Chapter 12

Saalis miestä yllytti tarttumaan työn tukkaan kahta kauheammasti. Mutta elämä tuntui vaan hauskalta, mieli oli vaan ilonen, jos kuinkakin olisin työssäni väsynyt. Päivän pajassa oltuani kun tulin kotiin, peseysin, panin puhtaat vaatteet päälleni. Vaimoni vaali minua kuin pientä lasta tuossa lämpymässä, puhtaassa ja muuten kaikin puolin kodikkaassa huoneessamme, jossa hänellä aina oli mielihyviksi suuhun tarjottavaa, milloin kahvia, milloin teetä, vehnästä, milloin mitäkin suuhun sujuvaa. Elämä tuntui niin lumoavan viehättävältä, niin rakkaalta, niin vapaalta, niin rauhalliselta, että mielestäni turhaan sanottiin maailmaa murheen ja surun laaksoksi.

Mutta kun vertasin nykystä elämääni entiseen, niin huomasin, että tämä maailma voi sentään olla surunlaaksokin, palava helvetti. Semmoisenahan vielä tuntui mielessäni vanhempieni koti, jonne en olisi suurin surmini mennyt. Ja kun muistelin siellä oloani pienestä suureen, eroamistani, elämääni sen jälkeen tähän saakka, näytti se pitkältä polulta, jota en toistamiseen lähtisi en henkeni edestä kulkemaan. Näytti ihmeeltä kerrassaan, että olin päässyt siihen, jossa olin. Tuo tynnyrein tekijäin lause 'Jumalan ihmetyö', se aina tuli mieleeni, kun muistelin elämääni.

Minä vakaannuinkin uskomaan, että on ollut tässä Jumalan ihmetyötä. Ei se ole minua sormesta vetänyt, vaan tietämättäni autellut. Ja mistä hyvästä?...

Minua kadutti pahuuteni ja varsinkin, että köyhiä olin ylenkatsonut enkä rakastanut.

Mutta nyt -- Jumalan avulla.