! Nyt en hellitä ennenkun annat muiskun.

HANNA. Auttakaa minua, isäntä, tuon hullun nulikan käsistä!

VIKU. Minäkö nulikka, minä?

HEIKKI. Anna hänen olla, Viku!

VIKU. En! Hän löi minua ja minä tahdon muiskun sovinnoksi.

(Yrittää suutelemaan Hannaa toisten nauraessa.)

TANELI. No miks'et voisi antaa sitä hänelle, Hanna?

HANNA. En ikinä! (Lyö kolmasti Vikua kasvoihin.) Hellitätkö! Hellitätkö pakana! Hellitätkö!

VIKU (peräytyy ovelle päin ja lausuu ivaten). Kas, kas, mamsellia, kun on tulinen kuin tuomarin matami, joka huutaa jos kirppu hiukan purasee. Oi-oi! Oletko koskaan poikaa pussannutkaan, koska niin perhanasti piriset? (Kiertää uudestaan kätensä Hannan vyötäisille.) Mutta tanssitaan sitte, sitä sinä osaat kuin röökinä vaan. Potkase pois jaloistasi nuo kalisevat kengät ja pistele sukkasiltasi iloinen tepsutus. (Lyö jalkansa lattiaan.) Hese hoi! Anna tulla iloinen polska, että saamme vähän keikahdella. Tai anna tulla valssia! Valssia, Hese!

HANNA (Hesen ryhtyessä soittamaan). Sinun kanssasi en koskaan! Ja vielä kirkon aikana... Päästä minut heti eli muuten minä syljen!

VIKU. Ei mitään mökinätä enää, nyt mennään!

HANNA. Ei, ei! Minä en tahdo!

(Riuhtasee itsensä irti ja rientää ulos ovesta.)

VIKU. Katso riivattua! (Rientää perässä, mutta kääntyy ovelta takaisin ja tanssii yksinään rallitellen.) -- -- Jussi, tule hyppimään harakkaa minun kanssani!

JUSSI. Hyppikää itse vaan!

(Menee.)

VIKU (pysähtyy). Mitä hän sanoi? -- (Menee äkkiä iloisena pöydän luo.) Lopeta Hese, lopeta! Tahdon kertoa teille jotakin, pojat!

HESE (lakkaa soittamasta). Mitä sitten?

VIKU. Tahdon kertoa kuinka herrasväki tanssii.

TOISET. Herrasväki...?

VIKU (istuu tuolille). Niin juuri. Herrasväki, sanon minä. Olen sen itse nähnyt.

TOISET. Missä?

VIKU. Kaupungissa. En ole muistanut sitä kertoa, mutta nyt muistan sen niin hyvin. Ah, miten komeata se oli!

HEIKKI. Kuinka sen sait nähdä?

VIKU. Tuomolan Ville vei.

HESE. Tuomolan Ville! Näitkö hänetkin?

VIKU. Näin kyllä. Hän on nyt pulska herra ja kraatarin kisälli. En ollut tuntea häntä ja hän osaa puhua jo ruotsiakin.

HESE. Ruotsia! Osaako hän ruotsiakin?

VIKU. Osaa kyllä, ja hyvin hän sitä puhuukin.

HESE. Oikeinko totta?

VIKU. Ihan totta. Minä olin hänen luonaan ja hän puhui sitä kahden herran kanssa ja naureskelivat aikalailla. Rupesin viimein ajattelemaan, että ne nauravat minua ja oli jo suuttua koko herroille, mutta silloin ne menivätkin pois. Sitte Ville rupesi kyselemään: olenko nähnyt kuinka herrasväki tanssii, ja lupasi viedä katsomaan ja veikin. Mutta se oli kallis lysti, joka maksoi minulle kaksi markkaa. Paljon hauskempi oli se, kun hän laitti minut herraksi.

Toiset. Sinutko herraksi?

VIKU (pöyhistelee). Niin, minut juuri hän laitti herraksi.

HESE. Ha-ha-haa, vai herraksi sinua! Olipa sekin otus silloin!

VIKU. Jaa, jaa, ei sitä olekkaan joka poika herrana ollut, mutta minä olen ja Ville sen teki. Hän antoi minulle herrasvaatteet ja minusta tuli niin helkkarin nätti herra, ett'en tahtonut enää tuntea itseäni, kun peilissä katselin. Komeana kävelin lattialla ja Ville nauroi ja käski olla ylpeän, ja kyllä olinkin. Silloin tulivat taas ne samat herrat sinne ja sitte me lähdettiin. Mutta kun tulimme perille, eivät he ehtineetkään sinne sisään, vaan käskivät minun mennä yksin ja olla ylpeän, kuten ne toisetkin, eikä paljon puhumaan. En minäkään olisi viitsinyt yksin mennä, mutta he tahtoivat vaan ja niin menin viimein, ajatellen, että eihän siellä nyt toki minua syötäne, jos muuta mitä tehtäiskin. Tulin sitte pöydän eteen, jonka takana istui vanha herra, ja minä ymmärsin, että tästä se lappu saadaan. Panin siis ylpeänä kaksimarkkasen pöydälle ja saatuani lapun kouraani, menin sisälle saliin ja silloin se pärähti soimaan.

TOISET. Mikä?

VIKU. Se musiikki. Kas se vasta oli musiikkia, jota kuulla kelpasi. Oli siinä miehiä parikymmentä kumminkin soittamassa ja kovasti se ääni raikui tuossa suuressa salissa. Tuli siihen huoneeseen silloin vilinätä: tuli herroja ja tuli mamselleja niin helkkarin kauniita, ett'ei taivaan enkelitkään sellaisia. Oohoh, minä en osaa jutellakaan, miten kauniita ne olivat.

HEIKKI. Entä sitten? Mitenkä ne tanssivat?

VIKU. Hyvin, peijakkaan hyvin! Oi voi sentään, miten sievästi ne taisivatkin tanssia: ei siinä korot paukkuneet eikä jalkaa lyöty, hiljaan se kävi ja pehmeästi kuten nurmikolla, ja kun ne herrat meni naisia ottamaan, niin eivät ne niitä kädestä vetäneet, vaan kumarsivat niin helkkarin nätisti, että vesi tuli silmiini, ja naiset naurahtelivat ja räpyttivät siipiään.

HEIKKI. Nyt valehtelet, Viku!

HESE. Ha-ha-haa. Sinä olet juovuspäissä nukkunut johonkin nurkkaan ja nähnyt enkeleitä unissasi!

(Nauravat.)

VIKU (lyö nyrkkinsä pöytään). Enkä valehtele! Olen itse nähnyt omilla silmilläni, että niillä oli siipi jokaisen kädessä ja ne räpyttivät sitä näin (näyttää kädellään ja lyö taas nyrkkinsä pöytään). Se on totinen tosi!

HEIKKI. Kuka sitä olisi uskonut.

VIKU. Kyllä sen uskoa saatte... Ja ne herrat sitten! Ne olivat aika vekkuleita. Oli siinä eräskin pieni, nätti herra, joka oli oikein ahkera tanssimaan ja naisia naurattamaan. Hän tuli ja kumarsi sillekin mamsellille, joka istui aivan edessäni ja kohta tämä nousi ja räpytti siipeään. Ja voi vietävä kun sen herran suu oli nätissä maseerissa, niin ett'en voinut enää pidättää itseäni, vaan rupesin oikein makeasti nauramaan. Mutta silloinkos ne katsoivat vihaisesti minua, niin että päätäni pyörrytti, ja kohta tuli se vanha herra ja talutti minut ulos, enkä minä osannut puhua mitään ennenkun olin ulkona lumipyryssä. Silloin rupesi pistämään vihaksi ja ajattelin jo mennä takaisin sisälle, mutta samassa tuli Ville ja ne molemmat herrat ja sanoivat... (Äkkiä.) Emäntä tulee!

TOISET (hämmästyen). Mitä? Kuka?

VIKU (näyttää ulos ikkunasta). Emäntä! Tuossa hän tulee!

(Toiset kääntyvät katsomaan.)

HEIKKI. Minä ajattelin, että kuka se nyt tuli.

HESE. Siinä on emäntä ja Kreeta-muori ja me elämme täällä kuin viimeistä päivää.

(Hätääntyvät.)

TANELI. Mitä nyt teemme?

VIKU. Pois pian! Nyt he tulevat jo pihalle!

HESE. Mistä sitte menemme? Ah, ikkunasta! (Ottaa harppunsa.) Pian pois; en tahdo, että emäntä näkee meidät! (Avaa ikkunan.) Tulkaa perässä!

(Hyppää ulos.)

VIKU (sieppaa pullon käteensä). Pian, pian, Taneli! (Taneli hyppää.) Älä viivyttele, Heikki!

(Hyppää ulos.)

HEIKKI (raappii neuvottomana päätään). Saakuri! Mitenkä tämä nyt oikein on?

HESE (ikkunan alta). No tule pian nyt, Heikki!

(Heikki hyppää ulos ja päästää samassa surkean huudon.)

Kolmas sarja kohtauksia.

Emäntä ja Kreeta-muori. -- Sitten kaikki edelliset. Viimeiseksi opettaja.

EMÄNTÄ (tulee Kreetan kanssa). Olin kuulevinani huutoa, vaan eipä täällä näy ketään olevan.

KREETA-MUORI. Minusta se kuului kauvempaa.

EMÄNTÄ (lähestyy pöytää). Mitä...? Mistä nämät lasit ovat tänne tulleet?... Ah, nyt ymmärrän!

(Panee virsikirjan pöydälle ja istuu sänkyyn peittäen käsillä kasvonsa.)

KREETA-MUORI (itsekseen). Näyttää siltä, kuin täällä olisi pidetty juominkia. (Nostelee laseja.) Neljä lasia pöydällä merkitsee sitä, että heitä on ollut neljä. Mutta missä he nyt sitten ovat, kun eivät ole näitä pois korjanneet? (Ääneen.) Kuulehan, Leena, mitä sinä tästä ajattelet?

EMÄNTÄ. Minä ymmärrän kaikki! Ah, minä ymmärrän kaikki! Voi, tällaista en olisi koskaan uskonut. He ovat menneet pakoon, kun huomasivat meidät.

KREETA-MUORI. Pakoon! Mistä he pakoon olisivat menneet? -- (Kumartuu ulos ikkunasta.) Herra Jumala, onhan se Heikki!

EMÄNTÄ (hypähtää ylös). Mitä sanot? Missä on Heikki?

KREETA-MUORI (osottaa ulos). Katso, tuossa hän makaa suullaan.

EMÄNTÄ. Herra siunatkoon! Heikki!

(Istuu, sänkyyn itkien ja käsiään väännellen.)

KREETA-MUORI (kiiruhtaa ulos). Onko hän kuollut?

EMÄNTÄ. Voi, minun ainoa poikani!... Viimeinen poikani... Armahda minua, Jumala! Kirous on langennut suvullemme ja tappanut kaikki... kaikki.

(Ikkunan alta kuuluu Kreeta-muorin ääni.)

KREETA-MUORI. Hän on pyörryksissä... kantakaa hän sisään... Hanna, tuo vähän vettä!

EMÄNTÄ (hypähtää ylös). Hän elää, hän elää! (Katsoo ulos). Hän elää ja he tuovat hänet tänne! Kiitetty olkoon Jumala iankaikkisesti! (Ristii kätensä hartaana.) Sydämeni syvyydestä kaikukoon ylistys sinulle, Herra, kun armahdat minua ja annat poikani elää! Hänestä tulee vielä hyvä ja kelvollinen ihminen sinulle kunniaksi ja minulle vanhuuteni iloksi. --

(Menee ovelle. Kreeta-muori tulee ja hänen perässään Hese, Taneli, Viku ja Jussi kantaen Heikkiä, joka valittelee. Jälessä kulkee Hanna kantaen vesiämpäriä.)

KREETA-MUORI. Minä luulen, että hänen vasen säärensä on mennyt poikki.

(Kantajat laskevat Heikin vuoteelle ja peräytyvät alakuloisina ovensuuhun; Jussi nyyhkyttää.)

HEIKKI. Voi, voi... Antakaa minulle juotavaa.

EMÄNTÄ (ottaa ämpäristä vesikupin). Kas tässä, juo vaan, Heikki, juo.

(Kohottaa Heikin päätä hänen juodessaan ja laskee sitte vesikupin pöydälle sekä istuu penkille vuoteen päänaluisen viereen.)

KREETA-MUORI. Minun pitäisi katsoa minkälainen se jalka on. Täytyy saada ensin tuo saapas pois.

HESE (astuu esiin). Otanko minä sen?

(Aikoo tarttua saappaaseen.)

KREETA-MUORI. Ei vetämällä, ei! Se täytyy rikkoa. Leikkaa se rikki, mutta hyvin varovasti; ei auta saapasta sureminen.

HESE. Kyllä, kyllä ymmärrän.

(Ottaa puukkonsa ja puuhailee saappaan kanssa. Heikki valittelee.)

EMÄNTÄ (silittää Heikin päätä). Heikki parkani, kuinka se näin menikään?

HEIKKI. Kaikki on mennyttä nyt, äiti! Minusta ei ole enää mihinkään... Ai, ai! Niin se on... Minä joisin taas.

(Emäntä antaa vettä.)

HESE (itsekseen). Minun syyni, minun syyni. (Ääneen, saatuaan saappaan poistetuksi.) Nyt se on tehty!

KREETA-MUORI (tarkastaen jalkaa). Ai, ai, tämä on pahasti murtunut, hyvin pahasti. Nyt ei ole muuta neuvoksi kuin lähteä hakemaan lääkäriä kaupungista. Poika parka, kyllä nyt saat kauvan aikaa sairastaa, ennenkun jaloillesi taas pääset; semmoinen täräys tämä oli. (Hannalle.) Tuo tänne muutamia riepuja, Hanna, niin laitan kylmiä kääreitä jalan ympäri, kunnes lääkäri tulee. Se tietääkseni estää ajettumista ja kuumetta. (Hanna menee.) Kuka lähtisi lääkäriä hakemaan?

EMÄNTÄ (Heselle). Etkö sinä tahtoisi mennä, Hese?

HESE. Menen kyllä.

HEIKKI. Niin, mene vaan, Hese, sinä olet tottunut sellaisiin. Antakaa hänelle rahaa matkaan, äiti, ei sitä tiedä, mitä matkalla tapahtuu.

EMÄNTÄ. Kyllä, kyllä, minä tuon heti.

(Menee kamariin.)

HANNA (tulee, kädessä riepuja). Kelpaako nämät? En löytänyt näin kiireessä parempia.

KREETA-MUORI. Ne on kyllä hyviä. (Pistää rievut ämpäriin ja asettaa yhden niistä kipeälle jalalle.) Tämä on tietääkseni hyvä keino. Pitää vaan muuttaa jokaisen puolen tunnin kuluttua.

EMÄNTÄ (tulee pitäen rahaa kädessään). Kas tässä olisi kymmenen markkaa, ota tämä ja koeta kiirehtiä.

(Antaa sen Heselle).

HESE (hämillään). Kyllä koetan. Mutta en minä... niin... olisi ollut itsellänikin sen verran... ja kun se vielä...

EMÄNTÄ. Kiirehdi nyt vaan.

HESE. Tahtoisin ensin sanoa, että tämä on minun syyni. Minähän ensin menin... ei kun hyppäsin...

(Taneli ja Viku liikahtelevat levottomasti.)

HEIKKI. Älä puhu semmoisia, Hese.

HESE (alakuloisena). Minun syyni tämä on. Antakaa se anteeksi.

EMÄNTÄ. Kyllä, kyllä. Mene vaan Herran nimeen ja tule onnellisesti takaisin lääkärin kanssa.

HESE. Kyllä hänet etsin ja tänne tuon, niin pian kuin suinkin.

(Menee.)

EMÄNTÄ. Ja menkää te, pojat, auttamaan häntä, sillä se varsa taitaa olla vähän vallaton.

(Menevät.)

HEIKKI. Jää sinä tänne, Jussi! Tahdon sanoa jotakin.

EMÄNTÄ (istuu tuolille sängyn jalkapuoleen.) Miten on laitasi nyt? Polttaako se kovin?

HEIKKI. Ei nyt enää.

EMÄNTÄ. Ottaisitko ruokaa?

HEIKKI. Otan kyllä, mutta ensin tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, äiti.

EMÄNTÄ (Hannalle). Vie pois nuo lasit tuosta ja mene panemaan ruokaa pöytään, ennenkun kaikki jäähtyvät. (Hanna kokoaa lasit tarjottimelle ja menee. Kreeta-muorille.) Ja mene sinäkin, Kreeta hyvä, päivälliselle sinne uuteen tupaan; minä tulen heti perässä.

KREETA-MUORI. Kiitos kaunis, joutaahan tästä menemään.

(Menee.)

HEIKKI (hetkisen äänettömyyden jälkeen). Äiti.

EMÄNTÄ. Mitä?

HEIKKI. Älkää olko vihainen minulle.

EMÄNTÄ (hellästi). Ei millään tavalla, poikaseni. Tämä onnettomuus on jo kyllin suuri rangaistus sinulle.

HEIKKI. Pahuus on saanut palkkansa. Ilmankos olenkin niin huonosti elänyt.

EMÄNTÄ. Niin, Jumala on rangaissut sinua tänä päivänä ja kiitetty olkoon hän, kun antoi sinulle vielä armonaikaa eikä heti kuolettanut. Nyt on sinulla sopiva aika ajatella tulevaista elämää ja tulla uudeksi ihmiseksi.

HEIKKI. Niin, niin, sen minä tahdon tehdä... Luuletteko minun jo pian kuolevan?

EMÄNTÄ. En, sitä en luule. Olisihan se voinut nyt pudotessa jo tapahtua.

HEIKKI. Niin... Mutta jos kuitenkin tulisi siten tapahtumaan, niin ottakaa silloin Jussi kasvattipojaksenne, koska ei teillä ole muutakaan perillistä, ja hän ansaitsee sen hyvin, sillä hän on parempi kuin minä.

(Jussi nojaa hämmästyneenä sängynkarmiin.)

EMÄNTÄ. Puhutaan siitä sitte toisten.

HEIKKI (Jussille). Kaikissa tapauksissa tahdon, että sinusta pidetään parempaa huolta kuin tähän asti... Tahdon pitää sinusta kuin omasta veljestäni.

(Jussi nyyhkyttää.)

EMÄNTÄ. Sen hän, poika parka, kyllä ansaitse. Hän onkin koko ikänsä saanut kärsiä ihmisten pilkkaa ja ylenkatsetta, ja kuitenkin on hän niin hyvä ja hiljainen.

HEIKKI. No mitä arvelet asiasta, Jussi?

JUSSI. Voi, voi, en minä tiedä... miten minä... Olen muutenkin niin huono... Ja kun te aina olette ollut niin hyviä minulle... Otitte tänne ja armahditte, kun ei kukaan minusta huolinut eikä antanut minulle ruokaa.

(Itkee.)

EMÄNTÄ. Poika parka, paljon olet saanut sinäkin kärsiä...

HEIKKI. Mutta nyt siitä tuleekin loppu! Mene syömään, Jussi, ja jätä meidät vähäksi aikaa.

(Jussi menee.)

EMÄNTÄ. Kyllä hän parempaa kohtelua tarvitseekin... Sinäkin olet ollut hänelle niin ylen ankara.

HEIKKI. Niin, Jumala paratkoon, en ole sitä ymmärtänyt... Mutta nyt tahdon sovittaa pahuuteni. (Hetken vaitiolo.) On vielä yksi asia, joka minua kovasti surettaa.

EMÄNTÄ. Mikä sitten?

HEIKKI. Voi, se on niin surkean surkeaa! Olen häväissyt itseni, äiti. En muista sitä itse, mutta pojat kertoivat.

EMÄNTÄ. Oliko se viime yönä?

HEIKKI. Oli.

EMÄNTÄ. Sano se minulle?

HEIKKI. Häpeän sitä puhua ja kiukuttaa kun ajattelenkin.

EMÄNTÄ. Sano nyt vaan, ehkä voidaan se vielä auttaa.

HEIKKI. Olin Mäkelässä...

EMÄNTÄ. Ja mitä?

HEIKKI. Otin Mäkelän emännän kiinni.

EMÄNTÄ. No?

HEIKKI. Voi, voi! (Peittää käsillä kasvonsa.) Otin kiinni ja... suutelin.

EMÄNTÄ. Entä sitten?

HEIKKI. En tiedä... Emäntä itki kovasti.

EMÄNTÄ. Vai niin. Kovin olikin tuhma työ. Ja nyt tiedän, miksi Mäkelän emäntä oli niin kummallinen, kun tervehti minua kirkonmäellä. Ei tullut puhelemaankaan kuten ennen.

HEIKKI. Se on siis totta! Voi, nyt en enää kehtaa hänelle silmiäni näyttää.

EMÄNTÄ. Älä sitä sure. Minä puhun hänelle siitä ja hän antaa sen kyllä anteeksi, sillä hän on hyvä ihminen ja uskovainen.

HEIKKI. Tehkää se, äiti, voi tehkää se!

EMÄNTÄ. Ole huoleti, sen teen.

(Opettaja tulee.)

OPETTAJA. Hyvä päivää, isäntäväki.

EMÄNTÄ (nousee). Jumal'antakoon, opettaja. Te tulette surulliseen aikaan.

(Kättelevät.)

OPETTAJA. Niin. Kuulin tämän Honkamaan Heseltä ja täytyi poiketa katsomaan. Hän tuli vastaani tuimasti ajaen, ja kun tunsin varsanne, niin viittasin hänet pysähtymään ja hän kertoi tämän... Hyvää päivää, isäntä!

HEIKKI. Päivää.

(Kättelevät.)

EMÄNTÄ. Ikävä on tällainen tapaus aina ja nyt kumminkin, kun tulee kiirein työaika. Nyt saamme ottaa pari kesämiestä avuksemme.

OPETTAJA. Ei vahinko ajasta välitä, silloin se tulee, kun sitä vähimmän odottaa.

EMÄNTÄ (antaa tuolin). Istukaa, opettaja.

OPETTAJA (istuu). Mitä aiotte tehdä nyt maatessanne?

HEIKKI. En tiedä.

OPETTAJA. Eikö teillä ole mitään lukemista?

HEIKKI. On kyllä. Paitsi raamattua ja virsikirjaa on vielä pari postillaa.

EMÄNTÄ. Ja "Paratiisin yrttitarha".

OPETTAJA. Ettekö koskaan ole ajatellut sanomalehteä? Siinä olisi huvittavaa lukemista, joka tuo vielä hyötyäkin tullessaan.

HEIKKI. Kyllä ne niin sanovat, mutta ei ole tullut sitä hankituksi.

OPETTAJA. Hankkikaa nyt sitten. Parilla markalla saatte koko kesäksi hyvää lukemista, ja minä olen varma siitä, että syksyllä olette niihin tyytyväinen. Niitä saa tilata kirkonkylän postikonttorista ja minä voin sen kyllä toimittaa.

EMÄNTÄ. Mutta eikö niistä tule pahennusta?

OPETTAJA. Kuinka niin?

EMÄNTÄ. No kun niissä on vaan maallisia juttuja ja vieroittavat ihmisiä pois oikealta tieltä.

OPETTAJA. Ei suinkaan, sitä ne ei tee. Nehän juuri koettavat antaa oppimattomille neuvoja ja kasvattaa heissä halua pyrkimään tiedon puulle, että jokainen tulisi selvästi tuntemaan hyvän ja pahan.

EMÄNTÄ. Sepä se, ja sitte lankeemaan.

OPETTAJA. Mitä sillä tarkoitatte?

EMÄNTÄ. Tarkoitan sitä, että Eeva ja Aatamikin pyrkivät tiedon puulle ja lankesivat.

OPETTAJA (miettivästi). Ehkä se on vähän niinkin. On kyllä mahdollista, että tieto voi tuoda tullessaan uusia paheita, mutta on myöskin huomattava, että tieto laajentaa huomiomme ja auttaa meitä ymmärtämään mitkä ovat hyvän ja pahan seuraukset. Sentähden on velvollisuuskin koettaa oppia niin paljon kuin mahdollista.