Chapter 5

»Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan on suu märkänä. Sehän on vanha sananlasku, että haukkuva koira ei pure, eikä ulvova susi syö lampaita. Saattaahan siitä Tapanista siltä tulla vaikka kuinka taipusa vaimolleen, vaikka nyt ei tunne koko seikkaa, niin puhua pällistää kuin keitetystä pässin päästä, työntää mitä vaan sylki suuhun tuopi. Kyllä se reki varsan neuvoo. Ikä on pitkä ilman ranta, ja oppia se on ikä, ei elää. Panehan nuori mies se päähäsi, että sitä sanaa ei ihminen sano, jonka päähän ei pääse.»

»Oli miten oli, vaan mies on vaimon pää, niinkuin kissa hiiren pää», sanoin minä päättävästi ja käänsin puhettani toisaalle, kysyin Ruokolan isännältä, että

»joko teidän hevosen jalka on parannut, jonka se kuului aitaan repäisseen? Siinähän kuului olleen iso haava.»

»Jopa se alkaa olla jotenkin terve, ja kyllä siitä nyt näkyy hyvä tulevan», sanoi isäntä.

»Mitä siinä on pidetty voiteena, ja miten sitä on hoidettu?»

»Minä en oikein tiedä, mitä kaikkea se eukko lie siinä käyttänyt. Sitä on emännän pitänyt hoitaa koko ajan, se ei suvaitse silmiinsä miehiä. Se kun vaan näkee miehenpuolen, niin paikalla alkaa teutua ja hyppiä seinille kuin mielipuoli, ja siinä telmäissään särkee vielä pahemmaksi. Niin sille ei saata miehet ei silmää näyttää. Vaan eukko kun on yksinään tallissa, niin se kuului katselevan niin koreasti ja huulet kuului höplättävän kuin naurajalla. Eukko saa vapaasti pestä haavaa. Ori kuului pitävän vaan niin vakavasti, ettei silmäkään liiku, eikä se kuulu kimpsuvan vaikka tervaa panisi siihen haavaan. Niin on siihen eukkoon perehtynyt, että kun se vaan kartanollakaan kuulee sen puheen, niin alkaa hirnua niin imelästi että luulisi olevan nälkään kuolemassa.»

»Se on tyhjä puhe ja surkea vale, että hevonen ei taivu miehiin eikä anna miesten hoitaa itseään. Se on vaan miesten kunnottomuutta. Kun lukee selkään, niin kyllä taipuu. Sen takaan, että jos olisi minun hevosenani, niin ei tarvitseisi akkain hoitaa eikä hyppisi seinille», puhelin ylpeästi isännälle.

Isäntä hyvin puoltaan pitäen ja miehuuttaan ilmaisten selitti:

»Kyllä se on saanut selkäänsä meidän ori. Se kun ei ruvennut taipumaan, niin sitä pieksettiin oikein monissa miehin, vaan siitä ei ollut apua, syöntyi räikämään vaan enempi. Me vannenäreillä rosotettiin puolelle ja toiselle, niin se heittaysi tuskissaan jo pitkäkseen ja sitte potki seiniin ja pilton laitoihin ja särki sen haavan paljon pahemmaksi ja särkipä toisenkin jalkansa. Ja kun mahapuolelle rapsittiin, niin ei kuin kiuhtui vaan ja alkoi älistä kuin peura käsissä ja työntyä soimen alle kippuraan kuin mato. Eikä se olisi monta minuuttia elänyt, jos emme olisi heittäneet pieksämistä ja jos ei eukko olisi tullut ja katkassut köysiä ja houkutellut leppymään. Siihen ei ollut likelle asiaa miehellä vielä sittenkään, vaikka ei ollut kuin yksi jalka terveenä. Kyllä se on silleen, että jos ei eukko ruvennut hoitamaan, niin korpeen olisi saanut vetää sen elävän. Vaan nyt kyllä tulee kalu, siitä olen varma. Ja sata markkaa olen aikonut eukolle maksaakin siitä hyvästä tulevana talvena markkinoilla, jos vaan ori tervehtyy. Ilolla maksan.»

Niin puheli isäntä vakavasti ja kopisteli piippuaan kenkänsä kärkeen, että kypenet karisivat pois. Otti taskustaan massinsa ja alkoi panna tupakkaa piippukänäänsä.

»Mitä se sitte emäntä tekee sillä satamarkkasella? Onko sillä veronmaksuja?» sanoin ivallisesti ja katsoin nurkkasilmällä Ruokolan isännän puoleen, joka mielestäni oli semmoinen lampaan maidolla juotettu, ei ole hevosensa kurittajaa tottelemaan asti.

»Kyllä niitä reikiä olisi, kun vaan nauloja olisi. Akoilla on niitä rahan tarpeita niin hyvin kuin miehilläkin, ja ilman sitä, meidän emäntä on tarkempi rahan haltia kuin minä. Siltä ei luuna luiskahtele.» Ruokolan isäntä puheli ja lähti kävellä kyhnyttämään pihalle.

Minä katsoin jälkeen syrjäsilmällä hymysuin, arvelin itsekseni:

»Olet koko vätös, ukko riepu. Ilmankos on lakeistorvi kallellaan Ruokolassa, kun akkain pitää hevosetkin hoitaa.»

»Kyllä se Ruokolan emäntä on järkevä nainen ja oppinut talouden hoitaja. Sillä on kaikki järjestyksessä. Vaan se ei nukukaan viimmeiseksi. Eikä usko karjaansakaan piikain huostaan ei yhdeksikään päiväksi. Päivät myysää niitten kanssa ja itse iltasella vuoteuttaa lehmänsä, katselee jokaisen pitimet, kokoilee iltaset eteen. Ensimmäiseksi aamusella on kengässä. Kuka hänen tiennee kuinka monta kertaa se on jo ennen muitten nousun tallissakin käynyt hevosille antamassa heiniä ja vettä. Eikä sitä kertaa mene talliin, ettei sillä ole aina joku hipleämpi pala pistää hevosen suuhun. Hevoset sen äänestä tuntevat: ne kun kartanolla kuulevat sen puhelevan, niin alkavat piltossaan kiehkua kahden puolen ja katselevat niin lempeästi, että luulee sulavan silmäin, ja heti äänen päästävät kun emäntä tulee talliin.»

Niin ylisteli Partalan renki Kusti, joka oli kaksi vuotta ollut Ruokolassa renkinä, jatkoipa:

»Se on niin hyvän sopunenkin siinä pereessään, ettei kahteen vuoteen kuullut harkosanaa. Ei tyhjiä tynise. Tuolle isännälleen se on kanssa niin hyvä, että sen mieltä se ei loukkaisi vähässä kummassa. Ja ne ovat niin vertaiset toisilleen, että kaikki asiat tuumivat keskenään.»

»Kyllä siinä on enempi kuin puoli taloutta semmoisessa emännässä, kuin Ruokolassa on. Sanotaanpa, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Ja tosi onkin se. Ruokolainenkaan ei olisi enää talona, jos olisi ollut kehnompi akka, ja se tunnustaa sen itsekin vaikka minä päivänä. Ruokolainen jo yhdellä aikaa yritti ratketa juomaan. Oli salajuoppo jo poikamiessä ollessaan, ja semmoisesta useinkin tulee nahkajuoppo sitte kun naittuu. Niinpä Ruokolainenkin alkoi vaan viipyä viinan reessä ja tehdä huonoja kauppoja. Niin silloin jos emäntä ei olisi voinut hallita, ei olisi karvan kantavaa. Toisen pöydän alle saisi jalkansa työntää, ja kurjuudessa olisi joukko kuin Nimettömällä Matilla. Olihan se sekin porhakka ja siisti poikamiessä ollessaan, ei luullut vedenkään läpi kulkevan. Kosi pitäjän kuuluja, komeita, kauniita ja rikkaita, eikä ollut silloin suksimiesten puhuteltava. Vaan yhteen on tien päässä tultu: nyt ei ole itsellään eikä joukollaan suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamaa. Samoin yritti käydä Ruokolaisen. Se on emännän ansio, että se isäntä pysyi talossaan. Kyllä se nyt katsoo kalunsa, kun pääsi vakautumaan siitä vasikkataudistaan», puheli Hyyrylän vanha isäntä.

»Vaan pahapäinen se on humalassa tuo Ruokolan isäntä. Minä näin kerran, kun veronmaksusta palatessaan oli Halilan pellon kupeella ajaa kahauttanut hevosensa nietokseen, että korvia vaan vilkkui. Siinä kun se ukko noitui ja äystäsi, vaikka oli humalassa, että silmät äljötti valkeana kuin juuston kokka ja kieli sammalti kuin olisi ollut pehkokupo suussa, ja teuhasi ja metulasti sen hevosensa kanssa ja repi suitsilla, vaikka se oli jo kääntynyt päin rekeensä ja oli kuristumassa. Siihen se olisi sen nylkenytkin, nahkan se olisi saanut korviinsa, jos ei me tuon Timolan Villen kanssa olisi satuttu tulemaan paikalle. Me ropostelimme sen hevosen irti niistä valjaista, suokkasimme tielle, valjastimme uudelleen, laitoimme ukon rekeen korottamaan, annettiin ohjakset kouraan kuin apinalle, ja päästettiin menemään. Vaan silloin ruuna tiesi, mistä latu lähtee: se kun päästi, niin häkärä paistoi perästä. Ei sitte vesi hulluja hukuta, jos tuo kunnialla pääsee kotiinsa, arvelimme. Vaan oma varjelijain sen oli varjellut. Ei ollut muuta tullut kuin kartanoon pyörähtäissä oli reestä toinen laita romahtanut luhin nurkkaan ihan tuhannen jauhoksi, vaan ukko jäänyt terveeksi kuin kultapoika, ei kuulunut olleen ei putken polttamata.» Niin selitti Niskalan nuori isäntä.

»Pikanen se on selvilläänkin. Se on semmoinen tulisukka, se kun puuttuu, niin se syttyy. Vaan se ei ole pitkävihanen, kun ympärinsä pyörähtää, niin silloin se on kuin vedellä pesty. Vaan se on kumma, että sille emännälleen se ei sano pahasti silloinkaan kun muille vihassa kalmaa», puheli Partalan renki.

Ja siihen loppui Ruokolan historian selvitys. Sieltä akkalaumasta alkoi kuulua hieno naisen veisuu, johon yhtyi koko pirtin väki. Eikä silloin virsi ollutkaan omalla asiallaan, kun kolmisen kymmentä henkeä repi yhteen ääneen, ja jokainen tahtoi että hänen äänensä pitäisi kuulua yli muitten.

Minä lähdin kävelemään ulos, ajattelin mennessäni, että jos tuo on kaikki totta, mitä puhutaan Ruokolan emännästä, niin jonakuna se sentään talossa menee, vaan ei sitä akassa kumminkaan kiitoksen sijaa ole: ruokansa edestä ne menevät akkain ansiot.

XVIII.

Hourauksia ja näkyjä tautivuoteella.

Ankarasti vilustuin ja siitä sairastuin. Sain niin kovan kuumeen, että puolessa vuorokaudessa rupesin houraamaan. Houreissani olin minä sortumassa kaikenmoisten vaarain uhriksi. Milloin olin korkealta putoamassa, milloin joku peto repimässä ja milloin mitäkin. Lautakunnan esimies usein tuli hirveä karahka kädessä ja uhotteli. Minä koetin juosta, vaan en päässyt minnekään, aina pysyi uhkaaja kintereilläni. Tuli naapurin isäntä nimismiehen kanssa ja panivat sänkyni pyörimään, että minua pelotti, ja nauroivat rähättivat, kun minä pelkäsin. Vaan ilmestyipä kerran ruotimuorivainaja ja toi Harjulan Marin ja sanoi: tämä hoitaa sinut. Ja aina sitten, kun tuli mikä vaara tahansa, niin lopulta tuli Harjulan Mari minua niistä pelastamaan. Minusta oli semmoinen ilo, kun näin hänen ovesta tulevan, että räpytin käsiäni. Olin sairastavinani, kuolemaisillani, ja silloinkin oli hän hoitamassa, puhutteli hellästi ja lohdutteli. Ja niin painui se mieleeni, että kun tunsin houriopuuskan tulevan, niin aloin ääneen kysellä, että

»missä se Mari on?»

»Eihän täällä ole Maria», sanottiin.

»On se Mari, missä se viipyy», intin ja hätäilin.

»Jos sinä sisko Katria...?» koetteli äiti.

»Taikka minua. Minä olen tätisi Liisa.»

Hourauksen näyt kun yhä likenivät, huudin minäkin tiukemmin Maria. Vaan täti Liisa se luuli itseään Mariksi, koppoi raamatun siitä lohdutusta antaakseen. Keräytyi siihen muitakin akkoja, rupesivat veisata killittämään vuoteeni ääressä ja opitulla tavallaan saarnaamaan parhaastapäästä pahasta hengestä ja ijäisestä kuolemasta. Kun oli taudin tuskaa kestää asti, niin olivat jo enemmän kuin liiaksi mokomat soittajat itkuineen ja huokauksineen. Useinkin koetin rukoilla jättämään minua rauhaan, vaan siitä ei ollut kuin kiihotusta. Jo kerran kävi vihakseni ja lähdin työntäymään ylös, että otan sopelta luudan varren ja annan kotikuria, vaan kaaduin ja kulmani kävi vesikorvon laitaan, niin että sija jäi kuuksi ijäksi. Niin täytyi jättää se homma sikseen ja saivat rauhassa soittaa suutaan miten ilkesivät. Minä hyrskähdin itkuun. Vaan ne luulivat, että itkin synteini paljoutta, ja sekös antoi vettä myllyyn. Päivät umpeensa sain asua saarnan ja veisuun paahteessa.

Kun tauti lientyi, näytkin muuttuivat. Katosivat nuo kamalat vaarat. Heikkous vielä päätä viemaili, mutta hyvä haltijani oli luonani ja hän minut piti turvassa kaikesta. Luulin häntä näkeväni selvin silmin, kuinka hän liikkui huoneessa, istui sänkyni laidalle ja näytti niin ystävälliseltä. Päivä päivältä hän tuli harvemmin, vaan selvänä mielessäni oli hänen kuvansa aina.

Isäni oli yhtä harras noitakeinojen kuin uskonopin harjoittamisessa. Sukkelaan pani hän koiransa kotiinsa, kun vaan lie joku uskaltanut vähänkään rienoa hänen elämistään. Ja kylään oli hän näpäteränen apuansa antamaan, jos sai tietää, että on joko metsän, maan, veden, tulen, raudan tai minkä haltija hyvään suututettu. Ja kaikki hän teki taivaan Jumalan nimessä. Hän uskoi, että ihminen on perisynnin kautta semmoisessa yhteydessä perkeleen ja kaikkien hänen henkiensä kanssa, että paha ihminen voi yllyttää ruman hengen voimalla hyviäkin olentoja pahaa tekemään, niinkuin metsän, veden, talon ja muita haltijoita, jotka eivät ilman vihotusta tee kellekään pahaa. Uskoi myös, että ihmisellä on valta hallita niitä olentoja tahtonsa mukaan, varsinkin semmoisella, joka oli uskon kautta kiintynyt Jumalaan ja sen kautta tullut Jumalan välikappaleeksi. Ja uskoipa isäni tautiakin voivan parantaa jonkummoisilla uhrilla.

Sentähden tuumi isäni minulle että tekisin semmoisen uhrin, että lupautuisin kaiken ikäni aivan jokaisen Pitkänperjantain olemaan syömättä koko päivän, ja jonkun vähäsen summan rahaa lupaisin kirkon vaivastukille, jos Jumala heti parantaisi tästä taudista. Sen uhrin neuvoi hän tekemään sillä tavalla, että Tiistai- tai Torstai-aamuna auringon nousun edellä menisin metsään semmoiseen paikkaan, jossa ei muut näkisi. Siellä piti riisuutua alasti ja sitten kädet ristissä taivaasen katsovin silmin rukoilla Jumalaa ja kaikkia haltioita jättämään minut rauhaan ja palkkioksi luvata yllä kerrottu uhri. Vaan minä kieltäysin siitä hommasta, sanoin että

»joka taijan tietää, se taijan tarvitsee.»

Isäni suuttui ja koetti pakottaa minua sitä tekemään. Saarnaili sen pitkää tämän lyhyttä sen asian tarpeellisuudesta.

»Minä olen neljättä kymmentä vuotta ollut jo terve, eikä ole sanottavia romuskoita ollut sitä myöten, kuin sen urkon tein. Se on enempi, kun saa olla turvattu terveydestään, kuin sen yhden päivän syömättä olo. Eikä se tule nälkäkään. Kyllä se antaa ruuan, joka työnkin. On se vapahtajakin paastonnut ja tuskin vaan lie nälkäänsä volissut.»

»Kerta kuolla syntyneen. Kun ei kestäne, niin katketkoon. Silloinhan minun pahoistani pääsette», arvelin vaan vastaukseksi.

Siihen heitti ukko. Vaan minä paranin hiljakseen niine hyvineni, ei tarvinnut urkkoja eikä uhria.

XIX.

Mielikaipuuta.

Neljänkolmatta vanha vohlakka poika, täysirahkeinen mies olin. Ilonen olin. Laulelin joka lehdon, joka kummun kukkuelin. Vaan aina tuon tautivuoteen jälkeen tunsin niinkuin jotakin olisi poissa. Varsinkin töillä ollessani ulkokausteilla tuntui tuo kaipuu. Kalliorinteistä, kuusikkokummuista värähtelevä, kaukaisuuteen pakeneva kaiku, joka oman ääneni kertoi, eihän se puhunut minulle muuta kuin yksinäisyyttäni. Suorsa lahden perällä, rastas kummun kuusikossa, peippo rannan koivussa, ne kaikki lauloivat omaa onneaan kumppaninsa mielihyviksi. Kenen mielihyväksi minä? Omaksi mielihyväkseni. Mielihyväksenikö? Eipä tuosta ollut lisää. Kuta enemmän lauloin, sitä enemmän tunsin mielikaipuuta. Enemmän, enemmän tuli lauluuni kysymyksiä, joihin mieli hentoisesti vaati vastausta. Vaan vastausta ei tullut. Kaiku kuletti kysymykseni yli laaksojen rinteeltä rinteelle ja sinne hävitti.

Erään kerran jo sanoin renki Pekalle, kun ruvettiin maata:

»Mikä se nyt lienee, kun en minä tiedä mitään tulleeksi ja tuntuu kuin olisi viisi penniä poissa.»

»Siitäkö sinun on paha mieli, ettei ole hyvää mieltä? Eihän se ole tuulikaan aina yhdellä sijalla. Vedähän unta päähäsi, niin kyllä huolet kaikoaa», sanoi Pekka ja paneusi nukkumaan.

Minä valvoskelin vaan, ja ajatukset lentelivät, nousivat ja laskivat, menivät mailman ääriin ja sieltä toiseen. Jopa kajahti päähän, että ei ole aika tuon vähempänä, jos lähden huomenna sedän luo atimaan ja sieltä menen kirkolle Helluntaina, niin tulee yksi tie, kaksi asiaa. Niin teen. Menen mutkan kautta suoraan kirkolle. Muut ovat käyneet siellä kyläilemässä, minä en sitten kuin pikku pakurana toista kymmentä vuotta sitten. Kyllähän kieltävät, vaan menen, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Siellä näen nekin Harjulan asukkaat. Köyhiä sanotaan olevan niiden, vaan eipähän se liene vika: eihän sitä pääse päätään ylemmäksi. Voi kun ei tullut se räätäli, jotta olisin saanut uudet vaatteet. On niin nukkaviero se minun takkini. Se pystykaulustakki olisi uusi, vaan se on niitä nuuskaukkojen takkeja, vaikka välttäähän se, kun panee välttämään. Se muille välttää mikä itsellekin.

Aamu tuli, nousi Pekkakin. Pian olin pystyssä minäkin, vaan en tiennyt lähtisinkö setä-ukon luo atimaan. On pitkä matka jalkapatikassa tellätä: kolme pitkää peninkulmaa. En lähde. Onpa häntä aikaa vastakin. Todempaan menee aikani, kun lähden niityn aitaa Varpunotkolle panemaan.

Otin kirveen ja menin aidanpanokselle. Aloin rotuilla. Löin seipään. Kirsi, sen vietävä, on vielä, ei tästä tule mitään. Orja se ajakseen aitaa panee, ei talon mies. Istuin mättäälle ja mietin: mitähän jos hiljankin lähden setäukon luo kylään. Kyllä sen silmät aukeaa, kun minut näkee pitkästä kotvasta. Kyllä siellä kengät sillä taipaleella näkee taplakan, vaan liepä tuota kuolleen nahkaa. Lähden kuin lähdenkin. Käynyt matkansa sanoo, käymätön ajattelee.

»Käykääpä hakemassa vaatteen tapasia. Lähden sedän luo kylään», sanoin kotona karskisti.

Äiti ällistyi.

»No, mikä se nyt on päähän pistänyt, Mikä se nyt arkina on lähtö, tuleehan pyhiä perjantaina, jos niikseen on. Ainoa arkipäivä, niin nyt lähdet, ja eläs pikku taivalta jalkatannikassa.»

»En minä kuoltuani jalkojani potkittele, jos jalankin marssin. Käykää vaan puhtaita vaatteita.»

Äiti toi siintyneen paidan.

»No vedeltä pesty haisee, minkä tämä paita. Eikö ollut valosampaa paitaa näin kirkkaan päivän aikana?»

»Kyllä välttää. Kun järestään pitää, niin järestään jääpi.»

»No eihän tuo hevosta haittaa, jos miestä moititaan. Tietää kait sen lapsetkin, että naisethan vaatteita pesee, ei miehet. Eikä liasta lähde kunniaa kellekään», tuumin ja työnsin verhokseni.

»Se kunnia se sinulla aina huulilla. Vaan kyllä sen selästä surkeasti putoat kerran. Mutta oma otsasipa poukahtaa.»

Lähdin kävellä lopsimaan, tuumaillen itsekseni mitä tie neuvoi. Kyllä se lysti taitaa tulla tienatuksi, ennenkuin on kolme peninkulmaa lekkastu. -- Kenenkäs hevonen tuo? Kaunis varsa, vaan siitä paha, kun ei ole minun. Tulevana talvena minä vaihdan laukilla hyvän hevosen. Sanotaan että vaimo on miehen kunnia, vaan on se hevonenkin. Kemiläisen sanaan, että kaikilla on kalaa, leipää, vaan harvalla on hyvää hevosta. Eikä raha raudassa katoa, minkä hevosessakin, sillä saa aina omansa. Vaan on se sentään toisinaan: miten Mustolan Esa, kun veljeltään perinnöstään otti tuhannesta markasta sen ison mustan. Liekö pari kertaa kirkolla käynyt, syötti keväimen hyvän parasta, työnti kesäksi metsään, päästi kuin linnun käsistään, ei ole mies nähnyt luun suremata. Sen tien perässä on ne tuhat markkaa. Toisen tuhannen markan kanssa kun veslailee tämän kesää, niin menevät ihan sormia nuollen. Siihen se meni sitten senkin isän tavara. Kyllä sen isä niitä rahoja kokosi oralla jos ongellakin, kalmasi ja nylki jokaista. Kylläpä toinen veli koettaa harpata samalla tavalla kuin isänsäkin: väärällä kuitilla oli kälmännyt Rantalan Tuomaalta sisarensa Ullan perinnön. Vaan katsokoon vaan, kyllä se vielä pää tulee vetävälle. Ei sitä ole yhtä ilmaa ijäksi...

Niin tuossa töllissä asuu entinen Kuosmasenmäen Iikka. Oli sekin porakka poika vuotta kymmenen takaperin, oli kylän kuulu, veen valio, kosi pitäjän paraita tyttöjä, sai suuren perinnön lähtiessään. Osti maita ja taas möi, kuin mustilainen hevosia. Vaan tosi näkyy olevan se isoisän sananparsi, että ei vierevä kivi sammallu eikä mies muuttava rikastu. Niin on kasvanut tämäkin mies kuin lehmänhäntä alaspäin...

No, kukas tuohon tekee taloa? Rikkolan Niilo kaiketi.

»No, päivää, Niilo!»

»Päivää, päivää! Terve mieheen! En yrittänyt tuta enää. Siitähän on päiviä hyvänkin variksen ikä, kuin olen sinua nähnyt. Ja kasvanut olet pääsi sitte viime näkemän. Mikä täytinen sinua nyt on korvista vetänyt? Ei ole siitä pitkä kun olit tuommoinen mustilaispojan kokonen kääry, ja nyt pää pilviä pitelee.»

»Eihän tuossa vielä ole liiaksi, tuossa kolmeen kyynärään alkaa tärppiä.»

»Silloinpa sitä on somimmilleen.»

»No, sinä tähän taloa tehdä pusket. Peltoa olet raatanut sen pitkää tämän lyhyttä.»

»Olenhan minä tähän rypypaikkaa laittanut. Olen kokenut hieroa vähissä voimissani, vaan eikö tuo liene pää harmaassa ennenkuin tästä elatuksen apua on. Sitä kun kylmään metsään rupeaa repimään ja laittamaan huonoakaan tölliä, niin siinä ei lennä kypsät kärpäset suuhun ensimmältä.»

»Silmäthän ne työtä suurestuu, vaan kädet sen käventelee. Olehan odottavainen. Ei se päiväkään paista ennenkuin nousee. Ei se oinaan tavoin pukkaa maa, aikaa se vetää.»

»Toivossahan köyhä elää, pelossa rikas kuolee. Kun häntä kinnaroipi yhden päivän kerralla, jälellähän on sekin aika.»

»Siinähän sitä onkin, kunhan päivän pääsee. Jää terveeksi!»

»Terveeksi, terveeksi! -- Mihin sinä kulet!»

»En tiedä itsekään. Tänne näin nokkaani päin kävelen, mikä hänestä sitte perästä tulenee.»

»Sinä menet sarapuita hakemaan, koska et sano. Sinulla taitaa olla karhu kierroksessa», huusi Niilo jälkeeni vilkutellen.

»Ei tule ne herkut eikä pure ne kirput. Ei kelpaa köyhät tanssiin eikä nihuväkiset painiin», arvelin ja lähdin lapikoimaan.

Tiepuoli se näytteli tapahtumia, näytteli elämän näkyjä.

Tuossa on ne rauniot, josta kerran ukkonen poltti talon. Muistan pikkusen kuin pahaa untani. Siinä se aika kuluu. Siinä on rauniot. Siinä on käynyt tähteetön vieras. Kerran kahdessa tiimassa oli mennyttä talo täysineen, talopa talon päivänenkin, pitäjän napataloja. Siellä ovat niin puhujat kuin tekijätkin. Lehtoniemen muori kerran puhui, että se tuon talon ukkokallas on tappanut rikkaan juutalaisen ja hukuttanut tuohon Kuntuvan lampeen ja sen tavaroilla muka olisi rikastunut. Lammista ei kuuluta sitte kaloja saadun. Sanotaan että se siellä Kuntuvan kankaalla näyttelehtää kulkijoille milloin minkin näkösenä. Kerrankin oli muka Tahvolan Reetiä vastaan sininen lammas verissä päin laukannut ja vähän matkan päästä oli metso lentänyt, jolla ei ollut päätä eikä kaulaa.

On niitä juttuja.

Tällä puolen maailmaa se on se talo, jossa on vanha härän pää tallessa. Sanotaan, että Sipolan ukko oli pannut aarteensa Petäjäjoen taakse ja sille oli pannut semmoisen urkon, että pitää olla vaskinen silta joen yli, ja sitä siltaa myöten pitää noutajan tulla, ennen ei saa nousta. Vaan olipa itselleen tullut rahasta kapela, niin ei ollut tuumaa tulevaa, vaan pitänyt huilata Lappiin kysymään neuvoja... Lappalainen sanonut, että

»kaataa roikase puu sen joen yli telaksi, vedä sen päälle vaskilanka, mene sitä myöten yli. Silloin olet tullut vaskista siltaa ja silloin on aarre käsissä.»

Sitten ukko oli sanonut, että »aamulla olisi kekri kotona, vaan täällä on pää, ei polttele näppiä kekripaisti.» Lappalainen sanonut:

»Kun antanet minulle palkasta sen mustan härän periparresta, niin aamulla olet kotona.»

Sipolan ukko miettii: hyvä olisi niin ja hyvä näin. Sääli huttua ja sääli vatsaa. Härän päässä on paljo mieltä, semmoinen härkä ei tule tuulesta, se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Vaikka tosin meidän talo ei sairasta yhtä härkää. Ja eihän silloin suon silmään mene jonka itse antaa.

»Sama on, oli menneeksi», ukko sanonut. »Kun lienee miestä melaan, niin saa tuon nähdä kerran kumman kyydin.»

Lappalainen laittanut ukon nukkumaan, sitte sytyttänyt pärekuvon palamaan ja sen selkään oli laittanut ukon ja itse hypännyt siihen. Ka silloin kyyti valmis. Ja kun ne olivat lähteneet, niin ei niillä ollut rikkoja varpaissa. Kun oli rutakon kirkonviiri sattunut matkalle ja se oli Sipolan ukolta lakin repässyt, silloin oli ukko herännyt ja sanonut:

»Voi kun lakkini putosi.»

Lappalainen sanonut:

»Aika sitä nyt on hätäillä, jo ollaan yhdeksännellä kirkolla.»

Ukko oli nukkunut jälleen ja aamulla oli löytänyt itsensä oman pirttinsä pöydän päästä miessä huoletonna. Sitte oli akoille sanonut:

»Käykää musta härkä peräparresta päästämässä irti.»

Akat menneet navettaan, niin häntä vaan oli moiskahtanut oven pieleen. Sen olivat nähneet koko härkää, pää oli ollut kytkyessä parressa vaan. Ja sen pään sitte olivat vieneet aitan lakeen ja sanotaan sen tänäkin päivänä olevan vielä siellä tallessa. Ja se ukkokato kuuluu kuollessaan sanoneen, että niin kauvan pysyy talo kohallaan kuin härän pää pidetään tallessa. Siitä syystä sanotaan pidettävän sitä siellä aitan laessa, ja jos minä olisin niin joutilas kuin joutamaton, niin kävisin katsomassa, onko siinä puheessa hihaa tai helmaa, vai onko aivan tuulen tuoma, veen viemä.