Chapter 9

Minä kutsuin Kestilän isännän kahden kesken ja sille kerroin juurta jaksain kaikki alusta loppuun koko tämän jutun, millä tavalla se on alkanut ja mistä syystä niillä on syytä luulla mielivikaseksi, miten minulla on ikävä olla kotona, kun täytyy semmoisen pelon orjana olla, ja miten olen varmasti päättänyt, että otan, jos saan, Harjulan Marin eukokseni. Ja pyysin, että hän puhuisi vanhuksille minun puolestani, että viimeinkin heittäisivät edes tuon taikahomman pois.

»Jos eivät heitä niitä joutavia kujeitaan pois, joilla ne minua niin paljon kiusaavat, niin se on niin likellä kuin kaukanakin, että saavat minusta todella mielivikasen, sillä minä en enään kauvan kestä.»

Kestilän isäntä uskoi puheen tarkkaan ja puhui vanhuksilleni. Vaan ne eivät päätäänkään kääntäneet, eivätkä olisi uskoneet, vaikka joka puu metsässä olisi huutanut: Tapani ei ole mielipuoli. Ja niin asiata ei parantanut ei neulan edestä sekään yritys. Täytyi tyytyä entiselleen.

Tuossa parressani koetin aikaani hilata eteenpäin toivossa, että tuleehan pää vetävälle, että väsyyhän ne viimein.

XXV.

Hukutin tupakkineuvoni.

Kuukausi toista oli kulunut siitä kun olin käynyt Harjulassa. Lähdin taas myötätuulen selkään. Päästyäni selälle pyörähti tuuli vastaseksi, joka viivytti vähän matkaani, vaan hupasta se sentään oli. Syksysen yön tuuli röyhyytteli leppien latvoja, kovasti tohisi kuusikkokummut, kun kävellä rapsin vaaran lievettä Harjulaan. Virstan päähän näkyi tuli Marin kamarista. Näytti kuin olisi hän tahtonut valaista yksinäistä matkaani.

Katkesi Marilta hiljanen laulun sävel, kun kuuli ääneni ovensa takaa, vaalistui vähän kun sanoi:

»Missä sinua nyt on pidetty, kun olet niin laihtunut? Eihän ole kuin nukkumaton henki jälellä.»

»Eihän se tule vanhuus yksinään», sanoin ja otin tupakkineuvoni esille.

Istahdin ja rupesin vetelemään savuja, kuin aikamiehet. Tein paksuja savurenkaita, jotka suurena makkarana, mahtavan näkösesti hiljalleen pyörien ja suureten kohota loilottivat lakeen päin ja puhelin jonkun sanan. Tein uusia savurenkaita ja syleskelin lattialle.

Mari ompeli tulensa luona ristirantusia pumpulivaatteita. Yöllä piti hänenkin tehdä itselleen, päivät piti puida riihiä, hoitaa karjaa ynnä muuta hommata.

Juttelimme niitä näitä. Minä panin aina uutta tupakkaa, vetelin savuja, sujuttelin sormieni välissä uutta punasta varrenletkua, tein uusia savurenkaita, syleskelin puhtaalle lattialle yhä uusia laattoja, juuri kuin olisi ollut minun tehtäväni saada vasta pesty lattia aivan sylen valtaan. Savua oli jo matalanlainen pieni kamari täynnä kuin huono kota. Mari alkoi tuumia, että

»miten sinä noin nuorena olet jo oppinut niin ahneeksi tupakkimieheksi?»

»Etkö sinä sitte pidä tupakkimiehestä? Melkein kaikki miehethän polttavat tupakkia.»

»En huoli minä tupakinpolttajasta, ja senpä vuoksi saan jäädäkin vanhaksipiiaksi, kun kaikki miehet polttavat tupakkia», sanoi hän puoleksi leikillä ja pani kamarinsa oven raolleen varsin antaakseen tietää, että hän ei tahdo läkähtyä tupakan savuun.

Ajattelin, että jos olisin kymmenen vuotias, niin pyytäisin anteeksi, vaan kun olin täysi mies, niin en viitsinyt. Mutta päätin, että ei hakartele minun tupakkini savu kenenkään henkireikiä. Sen päiväsen perään en ole piippua leuoilleni tarjonnut.

Puheltuamme tovin aikaa seikoista, jotka keskustelua kaipasivat, läksin purjetuulen nojaan.

Matkalla ajattelin, että mahtoikohan Mari hyvin pahaksi panna käytöstäni. Olisihan minun pitänyt älytä itsessänikin se sopimattomuus. Hukutin tupakkineuvot järven pohjaan keskelle selkää.

Aamu oli jo, kun pääsin kotiin. Siellä tuli taas kinapeli. Rupesivat entisellä tavallaan haukkumaan, kun näkivät, ettei ollut houkutuksista apua, jota kolmisen kuukautta koettivat. Minä en ollut tietävinäni mistään mitään, heittäysin iloseksi. Enkä enää perustanut, ajakootpa minä päivänä hyvään pois kotoa. Arvelin, että elänhän missä hyvään työni teolla, eikä tarvitse joka palaa pelätä että mitä nyt lie tuohon hierottu.

Tupakin mieliteko heitti semmoisen vastuksen, että siitä olin pääsemättömissä, pienestä lähtien kun olin siihen harjaantunut, niin sepä ei niin sanomin tuulen matkaan pyörähtänytkään. Kolmen viikon perästä vielä tuon tuostaan kirkas vesi lorahti suuhuni, ja kun näin tupakkineuvot, niin tietämättäni menin siihen käsiksi, sitte vasta muistin päätökseni kun pistin piipun suuhuni. Se öljyn haju, joka siitä piipun varresta jäi suuhuni, tuntui niin makealta, etten tiennyt mihin verrata. Mutta aikojen kuluttua irtausin himostani, ja silloin haisi muitten polttama savu niin pahalta, että piti paeta siitä huoneesta, jossa alkoi olla näkymään asti. Silloin osasin arvostella, miten pahalle se maistaa siihen tottumattomalle ja miten pahaa olin tehnyt Marille hänen omassa huoneessaan.

Lopuksi pari kuukautta oli vetäytynyt aikaa jälelle. Sillä aikaa olivat kotiväkeni viimeisetkin hommansa koettaneet ja panneet parastaan mikä heistä lähti. Koettelivat kovaa ja pehmeää. Usein itkien rukoilivat, että antaisin sen tai sen tietäjän koettaa korjata, ja lupasivat naida kenen hyvään, kun vaan heitän Marin pois. Tuhannet kerrat luettiin se tuomio, että ajetaan pois kotoa ihan alastonna, jos vain sen otan. Esittelivät sitä ja sitä, että sen ja sen saat ottaa.

Minä vastasin lyhyesti, että

»en perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta niistä teidän ehdokkaistanne omani ehdolla.»

Eräänä päivänä oli kamarin pöydälle laitettu kahvikuppi, johon oli pantu niitä rohtoja, jotka muka miehen päästävät järjelleen. Kamariin oli kokounut kaikki väki ja pari vierasta lisäksi. Minut käskettiin juomaan se kuppi, vaan minä kirveen silmään vannoin, etten ota. Silloin rupesivat hommaan, että pannaan väkisellä minun suuhuni. Mutta silloin tuli keveäksi kaikki esineet käsissäni, reuhkana lentelivät itsekokoseni miehet seinästä seinään.

Vihasta olin halkeamassa kuin puhuttu rakko: puhalsin ulos, menin luhtiin, kopoin nursuja päälleni, sukset jalkaani ja niinkuin noidan nuoli lähdin suhottamaan Harjulaan.

Siellä kerroin kaikki perin pohjin miten nyt on asiat, että minä en tule toimeen kotonani, vaan täytyy lähteä onnea koettamaan. Marilta kysyin uudelleen, että voipiko hän minun kanssani tarttua mailman kelkan jukkoon, ruveta yhtä köyttä vetämään.

»Kotoasi pois ajettuna, tyhjänä, alastonna, sinut otan, vaan siihen joukkoon en mene en kahden kaulani edestä. Olen sinusta kuullut, että olet kova työmies, ja minä olen toinen, niin muuta ei tarvitse», sanoi Mari, tarttui kaulaani ja sanoi lisäksi:

»Sinuun luotan kaikesta sydämestäni. Isäsi kodin kun jätät minun tähteni, niin uskon että olet mies ja elämäni turva. Rakastan sinua kuolemaani saakka.»

Itkimme hetkisen kuin pienet lapset. Siinä oli kihlat, siinä vierivät kirkkaina helminä ne hohtavat sormukset, ne helisevät kolikat, rotisevat satamarkkaset, joita rikkaat ja ylpeät käyttävät.

Silloin lähdin kotonani viime kerran käymään. Nyt olin irti mailmasta, nyt luistivat sukset kuin noitavoima olisi kärestä vetänyt. Kotona näytti olevan tuumat tukussa, että vielä kerta kuritetaan minua oikein isällisellä tavalla, kun hyvästä ei ollut apua. Kussa pääsin pirttiin, niin Samppa alkoi haamuilla ihan käsiksi, kun tiesi että kyllä muut auttavat. Vaan minä nyt pyörähdin kuin tulenkieli kartanolle, sain asetta käteeni, sanoin, että

»pysy erilläsi, muuten nukut henkesi viereen. Nyt on leikki kaukana.»

Sitte kutsuin isää ja äitiä sinne kartanolle, että tahtoisin tuumia asioita. He luulivat, että nyt on ehkä kääntynyt kello lampaan kaulassa. »Eipä se ole ennen tarvinnut tuumimaan kumppalia.»

Sanoivat:

»Jos on asiata tuumia, niin tule huoneesen.»

»En tule pieksettäväksenne. Minä tahtoisin tietää todella, että pitääkö minun lähteä pois kotoa, jos Harjulan Marin otan. Minä olen luullut tähän asti leikiksi, vaan nyt tahtoisin tietää toden.»

Isä alkoi kiroilla niin synkästi, säksysi ja räiskyi:

»Vielä sinä, sen tulinen retka, tulet kyselemään», huusi ja alkoi tapailla niskasta kiinni.

»Kyllä nyt jo selvitään riitelemättä. Hallitkaa vihanne, minä nyt lähden enkä tule takaisin en itse isän haudalle», sanoin.

Isä röyhysi yhä vaan:

»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, vaan pane päähäsi, että elä tule.»

Mennessäni sanoin:

»Sen vannon, että en pole kynnyksiänne.»

Sen kanssa lähdin astua nyrköttelemään. Huonot työvaatekulut oli päälläni, ei yhtään äyriä rahaa, nälkä oli mahassa. Mutta ei kumminkaan se surettanut, että mitä suuhun pannaan. Sääressä on sudella murkina, arvelin. Tiesin, että nyt ei kutevan sammakon täkkää jauheta vellikuppiin. Jos ruokamurun saan, niin en tarvitse pelätä noidan nuolia enkä velhon veitsirautoja. Ryysynen olen, nälkänen olen, vaan mies olen missä tarvitaan. Olenhan nuori ja terve, siinä on minun pohjaton aarteeni.

Kuumana hartiani kuhahteli, voimasta rintani hytkähteli, toivosta tuntoni liekehti, rauhasta ja sulasta mieleni leimuili, kun kävelin ensimmäistä onneni sarkaa.

Ei ajan karhi heti tasota sitä vakoa, jonka muistoni aura kynti sinä päivänä. Kauvas vaivanen lapsi muistaa, sanotaan.

XXVI.

Appiukkoni.

Menin Harjulaan ilmoittamaan tekoani. Mari kysyi:

»Tokko isälle olet virkannut vielä mitään näistä hommistasi?»

»En ole virkannut, vaan pitää kait sitä sanoa jotakin. Ei suinkaan meidän hommista ilman tule porikkata.»

Minä ajattelin, että itsekköhän minä sitä lupaa ukolta kysyisin, vai ottaisinko jonkun vanhemman miehen niinkuin niitten tapa on. Vaan kumminkin päätin, että itseni edelle ei ole käynyttä. Käyköönpä nyt syvin tai matalin.

Iltapuhde oli, kun menin pereen pirttiin. Ukko vuoleksi kapustapuuta pöydän päässä pärevalkealla. Minä kävelin rohkeasti ukon luo. Paikan laidat housuni polvissa repottivat kuin kukon heltat, parin tuuman pitusia puikkonappia votkotti ikänsä eläneen sarkatakkini rinnassa, vuosikymmenisen palvellut sarkapäällinen, lammasnahka lakki hallitsi melkein hartioille yltyviä tukkiani. Vääräkantaset, kurttuun rytistyneet pieksurontsat suojelivat jalkojani. Semmoisessa asussa tulla sulotin ukolta tyttöä tahtomaan. Puhelin vaan rohkeasti, en ollut tietävinäni, että olisin mitään vailla.

Ukko väliin aina syyteli päälleni pitkiä katseita, näytti siltä kuin olisi arvellut: napit ovat liian pitkät, housun paikat liian huonolla langalla ommellut, kun paikan laidat lepottavat irti kuin kerjäläisen laukun kieli, kengät röhöttävät kuin venäläisen piirakainen ja lakki kuin vanha rastaan pesä. Kaikista näytti hän kuin mitan ottavan katseillaan. Minä vaan ajattelin: katsele vaan mitä katselet. Ei suinkaan minusta silmä osaa ota, eikähän tässä nyt ole tyhjä edessäsikään.

Jopa kiersi puheemme siihen sopukkaan, että tunsin paraan tilaisuuden olevan tarttua pääasiaan. Sanoin suulla julkealla asiani ja kysyin:

»Mitä arvelette puolestanne?»

Pilveen meni ukon naamalauta. Näin, että kohta ei kiitetä, ja aloin katsella matkaa oveen päin, että jos tässä tulee sulhasella taulametsään lähtö. Pysyin kuitenkin asemallani ja tutkin, että minkä värin tuo nyt ottaa.

Ukko alkoi hyvin karmakasti tuumailla:

»Hupsuja niitä ei tarvitse kyntää eikä kylvää, niitä tulee itsestään. Onko se nyt miehen hommia jättää talonsa ja lähteä elolta elettävältä tielle tietymättömälle, höyhöttämään kuin jänis haavalta? Mikä sinun hyvä hyvittää, millä sinä luulet päätäsi elättäväsi? Siihen ei päivä pitkältä kierrä ennenkuin joutuu hampaasi naulaan. Annahan tämä sitten joukolliseksi hankkiutuisi. Vähäksi se menee järkikin ennenkuin kaikki loppuu. Tämä värtäjä tulee tyttöä kysymään kuin kintaan mallia talosta lainaan luullen, että se on niin kaapattava kuin leipä kaapista. Häpeä veikkonen ja mene sillä kunnialla samaa tietä takaisin kotiisi ja pyydä anteeksi vanhuksiltasi. Niinkuin sattuu hyvilleen, niin ottavat vielä kotiisi.»

Minä kävellä votkin ulos. Tunsin kun housuissani paikan laidat reppasivat kuin hurtan korvat. Ukko jälkeeni yhä evästi:

»Usko nyt sillä puheella ilman suolatta, että mene kotiisi tahi minä panen halon häntääsi kuin rosvolle kissalle, niin muistat käyneesi akkaperissä.»

Vielä kerran siis kuulin kelpaamattomuuteni ja olin epätoivosta niin täysi, etten tahtonut sopia omiin riepuihini. Harmi puri mieltäni, nälkä kouristeli suoliani, käsi tyhjä, toisessa ei mitään, ei suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamata, mihin päätä pistää. Tie nousi pystyyn, jos mihin päin ajattelin. Kylmä pohjatuuli tunkeusi takkini halenteista. Tie jälkeeni oli tukossa, eteenpäin aivan outo ja umpi. En tiennyt mistä nauhasta nyt vedetään. Seisahduin nurkkaviereen, vaan tuo pakkasvihakka pohjatuuli yön pimeydessäkin etsi kuin paha metsäkoira ja hätyytti, etten saanut siinäkään rauhaa. Siitä lähdin kuin nälkänen kulkukoira tunkion liepeitä nuuskien hitain askelin kävelemään. Menin kylmään saunaan ja sinne kyyristyin kuin vahinko loukkoon. Käteni pujotin takkini hihoihin ja sitte puristin vatsaani. Siinä istuin kuin vaivanen syntinen, miettien, että saaneeko edes kerran vielä nähdä Maria. Tarkasti korvani seurasi liikettä talossa ja odotti viimeistä oven lusausta, että milloin asettuvat.

Kaikki oli hiljasta, ja viimein kuului hienoa laulun hyräilyä, joka likeni saunan ovea. Mari oli arvannut, että olin sinne mennyt. Hän kutsui kamariinsa, johon oli kähveltänyt ruokaa, ja käski minut syömään. Silloin talon vävylle ei annettu mielikaupassa iltasta!

Nälkähän minulla oli, vaan kun muistin, että tuo manattu armopala oli syötävänäni, josta talon isäntä oli minulle muistuttanut pari kolme tuntia sitten, niin ei maistunut ruoka. Pyörimään kävi pala suussa.

Kova oli tuska sielussani. Tuskan hiki uhkui kirkkaina muruina silmieni kautta ulos, näkymään asti alkoi niitä karista, niin oli ahtaalla asiat. Sitä en uskonut tullessani. Hilpeällä ilomielellä riensin tänne kuin lapsi rakkaan äitinsä helmaan, luullen kaikki sorrot ja polkeet voittaneeni. Vaan nyt näytti siltä, että karhu oli tullut vastaan kun sutta olin lähtenyt pakoon. Katkera kunniata polkeva armopala pyöri suussani, ja korvissani soi appiukkoni äskeiset hävittömät parjaukset. Olin melkein varma, että ukolla on semmoinen valta tyttönsä yli, että sen täytyy erota minusta pois.

Mari kiepsahti syliini ja ilosesti lausui:

»Ei me itkemällä eletä.»

Tuo »me» lensi kuin nuoli läpi sydämmeni. Minä pyörähdin kysymään:

»Mekö? Vieläkö sinä voit minuun luottaa?»

»Luottaako? Olenhan aikonut ja pysyn kyllä päätöksessäni. Minä en jänistä, tulkoon tuohta tai malkaa. Onsi on taivaan alus, on siellä sijaa meillekin. Kunhan ollaan yksituumaset ja otetaan yhtä tyytyväisesti paha päivä vastaan kuin hyvä päiväkin, niin se menee yksi päivä kerrallaan ihan rikasten rinnalla. Sovinto, rauha ja tyytyväisyys on enempi kuin puoli ruokaa, sillä niinhän sanotaankin, että rasvanen on rauhan kattila, vaikka vettä keitetään.»

Rupesimme yhdessä miettimään että mikä naula se vetäisi. Aukesikin teitä mihin lähteä. Työalaapa oli, kykyä oli, kuntoa oli, tahtoa oli.

XXVII.

Sulhasmiehenä.

Ensimmäiseksi arvelin lähteä sepän oppiin, kun ennestään osasin takoa kaikkia kaluja, vaan terän teko oli satunnaista. Lähitienoissa asui hyväksi tunnettu teräseppä, ja minä sain eräältä isännältä 20 markkaa velkaa oppirahoiksi. Lähdin tuumaan sen sepän kanssa. Hetihän köyhänlainen mies taipui kaksikymmen-markkaseen, ja mitäs muuta kuin tuumasta toimeen. Huomenna ruvettiin peliin.

Heti seppä huomasi, että minusta on apua työssä, niin katsoi parhaaksi opettaa ensiksi viinan juontiin, sen sijaan kuin olisi pitänyt näyttää miten teräkalut valmistetaan. Siten olisin tullut viipymään enempi aikaa hänen seurassaan takomassa hänelle terättömiä kaluja. Vaan viinan juonti-opetus ei tahtonut mennä päähäni hänen suureksi harmikseen. Siinä oli pahinna vikana se, kun luulin, että se kotimieheni toivoo sitä oppia kaikkein vähimmin.

Teräkaluja valmistaessa seppä ei minua neuvonut ollenkaan, että mikä tässä on konstina. Mutta kun minä jo ennen olin tehnyt kaikkia kaluja ja kun siinä ei ollut mitään ylenluonnollista, kaikki oli vain siinä ihmisen vallassa, niin ne muutamat minulta puuttuvat temput huomasin kun syrjäsilmällä katsoin hänen tekoaan. Olin kumminkin lopuksi pari kuukautta hänen mukanaan.

Perjantai-ilta oli Maaliskuun alkupäivinä, kun sanoin mestarille, että

»nyt jätän tällä kertaa palveluksenne, lähden aluksi koettamaan, ja jos ei rupea vetelemään, niin tulen takaisin.»

Seppä kielsi kiven kovaan sen homman ja sanoi:

»Nythän tulee vasta opin aika. Enhän ole sinua vielä opettanutkaan, en ole luullut että sinulla niin kiiru on.»

»Ei kulu aikani alituisessa viinan juomisessa. Nyt lähden, jääkää terveeksi», sanoin ja silloin lähdin.

Seppä sanoi jälkeeni, että

»parempi olisi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Vaan kun olet niin omapäinen, niin tee vaan niinkuin päästä käsketään. Vallassaan on vasikalla kuolema.»

Minä yhä mennessä sanoin vastapainoksi:

»Menköön nyt vaikka Matin pellon ojaan, taikka haapaseen kuuseen. Yrittäneen päätä ei leikata.» Menin Marin kotiin, tuumasin sille, että

»eikös lähdetä käymään kirkolla, tehdä kuulutuskirja, sillä minä en ole heti nyt kotona, minä lähden ulkopitäjääsen koettamaan tienata?»

»Lähdetään vain. Mutta ethän ole sulhasmiehen näkönenkään», sanoi Mari hymyillen.

»Tuota ... että minä lainaan nursuja siksi aikaa selkääni», esittelin.

»Elähän kiirehdi», sanoi Mari ja lähti ulos pesuvettä ja toisella kertaa toi vaatteet.

»Tässä on vaatteet omasi, sillä ne ovat minun kutomani ja teettämäni. Pukeuhan niihin, niin lähdetään», ja ilosesti katsoen minuun riensi hän ulos.

Minusta tuntui omituiselta pujottautua noihin vaatteisiin. Olin kuin lumouksessa, niinkuin viehättävässä unessa. Tämmöistä huolenpitoa, hellyyttä en ollut koskaan nauttinut, ja sitä sain nyt juuri osakseni kun olin kotoani ajettu, turvatonna kuin linnun poika avarassa ilmassa. Minä aikamies olisin voinut ruveta onnesta itkemään.

»No nythän kelpaa lähteä», sanoi Mari tultuaan ja katseltuaan minua. »Kengät ovat huononlaiset, vaan eipähän yksi kolo komeassa haittaa.»

Kengät, nuo vanhat loppaset, joita appiukkokin kerran oli silmillään mittaellut, tekivätkin huiman poikkeuksen muuten hyvässä vaatteuksessani. Vaan ei tässä ollut aikaa niitä murehtia, ja kun ne Marille vältti, niin ne vältti minullekin ja piti muillekin välttää.

Kyytimieheksemme hommasimme naapurin isännän, jolla oli iso ja kaunis ori.

Mutta morsiamen isä kun näki, että kirkolle hankkiudumme, niin nousi toukosiin tomuihinsa ja olisi noussut aika messu, jos ei Marin kaksi veljeä olisi puolestani ruvenneet. Ja silloin ukolla oli suu puhdas, ei voinut mitään.

Oli kylmä itävinkka, pakkastuisku ilma, niin olisi ollut turkki tarpeesen rekikulussa, vaan se täytyi saada lainaksi, ei ollut omaa. Naapurin isännältä saatiin vanhuuttaan ruskettunut ja rajettunut, sarkapäällyksinen työturkkikauhtana ja saman ikänen lammaspuuhkanen lakkikopsa päähän. Ja nyt suti puti rekeen, sen komeaksi ja ylpeäksi mainitun Harjulan Marin kanssa rinnakkain rekiperään istumaan. Ja silloin lähti iso musta vetämään kirkolle päin semmoista havakkata, että korvissa vinkui.

Enpä kerinnyt monta kertaa pääni ympäri ajatella ennenkuin kurahettiin pappilan kartanolle. Rippikirjotusta varten oli pappilaan kokoutunut paljon väkeä, jotka jokainen katsoivat meitä kuin lehmä uutta konttia. Se onkin tavallista, että kuulutuskirjan teettäjöitä katsotaan edestä ja takaa, kupeelta kummaltakin, ihan kiireestä kantapäihin asti. Vaan meissä turkin päältä katsoen oli tavallista harvinaisempata. Me kun väännyttiin reestä ylös kuin suuretkin herrat ja menimme pitäjän pirttiin, niin sielläkös oli suhisijoita. Sattuipa muutamalle niin karkeasti, että minäkin kuulin kun sanoi toiselle alta kulmainsa katsovalle ja piippuaan sytyttävälle toverilleen:

»Tuossa se nyt höllöttää Harjulan Marin sulhanen. Jopa sattui luu lihan valitsijalle, kuori leivän alkajalle, minkä sille komealle. Se on näyttänyt katselevankin komeammasta naamasta kuin muut ihmiset, ja on näyttänyt että hän sitä onkin ja muut ei mitään.»

Toinen ivallisesti lisäsi:

»Antaa sattua lakkarit housuihin. Sitte tietää koira uineensa kun häntä kastuu.»

Minä en ollut tietääkseni heidän arvosteluistaan, heitin vaan sen turkkini naulaan, ja silloin jäi päällysvaatteekseni ne hyvästi tehdyt harmaat vaatteet, jotka eivät säätyni suhteen olleet ristiriidassa muut kuin kengät.

Kyytimiehemme tuli käskemään rovastin puheille, johon me lähdimme ihan kynttä kautta jälekkäin astua silpomaan kartanon yli, edellämme kyytimies, puhemies, astua reuhtoi, että kädet heilui kuin riusan kieli. Sitte työnnyttiin sinne rovastin huoneesen. Minä jäin vähän oven suun puolelle seisomaan toivossa, että eiköhän nuo kenkäni jäisi papilta huomaamatta. Ja kun oli silmäni pesty ja pääni kammattu niinkuin muillakin miehillä ja kun muutamia nuoruuden kukkia vielä väikkyi rohkeuden ja ilosuuden sulaamilla poskipäilläni, niin rovasti katseli vaan pään puoleen ja jätti minun ilokseni takajalkaani katselematta. Rupesi tehdä jutistamaan kuulutuskirjaa, joka menikin kuin luomisen työ, ja mikäs oli mennessä vanhalla oppineella. Kyseli vaan puhemieheltä, että

»voipiko puhemies valansa uhalla todistaa, että nämä ovat terveet ja etteivät ole sukulaisia toisilleen?»

Kiltisti vastasi puhemies:

»Ne ovat terveet kuin potelli ja riskit kuin kesäpeurat, eivätkä ole sukulaisia enempi kuin susi koiralle.»

Sitte kysyttiin viimeksi meidän mieltä, jonka me lyhimmittäin selitimme. Sitte rovasti kirjoittaa romisti sen pitkää tämän lyhyttä. Me vaan seisottiin kuin viimeisellä tuomiolla, sydän kourassa, että mikähän tuohon pomettiin vielä tarvitaan.

Minä ajattelin että eihän täällä vaan liene mitään sissiä käynyt minusta puhumassa juoruja rovastille. Samassa rovasti niinkuin säpsähti ja näytti muistavan jotakin. Kysyi puhemieheltä:

»Miten on sen asian laita, kun puhui eräs, että tää sulhanen on mielinyt vähä hutiloimaan niinkuin päävikanen?»

Siihen päätä puistain vastasi puhemies:

»Sen takaan että se on vale ja vihapuhe. Tällä Tapanilla on mieltä enempi kuin pienessä kylässä, on muistikin että sen pääkoppaan tarttuu mitä kerran kuulee. Hänet olen jo merkinnyt mustilaispojan korkusesta.»

Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että miten tässä hiljankin hitain käynee kärpän nylky, nahkan otto oravalta, kun se yhä vaan kyselee uusia selityksiä.

Me seisottiin Marin kanssa, seisottiin yhä kuin tuomitut, ei haiskahdettu, katseltiin vaan toistensa silmiin kuin samasta rikoksesta syytettävät ja oli ikävä kuin mustilaisella kirkossa. Mutta puhemies seisoi terhakkana kuin pureva koira, valmis vastaamaan mitä kysytään. Rovasti kirjoitti, että paperi rotisi ja huulet höpisi kuin hammassuolain tekijällä.

Jo viimein lopetti ja luki sen kirjoituksen ja käski tulla puumerkkiä panemaan. Morsiameni pani omin sulin käsinsä, vaan minä kun en niin paljon vielä osannut kirjoittaa, niin määrättiin pitämään kynän varresta. Minä puristin, että sylki kieltäni kiersi, kun rovastin kanssa kahden miehen tehdä ponnistettiin niitä viimeisiä kirjaimia. Sitte tuli puhemiehen vuoro: ne taas rupesivat tolkussa kahden miehen tehdä jammistamaan niitä lujoituskirjaimia. Pari muuta henkilöä kirjoitti vielä muutaman sanan, luultavasti nimensä siihen kirjaan, ja silloin oli teko tehty, vaiva nähty. Sitte rovasti määräsi ne rahat maksettavaksi, jotka kirkkolain sen ja sen pykälän mukaan on pariskunnan maksettava, ja puhemies rupesi niitä ihan ensi työkseen kaivamaan taskustaan. Sillä aikaa rovasti tuumaili tyytyväisesti, että harvoinpa on niin yhden ikäistä paria. Ei ole kuin kolme viikkoa nuorempi morsian.

Puhemies kilautti lantit papin kouraan. Silloin lapsautimme kättä papille, lähdimme pois kävellä vihnaamaan ja tulimme taas pirttiin. Siellä muutama koiranhammas alkoi, että

»tervaurkot taisitte tehdä?»

Puhemies sanoi, että

»niin tehtiin.»

»Tehtiinkö monelle tynnyrille?»

»Koko ruukille tehtiin kerrassaan, ei ole pienessä ruukissa jakamista.»

Sitte muutama näsäkuokka alkoi minulle, että

»osa se on yksillä, minkä sinullakin, kun kääverrytit semmoisen talon tytön kuin hyväkin mies. En suinkaan minä sinuna olisi hirvinnyt ajatellakkaan.»

Siihen puhemies tarttui, että