Chapter 7

Ja sitte rupesi eukko Marin vikoja luettelemaan yksin lukien kuin helmiä nauhaan, eikä ne tunnustaneet loppuvankaan. Minä sitte viimein katkasin ja sanoin, että

»kyllä minä kaikki uskon sen teidän puheenne, vaan minä uskon valeeksi. Minä otankin vaan vaimon itselleni, ja silloin olette viisas, kun ette virka koko asiaan mitään.»

Vaan silloin syttyi kuin katajapehko tuleen. Jokainen rupesi kutkuttamaan kuin Wenäjän käräjissä ja tahtoi, että hänen äänensä piti kuulua yli muitten. Isä pieksi nyrkillään pöytään, että lasit seinillä tärisi ja äystäsi, että

»jos vaan sen ihmisen tuot tähän taloon, niin sillä kertaa lyön sääret poikki ja talutan salolle itsesi, eikä ole asiata takaisin, sen saat pitää varanasi.»

Äiti ja Liisa solventivat yhteen ääneen:

»Kyllä Tapania ei kielletä naimasta, kun ottaa semmoisen, joka meille sopii. Ja olisi tuo Tervon Matleena eri ihminen, kun sen ottaisit, ja sillä olisi perintöäkin. Siinä on ihminen, jonka suuntiin ei suutu.»

Minun pisti vihakseni.

»Minäkö ottaisin tuon tolvakkeen, töppösen lestan, mätimahan, pää kuin variksen pesä, suu kuin telkän uuttu, metsäkana sopisi lentämään suolineen sorkkineen siitä ikkunasta. En, en, en huoli, vaikka en muitten jälkiäkään näkisi. Kyllä saatte pitää variksenne omana nuottakumppaninanne. Antakaa Matleenan kiskoa virren päitä, että kortit lepattaa ja suu kahdessa korvassa», latelin vähän vihoissani. Sitte käännyin Pekan puoleen ja sanoin vähän ilvehtimisen viistaan, että

»eikös sitä passaisi rakastaa myötämäessä, jos vastamäessäkin, mokomata soppimörköä?»

Pekka vähän naurun kihnassa sanoi, että

»kyllä osaat kiitellä morsiamesi, tuon kauniin herran lahjan.»

Vieras taas alkoi, että

»tosi on kuin sanotaan, että ei se näe, joka naipi, eikä usko vaikka kontitaan. Vaan koetahan mies, kyllä vielä jalo tapansa näyttää. Niin sanoi ennen vanhat, että ei näkö työtä tee, eikä kauni kaskia rovitse. Eikä ne sanat mene pateetta nytkään vielä. Se on vaan synnin ja lihan pahain himojen syöttämistä perustua kauneuden päälle sinä aikana. Siitä kevytmielisyydestä on ollut usein surkea seuraus, ja siitä olen varma, että vaivasen kuppikumppani on Harjulan Mari, saakoonpa hänet kuka hyvänsä. Vaikka on hänen vanhempansa niin hartaat uskovaiset, niin yhtäkaikki on hän aivan suruton raiska ja korea kuin riikinkukko. Semmoinen naiminen tulee aivan perkeleen mielen jälkeen eikä Jumalan, ja silloin siinä ei ole siunausta. Silloin se alkaa surkea katsoa silmästä sisään. Eikähän ole pakosta aivan tapposen tahallaan heittäytä Jumalan vihan alle. Vapahtaja sanookin, että joka ei minun kanssani kokoa hän hajottaa. Ja nyt minä hyvässä ystävyydessä sanon, että nyt olisi paras, että rupeaisit ajattelemaan kohtaloasi ja antaisit vanhempien ihmisten neuvoa itseäsi ja antaisit vanhempiesi valita itsellesi kumppanin, joka olisi Jumalalle otollinen ja itsellesi hyödyllinen. Silloin et pahentaisi vanhempain mieltä, etkä tulisi rikkomaan neljättä käskyä, josta Jumala uhkaa rangaista kaikkia, jotka sen ylitse kulkevat. Sillä tavalla pysyisi hyvä sopu, rauha, rakkaus talossa, ja mikä on kauniimpaa!» saarnaeli vieras hartaasti ja lopetettuaan huokasi, syvään puhalti kuin palkeesta.

Minä sanoin, että

»paljo melua ja vähä villoja! sanoi akka, kun sikaa keritsi. -- Se on vanhan testamentin aikuista tapaa, että toinen valitsee toiselle morsiamen. Minä jo katson itse, otan itse itselleni toverin. Meiltä kun lähdetään, niin itse on Iikka ison oriinsa turvassa, ja minä kun olen meiltä, niin muita ei kaivata. Silloin humu kuuluu, eikä köyhyyttä.»

Siitä saivat uutta intoa, rupesivat räpättämään, yksi papatti yhtä, toinen lopatti toista, että meni koko pirtti kuin porokattila.

Sanoin vielä:

»Pankaahan kiinni murukoppanne, asia ei parane parran pärinällä. Minä teen minkä teen, ja silloin on suu puhdas jokaisella.» -- -- --

Isäni nousi toukosiin tomuihinsa, alkoi pauhata ja möykyttää pöytää nyrkillä kuin mielipuoli, tiuskuen kiroili ja ävelti:

»Jos vain et heitä sillä sanalla sitä hommaasi pois, niin minä talutan salolle, minä työnnän tielle, etkä saa tulla takaisin. Sinä tässä rupeat vaan tukkimaan jokaisen suuta, eläs pätö kalu.»

Renki Pekka sanoi sekaan ivalla:

»Järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi.»

»Mitäs kuntonanne pidätte silloin kun viette minua salolle», sanoin minä ja jatkoin: »asettuu kai se siitä, ei suinkaan sitä nyt ole yhtä ilmaa ijäksi.»

Vaan silloin alkoivat kähennellä korvuksiini. Mutta minä pyörähdin ja lähdin taulametsään. Lähtivät kopistamaan kynttä kantta jälkeen, vaan eivät muut pitkältä ajaneet kuin Samppa veljeni. Hän tulla suhotti perässäni pellon pientareelle. Hänellä kai oli se ajatus, että kun hän alkaa taistella minun kanssani, niin kyllä muut tulevat auttamaan, sillä yleinen aikomus oli nähtävästi antaa minulle selkään oikein aikatavalla, kerrassaan sillä varalla, ettei aina tarvitse antaa. Minä kun huomasin, että on niin vähä sitä jälkiväkeä, että Samppa yksinään vain, niin pyörähdin päin. Samppa hurjana käsiksi minuun, vaan siinä hän loukkasi vähän itseään. Sai siinä muistipalan, että jos kuin vanhaksi elää niin joka päivä muistaa sen tapauksen. Siinä lupasikin minulle, että hän antaa rauhan eikä virka mitään minun asioihini. Sitte lähdettiin pois kuin hyvätkin miehet, tulla julpotettiin kuin työpaikasta. Mutta heti alkoi Samppa niinkuin pikku poikanakin kertoa vanhuksilleni minun ilkityöstäni eikä muistanutkaan lupaustaan. Siitä rupesivat kaikki pakisemaan ja päättämään, kuka kummemman tuomion olisi osannut tehdä. Minä kyllästyin siihen, käskin Pekan niityn aitaa korjaamaan ja itse lähdin ulos kävelemään. Mennessäni sanoin pilkoillani:

»Polina pois ja yksi puhumaan.»

Menin kesantopellolle, rupesin kaivamaan koloa suuren kiven viereen, että hukutan sen kiven siihen koloon kyntäjän ristinä olemasta pois. Tuokion perästä tuli se vieras akka sinne työpaikalleni, niin lauhkeana kuin lammasnahkanen tuppi, ja alkoi tuumia lopotella.

»Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä tiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä olet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin puolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein enimmin. Mutta äsken vannoi isäsi tuolla kartanossa, että jos vaan sen ottaa, niin joutaa jalkoihinsa, tie eteen, keppi käteen suoriaa miehelle.»

»Mistä se tietää sen niin kehnoksi? Eihän ole nähnyt ilmoeläissään koko ihmistä?» kysyin minä totisesti, vaikka hyvin tiesin, että eukko oli juuri se, joka vanhuksilleni panetteli Maria.

»Hyvä kellohan se kauas kuuluu, vaan paha paljoa etemmä. Kyllä sen ilveet tietään kolmessa kuvernöörin läänissä. Etkö sinä tiedä, että paremmin se sana kyydin saa kuin huono herrasmies. Kaikkenahan se menisikin, kun se ei olisi ympäri maailman naurettavana ja jokaisen sormellaan osotettavana. Mokoma rutkale.»

Loppui kärsivällisyyteni, vihasta kihisi korvani.

»Jos et silmänräpäyksessä tuki suutasi ja korjaa luitasi pois, niin kummat tulee!» karjasin ja polkasin jalkaa, että kenttä jytisi.

Akka säikähti, törmäsi pois minkä jaksoi ja parkasi mikä kulkusta lähti, sylki ja siunasi, peppuroi kuin kukko tappuroissa ja rukoili Jumalaansa auttamaan sekä minua että itseään. Siitä kun selvisi, niin yritteli vielä puhelemaan, vaan minä yritin jälkeen ja sanoin, että

»jos et katoa meiltä ennenkuin minä tulen syömään, niin silloin näet yhden kumman kerralla, et selviä niin vähällä kuin nyt.»

Akka lähti tuhkien kävelemään, eikä ollut pitkä aika ennenkuin mennä lenttasi piennarta myöten kotiinsa päin suuri kannannainen mytty selässä. Sen oli äiti sille laittanut muka hyvän sanoman tuojalle.

Teeskelin työtäni. Alkoipa aivojani kierrellä kummallisia ajatuksia, rinnassani mateli outoja tunteita, jommoisia en ennen ollut tuntenut. Istahdin kuopan laidalle ja vaivuin ajattelemaan, että onko tuo nyt totta, että tämä kotini täytyy jättää sen tautta, jos otan Harjulan Marin vaimokseni. Ei se sovi maille eikä halmeille semmoinen homma... Ei se ollut kuin sitä hurausta vaan, kun tuon akkaruhnun puheesta raivostuivat. Vihan vimmassa sitä tulee sanotuksi liiemmaksi vaikka kellä, vaan viha kun menee, niin silloin on paikat paikallansa, asiat entisellään. Pyörähdin taas työhöni, aloin kuokkia kolon pohjaa ja aina kun sain multaa irti, luoda tomautin lapiolla penkereelle ja arvelin että aika on aikaa kutakin: on ollut ja mennyt ne isän uhkaukset. Nyt voipi jo isä katua sitä kovuuttaan, kun se kumminkin pitää minusta niin paljon työni teon tähden.

Vaan kun jo oli ilta tulossa eikä käskeneet minua puolipäiväselle, niin ajattelin että nyt on vika myllyssä. Ei ole nyt hyvä jalassa, ei ole ennot entojaan, ja uudestaan palasi ne äsköset ajatukset päätäni vannehtimaan, ja taas kangerti aivoissani sen akan puheet ja isän uhkaukset, alkoipa kahertaa niin mielessä, että mieli työ seisoskelemaan. Koetin kyllä takertua aina työhöni ja sillä tavalla saada hälvenemään ne painavat ajatukset. Ja vähän ne kaikosivatkin, vaan heti tulivat takaisin ja toivat joukon uusia ajatuksia mukanaan. Ja niitä alkoi ilmaantua kuin korppeja raadolle, niitä tuli joka suunnalta.

Istahdin kolon paltteelle.

Päivä oli loppumaisillaan. Yön rauhaan hyvästi jättelevä illan rusko punasi korkealle taivaan rannan jyrkkiä seiniä, syleili harmaita kallioisia vuorien rintoja, ystävällisesti suuteli järvien mutkikkaita heinikkorantoja. Minä olin kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty. Katselin aikani niitä kultalaitasia pilvenmöhkäleitä, jotka hiljalleen omia aikojaan uiskentelivat ilman avaruudessa.

Minulla yhä vaan tunkeusi syvemmälle ja syvemmälle ajatus, että täytyykö minun jättää tämä kotini, jonka melkein oma käteni on tämmöiseksi tehnyt, jonka itse olen työlläni ja toimellani pelastanut perikatoon joutumasta. Usein olen ollut sairas työn tähden, kun en säästänyt ruumistani, selkäni on poikki ollut ja kädet ajetuksissa, käsivarret kankeina juurikoitten repimisestä, kivien vääntämisestä ja muusta puskemisesta. Ja nämäkö kaikki vaikean työni hedelmät pitää uhrata sen tähden, että otan vaimon oman mieleni mukaan? Saisin pitää nämä kaikki, jos ottaisin Tervon Matleenan, tahi jonkun muun kerettiläisen, jonka he mielensä mukaan valitsevat ja laittavat kuin kerjäläiselle voileivän. En, en vaikka kaaret syliin tulkoon, niin en saata ottaa muita kuin sen, joka itselleni kelpaa. -- Punaltelin päätäni ja arvelin että ei se ole totta, että isäni on niin kova. Kunhan kuluu aikaa, että saavat tietää Harjulan Marista hyviäkin puolia, niin muuttuu ääni kellossa. Minä nyt heittäyn etten virka enempi kuin kanto, jos ne mitä puhuisivat tästä asiasta. Tottapahan kyllästyvät ja jättävät minut rauhaan. Ja lopulla käypi samoin kuin Komulan Ristolle. Sitäkin vastusteltiin ensi alussa Ilkan Lyyliä ottamasta, vaan kun näkivät, että siinä ei auta ei juonet eikä kauhut, niin lopussa tuli hyvä kaunis. Sen käypi samoin minun kohdassani ja minä otan Harjulan Marin, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Minä en huoli mistään, vaikka päällään pyörisivät.

Menin kotiini ja kun tulin pirttiin, niin huomasin että Samppa makasi kipeänä loukossa. Renki Pekkakin oli tullut kotiin eikä näyttänyt olevan oikein puhelivussaan. Jokainen äkötti olojaan kuin pottu piimävellissä. Siskoni hiljakseen itkeä puhki muutamassa sopessa. Hänelle minä sanoin:

»Kenenkä turkkia sinä olet ruvennut paikkaamaan?»

Hän luikasi pihalle eikä virkannut mitään, hän eikä muut. Mutta minä paneusin iloseksi ja heittäysin rohkeaksi, volkuilin vaan kuin susi puhteella, viheltelin ja itse kullekin lähetin jonkun sanan niinkuin täyksi, että eikö siitäkään selviäisi kielen kantimet. Vaan siitä ei tullut apua, könöttivät vaan kuin puuhevonen.

Renki Pekka se alkoi puhella, kun näki että minä olen sitä vailla. Ruvettiinpa taas syömään, silloin otettiin minut ja minun morsiameni käsille. Ruvettiin oikein miehissä topuuttamaan siitä, kun olin Samppaa ruhtonut. Pekka tuumasi, että

»syystä on sepälle palkka. Mitäs hän menee syyhyttä saunaan. Siitä tietää mies panneensa vasta aluksi paitansa toisen porokattilaan. Sen nyt viisas olisi tiennyt lähtiessäänkin, että siellä ei kunniankukko laula.»

Isäni vihastui Pekalle ja alkoi niin koston kiihkosella mielellä puhella:

»Kurikka on orren päässä, pala patsaan nenässä, ei kuiva eikä märkene. Kunhan Samppa joutuu emosolalle, kunhan mies kasvaa, hammas karkiaa, niin kyllä kurikka orren päästä putoaa. Varokoon Tapani sitä vaan. Tulee vuoro vielä vieraiksi, ja kun sattuu, niin lisän kanssa se nousee voi porosta.»

»Vaikka Samppa eläisi sata vuotta ja pyhäpäivät päälle, niin ei saa Tapanista ei pukin päitä ei putken polttamata. Suussa on särellä sappi, minkä semmoisella miehellä kuin Sampalla, Tapanin rinnalla», puheli päättävällä tavalla Pekka.

Vaan siitäkös yltyivät koko joukko Pekan päätä panemaan, niin Pekka tiesi olevansa messussa. Ne rupesivat jokainen paahtamaan kuin käärmettä pyssyyn, että Pekka rievulla ei ollut tuumaa tulevata, täytyi kuunnella valmista. Siinä sai Pekka kuulla syntiluettelonsa, miten hän pikkupoikana oli isänsä vanhasta takista napin ottanut omaan takkiinsa, ja miten hän kerjätessään Pietolassa oli taikinan juurta syönyt ja antanut toisillekin kerjäläispojille, ja miten Rikkolan kanoja oli kerran ajellut, että olivat ilmassa sinkoilleet ja hätäyksissään lentäneet Tuhkalan muorin maitohuoneesen ja siellä viilit sotkeneet kuin puuron ja vellin ja rypeneet itsensä viilissä että talveksi oli tullut vasikan juomista, kun oli pesty ne kanat, ja kukko oli parkunut pestessä, että piika Riitulta oli korvat särkyneet ihan rämäksi, ettei kuule muorin toruntaa kuin vähän himinätä vaan. Tuo viimeinen paha teko mieli minua vähän kutkuttamaan. Pekka luuli, että rupean vuoroni hänen puolestaan puhumaan ja hänen puoltaan pitelemään, vaan en virkannut mitään, olin ääneti kuin säkki loukossa. Pekka tunsi, että hän on nyt joutunut alle kanteen, niin ei hänkään virkannut mitään, antoi heidän kankatella ja marmatella mieliään myöten.

Semmoisenaan se meni. Me tuuman tokeesta ruvettiin Pekan kanssa, ettei milloinkaan virkata mitään, niin niiltä yksipuolelta loppuu lappaminen, kun eivät saa tulta ahjoonsa. Vaan sepä ei loppunutkaan, näytti vaan siltä, että kiltausivat siitä vaan kun emme vastustaneet. Rupesivat, missä vaan saivat, keskensä kärhäämään kuin koirat kylän sikoja, ettei ollut yön rauhaa.

XXIII.

Tuoni käynyt Tervolassa.

»Mitäs siellä nyt Pokke haukkuu, kun säköö, että luulee tuleen syttyvän?» sanoi äitini muutamana Elokuun iltana kalakaukeloa iltaspöytään tuodessaan.

Isäni oli liesihiilloksesta tulta päreesen virittämässä. Päre kun oli syttyä hulmahtanut palamaan, pisti hän sen uunin nurkassa olevaan rautapihtiin ja sanoi: »Se on vanha sana, että silloin tuli päreesen kun kuhilas pellolle.»

Sitte hän hiljalleen astua löntsi pöydän päähän, jossa hän tavallisesti asuskeli, ja istahti ikkunan pieleen. Muu väki, joka oli vasta ruispellolta leikkuusta tullut, istuivat iltasta odotellen alakulosina ja väsyneen näkösinä ympäri pirttiä mikä missäkin, sanaakaan haastelematta.

Yhä alkoi Poken haukunta kuulua kovemmasti. Isäni katsoi akkunasta ulos ja sanoi: »Mahtanee Kanalan halmeen leikkaajat tulla tänne yöksi. Taitavat olla leikkuussa: tässä illan kuhjassa sieltä kuului puheen pälinätä... Kylläpä tosiaankin Pokke räsöttää. Eihän vaan se Kanalan rengin pöyskä härnänne tuota koiraa? Ruvetkoonhan sen kanssa pahoin päin pelihtemään, niin kyllä siitä saa vetimensä. Vaan elköön panko pahakseen, jos nilkastaankin löytää... Kyllähän sen kalu härnää, kun niin äkäsesti räseltää kuin tuli katajapehkossa. On silloin mieli vähässä aikusella tolvanalla, kun koiran hännässä... Ei, yksi nainen sieltä tulla kiskoo. Kävellä silpoo semmoista hojakkaa, ettei häntä perää tavota.»

Renki Pekka istui toisessa poskessa pöydänpää-ikkunaa ja kurkisti ulos, sanoi totisesti, että

»kyllä tulee äkäsesti, tulla tohkasee kuin höyrypaketti markkinahaminaan täynnä herroja ja mustilaisia.»

Jokainen naurahti pikkusen kuivan naurupalan ja kapasi ikkunasta katsomaan ja tunnustelemaan tulijaa. Eipä tuntenut kukaan, ennenkuin aukasi pirtin oven ja työntyi sisään, astui tasasesti keskelle lattiaa, sanoi kainon hyvänillan. Jokaisen kautta kierteli sitten ympäri pirttiä kättä tarjoten tervehdykseksi, pistipä kättä Renki Pekallekin, joka istui kuin tuomittu sivupenkillä. Pekka katsoa tuikasi terävästi vieraan silmiin, niin kysyvän näkösen katseen, että mistä tämä tuli?

Vieras istua röhähti peräpenkille kuin tavallinen heinäruko.

Äiti kysyi:

»Mitäs sitä nyt kaukavieraalle kuuluu?»

Vieras vähän arastellen sanoi, että

»eipähän tuota semmoista kuulu, jota ei olisi jo ennenkään tapahtunut.»

Tuo sana »jota ei ole ennenkään tapahtunut» punasti kaikkein kasvoja ja pyöristi jokaisen silmät. Kaikki kuuntelivat höröllä korvin varmempaa selitystä, mitä tuolla makasi niitten umpikuljusten sanojen ja salaperäsen mielen takana. Äiti tulehtunein kasvoin ja palavin silmin kysyi suusta sanaa katkasten, että

»mikä todellakin on tapahtunut? Onko kuolema käynyt vai mitä? Totta vissiin oli pätö asiaa, kun näin pitkän matkan kiireinnä työaikana olette lähteneet astua kutostamaan?»

»Olihan sitä vähän asiaa, siksi jotta tien telaksi... Tuoni on käynyt Tervolassa, vienyt paraan parvesta, julkeimman joukosta: isäntähän kuoli Tervolasta keskiviikkoa vasten.»

Noita viimmeisiä sanoja sanoissaan hän antoi äänensä väristä. Olisi ehkä hieman itkenytkin, vaan ei saanut kyyneleitä.

Isäni kavahti pöydän päässä seisoalleen, ja tuo julkea muoto lenti niin jylhän totiseksi ja nuo jo ennestään mustat kulmat tulivat kahta vertaa mustemmiksi ja tuuheammiksi, ja niin synkän loistava, rauhaton katse lennähti ympäri pirttiä hänen pihkan ruskeista suurista silmistään, että luuli salaman lentäneen. Punalti päätään, rykäsi matalan kuivahkon rykäyksen ja kauhistuneella painolla, matalasti mutta niin vahvasti, että luuli alimmaisten seinähirsien tärisevän, sanoi hän:

»Vai kuolla keiskahti veli ja kesken ikänsä... Ei olisi uskonut...»

Pitkän äänettömyyden perästä painoi hän päänsä vähän alemmas ja sanoi:

»Sinnehän se on velka viimmeisenki, asia pojan ainoanki...»

Painui isä taas istumaan penkille, siinä tökötti kotvasen aikaa kuin kivettynyt. Nuo vasken hohtavat, leveän puoleiset posket näyttivät vähän vaalenevan, tuo mustan parran sängellä peitetty, vanha leuka ja yhteen näpistetyt lihaset huulet veivät niin rutistuneen näköseksi koko muodon, että ainoastaan tuo korkea otsa oli entisellä paikallansa, silmänsä kiirottivat tuokion yhtä mittaa rävähtämättä lattialla olevaan kissan ruoka-astiaan, eikä ukko näyttänyt kuulevan vaikka olisi ampunut korvan juuressa.

Äiti löi käsiään yhteen ja harmista väristen:

»No Herra hyvästi siunaa... Herran edessä ei ole yhtään asiaa mahdotonta .. Ei olisi uskonut, kun toissa pyhänä kirkolla niin keppelänä kuin kymmenvuotias poikanappelo tuli niin ystävällisesti tervehtimään: ei tiennyt että on viimme kerta. Niin on, kenen vuoro tulee, niin täytyy lähteä, ei auta voima ei viisaus. Kaikki olemme sen merkkilampaita, ottaa kenen tahtoo, ei ole rautaa rinnassa kellään.»

Vieras painoi päähuivinsa vähän enemmän silmilleen ja heilutteli itseään kädet autuaassa kähermässä polvien päällä ja lausuili murtuneella painolla:

»Niin on, ei ole paremmasti: hän on muuttanut pois tästä matosesta maailmasta, hän on tehnyt sen, joka on meillä vielä tekemättä. Ei tule muuten sanoa, kuin että autuas ain' öin päivin muistanee tykönsä rientävän kuoleman hetken.»

Hän peitti silmänsä huivin nurkalla ja hänen leveät hartiansa niin lystin näkösesti notkahtivat, kuin olisi koira liikahtanut heinäruvossa. Tuokion äänettömyyden perästä jatkoi nyökytellen katkeamatta:

»Kyllä se on kamalaa, kun semmoisen täysirahkeisen miehen melkein terveestään pitää lähteä kuin markkinaan. Viikko takaperin oli mies ihan terve kuin rautanen jänis. Viimme pyhänä se tuli kipeän nuusaksi ja sitte oli taudin vointeessa tiistai-iltaan. Silloin lypsyjen aikana se rammasi sen aivan yhteen sanaan tunnottomaksi.»

»Tahtoiko se pappia?» kysyi äitini.

»Ei se tahtonut eikä siihen kiireesen olisi kerinnyt, vaikka olisi lentämällä hakenut, eikä se sitä tarvinnutkaan: se toissa pyhänä kävi ripillään ja Jumalan sanaa se on viljellyt. Tiistaina vielä puolisten tienoillakin luki oikein hartaasti Armon järjestystä ja Hengellistä sydämmen herättäjää, kunnes se kouristi. Tuokion perästä kun se tointui tajulleen, niin me Keikka-Riitan ja Murto-Maijan kanssa veisasimme Sijoonista pari virttä ja virsikirjasta: 'Minä vaivanen mato ja matkamies, monta vaarallista vaellan retkee' ja 'Sen Herra aina autuaaksi Sanassaan sanoo vakaaksi.' Sitte minä oikein helakasti alotin virren: 'Ah' surutoin koskas synnistä lakkaat', jota se kuunteli oikein kirkkailla silmillä. Vaan silloin se heti kouristi ja siinä rytäkässähän siltä purra rotasi sydämmen. Voi surkeata, se ei ole lasten leikkiä», ja eukko näytti koettavan katkerasti itkeä ja painoi silmiään huivinsa nurkalla.

Kaikki olivat äänettöminä ja mietteissään. Isän kookas vartalo pöydän päässä, pää pöytään sujutettuna, oli kuin luokin paininpuu.

Hetkisen äänettömyyden perästä tuon vieraan kasvoissa väikkyi ilo siitä että oli onnistunut tehtävässään hyvin. Hänen leveä muotonsa tavattoman pitkässä kaulassa paistoi kuin hallayön kuu murheisen taivaan rinteeltä kylmäneelle kaalimaalle ja hän kertoili:

»Kyllä se tuoni teki veräjän Tervolan taloon, joka ei ole tukittu. Vaan ei auta surut ei huolet, ei saata mennä menneen jälessä. Kovalta tuntuu syrjäsestäkin, mitä sitte siitä, joka käsissä kipertelee. Kyllä lesken mieli ei makealle maista. Vaan toiselta puolenhan se lohduttaa, kun tietää autuaana lähteneen.»

»Oliko se viimmeisellä oikein hätäsessä tilassa?» kysyi äitini niin hartaalla painolla, että hänen vähän entistään kumarat hartiansa lusahtivat vielä kumarampaan.

»No sehän oli kauhean hätäsessä tilassa, juuri niinkuin ryöväri ristin päällä. Vaan se meidän veisuu sen muutti kuin vedellä pesten ihan toisenlaiseksi. Sen kerrassaan näki, että nyt siitä on synti eronnut: se katseli niin kirkkaasti kuin taivaan enkeli. Vaan minä veisasinkin oikein kovasti ja likellä, että kuulisi sanat tarkkaan.»

»Kyllä se on sentään kaunista, että päästä oikein lähtemään semmoiselle matkalle. Vaikka se on jälkeen jääneistä raskas se surun turkki, vaan kyllä se aina jääpä aikaan tulee, jos lähtevä evästä saapi», sanoi äiti.

Isäni nousi, kävellä kaahni puolipitkillä askelilla uunin luo, jatkoi päreen pihtiin ja tuumaili:

»Sitä se koira illalla ulvoa jollotti. Minä jo sanoin, että ei se pateetta mene.»

»Niin entäs se tuononen unesi? Mitenkäs se olikaan, jota puhuit eräänä aamuna ylös kankoissasi? Se Tervolan uusi rustinki, miten se olikaan?» kysyi äitini hyvin kelkkiästi ja iloa leimusivat hänen suuret mustanharmaat silmänsä ja koko hänen pitkänhoilakka vartalonsa näytti kohonneen siitä äskösestä alennuksesta.

»Niin, olihan siinä velimiehen talossa tässä tuonoin unissani uusi rakennus tekeillä, jonka harjavuolta tuntemattomat miehet iskivät sijalleen, eikä siinä näkynyt itseään. Ne tekivät niinkuin omin lupinsa sitä rakennusta. Tuossa se nyt on se uni, vaikka minä ajattelin, että unet on öitä myöten, näkijä unen jälessä. Vaan kyllä se sieltä aikaa voittaen koituu. Kyllä se unikakkinen tietää.»

Äitini rupesi pankolta padasta velliä ammentamaan maljoihin ja kanteli pöydälle ja puheli:

»Kyllä siihen Tervolaan aukesi isännän tila, kuka häneesen nyt pääsee. Sen kyllä tietää, että ei se nuori leski tule kauvan ilman miehettä aikaan ja talon hoitokin se kaipaa. Ei se reki kauvan pysy tiellä, jota yhdestä aisasta vedetään.»