Chapter 6

On sitä uskoa tässä maailmassa. Ihan totena pitävät sitäkin juttua Leppimäestä. Vanhus oli kuoltuaan sanonut, että hänen peijaikseen pitää tappaa paras lehmä. Vaan eivät tappaneet kuin huonoimman. Mutta kylläpäs oli itse käynyt hakemassa: muutaman viikon päästä oli eräänä aamuna piiat menneet navettaan, niin oli äijä ollut kellokkaan parvessa seisoa vokottamassa. Vaan siihen oli kadonnut. Piiat olivat katsoneet lehmää, niin siinä ei ollut henkeä helmeäkään. Olipas Pekka velkansa perinyt, oli vienyt julkeimman joukosta, ja siitä päivästä on muka Leppimäen talous tahkoa vetänyt. On se kyllä mennyt takaisin aivan varrasta vaeltaen ja likeltä kaapii, ettei häviä koko talo ihan puille juurittomille. Sinne se vetää kuin köydellä: Vaan on se nykysessä isännässä vika: juo ja kaupittelee.

Matkasta ei ollut kuin tähteet jälellä. Näkyy jo setäukon talo. Tuossa se nyt rehjottaa tiellä poikkiteloin kuin santakuorma. Akkavalta on, kun pirtin piippu on kallellaan. Mitähän tuo setä sanoo, kun pitkästä kotvasta näkee. Tuossa se on Harjula, talo kuin talo. Eihän tuo niin köyhän näkönen ole päältä katsoen. Veräjä on hyvästi, kyllä se on molemmin käsin tehty. Ja hyväksi muokattu pelto. Isäntä kiitetään jo pellon veräjällä, emäntä vasta pirtin kynnyksellä. Minkälaista lie talossa. Soma nähdä sitä Maria, joka tautini aikana oli kummituksia luotani häätämässä.

Semmoinen mieliteko paloi minussa tuohon taloon mennä ja silmät kulkiessani palastivat sinne asumaan, etten muualle paljon joutanut katsomaankaan. Koetti silmä hakea sieltä, että eikö sattuisi liikkumaan Mari puuhissaan ulkona, jotta saisi häntä nähdä. Mutta kerkiääpä hänet vielä nähdä sittenkin, ja jos ei näekään, niin ei tuosta vahinkoa. Eihän se muita tyttölapsia kummempi lie.

XX.

Setäukon talossa.

»No, aina elävän silmät näkee. Terve mieheen! Mistä sinä kirposit? Puusta vai pilvistä?» alkoi setä hyvillään minulle, kohdattuamme pajan ovella.

»Lähdetäänpä tänne mökkiin katselemaan risua nälän silmään. Onpa ollut taivalta. Eiköhän siellä mahanahka lie käynyt läikämään selkärankaan?»

»Miestä päiväksi, koiraa viikoksi. En minä ole niin hätäpoika, että yhtenä päivänä nälkääni vinkuisin.»

Huoneesen tultua käskettiin suoraa päätä pöytään ja setä sanoi:

»Käypäs, pitkän matkan kulkenut mies, ota murua rintaasi. Talonpoikasia nämä on tässä eväät, vaan syöpihän se nälkänen jäniksenkin pään. Kyllä tässä nälän silmä sokiaa.»

Syödessä puhuttiin asiaa minkä mitään. Kyseli setä meidän puuhistamme ja minä taas hänen toimistaan ja viljelyksistään. Kun sattui aukkopaikka puheesen, teki mieleni kysellä jotakin Harjulasta, vaan aina pelotti, että jos luulevat mitä tahansa, ja sentähden arvelin, että suu kulta, elä virka mitään. Ja omille ajatuksilleni sanoin, että mitä se minua liikuttaa miten Harjulaiset elävät.

»Eipä ollut meidän leivällä keliä, eipä tullut suurta koloa», arveli setä syötyämme.

»Ei mies meri ole, vaikkei taas tyhjälläkään elä. En minä vielä ole ennenkään pöytää poikki syönyt.»

»No, parempi on ruoka syömättä kuin painamatta, sanotaan. Rupeapas nyt köllöttämään siksi kunnes sauna joutuu, niin saat selkääsi oikein veden kanssa. Minä lähden pajaan. Taitaa siellä sepällä viisi näkemätä olla oveen, kun yksin heitettiin.»

»Ei uni maaten lopu eikä virret veisaten vähene. Enkä minä ole tänne nukkumaan tullutkaan. Minä lähden pajaan. Seppä sitä minäkin olen. Seppä sepän takanen, tuhkavasara sepältä nimeä riitelee. Vaan tekemälläänhän mölkä soutaa: omiksi tarpeikseni olen takonut jo vuotta pari kolme. Välistä olen vieraankin hädästä päästänyt.»

»Apu lapsesta lienee, minkä sillä velimiehellä, kun on pojat tuommoisia miehiä. Kyllä sillä nyt on pahin taival kulettu. Nyt elää luotuja päiviään, kun on pere se saapa, mikä syöpää. Vaan toisin on minulla: yksin olen pojaton pinolla, tyttäretön huuhmarella. Yhdestä aisasta on reki perässä, vaikka kolmen eukon ikäseksi olen elänyt. Kahdesti katala naipi, kolmasti kovaosanen, sanotaan ja onkin tosi. Kyllä sitä ei orithevosellakaan vaihtaisi sitäkään kauppaa, eukonkaan kuolemaa. Vaan se pitää ottaa kuin annetaan», tuumaili setä surumielisesti.

Minä ilvehtien sanoin:

»Eikö ole teillä, niinkuin kerran mies oli tuumaillut eukon kuoltua, että kaksi sitä on ilopäivää ihmisellä: ensimmäinen on kun akan saapi ja toinen se kun kuolee.»

Setä vähän rykäsi ja sanoi:

»Kaukana siitä on leikki.»

Ääneti astuimme pajan luo.

Paja ei ollut päivän piilemässä. Se oli kauniilla paikalla kuin keskellä maailmaa. Peltoja oli ympäriinsä silmämäärään ja taampana oli maailma järviä täynnä, yhtenä repaleena kuin kerjäläisen takin selkä. Helppo tästä oli katsella ja kaunista. Aurinko oli laskullaan ja sen punertava valo levittäysi kuin kullalle kimalteleva vaippa yli avaran laakson, yli harjanteitten ja saaristen järvien.

Laulua kuului taampaa harjun rinteeltä metsän sylistä.

»Kuka siellä laulaa?» kysäsin.

»Kuulustaa olevan tämän toisen talon tyttö, Harjulan Mari», sanoi setä, ja seppämieskin sanoi:

»Marihan siellä taas heläyttelee.»

»Kylläpä se laulaa vähän liika kauniisti. Aivanko se talonpoikasesta suusta laskee ilmoille tuommoisia säveleitä? Kuunnellaanpa ottaako korva mitä se laulaa.»

Ei ottanut korvaan sanat, vaan vienot säveleet tulivat tänne kuin aallot, pienet väreaallot, jotka lempeästi lipottelevat rantaa vastaan. Tuonne kukkuloihin kun vastasi äänensä, synnytti se monenkertaisen kaiun takaisin, niin että koko avaruus helähteli yhtämittaa.

»Enpä ole tähän elettyyn kuullut tuommoisia säveleitä», arvelin.

»Kyllä se laulaa koreasti, mutta kaunis se on laulajakin. Siinä on tyttö, joka on ensi uunin leipiä. Se on etukärryn väkeä, se tyttö», kehui setä.

»Miksi sitä ei ole viety miehelään?»

»Sitä hyvät hylkii ja pahat pyrkii, sillä kun ei ole perintöä. Köyhäähän ei katsota risuaidan läpikään. Eikä se juuri lähdekään kaikkien renttujen rekeen. On se siksi itsestään pitävä, että kyllä se katsoo syömään ruvetessaan, piisaako sitä veroksi asti.»

»Vaan jos sattuu luu lihan valitsijalle, kuori leivän alkajalle. On monelle käynyt niinkin, että kun ovat aikansa valinneet, niin ovat jääneet aivan ilman, tai on pitänyt syöstyä, kunhan on saanut torrakkaa.»

»Ei hyvä heinä suovassa pilaudu. Kyllä se aika tavaran kaupitsee», sanoi setä ja jatkoi naurahtaen vähän toisella suupuolellaan:

»Saat sinä ottaa siitä rekilinnun, silloin ei ole tyhjä reessäsi.»

»Huoleksi on hyvä hevonen, katumoiksi vaimo kaunis», arvelin minä. »Eikähän ne semmoiset minusta perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta.»

»Yrittäneen päätä ei leikata. Sitte sen tietää, kun koettaa. Se näkyy lehmiä tuovan kotiin. Tähän pellolle tuopi niitä lypsääkseen. Kyllä sen saat nähdä.»

»Eihän tuosta silmät osaa ota, jos tuota katseleekin. On kait se ihmisiä nähnyt ennenkin, näkee kai se minut alalleen.»

Kun pajasta jouduimme taloon astumaan, niin siellä pellolla oli Mari lehmiensä kanssa.

»Hyvää iltaa, Mari!» tervehti setä.

»Iltaa, iltaa! mitä kuuluu?»

»Eipä liikoja, rauhaa vaan. -- Tää ilma on kesän sijalla nyt, niin minä näyttelen tätä vaaraa tälle harvijaisvieraalle.»

»Kuka on vieraanne, en muista nähneeni. Jos hyvinkin lienee likeltä.»

»Tämä on minun veljeni poika tuolta toiselta puolen pitäjästä. Ettepä usein ole mahtaneet ollakaan yksillä tulilla.»

»Korpelan Tapani», sanoi Mari ja lähetteli minuun semmoisia silmäyksiä, etten tiennyt minä, minne katsoa ja mitä tehdä.

»Olenhan kuullut puhuttavan», jatkoi Mari ja tähysti yhä.

Minä ajattelin sanoa, että olimme yhtä aikaa rippikoulussa, vaan mikä lie ollut, etten saanut suutani auki. Minä neljänkolmatta vuotias poika, reimaluontonen, aina rohkea ja suupaltto ennen, seisoin siinä kuin lapsi ujona. Luulin että hänen silmänsä kiertää nukka vierutakissani ja sen pystykauluksessa, repaleisessa silkkihuivissani ja siintyneessä paidankauluksessa.

»Häpeä sanoa, kipeä kärsiä: minä en jouda vieraita viemään huoneesen, ja muut on ihan joka kynsi potun panossa. Ei ole ristin sielua talossa kotona muita kuin minä, ja minun täytyy näitä lehmämullia hoitaa ja ilta-askareita tehdä, etten jouda en päätäni sammuttamaan. Niin saapi aivan rautahammassa käydä tuokin ensikertanen vieras. Vaan tulkaa huomenna, niin sitte on miehet kotona, tulkaa niiden kanssa rupattelemaan», saneli Mari.

Setä naurusuin arveli:

»Ei me tänne sinun luoksesi nälän tähden tultu, vaan sinua katsomaan, itseämme näyttämään. Jää terveeksi!»

»Terveeksi, terveeksi! -- Kyllä täällä oli teillä koko katsottavat, tämmöinen karjakörri, likakäpälä.»

En minä ollut huomannutkaan hänen vanhaa paimennuttuaan ja suuria pieksulopposiaan, olin nähnyt vain hohtavat posket, loimuavat silmät, ruskeat tukkakiemurat ja sorean vartalon.

»Työmies on työnsä karvanen. Kyllä se ei hyvä hävetä, jos työssään on vähän likanenkin», sanoi setä ja lähdettiin.

Minusta tuntui kuin olisi Marin silmä seurannut, ollut välistä takin kauluksessa, välistä silkkihuivissa ja siintyneessä paidan kaulustassa. Minä astua rauskuttelin kiivaasti ja vasta kun etemmä päästiin saatoin vapaammin hengittää.

»Kovinpa ehätät», sanoi setä jälessä astuen.

Minä hiljennin kulkuani ja sanoin:

»Soma tyttö, tuo Mari.»

»Kyllä siinä on tyttö, jonka kelkka kääntyy, kun se lähtee asiaan», heti kehumaan setä. »Ja se antaa pakinan hyvälle ja huonolle, se ei tee rajaisia missään tilassa, niinkuin moni tekee, jolla on vähän parempi vaatenuttu päällään ja niin ovat olevinaan, ettei luulisi vedenkään läpi kulkevan. Vaan kyllä ne semmoiset sentään haravatta loukosta löytyvät.»

»Eipä sitä tiedä tuotakaan. Saattaa se alas katsoa, vaan ylös ajatella. Saattaa se olla tuon näkönen, vaan monen makunen», sanoin minä, vaikka mieli muuta ajatteli.

»Niin, en minä hänestä tiedä sanoa muuta kuin sen, minkä olen nähnyt, toista vuottahan nuo ovat tuossa olleet, ja niinhän sitä sanotaan, että pian jalo tapansa näyttää. Enkä minä tahdo toden päältä sinulle eukoksi esitellä, leikillä vaan äsken sanoin. Ei se sinulle ole sopiva eikä varsinkaan teidän taloon: se on siksi liiaksi koreuteen taipusa. Siitä on omiensakin vanhusten kanssa riitoja, vaikka se itse tekee kaikki vaatteensa ja vieläpä muillekin. Ja kun huomenna katselet, niin ei ole sen tytön rinta porossa. Sillä onkin vaatteet yllä eikä vieressä, niin ovat sievästi tehdyt. Omassa tekemässään se on aina, ja sen puolesta siitä pidän. Ja vaate se varren kaunistaa. Näkö ja kokohan on niinkuin Jumala luopi, vaan tavat niinkuin itse tahtoo», sanoi lopuksi setäukko pirttiin astuessamme.

Emäntä, joka kuuli sedän viime sanat, kysyi:

»Kellä ne niin on?»

»Jokaisella muullakin, vaan Harjulan Marista tuolla puhelimme.»

»Taidatpa sitä leuhaketta olla jo puhemiessä vieraallesi. Eihän tuota viitsi toki vakaset ihmiset suulleen vetää, näkeehän tuon toki alalleen.»

»En ole ollut puhemiessäkään, enkä minä tiedä kiittää enkä laittaa, vaan kun tuolla tuli puheiksi, niin sanoin sen minkä tiesin, että se on tekevä ja komea ihminen. Ja mitä olen kuullut ja nähnyt, niin se on paljasta hyvää kaikki. Kuka tuntenee hänet omakseen, niin vieköön, itse kullakin on oma mieli maksan päällä, sopikoot keskenänsä. Ja kaksi kun keskenänsä sopii, niin kolmannelle korvapuusti.»

»Minkä hyvän se sitte on sinulle tehnyt, kun et saata sanoa asiata arvolleen. Mikä ihminen se on? Korea rutkale, ei pidä muita ihmisiä vertanaan. Oli se näkemys viime pyhänäkin tuolla Kurkelassa seuroissa, kun sinne tulla kohahti kuin parempikin Jumalan sanan vaivanen. Korea kuin riikinkukko, avopäin keiluaa joukossa. Vaan älysi se, kun Taipaleen Lauri-isäntä alkoi katsella mulautella oikein pahoilla silmillä ja siihen muut lisäili, niin hengestä tiesi, mistä tuulee ja takansa katsomatta läksi pois kesken saarnan lukemisen. Tuskin se siellä heti on toista kertaa. Onko se oikeitten ihmisten joukkoon luettava tuonlainen kauneuden käärme? Kyllä se on kaunis kakku päältä, vaan silkkoja on sisässä. -- Ja köyhä rutale, eihän sitä katso kukaan miksikään.»

Minä tuumailin verkalleen eukolle:

»Niin sanoi ennen iso-isä, että rikas ei ole aina rikas ja rakas ei ole aina rakas eikä kaunis ole aina kaunis, vaan _hyvä_ on aina _hyvä_.»

Eikä sen enempää puhuttu enään Marista.

Vaan maata pannessa ei tullutkaan uni vieraakseni heti. Koko ajan oli ajatukset Maria kierrelleet, vaan nythän ne vasta valtaansa pääsivät. Minä näin selvän kuvan hänestä semmoisenaan kuin hän oli pellolla ja semmoisenaan kuin hän oli luonani sairastaessani. Ne eivät olleet samanlaisia, vaan minä en osannut sanoa, kumpi oli kauniimpi. Eikä siitä tullutkaan kiistaa. Ne liittyivät toisiinsa, hiljakseen yhtyivät yhdeksi henkilöksi. Niin että kun muistin tuota Maria, joka haamuna kuin enkeli liikkui tautivuoteeni ympärillä, tuntui se samalta Marilta, jonka äsken olin nähnyt todellisena inhimillisenä olentona jokapäiväsissä askareissa ja joka siinäkin työssä oli mieltäni miellyttänyt. Ja tuon Harjulan Marin rinnalla minä näin Korpelan Tapanin vähäpätösenä nukkavierutakissa, repaleinen silkkihuivi kaulassa ja siintynyt paidankaulus ja omituinen rauhaton tunne rinnassa.

Mutta uni vihdoin mieleni kietoi. Minä seisoin pajan luona, ja alhaalta harjanteen rinteeltä kuului kaunis laulu ja lehdossa näin Marin ihanana kuin Tapiolan impi.

XXI.

Lähdin Harjulaan.

Aamulla heti kun silmäni auki sain oli ajatukset Marissa. Ja ensimmäiseksi ajattelin, että eihän tuo pukuani pahaksune, eihän tuo tuntunut sillä lailla puhuvankaan. Ja lähdin Harjulaan päin kävelemään, sillä oli niinkuin olisi köydellä vedetty sinne.

Pajasärkälle kun tulin, näin Marin istuvan pellon pientareella kivellä, selin minuun, hiljakseen lauluja hyräillen. Arvelin, että menen ja puhelen hänen kanssaan, kun on niin palava halu. Eihän ota, jos ei annakaan. Onhan tuota suuta surmallekin, kieltä maassakin märätä.

»Päivää! Miksi niin yksin istutaan?» kysyin ennenkuin ehti vastaan tervehtiä.

Mari vähän säpsähti, pyörähti katsomaan.

»Päivää, päivää! -- Sentähden minä olen yksin, kun ei ole kumppania.»

»Pitää ottaa kumppani.»

»Mistäpä se tulee voi lehmättömälle. Ja parempi onkin yksin kuin kehnon kumppanin kanssa.»

Mielestäni oli vähän liian ylpeä tuo Marin puhe. Vaan istahdin kuitenkin toiselle kivelle ja kysyin tyynesti:

»Ketäs kaikkia meni kirkkoon?»

»Aivanhan ne meni joka kynsi, ken vaan kynnelle kykeni. Ruotimuorin kanssa minut hätyyttivät tähän talon silmäksi. Tuon laihopellon aita on huono, niin sitä vahtailen, ettei pääsisi elukoita tulemaan.»

Siitä se puhe alkunsa sai, ja kun minä näin puheeni miellyttävän Maria, niin laskettelin tulemaan oikein lautasiaan myöten. Kerroin halki halean maailman, kaikki ummet ja pimeät. Usein Marin suu vetäysi viattomaan hymyyn ja silmät liekehti niin lämpymän näkösesti. Se puhalsi pois ne äsköset kainouden väreet mielestäni ja täytti sen ilolla ja rohkeudella.

Mari viimein sanoi lempeästi:

»Olisi sitä huoneen tapasta, jos vieras lähtee huoneesen. Vaan kyllä te olette kovaosanen mies, kun ei ole mitä tarjota. Äiti on vienyt avaimet, etten saa edes vesikuppia tarjota ensikertaselle vieraalle. Se kierteleekin kuin mustalaisen kirous: illalla en joutanut, ja nyt on käsi tyhjä, toisessa ei mitään.»

»Lähdenhän kyllä käymään huoneissanne, vaan turha on huolenne siitä minun hoidostani. Lähdin vaan huvikseni kävelemään, kun setäukko ja nuorempi väki kaikki meni kirkkoon, ettei jäänyt kuin emäntä ja yksi kaatuva muorinlaho soppeen veisaamaan. Sen veneen huutaminen ei minua paljon miellytä», tuumailin.

»Jos sananne olisi paikoissa, niin ette olisi ylimmäisen papin tuttava», sanoi Mari naurahtaen.

Lähdimme kävelemään piennarta verkalleen ja väliin aina seisahduttiin puhelemaan. Syrjästä katsojan silmään olisi eroa tehnyt minun pystykaulukseni, nukkavieru, ikävoitto, harmaa takkirehkani, silkkihuivini ja siintynyt paidankaulus verraten Marin raitaseen, vasta neulalta heitettyyn pumpulileninkiin, nuo minun ikänsä eläneet pieksulontsani verraten Marin narskaviin kiiltokärkisiin anturakenkiin. Mutta se seikka unehtui minulta aivan muistamattomaksi, eikä Marin mielestäkään näyttänyt olevan huomioon otettavaa erilaisuutta.

Marin kamari oli sievänpuoleinen, järjestys oli sisustuksessa mukava, jota vielä teki elävämmäksi kukkapöytä, jossa oli senkin seitsemänlaiset pensaat sievissä astioissa kasvamassa. Mari näytteli vaatepakkoja, joita hän oli kutonut. Kyseli, että

»onko teillä nyt minkälaista miesten kesävaatetta tehty?»

Sitä sanoessaan katsahti hän minun takkiini, ja siitä katseesta luin, että tuon sijaan saisi tehdä uuden ja vähän eri tapaan. Sanoin naurusuissani, että

»kutoi ne muutamanlaista, vaan ei siinä meidän talossa niillä väriaineilla pilata kankaita. Mitä sattuu lampaan selässä olemaan, niin sen näköstä siitä tulee. Eikähän Jumalalle kuulu kelpaavan kuin harmaa.»

Samassa tuli sedän emäntä happamet sieramissa oikein kiirein askelin kamariin, vihasena, että henkeä ahdisti ja tulta silmät oksenti. Hän vaan koetti hallita ja siivolleen tuumaili, että

»setäsi laittoi hakemaan pois. Kuului olevan asiata tärkeätä.»

»Sanokaa sedälle että ensi päivinä tulen», tuumailin naurahtaen.

»Se käski tulla paikalla, ilman siekailematta.»

»No ei ole niin kiirettä, ettei lähteä kerkiä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan. Sanokaa vaan, että kyllä minä elän ja tulen kun kerkiän.»

Eukko alkoi tulistua ja sanoi vihasemmasti:

»Miksi et nyt saata lähteä minun mukaani?»

»Sitä ei tarvitse teidän tietää, se on aivan sama saaliillenne kuin sitä ette kysykään ja vielä paljon helpompi hengellenne. Minä pääsen taluttamatta sitten, kun minä lähden, ja vieras tietää talosta lähteä, kun on tietänyt tullakin. Minulla ei ole kiirettä koskaan, enkä myöhästy mistään.»

Muori löi jäsäytti vihasesti ovea kiinni ja lausui mennessään, että

»nyt ei kiitetä, kyllä minä nyt tiedän mikä on merrassa.»

Kun tulin sedän taloon, siellä emäntä otti kirkkoon minut. Se potuutteli oikein aika tavalla mokomasta käytöksestä kyläretkelläni. Ajattelin että ei nyt pidot parane, jos ei vieraat vähene, ja pistin pillit pussiin, lähdin kävelemään kotiin. Emäntä kankutti jälkeen ja uhkaili, että

»menehän huoletta kotiin, meren sinä kierrät, vaan miestä et kierrä!»

Minä naureskelin ja ivalla tuumailin, että

»harvoin on hätä-ääntä kotiin tuotu. Pakottaako teillä pernaa, vai onko sydänala ronkasta kipeä, kun niin tuskittelette?»

Ja niin lähdin taipaleelle. Mitäs se nyt tie neuvoi? En minä tiellä nähnyt mitään, minä kulin kuin sokea taipaleella. Jalat kulki tietä, vaan ajatukset asustivat eroamattomasti Harjulassa. Ja jos ne sieltä irtausivatkin joskus, niin toivat ne Marin mukanaan luokseni. Ja kaikki mitä minä silloin näin yhdistyi häneen. Minä astelin kuin suloista unta nähden, kulin kuin toisessa maailmassa.

Nuo hyiset tunteet, joita oli kasvanut rintaani elämäni kuluessa ja lakkaamatta synnyttivät kylmää tuulta, joka vei usein harjan majastani ja viljan saraltani ja karkotti kaiken lämmön elämästäni, ne tunteet olivat nyt poissa. Ja sijassa oli tunteet niin mieluiset kuin kukkien tuoksu.

Mutta oli mielessäni jotain painavaakin, rauhatonta. Siinä oli se entinen kaipuu. Mutta nyt se oli selvänä, ketä kaipasin.

XXII.

Mäkelän loiseukko sanansaattajana.

Setälän emäntä ei ollut asiasta jäänyt huolettomaksi. Hän laittoi heti sanansaattajan kotiini, Mäkelän loiseukon, joka oli siihen työhön kuin luotu: kielevä, talon sukulainen, pintapuoli harmaassa keretissä. Sen oli asiana kertoa minun käyntini kosimassa ja oikein juurta jaksain maalailla Harjulan Marin kehnot puolet.

Kun eukko tuli, arvasin asiansa, vaan en ollut tietävinänikään. Ilosesti laulellen teeskelin töitäni. Semmoisia vähäsiä kahmerehtamisia oli siinä kartanossa, kun kevättouvot oli vasta pantu: veräjien laittamista, kartanon siivoamista, rekien ja muitten kesäteloilleen laittamista, joitten kanssa minä rahmelehin siellä ulkoilmassa. Muu rahvas oli vierasta puhuttelemassa. Ne eivät olisi joutaneet ei päätään sammuttamaan, niin tolkussa kuuntelivat sen akkaluhjan lörpötyksiä, joka yhtenä rutinana meni kuin sotkupata. Renki Pekka vaan jouti työhönsä. Hän meni jo noustuaan kantelemaan kiviä kesantopellolta.

Jopa käskettiin meitäkin Pekan kanssa aamiaiselle.

Rahvas oli kaikki eri tuulella. Sitä renki Pekka, joka ei tiennyt vähääkään aavistaakaan, näytti vähän kummeksivan, seisahti lattialle ja oli kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtynyt. Minä vaan hölmyilin kuin rosvokoira enkä ollut huomaavinani mitään, vaikka isä jo katseli kuin olisi miehen syönyt ja toista katsoisi syödäkseen. Äidilläni oli suu murrollaan ja silmät kiilui, käveli levottomana, näytti kuin paras lehmä olisi metsän peitossa. Veljeni Samppa seisoa tarvotti keskellä lattiaa, silmät nurin päässä kuin pistetyllä vasikalla, eikä väistynyt tieltäni jos satuin kautta kulkemaan, seisoi vaan sijassaan kuin variksen pelko kylvöpellolla. Liisa käveli rauhatonna tyhjää toimitellen, kasvot harmista kylmetyksissä. Näytti kuin olisi äitinsä perintö varastettu. Siskoni oli tavallista ilosempi, kävellä kapsutteli ja sinne tänne viilteli tyhjää hakien, suu vähän naurussa heitteli minun päälleni katseita, joilla näytti antavan tietää, että kohta tulee tuskan soutu, että taisi sattua nyt kala Hannuksen verkkoon. Mikko, kymmenvuotias poika hökäle seisoi avossa suin eikä näyttänyt tajuavan tälle ilmalle, välmötti vaan viatonna penkillä. Se vieras kulta ei ollut älyävinään mitään, puhua möpätti yhden ja toisen kanssa siellä karsinan puolella. Alta kulmainsa lähätti toisinaan pitkän katseen, niin pitkän ja sitkeän, että näytti sillä käärivän minut kapaloon.

Ruoka oli valmis pöydällä. Me Pekan kanssa työnnyimme syömään, ja siihenpä alkoivat kokoontua muutkin. Vieraalle oli tuotu vähän niepseämpiä ruokia sinne karsinapäähän pöytää, johon se käskettiin istumaan. Niin siihen asetuttiin istumaan ympäriinsä kuin lähtevään veneesen.

Äiti pani puheen alkuun, jota minä jo odotin, kuin hepo kesää, että millä äänellähän se nyt mahtaa panna. Äiti sanoi, että

»tämä vieraspa se tietää uutisia.»

Minä en ollut kuulevinani, kysyin Pekalta, että

»joko sinä sen Räikön kuokoksen sait kivitetyksi?»

Pekka ei joutanut minulle vastaamaan mitään, vaan tarttui äidin sanaan ja kysyi:

»Mitä nyt vieras tietää?»

»Tietääpä tämä sen, että Tapani pyhän aikana kylämatkoillaan on kihlannut morsiamen», sanoi äiti tekonauru suupielessä.

Pekka kilmahti kysymään, että

»kenenkä?»

»Sen Harjulan kaunokin. Tiedäthän sinä, että paraassa se on vievän mieli!» sanoi äitini ja yhä ivan hymy veti suunreikää korviin päin pitemmäksi, että hampaat alkoivat näkyä.

Pekka tunsi, että minulle on apu tarpeesen. Hän kiljahti ilosesti:

»Se on oikein, että luu koirille. Se ei ole satu eikä tapaus, jos mies kihlaa morsiamen. Ja kun ottaa, niin ottaa semmoisen, joka näkyy kaivolta kotiin. Hönkä on aina hönkä. Niin sanotaan hevosestakin, että kiitä pientä, moiti suurta, vaan istu ison rekeen.»

Samppa alkoi mupatella, että

»saattaa sika syödä ne naimaeväät. Taitaa pitää minun lähteä tästä akkaperiin, ei tässä panna semmoisia ryökkinöitä vielä emännäksi eikä taloutta sotkemaan, se on selvä tosi.»

»Tutki veikkonen ruumiissasi, että leipä lapselle parasta, mikä sinullekin vielä. Työnnä vaan leipää laipiosi rakoon, niin sillä asettuu vielä sinun naimahommasi», tuumaili Pekka pönäkästi. Hän oli näet ennestään huonoissa väleissä Sampan kanssa, niin viitsi sanoa vastenkin.

Minä arvelin, etten virka mitään.

Vieras, jolla leuka jauhoi kuin mylly, alkoi leivän seasta puplattaa, että

»omansahan se on itsekustakin hyvä. Ja kyllähän Harjulan Marissa on näköä ja kokoa. Sillä se voi vietelläkin semmoisen, joka ei tunne hänen tapojaan. Jos takki tavat sanoisi, turkki juonet tunnustaisi, niin ei moni kiittäisi. Vaikka kahdenhan tuo on kauppa ja kolmannelle korvapuusti. Enkä minä tahdo puhua suden enkä lampaan puoleen, vaan minä, joka olen pahasta penikasta hänen kanssaan ollut ja tiedän niinkuin oman itseni, niin tuttavan vuoksi sanon, että yhdellä sanalla sanoen: sillä ihmisellä ei tee kukaan mitään. Ja olisiko se siinä enää semmoisten vanhempain lapsi, kun olisi kelpaava kalu? Jo olisi sen näkönen ihminen aikoja korjattu.»