Chapter 8

»Kyllä se miehiä saa välilläkin panna. Semmoiseen taloon on tulijoita ja semmoiselle ihmiselle: se ei olekkaan jonni joutava töppösen lesta. Olipa heitä Sivolankin emännällä kosijoita. Kun jäi leskeksi, niin paikalla alkoi kulkea kuin myllymiehiä toinen toistaan parempia. Vaan eipä hänkään osannut ottaa kelpo miestä. Paha on paljosta valita, sanotaan, ja tosi onkin. Olisi sillä ollut tarjona pätösempiäkin miehiä: semmoisia kuin Kemppaalan Mattikin, joka on harras herännyt ja tarkka kuin saivaren nylkijä. Se muka ei huolinut siitä sen tähden, kun se on silmäpuoli, rokonrikko, mustaverinen, isonenänen ja se käsnämolli siinä alahuulessa. Mikä vika se siltä oli? Itsehän se kantaa ne, ja siksi toiseksi näköhän on kuten Jumala luopi», lopotteli vieras.

»Sen silmänsähän kuuluu markkinassa tapellessaan tapanneen», sanoi renki Pekka tyynesti.

Sitä ei vieras ollut kuulevinaan, kertoili vaan:

»Sittehän se otti sen suruttoman roikaleen, kun se oli potra ja komea. Tosin hyvästi se kuuluu talonsa hoitavan ja emäntänsä pitävän suuressa arvossa, vaan mitäs tästä katoavasta, joka kestää niin vähän aikaa. Täällä pitäisi etsiä sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa», huokasi pitkään kuin venyttelevä rahtihevonen, että nuo römäkät hartiat rytkähtivät pitkältä alaspäin.

»Niin, onhan siellä se Joensuun entinen Samppa, vanhapoika. Sen se Tervolan leski ottaa», sanoi äitini, ja työväelle, jotka tyynessä istua nököttivät iltasta odottaen, sanoi hän, että

»nyt on iltanen valmis.»

Hetipä kapsahtivat pöytään ja vieras käskettiin yhteen joukkoon. Kaikki yksituumasesti rupesivat syödä rapelehtamaan surutonna kuin kananpoikue. Vieras jatkoi äidin puheesen:

»Kylläpä ei ole paljon muutenkaan, ettei Joensuun Sampan päälle arpa lankia isännäksi päästä Tervolaan. Se onkin niinkuin tehty siihen sijaan, ja sen lisäksi se tietää Jumalankin sanasta enemmän kuin joku tolikka. Ja onhan se tarkka, sen tietää siitäkin, kun yksiä sarkahousuja on pitänyt kesänsä talvensa pyhähousuina ilmosen ikänsä ja vasta on polvet paikoissa. Sen tietää siitä jo, että se osaa tavaransa katsoa.»

Äskönen sortavan näkönen suru oli vieraasta ottanut kyytinsä. Matlakoissa silmissä ja talimaisissa pöhlö kasvoissa ei jälkiäkään näkynyt; ainoa mitä voi huomata hänen muodossaan oli tuo paksun leuvan raskas, totinen liike, kun se ahkerasti tehdä hietritti hienoa vatsan täytteeksi.

Syötyä äiti vei vieraan porstuan pohjassa olevaan kamaripökinään ikäänkuin haastatellakseen salasia. Muut kaikki sukittivat kiireimmän kautta yöpahnoilleen, mikä minnekin.

Minulla veli Sampan kanssa oli unisija porttiluhin soppeen tehdyllä ravatilla. Me pötkähdimme siihen kuten ainakin väsyneet työmiehet. Samppa ihan sillä kertaa nukkui, ettei tiennyt enempi kuin hako minun liikkeistäni, kun minä viehkuroin tilani reunalla.

Minä keturoin selkäni tiessä, ei unta kuulunut ei näkynyt. Tuntui niin kamalalta. Oli kuin olisi jotakin tullut hukkaan. Mitä enemmän siinä kiemuroin, sitä oudommaksi painui mieleni. Koko maailma tuntui kopisevan tyhjältä. Suuren kolon oli tehnyt tuoni, kun vei ainoan sukulaisen, joka minua oli ymmärtänyt. Epätoivon pilvien raosta vilahteleva tähti Harjulan Mari oli enää jälellä näyttämässä tulta myrskysen salon rinteisellä tiellä. Vaan poissa oli se, josta olin toivonut apua juuri tässä asiassa. Silmät renkaalla katsoa äjötin pitkään naulassa riippuvaan renki Pekan kaulahuiviin, joka vaan hiukan kuumotti niukassa illan valossa. Joka haaralta oli pilkkosen pimeä eloni, ei yhtään valon pilkausta. Niin olin kuin kaivossa ja kansi päällä, mieleni musta kuin tervasankko. Nousin ylös, kaahuroin pihalle. Siellä oli niin lienteätä, leuhakkata. Etelän mieto henki huokaili kuni rauhan unta nukkuva lapsi hiljasessa kehdossansa. Verkalleen vaan nuokkui rukiin raskaat tähkät. Ainoaa ääntä pitivät aitan perässä olevan haavan lehdet, jotka toisinaan aina läpättivät juuri kuin olisivat tahtoneet nauraa minun tyhjän etsimiselläni. Pakeneva aurinko oli imenyt perässään luoteiselta taivaan reunalta kultasen iltaruskon leimuavat varjot, ettei ollut jälellä kuin muutamia hohtavia viilekkeitä kaitasien pilven suikaleitten alapaltteessa, jotka kohta hupenivat aivan olemattomiksi, jättäen jälelleen vaan mustan öisen seinän. Niinpä oli öinen mielenikin. Kaiken valon oli pois vienyt tuo odottamaton setäni kuolemansanoma. Tuo itsepintasen totinen kuu, joka kiipesi korkeutta kohti vesietelän taivaan jyrkkää seinää, ei voinut lähettää yhtään valon pilkausta minun pimeään sieluuni. Kävellä latostelin yön rauhallista uneksivaa piennarta ympäri ruispeltoa hiljalleen kuin kissa, jänistä vainoten. Tulla väläilin takaisin toista piennarta, joka kulki kamarin peräti. Kamarin peri-ikkunasta tunkeusi hämärä kynttelin valo, joka ulkona sekausi täyden kuun mietoon valoon. Juuri ikkunan sivu kulkiessani hajanaisesta ikkunan ruudusta vuoti korviini hiljasen imelä kikatusnauru ja Harjulan Marin nimi. Se lenti teräsnuolena korvieni läpi, että kohona hypähdin, vaan siitä sain hengityksen lämmintä kesä-ilmaa lumiseen mieleni tarhaan.

Kohonnein rinnoin kävelin äidin ja vieraan luo pieneen kamariin. Asian nimenä kysyä juomista, vaikka tarkoituksena oli katkasta heidän keskustelunsa minusta ja Harjulan Marista. Kun aukasin kamarin oven, silloin vieras kadotti aivan tukkunaan tuon mälpäkän puhekykynsä. Äiti kammahti, että hänen voimakkaat pulleat hartiansa rutistuivat paljon läjemmäksi ja tumman ruskea hiusmarto kohosi melkein päälaelle ja kaitasen puoleisista poskistaan vaivain ja vuosikymmenien vihurin tähteeksi jättämä puna karkasi aivan näkymättömiin, että hänen mustan harmaitten silmäinsä hätäsen terävästä katseesta ja harmaan tuhrakoista kasvojen juonteista tummassa kynttelin valossa voi lukea aivan selvään, että keskustelu oli minua ja Maria koskevista asioista. Vieraan kieli sokkelehti ja koetti etsiä sanoja, kuin säikähtynyt jänis reikää laihopellon aidasta, ja sotkeusi ihan siihen paikkaan kuin kukko tappuroihin, kun minä mulautin oikein polkevan tuikean silmäyksen vasten hänen leilimäistä muotoansa. Puplakehti sitä ja tätä, että inhottavalta tuntui koko löpinä.

Kuultuani äidiltä juomispaikan menin tieheni ja jätin heidät jatkamaan alotettua työtään. Menin vuoteelleni, eikö jo uni ottaisi rekeensä, vaan ei vieläkään kuulunut. Tuntui vaan yhtä tyhjältä ja kamalalta.

Aamulla heräsin pahasta unesta. Väsynyt olin ja tunsin pääni raskaaksi. Kävelin pientarelle vähän tuulluttelemaan pouta-aamun raikkaassa ilmassa. Sieltä tulin pirttiin, jossa oli vilkasta keskustelua kuin ylimmäisten pappein kokouksessa. Pääpiispana oli isäni, jonka suuhun katsoi jokainen avossa suin kuin parempatakin saalista. Renki Pekka ei näkynyt välittävän, työnti vaan repaleista nuttua päälleen, haukotella vengautteli niin imelästi, että vesi tihisi unen töhmeröisistä, pikimustista, tiirisko silmistään ja alakulosen näkösenä, hartiat vähän kumarassa, lähti astua nyrkkäsemään leikkuuksen rinteesen.

Minä otin kenkäni uunin korvalta ja riipasin jalkaani. Istahdin penkille kuulemaan sen kokouksen päätöstä, jota ei kauvan tarvinnut odottaa. Isäni heti luki sen semmoisella äänen painolla, että siinä ei tuntunut olevan valitusaikaa ollenkaan.

»Tästä lähdemme kaikki muut velivainaan hautajaisiin paitse ruotiämmä ja Tapani jäävät tulen pitimiksi ja renki Pekka töitä toimittelemaan. Mieron hevosjoukkojen tähden tarvitsee olla Tapanin ruotimummolla kumppanina, etteivät saa toukoja sotkea.»

Minä tuon kuultua kiepasin ulos ja kävellä rihmoin Pekan luo. Aloin leikata kahmia vähän harmin viehkassa, että Pekkakin huomasi minulla kiireen olevan. Kovasti kahisi raskasteränen lynkäruis Pekankin eteyksillä. Tiheään nousi pitkät, kellahtavan vaaleat pijoukset, jotka hän aina roiskautti järeälle sängelle sidottavaksi lyhteisiin. Muuta ääntä ei kuulunut kuin sirpin jurske ja rukiin kahina koko pitkänä aamurupeamana. Tuosta äänettömyydestä jäätyi rintani, että kun huudettiin syömään, niin poveni tuntui pakottavan täydeltä. Ei tuntunut ruokaa sinne mahtuvan. Pekalle sanoin:

»Menepäs syömään, minulla ei tunnu haluttavan.»

Tuosta Pekka näytti vähän oudostuvan ja höröstyen hän kysyi:

»Eikö peijaisiin kutsuttukaan, eikös sinne muut jo ole laittaumassa?»

»Ei ole minua kutsuttu, ja nurkkia nuuskimaan en lähde.»

Pekka naurahti ja sanoi, että

»korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.»

»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin kolkolla äänellä.

Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin metsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla olisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan. Köllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin pääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä rauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin lehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.

Olihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun sekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni pyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää viidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua lähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello vahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun siinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita. Se yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella siirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat valmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi alkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa. Siitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan olevan siitä, että pääsin ylös.

Nyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se pakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä yöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin kotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin aamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus. Vanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa jampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä rohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan, ne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän silmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.

Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät vilkkuvan rukiin yli:

»Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta, vaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.»

Minunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän ajan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin lähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan kotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili hiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun hän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me alakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja toiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää ruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt vaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi kuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole tullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi voiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään virkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se parastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei näyttänyt välittävän koko perintöjutusta.

Ruotimuori tuli sanomaan:

»Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.»

Äitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan pöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä ruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita, joista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä ja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.

Syötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti töihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla mielin kaiken kallella kypärin.

XXIV.

Luullaan hulluksi.

Ei ollut mitään puhekumppania minulla muuta kuin tuo renki Pekka, kasvava hulivili poikaketale. Ja ne tarinat eivät olleet mitään mieltä keventäviä, joita hänen kanssaan voi puhella. Syvimmät tunteet täytyi salvata sydämmeensä. Vaan eipä se pato kauvan kestänyt, ennenkuin alkoi yli äyräitten kuohua. Täytyi etsiä semmoinen toveri, joka voi sulun aukasta, ettei pato murtuisi.

Eräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin rantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan päästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle. Ähmä vihuri otti mukaansa, lennätti venettä kuin lehteä, että muutaman tunnin kuluttua olin matkani perillä.

Mari otti ystävällisesti minut vastaan ja hänelle kerroin asiani ujostelematta, kerroin mieleni tilan pohjaa myöten. Hän kuunteli. Lausui viimmein:

»Enkä nykyjään mene vielä naimisiin, vaikka kuin hyvä tulisi tahtomaan: siihen lystiin kyllä kerkiää oiki kiirein. Sen kyllä sanon kerrassaan, että poissa olisin älyltäni, kun rupeaisin semmoiseen joukkoon päätäni kaupalle, kuin on teidän talossa. Säärenihän oli aijottu ensi näkemässä katkasta, kertoi tuo Mäkelän huonemiesmuori, joka oli kuullut uhkauksen. Ja sinuthan kuului aijotun ajaa suineen puineen pois kotoasi, kun minut vaan ottanet eukoksesi.»

Minä sanoin, että

»paraiten se pappikin panee, minkä semmoiset akat. Vaan kyllä siinä on vähän perääkin, ei se aivan emätöntä ole. Mutta se on juuri sen akan hyvää työtä: sehän tuli aivan asioikseen sinua panettelemaan.»

»Viehän vaan isällesi ja äidillesi terveisiä, että rauhan saavat minusta nähden», sanoi Mari päättävästi.

Minua rupesi värisyttämään.

Puhelimme kuitenkin yhtä ja toista vielä hyvän aikaa, ennenkuin lähdin pois. Hyvästellessäni kysyin, että

»tokko saan edes puheilla käydä?»

»Vähän kai se minua liikuttaa, kun ei itseäsi haitanne. Vaan itsehän saat selkänahallasi maksaa ne kyläkulut. Sen puolesta katsoisin paremmaksi, että pysyisit kotonasi.»

Lähdin kotiin soutelemaan. Ajattelin, että ei se päätös pidä paikkaansa... En usko että Mari ei minusta huolisi ... en usko ... en usko. Annetaan vaan ajan kulua, ei huolita hätäillä. Hiljaa se härkä kyntää, vaan hyvän se jälen tekee. Ja niin menin miessä huoletonna kotiin.

Siellä älä pääsi rahvaasta. Nyt siellä vasta ilma nousi. Olivat purra pistää syödä ihan siltään. Saivat uutta juurta huomeneksi, pääsivät niinkuin uutta jälkeä laklattelemaan. Minä vaan äänetönnä kuuntelin ja katselin, että mikä verkko tuossa nyt peräksi pannaan, tuleeko nyt sanoista siltaa, kestääkö noitten kerällä nyt loppumattomasti lappamista. Vaan kestihän sitä, ei tullut toista päätä. Minä vaan äjötin äänettä kuin urkkomiehen purakka, teeskelin työtäni, hyräelin laulujani. Koettelivat oikein uuten uhkain kaivella vanhaa Aatamiani, vaan eipä se vanha mies leikistä suuttunutkaan. Pysyin rauhallisena ja ystävällisenä kaikille. Pari viikkoa myllyä käytettyään tulivat siihen päätökseen, että minä en ole täydellä taidollani, vaan minut on Harjulan Mari syöttänyt itseensä ja siten saanut taidottomaksi. Ennestään muistivat, että minä en sietänyt kolmea pahaa sanaa, ennenkuin sai tietää mistä tuulee ja tuli kysymys kuka kentän korjaa. Vaan nyt kun ei näytä korvia olevankaan. Mikä sen nyt olisi niin lampaan maidolla juottanut, jos vaan älyllään olisi.

Ja jopa rupesivat viimein houkuttelemaan, että antaisin jonkun tietäjän koettaa päästää, että eihän ota, jos ei annakaan, ja pyysivät lupaa saada tuoda velhon konstiaan koettamaan. Vaan minä sanoin sillä kertaa loppuvan päivien siltä mestarilta, kun vaan joutuu minun eteeni. Vaan eräänä pyhäpäivänä sittenkin hakivat muutaman poppaämmän, joka oli heidän mielestään oikein maklakka viekottelemaan. Arvasinpa heti, kun tuo vieras tuli, että se ei ole kunnian tiellä. Katselin sitä vierasta kuin mato mättäästä, että eikö huomaisi jo katselusta paraaksi pysyä erillään. Vaan eipäs. Akka kun oli syötetty ja juotettu, niin rupesi peliin. Minä olin pitkälläni pirtin penkillä, niin tuli kutkuttelemaan korvani juureen. Minulla viha kiehui kuin pikipata. Koetin kumminkin puristaa, sillä tiesin että ei siitä hyvä seuraa, jos liikkeelle sen päästän. Siivolla käskin pois, vaan se ei kuin enemmän ja enemmän alkoi liverrellä ja silitteli hiusmartoani, kiitellen sitä kauniiksi. Mutta silloin en kerinnyt saada itseäni kiinni, kun hyppäsin kuin ammuttu ja siipasin sen akan ovea kohti, että rötjähti kuin märkä roivajas oven pieleen, josta väleen selvitteli itseään pönkilleen.

Kaikki luulivat todella minua hulluksi ja yrittelivät hallitsemaan, vaan en silloin pysynyt niin vähällä väellä. Liepsautin sitä akkaa vielä kartanolle ja sanoin, että

»jos nyt et älynne huveta pois silmistäni, niin päiväsi lopun näet sillä kertaa.»

Silloin löysi akka liinasukkansa, ei katsonut takaisin kun otti liehkoa. Tapailin kepakkota, että antaisin loikkiin vielä terveisiksi. Samassa keräysivät minua uudestaan tavottelemaan, luulivat minun päättömiä tekevän. Vaan sanoin, että

»nyt jos ette jätä rauhaan, niin saatte kohta minun oikeasta kädestäni maistaa osanne jokainen. Saatte huokua hihaanne ja tietää, että minä en ole teidän vanki. Jos muu ei auta, niin te lautoihin, minä rautoihin. Sen kirotut, te vaan laittautte minua paistamaan kuin käärmettä pyssyyn. Minä koetan hammasta purren painaa pahkaani ja olla vaiti, että heittäisitte pois tuon alinomasen loilotuksen, mutta siitä hulluksi nousette vaan, vaikka minua luulette hulluksi.»

Purin hammasta ja polin jalkaa ja karjasin, että

»pakenettako pois silmistäni vai tahdotteko tietää, mikä mies Mooses oli!»

Silloin luikasivat hönttyynsä ja jättivät minut kartanolle. Minä lähdin kävelemään. Kävelin metsään ja siellä olin koko päivän. Heti hävisi viha, vaan paljon jätti työtä jälkeensä: paljon oli ajatuksia. Kaduin että suutuin niin armottomasti ja lupasin itsekseni, että en suutu enää niin sokeaksi toista kertaa.

Iltasella tulin kotiin. Väki oli kuin kynsille lyöty, ei kukaan puhunut paljon mitään. Äiti itki huivi silmillä. Minä menin tallin yliselle heinille nukkumaan. Yksinäisyys tuntui olevan lystintä.

Huomenaamuna menin työhöni karhitsemaan peltoa. Siellä laulelin ilman lintusille mieleni vaiheista.

Heittäysin taas iloseksi. En ollut tietävinäni mistään mitään, tein työtäni, söin ruokaani, en puhellut sanaakaan muitten kuin Pekan kanssa. Väliin kävin aina Harjulassa kylässä. Äiti rupesi manaamaan, että hän saisi tehdä mulle pikku taian. Ja sanoi olevansa siitä vakuutettu, että minulle on syötetty se mieliteko, joka mulla on Mariin, ja sanoi kaksi kertaa nähneensä unissaan, että minkälaisessa paikassa on vielä syötettykin. Vaan sen kielsin kuoleman uhalla pois. Hän itkien koetti rukoilla ja houkutteli, että

»tiedäthän sinä itsekin, että konsti ei ole kangella käännettävä. Ethän siihen nyt kuole, jos syöt muutaman palan, jonka laitan, ja annat pestä itseäsi.»

Silloin taas rupesi vihan tuli hehkumaan rinnassani. Luulin jo liekkien suun sieramen kautta leimuavan, vaan niinkuin olin aikonut itseäni hillitä, en päästänyt valloilleen, purin hammasta ja lähdin kävelemään. En voinut sanoa sanaa, niin olin täperällä. Jos olisin yhdenkään sanan sanonut, niin silloin olisi viha hulmahtanut pilvien tasalle.

Nyt tiesin vasta oikein, miten vahvasti ne uskoivat sen, että minä en ole oikealla älylläni, ja arvasin, että ne koettavat salaa minulle syöttää niitä parantavia aineita. Ja kun minä tiesin miten inhottavia aineita semmoiselle mielivikaselle syötetään, joksika minua luulivat, niin alkoi pelottaa kuin kuolema. Jos milloin tarjosin ruokapalaa suuhuni, niin aina juohtui mieleen, että jos tuossa lienee käärmeen raatoa tai kutevan sammakon raatoa, naaraskissan suolta ja raatoa, ja sitä ja sitä vielä ilkeämpää ainetta, jota tässä en voi mainita. Eikä ollut pitkä aika ennenkuin kolmeen eri kertaan tapasin tekeillä semmoisen syötin. Sitte en uskaltanut muitten tuomaa vettä juoda, en muitten pesujäleltä ruokaa panna astiaan, enkä ketään voinut uskoa näkemättäni keittoa padasta panemaan kuppiini, enkä muitten pesemää lusikkaa suuhuni, enkä leipää alottaa, vaikka olisin syömättä jäänyt. Saunassa en uskaltanut kylpeä muitten viemällä vastalla, enkä peseytyä muitten viemällä vedellä, vaatteet pelottivat joka kerran kun päälleni panin, että jos tuohon on hierottu sitä ja sitä. Lakkaamaton pelko oli joka paikassa. Unesta kun heräsin, niin jo tuli mieleen, että jos nukkuessa ovat hieroneet sitä ja sitä ruumiiseni.

Nyt alkoi kotona olla ikävä, ei koti kodolle tuntunut, ei ollut yhtään niin pelottavaa paikkaa kuin koti.

Synkkämielisenä kuljeskelin päivät pitkät toimitellen hiljasuudessa askareitani. Tästä saivat lisää uskoa hulluudestani, ja kohta alettiin kylässäkin puhua, että minä olen heikkopäinen. Ihmisiä alkoi kulkea katsomassa kuin parempaakin. Niinpä eräänäkin pyhänä kun lähdin metsään kävelemään huvikseni, niin sillä aikaa oli tullut minun syntymäkylästäni isäni sukulaisia, iso joukko vieraita katsomaan sitä kummaa, kun tytön syötännästä on mies päävikasena.

Minä omia aikojani kävelen kotiin kuin kelloton hevonen hölkötellen vaan, niin huomaan pellon piennarta astuissani, että miehiä seisoa volhottaa kartanolla kuin helluntai-epistolassa. Siinä oli ruhaakin, rampaakin ja jokaisella silmät minuun päin. Minä arvasin, että minkä tähden on vieraat tulleet. Heittäysin hyvin iloseksi, menin miesjoukkoon, tervehdin kaikkia, kyselin kuulumiset ja aloin puhua rupatella yhden ja toisen kanssa minkä kerkesin. Kerroin kaskuja, jotka hyvin naurattivat vieraita. Nauroin ja remusin, että saivat oikein kyllikseen vähämielistä.

Vanhukseni olivat hommanneet niille vieraille, että niitten piti houkutella minua taipumaan tietäjien parannettavaksi. Ja jopa muutama, joka luuli olevansa paras siihen toimeen, kutsui minut yksinäiseen paikkaan ja siellä alkoi tuumata hyvänä miehenä, että miten minun asiani on pahalla kantilla ja miten käypi hullusti, jos en ajassa korjuuta itseäni, että minun käypi aivan samoin kuin Kärpäs-Juuson, jos vaan vielä muutaman kuukauden tuonaan menee. Selvitti miten se ja se oli samanlaisissa pauloissa ja miten sen Vornikka ukko pelasti.

»Ja nyt on paras aika: yläkuu vielä. Niin mene sinä kanssa sinne tahi laita hakija tänne.»

Kävi karvalleni, sanoin äkäsesti:

»Heitä nyt pois se homma, tahi minä suutun ja rupean nauramaan.»

Se yhä jatkoi, että

»lupa on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko ilvennellä. Kyllä tässä on asia siksi suuri, että ei siitä pääse suuttumalla.»

Vaan silloin kun minä vetäsin poskeen sitä hyvän tuuman keksijätä, niin se kuului seinänkin taakse, että jo se nyt putosi, ja sanoin, että

»joko se asia nyt tuli maksetuksi, jonka viime markkinoilla Haatajan kartanolla reestäni varastit, vai tahdotko toiselle puolelle saman verran?»

Vaan siihen tyytyi ja lähti pois muitten joukkoon ja uskoi hyvin, että minä olen nöyräpäinen, ja selitti, miten sen kanssa pitää varoin puhua ja miten häntä veti korvalle kun hän vähän vasten sanoi:

»En eläissäni ole parempata maukkua saanut. Vielä nytkin senki seitsemällä äänellä korvani huutaa tilliä.»