Chapter 4

»Hyvästi on äidin leivät uunissa: ei pala eikä paistu. Nyt ei ole hätäpäiviä, jos ei ole kuura-aamuja. Niin paranee kuin pukin ruoka tää elos, koska selkänahkani jäi viimeinkin rauhaan. Vaan milläs maksatte ne velkavillat, joita olette satoja kertoja päästäni repineet. Ne saatte karvaasti maksaa, ennenkuin harmaita korviltanne nykitte.»

Äitini purskahti suureen itkuun ja koetti sanoa, vaikka ei tullut oikeata kaluakaan, että

»olen kyllä kurittanut, vaan en ole pahassa tarkoituksessa tehnyt. Omatuntoni ja Jumalan sana on minut siihen pakottanut. Syystä olen kurittanut ja vähäksi tuntuu käyneen, koska kosto on jo huulillasi.»

»Niin sanoi isoisä vainaja, että hyvä sana sydämmen murtaa, paha sana kankattaa, ja se on tosi. Ja tuon körttiröijyn, sen tulisen kiusan kappaleen minä hakkaan havupölkyn päässä tuhannen jauhoksi, jos ei vaan laiteta minulle oikeita vaatteita.» Sen kanssa menin ulos makuuhuoneeseni ja paneusin nukkumaan. Ajattelin aluksi, että kunpa ne nyt tosiaankin olisivat heittäneet rauhaan vihdoin viimeinkään, niin kaikkena se menisi. Eiväthän kuitenkaan ole vaivaseksi saaneet, vaikka paljonkin ovat repineet. On terve ruumis. Ja silloin ei sitä ole hätää. Nyt minä rupean oikein omasta halustani työtä tekemään. Niihin mietteisiin nukahdin.

Lapsuuteni aika oli loppunut.

XV.

Oikea Siionin veisaaja.

Nyt kun pääsin vapaampaan maailmaan, rupesin tekemään työtä oikein innolla ja voimani rupesi karttumaan päivä päivältä. Kohta kykenin lähtemään miehen reikään vaikka missä pelissä.

Isäni oli tarkka ja julma työntekijä, vaan puutokset ne tahtoivat ahdistella: talomme oli velkanen ja rappiotilassa. Mutta nyt kun lapsetkin alkoivat kynnelle kyetä, niin yhteisillä voimilla ruvettiin taloa korjaamaan kaikin puolin, minä etunenässä. Talvet hakkasin hirsiä, joita isä ja veljet vetivät kotiin, keväät salvoin huoneita, kesät revin peltoa uudelta, hoidin vanhoja hyvästi. Kaasin kaskea kuin Kullervo. Vuosia alkoi tulla hyviä. Pellot ja halmeet kasvoivat. Niin että ruvettiin rikastumaan yksin päivin, ja alkoi mielestäni olla kaikki hyvästi.

Meidän talonväkenä oli paitsi vanhukseni, siskoni Katri, veljeni Samppa, vielä toinenkin veli Mikko. Hän oli vielä niin nuori, ettei hänestä ollut hyötyä eikä tappiota, ei hupaa eikä haittaa. Sitte oli vielä tätini Liisa. Hänkin pääsi talon vakinaiseksi perheen jäseneksi, vaikka tähän asti oli ollut piian nimellä. Täti oli oikea Sionin veisaaja, harmaja kerettiläinen, mutta pahasydämminen, ja tuon pahan sydämmensä turvissa jäänyt yksinään tämän maailman saralle vakoilemaan. Ja tästä ihmisestä heitti ristin minulle. Hän siinä uskon vimmassaan yhtäläiseen korvan juuressa kurnutti, kuin kuteva sammakko. Ei äänensä lakannut, saarnasi yhtäläiseen ruikutti taivaan autuudesta, helvetin vaivoista, perkeleen kavalista juonista, Jumalan julmasta vihasta ja ankarasta tuomiosta, maailman turhuudesta, elämän turhuudesta, elämän turhasta koreudesta, helvetin laveasta tiestä, taivaan ahtaasta portista, orjantappuraisesta ruusun laaksosta, ja miten Jumala on ylpeitä vastaan, ja miten se nöyrille antaa armonsa, ja miten se kuulee vankein huokaukset ja kirvottaa kuoleman lapset, ja miten se maailman surut kääntää iloksi, ja miten se kuulee surevaisten rukoukset ja miten se ilosten ihmisten Jumalan palvelus on toisen käskyn rikkominen, ja mitä kaikkea hän lienee löytänyt puheensa aineeksi, vaan yhtenä mokinana se vaan meni, että pelotti aina työstä kotiin tulo, kun ei mistään muusta ollut kertomista. Ne saarnat olivat kaikki minua varten, kun minä olin ilonen, paraallaan oleva raitis ja ripeä miehen solakka, joka olin polttanut körttiröijyni ja teettänyt suoran takin sen sijaan ja luin vaan maallisia kirjoja enkä ottanut osaa heidän Sionin virsiinsä. Se oli heillä ainoana keinona, jolla koettivat saada minua kääntymään pois pahalta tieltä. Kovuudella ei ollut aikomistakaan, sillä minun karttuneet ruumiinvoimani olivat siinä ristinä.

Nuo heidän alituiset saarnansa kyllästyttivät minut, että koti ei alkanut kodiksi tuntua, ja tuo aina korvissani soiva julmanvihasen, ankaratuomioisen Jumalan nimi soi niin pahalta korvissani, että paljon mieluummin kuulin koirain nimeä mainittavan. Se varsinkin synnytti vastenmielisyyttä, kun kuitenkaan ei ollut sen paremmat hedelmät heidänkään elämässään. He, kun tilaa sattui, pettivät kaupassa, kännäsivät köyhältä ainoan lehmän ja nylkivät missä saivat kuin paha mustalainen. Ja se kaikki tehtiin Jumalan nimessä.

Kotini kun oli minusta ikävä kuin hauta, niin pyhäpäivinä ja joutohetkinä täytyi hakea huvitukseni kylästä ja maallisista kirjoista, mitä sattui olemaan saatavissa ja lauluista, mitä yhteinen kansa silloin lauloi. Kirjoja ja lauluja, joita sain, varastivat ja polttivat kotilaiseni myötään, vaan ei ne sentään loppuneet. Kerran sain Rasilan renki Juusolta mielestäni oikein kauniin ja pitkän laulun, joka alkoi että »Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.» Sen oli äiti löytänyt minun pyhätakkini lakkarista, ja minun nähteni varsin minua suututtaissaan työnsi palamaan. Vaan sepäs pistikin värilleni. Otin äidin kiinni ja pitelin siksi kunnes lupasi, että hakee laulun mistä hyvänsä minulle sijaan eikä polta enää kirjojani. Äiti lähti Rasilan renki Juusolla kirjoituttamaan laulua, vaan toi sen valeuksen, että ei ole ruvennut kirjoittamaan, varsinkaan arkena. Vaan ei odottanut toista käskyä, kun minä laitoin uudelleen hakemaan. Hän lähti itkien kuin pikkulapsi astuskelemaan Rasilaan päin ja iltasella toi laulun. Mutta nyt oli isä kotona ja oli kuullut asian ja tuli kova kysymys. Isä luuli, että kun hän polttaa, niin menee omasta edestään. Siinä erehtyi: hänenkin täytyi luvata, että antaa minun kirjoilleni rauhan ja varottaa vielä muitakin niitä sortamasta. Niin pääsin siitä vastuksesta, ja nyt sain vapaasti lukea kirjojani, laulaa laulujani, väkivaltaa ei niille tehty.

Mutta yhä minulle saarnattiin ja sentähden pyhäpäivinä riensin kylään hakemaan huvitustani. Siellä oli tarjona viinan juonnit, kortin lyönnit, tanssit ynnä muut kehnonmoiset seurat. Minä olin arvossa pidetty mies kylässä. Isäntämiehetkin pitivät vertanaan ja tarjosivat ryypyn vuorollaan niinkuin muillekin miehille. Minä taas en ollut miestä kepeämpi: ostin hallin vuorollani ja olin antajana. Ja niin aloin oppia muitten mukana juoda lätköttämään, vaikka suurta humalaa olin pelkäävinäni.

Kyläretkilläni kurjassa uskottomassa joukossa irtausin taikauskosta, vaikka apuna oli siihen maalliset kirjatkin. Vanhempianikin ivailin, he kun olivat niin taikurit, että kulkivat kylissä tekemässä taikoja, kun luultiin olevan jonkun rienan taloudessa. Vieläpä paransivat mielivaivasia sairaita, panivat varkaat tuomaan takasin varastetut kalut ynnä muuta, mitä kaikkea lienee sattunut. Mutta kun taikauskosta irtausin, niin tulin muka tietämään senkin, ettei pirua ole olemassa, jota turhaan olin pelännyt, ja Jumalaa josta kaikkein enimmän eläissäni olin kuullut puhuttavan, että korvani olivat turtana, ei ollut sitäkään ollenkaan, eikä kuoleman jälkeen ijankaikkisuutta ollut enempi kuin vasikalla. Ihminen on kaikkivaltias vapaa elävä, kun vaan seuraa maallista lakia, siksi ettei se pääse kurittamaan, on uskollinen keisarille -- ja siinä kaikki läksyt.

Niin olin ylpeä kuin kuningas viisaudestani ja voimastani enkä pitänyt vertaisenani ketään, sillä minä osasin taloni hoitaa hyvästi, että rikastuttiin paremmin kuin muut ja osasin paraiksi juoda viinaakin, että en humaltunut älyttömäksi milloinkaan. Joukkoon kun tulin, valtasin muilta puhevallan itselleni, rupesin joka paikassa inttämään vastaan ja sekausin muitten asioihin. Toisinaan tekivät muut kovan kiistan, vaan usein heittivät, minun tyhmyyteni tähden kun eivät viitsineet rähistä. -- Vaan minä luulin että olin niin viisas, että eivät pitäneet puoliaan, ja se luulo antoikin vaan intoa jatkamaan ilvettäni.

Niin koko käytökseni kaikin puolin muuttui erillaiseksi kuin muilla ihmisillä. Minä luulin sitä hyväksi. Tuolla tavalla olin eksynyt pois muitten ihmisten tieltä ja kulin vaan omaa tietäni.

XVI.

Lepytän nimismiestä.

Talouden hallinnossa uskottiin kaikki isännän toimet minulle. Minä kulin maksuissa ja muissa asioissa missä vaan tarvittiin eikä niissä tullutkaan rettelöä.

Siihen aikaan oli paikkakunnallamme nimismies sitä laatua, että kun sai rahaa, niin saattoi kohentaa vähän syrjään kallistunutta asiaa. Niinpä kerran meilläkin oli naapurin kanssa asiat sotkeuksissa, että pelättiin pahaa.

»Käyhän tuumille nimismiehen kanssa», sanoi isäni. »Ja ota annettavaa mukaasi. Eiköhän tuo lauhtuisi, kun lepyttää?»

Saatua neuvoa noudatin. Ja kun tuumittelin nimismiehen kanssa ja annoin viisikymmentä ruplaa rahaa, silloin hän vakuutti, että ei ole hätää. Mutta se riitapuolelainen oli vienyt enemmän rahaa, ja minä olisin hävinnyt, vaan kun minä taas lisäsin rahaa, niin silloin kääntyi kello lampaan kaulassa, ja niin voitin kuin pyhä poika: toisen vähemmät rahat joutuivat vettä juomaan. Raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen, on sananlasku. Vaan sitä en tuntenut pahaksi jos niin käykin, kun voitto oli minun puolessani.

Vanhukseni tulivat oikein liposiksi ja näyttivät siltä, että alkoivat uskoa minusta miehen tulevan, kun joutuu, ja joukollaan rupesivat lampattelemaan moisista herroista, että ne ovat kaikki yhdenlaisia herroja.

»Toistensa kilvalla ne vaan nylkevät talonpoikia, keskenään ne kyllä sopivat: eihän koira koiran hännälle pole!» Ja niin tuomittiin kaikki herrat yhteen lautakantimeen.

Sattuipa erään kerran, että kuntaamme otettiin talonpoikanen mies lautakunnan esimieheksi. Sitä luultiin, että kyllä se nyt asiat oikoo. Vaan olipa kumminkin sattunut ruotiintasauksessa tulemaan semmoinen ereys, että oli pantu ruotilaista meidän elätettäväksi kaksi kertaa kuin minkä manttaalin jälkeen jaettuna olisi tullut. Niin silloin sanottiin, että jo on sekin samanlainen kuin muutkin virkamiehet. Kyllä on toiset osakkaat käyneet lahjomassa, ilman se ei olisi tuolla tavalla. Ja päätettiin, että pitää lähteä tuumimaan, eikö hän sitä muuttaisi, ja maksaa hänelle joku parikymmentä markkaa.

Laitettiin minut asialle. Minä menin. Aloin tuumia:

»Eikö sitä käy laatuun muuttaa sitä ruotilaisen kohtaa, kun sitä on meille tullut niin paljon enempi kuin toisille osakkaille?»

»Se ei ole minun asiani yksinään, kun sen on lautakunta niin asettanut. Se täytyy tämän vuoden antaa olla semmoissaan ja tulkaa tulevana vuonna itse ruotitasaukseen, niin silloin ehkä saatte muuttumaan.»

Vaan minä en sitä uskonut, tarjosin niitä rahoja ja pyysin yhäti. Vaan lautamies sanoi, että

»en minä sitä sun rahasi edestä rupea tekemään.»

»Minkä verran teille sitte pitäisi maksaa, jotta muuttaisitte?»

Lautamies suuttui ja käski heti huilata ulos rahoineni päivineni.

Vaan minäpä en niin pyörähtänytkään kuin jänis haavalta, vaan rupesin haukkumaan ja keräsimpä mitä hävyttömimpiä haukkumanimiä ja sanoja vaan oli pussissani ja niitä latelin vasten partaa ukolle ihan tuhka tiheään. Mutta ukkopa ei kärsinytkään paljolta, vaan työnsi ulos. Kun en sittenkään tukkinut turpaani, niin kaappoi luudanvarren ja alkoi sukia selkääni. Silloin alkoi tie tuntua kaikkein makeimmalta, ja lähdin kyllä talmistamaan, että tukka oli suorana. Vaan kun se jälkimies mieli olemaan kulkiampi, niin yhä sateli sinne ruotopuolelle ja keppi ilmassa vinkui melkein tiheään. Minäkin parannin ja parannin kulkuani ja päästelin, mikä takasistani lähti, niin kyllästyi viimein saattajani ja jäi tielle seistä tököttämään kuin huuhdan kanto. Hiljennin silloin vähän kulkuani, vaan en uskaltanut enään suutani rupattaa. Pelkäsin, että jos se vielä tuopi tuota kiireen voidetta, niin kyllä rupeaa sapso laulamaan, kun oli vielä talvinen umpitie. Siinä jäi lähdön hötäkässä kintaatkin, vaan en tohtinut palata takasin niitä noutamaan. Kävelin niine hyvineni kotiini noin kolmen penikulman taipaleen pakkaskirtutuiskulla, käsiäni suojellen povessani, nokka norpallaan harmista ja häpeästä. Kotona kerroin juurta jaksain asiani, miten oli käynyt, niinkuin ainakin asiapoika. Siinä sitten joukolleen mietittiin ja aprikoittiin, että mikä oli siinä vikana, ettei virkamies rahaan taipunut.

Jopa viimein keksittiin syy, kun eräs tiesi kertoa, että se ruotimummo oli kulkenut kirkolla. Nyt arvattiin, että se on käynyt lumoamassa kantoherraa päästäkseen varakkaampaan taloon pitemmäksi aikaa. Ja silloin uhattiin mummolle kiusaamalla kostaa se ilkityö ja sanottiin, että

»tulehan muori meille, kyllä tulet tuulen tuntemaan, taivaan tajuamaan!»

Mummo tuli kuin tulikin. Sille luettiin tuo päätös, joka oli määrätty seurattavaksi. Muori kyllä koetti pidellä puoliaan ja selvittää suoraksi rantaansa, vaan se ei auttanut. Päätös oli seurattava. Ja niin mummolle alettiin antaa vaan ruuan tähteitä ja niitäkin määrän perästä kuin venäläisen koiralle. Makuupaikkansa sai hän rikkasopella, paljaalla lattialla. Muori rupesi nurkumaan, vaan vastaukseksi sai pilkkaa ja ilveilystä. Minä olin osanottajana siihen iloon. Olin harmissani tuosta kyydistä, minkä sain lautamieheltä, ja siitä halusi sydän puskea vihojaan muorille. Hänen vanhuuttaan ja vaivasuuttaan ilkamoin. Kaikkea se maa päällään kantaa toisten ristiksi, semmoista ja muuta sanelin muorista.

Muori koetteli rukoilla elämän parannusta, vaan siitä ei tullut sen paremmuutta. Hän näki, että hyvä sana ei tepsi, niin rupesi käyttämään pahempaa puolta. Alkoi haukkua ja häväistä kaikkia ja laittoi vanhan suunsa laulamaan niin, ettei luullut häpyä olevan ollenkaan. Siten koetti kyllästyttää. Vaan silloin tehtiin päätös, että muori pitää laittaa saunaan:

»Ei tuota ilkeä kuunnella tuossa.»

Minä tiesin että nyt ei hyvä peri muoria, kun on talvisydän ja hatara sauna, jota ei tule lämmitetyksi sinne asti, että se voi sulana pysyä, varsinkin kun oli mieli tehdä kiusaa. Sentähden minä rupesin muorin puolesta tuumimaan, ettei vietäisi saunaan paleltumaan. Vaan ei ollut apua. Sauna lämmitettiin ja mummo teljettiin sinne, huolimatta hänen rukouksistaan.

Minun mieleeni kiertyi muistot omasta kohtalostani, kun minua pidettiin pönkän takana. Tuo muisto herätti sääliä muoria kohtaan ja alkoi hänen tilansa painaa minun mieltäni. Kaikin tavoin paneusin pitämään hänen puoltaan. Siitä ruvettiin minulle ilkkumaan. Vaan se ei kuin lisäsi sääliä muoriin. Ja omassatunnossani syntyi vähitellen kuin pakotus, että minun täytyi tehdä hyvää muorille. Ilman en saanut tunnossani rauhaa enkä lepoa. Salaa kuletin aina leipää ja kaloja, joita ikkunasta pujotin muorille saunaan, että eihän edes nälkä panisi päätä. Laitoin puita sinne, että sai mielensä mukaan lämmittää. Joutohetkinä menin mummon luo tarinoimaan hänen huvikseen ja vein aina jotakin. Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa hyvyydestäni.

»Niin olette tekin laupiasmielinen kuin Harjulan Marikin», sanoi muori aina. »Harjulassa olin tätä ennen.»

Ja sitten kertoi hän miten se Mari häntä hoiti sairaana ja miten aina autti. Kun oli ylistänyt tuota Maria kupliksi veden päälle, sanoi:

»Anna Luoja, suo Jumala, anna onni ollaksensa, hyvin ain elääksensä.»

Kevään tultua minä aloin viipyä pitkät keväiset päivät työssäni ja toisinaan muutamissa työpaikoissa useampia vuorokausiakin enkä päässyt käymään muorin luona. Tuli muori tautiin, ettei jaksanut lämmittää huonettaan eikä syödä, jos olisi ollut mitä syödäkin. Kerran käydessäni tahtoi hän muutamia vaatekappaleita, joita hänellä oli, vaihtamaan jauhoihin, että hän saisi hyvää leipää. Minä sen toimitin. Sain 2 leiviskää jauhoja, niistä käskin äitini tehdä leipää mitä parasta. Vaan vielä tänä päivänä karvastelevaksi harmikseni hän pani puoleksi olkijauhoja siihen leipään, ja jätti leivontapalkakseen melkein toiset puolet niistä jauhoista itselleen. Sitä moista härän vihkoa ei tuo vilun, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden katkasema ja sairastunut muori voinut niellä. Minä olisin vienyt hänelle lihaa ja voita, vaan se oli mahdotonta: ne oli pantu senkin seitsemän lukon taakse. Laitettiinpa lukko saunan oveenkin, etten pääsisi katsomaankaan. En voinut muuta, kuin välistä ikkunasta kävin puhuttelemassa. En aina kauvan voinut puhutella, sillä hänen katkera itkun hyrskeensä teki niin pahaa. Tuossahan oli mielestäni todistus, että Jumalaa ei ole olemassakaan, kun ei pelasta tuota muoria eikä rankaise hänen kiusaajiaan.

Muori huononi huononemistaan, ettei alkanut viimein päästä istualleenkaan, mateli vaan kuin mato maassa siksi kunnes täytyi asettua yhteen selkänsä tiehen ennenkuin katkeaa. Vaan monet viikot kuului valitus, kuului itku, kuului rukoukset, kuului sydäntä särkevät huokaukset. Ne kaikki vei tuuli, ei ollut korvia kuulemassa, ei ollut sydäntä ottamassa vastaan, ei kuulunut auttajaa. Minä aina aamusella ylösnostuani juoksin oven taakse kuulemaan, vieläkö kuuluisi virkantaa. Kun kuulin jotakin elonmerkkiä, menin aina pois, purren hampaitani ja nieleskellen ikäänkuin estääkseni jotakin karvasta kohtausta suuhun nousemasta. Useinpa puristausi silmistä kyynelkin.

Siten kului kevät. Kesä alkoi jo olla käsissä, kun muutamana tyynenä aamuna heräsin ennen muita ja menin ulos ja arvelin sillä tielläni käydä taas muoria kuulemassa. Hiljasena kuin hauta seisoi matala lahonut, mustaksi savustunut sauna. Nouseva aurinko purpuroi saunan tervattua ovea ja kirkkaasti sälähteli punanvalo sen yksiruutusesta ikkunasta. Astuskelin oven luo ja kuuntelin, kuuluisiko mitään. Vaan ei valitusta, ei kuulunut huokauksia, ei itkun tursketta. Koputin ovea ja kysyin, nukkuuko muori. Vaan ei kuulunut risausta ei rasausta, ei hengenvetoakaan. Nyt tiesin, että nukkuu mummo. Minua hieman väristytti, vaan samassa tuntui iloakin. Pyörähdin takasin ja juoksin kepein askelin kartanoon. Herätin kaikki ylös ja sanoin:

»Muori on kuollut.»

Heti raitistuivat vanhuksieni silmät unen töhkeröstä. Lähdettiin joukolleen katsomaan.

Kokoon oli vetäytynyt tuo kaikenlaiseen lokaan ryvettynyt pienonen luuranko, tuskallisen näkösessä asemassa oli kurjuuden ja kaikenlaisen kiusan imeksimät, pistelevät, nahkapäälliset, likaset luut, nyrkkiin oli puristettu kuivan näköset luusormet, pään sisään oli uponneet suoniksi kujunneet silmät. Sitä levollisesti katsellessaan tuumailivat, että

»Niin sitä pääsee ihminen toisen pahoista, vaan omistaan ei koskaan.»

Ikäänkuin mummo olisi ansainnut tuon kurjuuden, jonka läpi hänen piti viimeinen taival kulkea ja johon hänen täytyi hukkua!

Sitten lämmittivät vähän vettä, viruttivat enintä likaa, kiskoivat koukistuneet luut suoriksi, pujottivat paitaresun päälle ja oikoivat ruumiin laudalle. Veisattiin pari virren värsyä, luettiin Isämeitä ja Herransiunaus, vietiin vainaja riiheen, ja niin oli se palvelus tehty, joka oli tehtävä ennen hautaan vientiä.

Siitä ei kuulunut hiiskaustakaan, että muorille olisi vääryyttä tehty. Epäiltiin vaan muorin sielun tilaa, kun hän oli niin kärty kuolintaudissaan, eikä ollut tyytyväinen kohtaloonsa eikä kuuliainen Herran vitsalle, vaan luki muitten syyksi kärsimisensä. Niin tuumailtiin ja heitettiin mummo siihen kiukaalle keuvottamaan siksi kunnes arkku tehtiin. Ensi sunnuntaina vietiin viimeiseen lepoonsa. Kirkosta tultua veisattiin kuoleman virsiä, ja isäni puheli siitä viimeisestä majan muutoksesta, johon hän sanoi olevan syvään painuvana muistutuksena sen muorin kuoleman ja kehotti kaikkia tyytyväisemmällä mielellä ottamaan Herran kutsumusta vastaan.

»Eikä ole Herralle otollista», jatkoi isä, »niin vastenmielisesti kantaa ristiään kuin se muori vainaja. Meidän pitää olla taipuvaiset kuin hyvät lapset vanhempiensa kuritukselle, sitte ikeemme on huokea ja kuormamme keveä, silloin Herra ei pane raskaampaa kuormaa päälle kuin kantaa voimme. Se olisi meidän kaikkien varottava, ett'ei se aina väjyvän ja kiljuvan jalopeuran tavalla kiertelevä sielun vihamies saisi tulla ja kylvää ohdakkeita nisuin sekaan. Kyllä ne sitten kasvaa kuoleman hetkellä suuriksi vesoiksi, kyllä se sitte perkele joutuu seulomaan ja pohtamaan synnin tomua vasten silmiä, kyllä se sitte kun kuoleman kamppauksiin tullaan on mies sotkemaan taivaan tietä sen tuhansiin haaroihin, niillä eksyttääkseen pois elämän Herrasta. Ja silloin se siltä oikealta tieltä eksyneenä tulee ihminen niin kärsimättömäksi, niin tunnottomaksi, niin kiittämättömäksi hyväntekijöilleen, ja sanalla sanoen niin sokeaksi kuin järjetön luontokappale, jolle pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman, kuin juuri tuo muori vainajakin. Vaikka en minä tahdo häntä tuomita, vaan hänet on jo Jumalan sana tuominnut, sillä se sanoo: joka ei usko hän on jo tuomittu. Uudestasyntyminen on tarpeellinen niille, jotka eivät tunne taivaan tietä, ja jotka eivät voi kantaa nurkumatta ja tuskailematta ristiään kuolemanhetkeensä asti. Kyllähän sitä silloin on kaikki onnellisia, tyytyväisiä ja kuuliaisia, kun on hyvät päivät ja ollaan terveet. Vaan kun tulee sairaus ja pahat päivät, niin kyllä silloin on moni valmis kiepauttamaan syyn toisen niskaan, ja pyörähtää itse puhtaaksi kuin pesty kekäle. Vaan kun henki lähtee, niin kyllä sitte silmät aukiaa, kyllä se sitte näkee, mihin katiskaan on joutunut. Vaan se on sitte myöhästä, voi, se on myöhästä.»

Lopuksi rupesi isä hartaasti vapisevalla äänellä veisaamaan: »Ajalla, jolla emme ajattele.» Kaikki ottivat osaa oikein niekutellen ja kiskoivat minkä jaksoivat virttä. Minä olin ivoissani ja nauroin hengessä. Ajattelin että turhaan huutavat, sillä paha on olemattoman kuulla. Jos Jumala olisi, vanhurskas ja vihanen Jumala, niin tuohon istualleen ruhtoisi se nuo mölisijät, tekopyhät vääryyden tekijät... Jos minä olisin Jumala, niin minä näyttäisin kyytiä tuommoisille rukoilijoille.

Miten lie ollutkaan, niin joutui mieleeni tapaus lautakunnan esimiehen luona, kun sain kelpo kyydin sieltä. Rupesi hävettämään itseäni. Ja alkoi mieleeni pujottautua yhtä ja toista elämästäni. Niin että piti lähteä kävelemään.

Pihalla tapasin Marttilan isännän, joka oli hevosen hakuun menossa. Se oli työnsä teolla rikastunut niinkuin minäkin, ja sentähden oli minusta hänen kanssaan mieluista tuumia lopikoida, sillä hänhän oli paraita miehiä maailmassa. Kotvasen tuumimme maan hoidosta ja minkä mistään. Vaan en minä päässyt puheen intoon oikein, sillä oli kuin tuo muori olisi pakkautunut mieleeni alinomaa. Ja rauhatonna se piti minua koko päivän ja toisenkin ja vielä kauan aikaa. Tunsin syyllisyyttä hänen kurjuuteensa, enkä voinut tunnossani puoltaa itseäni, vaikka koetin.

XVII.

Mie oon vaimon pää.

Eräänä pyhänä oli Johannan päivä. Silloin kokousi paljon vieraita kunnioittamaan äitini nimipäivää. Vieraat olivat suurimmaksi osaksi naisia. Puheena alussa oli minkä mitäkin, vaan suljui se lopulta sinne, että rupesivat naisia ylistelemään, miehiä sortamaan. Sanottiin miehiä mitään tekemättömiksi, tyhjän toimittajiksi. Minä sen puheen olin virittänyt ja nyt jatkoin teerevänä.

»Minä en kärsi kuunnella akkoja kiitettävän. Tytär ei ole lapsi, eikä akka ihminen. Eihän sitä ole oikeitten ihmisten kera yhtä aikaa luotukaan, sehän on jälestä tehty, ja senpä vuoksi siitä on tullutkin vaan valmiin keittäjä eikä minkään saaja. Sen täytyy olla miehensä orja, orjaksi on hän luotu.»

»Elkää nyt olko noin suukas, tyvessä olette, ette latvassa. Kyllä se vielä härkä jäniksen tapaa, jos ei ennen niin kattilassa. Kun sattuu miten kuten, niin saatte itse semmoisen vaimon, joka antaa tietää, onko monta päivää viikossa. Vieläpä hyvässä lykyssä kääntää housun takapuolen eteenpäin. Jos ei sanokaan, että minä tässä isäntä olen, niin on kuitenkin», lasketteli muutama talon emäntä.

»Silloin on huulet hukassa, kun kieli maata vetää. Saattepa uskomalla panna, että minun ohjakseni ei pysy akkain käsissä niin kauan kuin tämä pää on tässä kaulassa. Minä olen itse itseni haltia niinkauan kuin peukalo liikkuu», sanoin minä, puistelin päätäni ja katselin voittosasti kuin hirvaspeura vaajin laumaa kiertäissään, karstisti kävellä ropsin lattialla, sihkoin sieramiini kuin säikähtynyt oinas pehkon takana, viskelin tulisia katseita akkaryhmään, joita pirtti puolillaan istua luhjotti, kuin lakovareksia.

Vaan sattuipa joukkoon siellä semmoinen muori, joka rohkeni aukasta suunsa. Hän tuumaili: