Chapter 10

»se on vanha sananlasku, etkö sinä sitä tiedä, että kalahan se etsii kansaistaan, verkko silmäistään. Talon poikahan se on tämäkin sulhanen.»

»Poissahan tää kuuluu olevan kotoaan.»

»Se on vaan jäähdyttelemässä. Käy huomenna kirkossa, niin saat kuulla, että vielä on talon poika.»

»No mitä sinä nyt alat työnäsi pitää, ja millä sinä eukkoasi rupeat elättämään, kun olet kotoasi pois lähtenyt?» sanoi taas muutama ikäänkuin olisi antanut tietää, että nyt on taikinapytystä vanne katkennut ja joutaa siis hampaat naulaan.

»Onhan se kerjuulupa auki», aloin minä, vaan puhemies taas katkasi, että

»ruoka ei syömällä lopu, vaan saamattomuudella.»

Siihen yhtyi vielä eräs, joka alkoi jaaritella:

»Ei sitä ole koiraa karvoihin katsomista. Ylenkatsottu kanto se reen kaataa. Tapani se vielä ajaa naurut päältään, sillä se mies on terästä ja se elää luotuja päiviään.»

Minä sinne väliin, sen miehen koetin solvettaa, että

»rahalla sitä saa ja hevosella pääsee: minulla on tienaamattomia rahoja vielä paljon maailmassa.»

Vielä joukosta muutama kerettiläisukko sanoi:

»Olen kuullut sen tautta ajetun pois kotoaan, kun ei ole kehdannut työtä tehdä ja kun tuolle puulle on mennyt, ettei ole jo tullut opituksi työtä tekemään, niin kyllä meni mato rasvoineen. Se on tosi kuin sanotaan, että jonka nuorra oppii, sen vanhana taitaa. Saattaa nälkä ruveta hosumaan kun tulee oma nokka eteen, vaikka sitä ei lähtiessään tiedä, mitä matkalla tarvitaan. Moni matkassa tulevi, tapahtuvi taipaleella.»

Puhemies jatkoi äskeistä puhettaan, että

»uusi on kiittää, kypsi laittaa. Kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee putoavansa. Ja toisinnan sen tiedät sinäkin, vaikka suusi mauksi puhua vällötät kuin lampaan päästä. -- Lähdetäänpä virstalle, ei tässä pidot parane, jos ei vieraat vähene», sanoi meille.

Silloin aloimme kokoilla kettuja päällemme. Muutama vielä sanoi puhemiehelle hiljaa:

»Juoppohan tuo sanotaan olevan.»

»Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaa Jumala», sanoi puhemies kovaan ja pönäkästi, ja silloin lähdimme pirtistä. Jälkeen vielä eräs sanoi:

»Ne nuo puhemiehet on kaikki samanlaisia; ne puhuu pussiinsa kuin venäläinen vierasmies.»

Ja muutama joukosta huusi:

»On tielläkin tilaa, jos on vartta virsussakin, minkä tuon sulhasen kengissä.»

Tulimme rappusille, siellä oli äitini. Hän itki poikansa surkeutta, kun aivan elävältä viepi perkele sielun ja ruumiin.

Minä istua kuhjahin rekiperään morsiameni rinnalle. Kyytimies hyppäsi kuskin istuimelle, ojenti oriinsa tielle. Se lähti, kun oli pakkasviuhassa vilustunut, semmoista vohkaa että jälki savusi. Minä käärin itseäni ja sitä rekilintuani huopasien sisään. Nostelin turkkini kaulustan ylemmäs korvuksieni suojaksi. Itäpohjanen puhalteli vastaan oikein äitipuolen henkeä, joka tehosi vielä paremmin semmoisessa hurakassa.

»Nyt se on tehty sekin työ, minkä meilläkin käyty tämäkin retki», sanoin siinä vaan itsekseni ja heittäysin äänettömäksi. Siinä tuli mieleen ne ukon äsköset sanat, että ylenkatsottu kanto reen kaataa, vielä naurut päältään ajaa, ei ole koiraa karvoihin katsomista. Lainaturkki on päälläni, lainalakki päässäni, kehnot kengät jalassani, lahjavaatteet päälläni. Ei ollut omaani kuin paljas ruumis, 20 markkaa velkaa, jonka otin oppirahaksi, ja toista olisi pitänyt saada, jos mieli päästä liikkeelle. Kamalalta tuntui. Vaan hartioissani kuhahteli voima, se tuntui, että täällä on mistä lähteä, se vastasi lupaavasti ukon sanaan että ylenkatsottu kanto reen kaataa.

Morsiameni alkoi ilosesti, että

»jokos alkaa tulla pitkät ajatukset, eikös olisi ollut parempi katsoa kuin katua. Se on hiljasta hiiren haukotella kun on kissa puolen syönyt.»

»En ole katuakseni tehnyt. Hätä ei ole tämän näkönen», sanoin ja rupesin laulamaan, että

»Mitäs minä huolin, kun olen poika nuori ja maata olen kulkevainen. Isästä ja äitistä erotettu enkä ole surevainen.»

Päästiin erään järven yli, tie nousi maalle ja tuulta vasten pitävää metsätaivalta. Kyytimies antoi hevosensa kävellä ja alkoi puhella:

»Kyllä se on tuo rovasti tarkka mies noissa toimissaan, kun niin joka paikan tarkkaan kyseli. Jos vaan olisi sattunut arempi mies puhemieheksi, niin likeltä olisi kaapinut, ettei olisi hätyyttänyt. Vaan kuulitko miten minä tanakasti vastasin puolestasi, että siinä ei ollut vesiä kun minä aina sanoin. Ja olisi ne sinulle sielläkin pirtissä räkyyttäneet enemmän, vaan eivät ilenneet, kun minä olin puolestasi. Etkös nähnyt miten ne hammasta hijoivat, vaan kun näkivät, että minä olen sinun puolestasi, niin löivät näppiä lakkarissaan. Minä sitä olen semmoinen mies, että ketä minä kerran rupean puoltamaan, niin minä en sitte heitä kuin susi poikiaan, vaan minä puollan loppuun asti, vaikka nahka päästä lähteköön.»

»Kyllä minä näin, että eipä voinut rovastikaan, ei pukin päitä, vaikka koetti urkkia kaikkia tietoja. Te vaan nauramattomasta päästä vastailitte. Ja hetipä katkesi Räätäkylän viisaus sielläkin pirtissä, kun vaan te suunne aukasitte. Kyllä minä laitan ryypyt teille siitä vielä, kun siksikään rikastunen.»

Puhemies huultaan näpistellen sanoi:

»Kyllähän niillä sovitaan, en minä ole sitä tehnyt ryyppyjä saadakseni.»

Tultiin morsiamen kotipellon veräjälle. Kyytimiehemme nykäsi ohjaksia, silloin reki oikein kohoksi leimahti, ja tuokion perästä kuhahettiin oikein herrashuilua kartanolle, jossa appi-ukkoni peppuroi tulisissa tauloissa siitä, kun häneltä tyttö viedään väkisellä. Meillä ei ollut tuumaa tulevata. Menimme sitä soitua toiseen taloon. Siellä iltamassa pistettiin tanssiksi. Sattuipa paikalle vielä sen paikkakunnan paras viulunsoittaja, joka alkoi puistaa sitä iloleiliään semmoisella tenhovoimalla että rupesi nuorta väkeä kohoksi kiskomaan. Hankittiin kahvia, teetä, vehnästä ja vieläpä vanhojen miesten kaulan kasteeksi muutamia kannuja viinaakin. Silloin kohta oli koko seura iloissaan, miehet oli mielellä hyvällä, naurusuulla sulo neidot. Nuoret lauloivat piirilaulujaan ja mitä mieli halusi, vanhat lauloivat Väinämöisen virsiä, mitä mikin olisi luullut olevan sopivata sen illan iloksi, päivän kuulun kunniaksi. Kaikki ottivat osaa kemuihin, ei ollut nurkkavierasta, kaikki elivät kuin kutsutut. Ei kellään näyttänyt olevan huolta huomisesta. Niinpä minäkin arvelin, että antaa hurista, antaa päivän mennä, toisen tulla. Paremmalla sijalla oli silloin miehen mieli.

Aamusella alkoivat vieraat lähteä, lähtiessään pistelivät lantteja morsiamen kouraan -- morsianavun nimellä, vaikka mielessä lie ollut nimenä köyhänapu. Mutta summa oli se, että keräysi lopuksi niitä rahoja 40 markkaa. Suuri apu oli meille. Nyt sain maksaa velkani, jonka otin oppirahaksi. Sitte ostettiin lakki ja kengät. Kolme markkaa otin matkarahaksi, viimeiset jäi morsiamelle kotitarpeiksi, varalta, jos ei isä ottaisi kotiin.

Mari oli kasvatettu melkein samaan suuntaan kuin minäkin. Hänen vanhempansa olivat innokkaimpia kerettiläisiä ja pitivät lujassa kurissa lapsiaan, koettivat kuolettaa heissä nuoren mielen haluja, jotka olivat jumalattomuutta ja perkeleen kuiskutuksia kaikki. Tähän ei mielellään alistunut nuori, raitis, hehkuva mieli. Jo aikoja ennen oli Marin toinen sisko eronnut kodistaan, mennyt oman onnensa nojaan, ja Mari oli samoin kyllästynyt alituiseen orjuuteen. Ja sen tähden hänestä olisi ollut miehinen vahinko, jos eivät olisi ottaneetkaan kotiinsa. Ottivat ne kuitenkin, kiittivät kun saivat. Ottivat entiseen sijaansa tekemään talon töitä, syömään talon ruokaa.

Minä läksin maailmalle kolme markkaa taskussa. Ilonen olin, arvelin vaan, että hätäkös tässä, rahaa on entistä ja toista tuntuu tulevan. Mitä huolii mies nuori, terve ja ripeä eikä mistään kipeä. Nyt ei suru janota, vaan rikkaan hyvät eväät!

XXVIII.

Kolme markkaa taskussa.

Tuiskun sekanen, pakkasen kirtsakka ilma oli, kun kopoin sukset jalkaani ja lähdin toiseen pitäjääsen hiihtää suhottamaan. Sauvani naukasi kipeällä äänellä joka kerralla kun pukkausin eteenpäin, ikäänkuin uhaten retkelleni vaivaloisuutta.

Päätäni vannehti ajatukset, rinnassani kierteli tunteet, jommoisia en piimäsuuna tiennyt aavistaa. Maailma kaikkine avaruuksineen oli hallussani, vaikka tyhjä oli näpissä. Ajatukseni lenteli kuin kotka halki ilmoja tuoden aina nokassaan jonkun hyvän toivon kipinän, mutta tunteeni olivat kiinni kotona kuin laiva ankkurissa meren myrskysellä lahdella.

Matkaani mietiskelin. Ajattelin, että sinne kun pääsen toiseen pitäjääsen, niin siellä pitää hyvästi ansaita, kun siellä ei kuulu olevan seppää. Tein laskun, kuinka paljon päivässä voin saada rahaa ja kuinka paljon on minulla tulevana syksynä säästöä. Ja sitte pidetään sievät häät. Laitan eukolleni mukavan asunnon, jossa rupean onnellista elämää viettämään.

Minä mielessäni piirustin itselleni kartanon, määräsin sopivat hevoset ja sovittelin lehmät parsiinsa, laitoin vesijohdon karjan keittiöön, asetin lammasnavetan lehminavetan viereen, jotta vaimollani olisi mukavampi lampaita hoitaa. Vieläpä laitoin kontusäiliön navetan päälle, ettei tarvitse mitään hakea sen etempää. Ojat kaivoin ympäri kartanon, että kartanomaa olisi aina kuiva. Sannotin kartanon, laitoin kasvitarhan ja siihen hiekkakäytävät. Sieväksi minä kotini laittelin. Rahasta ja rakennusaineista ei tuntunut olevan puutetta.

Näitä ajatellessani meni ensimäinen päivä läpi käsieni, etten tiennyt mihin se hupeni. Harvassa oli taloja tielläni, tuskin puoli kymmentä kerkesin jälelleni jättää.

Yhdessä talossa kävin pikipäin syömässä, ja siitä vielä oli puheitten mukaan 6 virstaa siihen taloon, jossa ajattelin yötä olla. Pimeä alkoi tulla, pakastumaan rupesi vielä kovemmasti ilma. Läpi tähtien Iisakin siidettä sataa tihuutti. Kenkäni alkoivat kylmettyä, jalkojani puristi ja paleli kipeästi, sauvani entistä kipakammin huusivat. Paransin kulkua, että loppuisi taival.

Jopa viimein alkoi tulet vilkkua lähenevien rantapuitten siimeksestä ja alkoi koira haukkua. Tuntematon oli talo, johon pyrin, ja tuntemattomia oli ihmiset, joitten turviin täytyi työntyä. Vaan minä ajattelin, että tokihan nuo ottanevat mielellään taloon yöksi, kun kuulevat minun sepäntöitä tekevän. Koira kävi ärhäkämmäksi mitä enemmän talo likeni, haukkui, että kartano helisi. Hiihdin portille ja laskea suhautin kartanolle. Ihmiset ryntäsivät pieniin ikkunoihin eräässä vanhan näkösessä huoneessa, josta kuulin veistännän kolkutusta. Pistin sukseni tallin nurkkaa vasten ja astua karskuttelin kylmettyneillä kengilläni pirttiin. Siellä jokainen lakkasi työstään ja tuijotti minuun silmät rävähtämättä. Outoahan se on, että vieraita tulee niin myöhällä enää. Istuin penkille. Kaikki alkoivat hiljakseen uskoa tarpeeksi katsoneensa ja rupesivat taas työhönsä, aina kumminkin silmäpuolellaan minuun vilkasten.

Viimein pirttiin tuli vanhanpuolinen mies hyvin totisessa asemassa, tulollaan jo antaen tietää, että hän on isäntä. Tuli pöydän päähän ja katsoa tuijotti niin kysyvän näkösesti minuun ja minä velkani. Kysyi sitte kuulumiset. En sanonut tietäväni entistä kummempaa.

»En suinkaan tunne miestä näin tulen näöllä, jos lienee hyvinkin tuttu, tietty, ennen nähty. Minulla on tuo tuntomerkki niin huono, että kun varsinkin muutaman vuoden olen näkemättä, niin en kuolemakseni tunne enää. Ennen miessä nuorempana tunsin paremmin, vaan vanhuus ei näy tulevan yksinään, sillä on monta kasakkaa.»

»Minkäpäs minä sille taidan, jos ette tunnekaan, ja tuskinpa täällä tuntee kukaan. Minä kyllä olen toisen pitäjään kasvatteja ja olen ensi kerran täällä retkeilemässä.»

»No, mihin se sitte pää viepi, häntä viilettää? Ja mikä asian nimenä? Tottakai sitä on asiata tien telaksi, ei suinkaan täältä lystiä hakemaan ole lähdetty.»

»Lähdinhän tänne sepäntöitä varten, kun kuulin että täällä on vähä seppiä, että ehkä täällä saan tienestiä, kun meidän puolessa on seppiä kuin harmaita kissoja joka paikka täynnä. Lähdin pois muiden tieltä, en tiedä mihin täällä sitte lopuksi pohjastunen.»

»Kyllä se ei ole maa miehittään, kylä koirittaan», tuumasi isäntä. »On täällä seppiä, vaan onhan sitä sentään työtä tekijälle. Mutta siitä se on tuntemattomassa puolessa vastus, että ne eivät tahdo uskaltaa antaa töitään kulkusepille, ne pitävät niitä tuhkavasaroina ja nälän opettamina. Monasti on käynytkin, että kun ovat antaneet kalunsa tuntemattomille, niin sen erän perään on menneet kalut. Siitä ovat oppineet, että siinä se tulee kuusi markkaa oravalle, kun kahdesti ammutaan.»

Minä vaan pönäkästi vastasin:

»Kyllä minä näytän, että olen mies miehen reikään siinä mihin rupean. Itse sanon, vaan itsepä sen tiedänkin.»

»No pianpahan jalo tapansa näyttää. Lähdetään huomisaamuna pajaan, että pääsette alkuun. Meillä on työtä tovimmaiseksi, jos sinusta on miestä melaan. Meille viime keväällä nokastui seppä, kun ei annettu viinaa niin mahamäärää kuin muutamissa. Siitä piekausi, että ei ole saatu työhön, vaikka kova tarve olisi ollut. Se näkyy olevan niin, että parempi papin vihoissa kuin sepän vihoissa. Vaan kylläpähän se työ tekijänsä näkyy löytävän, ei ole kangas yhden langan varassa.»

»Parempi koettaa kuin kiittää. Ruvetaan vaan aamulla hytinään.»

»Koetetaan aamulla lähteä kirveitä korjaamaan, että pääsette alkuun. Ja lähdetään tänne kamarihöntyyn, ehkä akat laittavat ruuan laatua, niin otetaan murua rintaansa.»

Isäntä lähti kävellä työstelemään ja minä jälkeen. Kynttä kantta tultiin matalaan pieneen kamariin, jossa pikkusessa lampussa tuli palaa uilotti. Isäntä aukasi lahvin, laski ryypyn ja tarjosi ruuan aluksi. Minä en huolinut, sanoin:

»Nälkä on ruuan alku.»

Isäntä kummiinsa:

»Eipä täällä ole nähty, ettei sepälle viina kelpaisi. Mutta onhan se semmoisessa työssä terveellinen ja siis tarpeellinenkin.»

»Ei terveelle sairaan ruokia. Minä olen terve ja tahdon terveenä pysyä. Viina on vienyt monasti mielen miehen päästä.»

»No ei siitä mieltä väärää eikä vitsaa laidalla. Silloin on annettu, kun on tarjottu», ja emännälle puhumaan:

»Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee: tässä on seppä, joka ei huoli viinasta, vaikka ikeniin hieroisi.»

»Jotain sitä näkee», sanoi emäntä laitellessaan ruokia.

»Toista on kuin Romppaisen kanssa. Viime kevännäkin aivan silmisikona viikkokauden oli, ja kun ei enää annettu, niin siitä nokka norpahti. Jos tämä seppä on töilleen oikea kalu, niin halla paneekin Romppaisen leivän tänä kevännä tässä kylässä.»

»Oikeinko ne on sitte ylpeitä sen virkansa puolesta?» kysyin.

»No nehän ovat niin ylpeitä että haisevat oikein. Vaan olisi niille kutti paraiksi, kun olisi joku, joka hännälle astuisi. Kunhan nyt pääsisivät pitämään tästä sepästä. Ja mikä siinä on, kun alkaa hiljalleen tehdä. Työhän se tekijänsä neuvoo, kunhan ei kiirettä pidä. Ei sitä kysytä, että kauvanko se viipyy, vaan sitä kysytään kuka sen teki. Ja sentähden ei pidä ylenkatseesen tehdä eikä ajatella, että ajakseen orja aitaa panee», tuumia lerkutteli emäntä.

»Elä neuvo neuvottua, elä seppää opeta», sanoi isäntä.

»Ei neuvo syrjään sysää», sanoin minä ja lisäsin:

»Tottahan minä, köyhä poikariepu parastani koetan, eikä ole laiskuudesta ristiä.»

Isäntä käski minun istua syömään ja sanoi, että

»Ei tässä ole hyvin erilaiset nämät syömisetkään, vaan sitähän se lintu linnulle, jota linnulla itsellään.»

Minä istuin pöytään ja sanoin:

»Kyllä se välttää vieraalle ajakseen, joka talon väelle aina. Ja kyllä se nälkä ruuan suolaa. -- No eikös isäntä ole vieraan arvonen? Ettekö tule syömään yhtä aikaa?»

Emäntä sanoi, että

»syö vaan, Pekka, sinäkin siitä, omaan mahaasihan sinä syöt, jos syöt vieraankin kanssa.»

Minä en saattanut syödä muuta kuin kipeimmän nälän silmään. Koetin niellä niitä muikkuja ja vähän karkeata leipääkin. Piimä oli niin hapanta vinkerätä, että veden kiskoi silmästä. Isäntä vaan särpi, että orret tärisi ja puheli välissä. Kyseli minun vanhempiani miten ovat rikkaat ja miten minä olen tullut sepäksi oppimaan, Minä selvitin asiat niin paljo kuin oli tarpeellista. Sen kotoa lähtemisen kun kuuli, niin sanoi pilkallaan:

»Te näytte olevan nälän opettama seppä.»

Sanoin totisesti, että

»Nälän opettamia ne on kaikki sepät, niinkuin muutkin työmiehet. Nälkä se opettaa Lappalaisenkin ampumaan.»

Isäntä naurahti ja sanoi:

»Lupahan se on leikkiä puhua, vaan ei ole pakko irvistellä. Sanotaan että joka leikistä suuttuu, se mieltä puuttuu. Pitäähän sitä leikillekin olla sijaa maailmassa.»

»Kosta Jumala ruuasta, suuri kiitos!» kiittelin syötyäni.

»Jumalalle kiitos», vastasi emäntä. »Eipä lystännyt meidän talviset eväät. Ei ne ole niin rasvasia kaikki palat, vaan hätä niillä häkeltyy.»

»Kyllä minä söin, minkä suu kutsui. Vaan minä puren aikanani kuin vihovenäläinen, rouhin kuin hevonen, niin joudun ennen.»

Isäntä kelaili vaan leipää suuhunsa ja piimää rämäytteli kyytimieheksi. Siitä viimein nousi niin tyytyväisenä kuin appanut kyyhkyläinen ja tuumaili, että

»syödä sitä pitää syntyneen, maata käydä kasvaneen. Ei sitä ole syömättömästä hyvästä. Syönyttä sitä on hyvä käskeä. Vähällä syönnillä ei sitä pysy miessä kauvan, rupeaa takoessa mahanahka selkärankaan lorkkasemaan.»

»Joka on rutto ruuvilleen, se on töilleen terävä», puheli emäntä ja laitteli vuodetta. Osotti sitte sänkyä ja sanoi:

»Tuohon saa seppä ruveta unisille. Ehkä se nyt kelpaakin kätkyettä, kun on senlaisen matkan hiihtää suollatellut aivan yhteen kaikuun.»

Mutta uni ei heti tullutkaan. Mielessä liikkui tunteita ja ajatuksia monenlaisia. Minä olin siirtynyt sen luota, jonka tykönä oli mielusinta olla. Olin täällä tuntemattomilla perillä. Mikä verkko peräksi tulee, en osannut aavistaakaan. Toivo pilkotti kuitenkin mielessä, kun oli jo työtä luvassa, ja Romppaisen ylpeys ja kelvottomuus se näytti minulle onneksi heittäyvän. Koetan parastani. En pidä kiirettä: verkka ruton voittaa. Teen hyvästi, niin voitan rahvaan suosion. Hyvällä alulla jo olen.

Uni varasti vihdoin hupaseen helmaan minut tietämättäni.

XXIX.

Paja hatara.

Aamulla herätettiin kahvea juomaan kuin mestaria ainakin, ja kahvin juotua lähdimme pajaan. Isäntä otti viisi pahan päivästä kirvesnyrhiä mukaan, nähtävästi pahimpia mitä talossa oli, että noissa ei tule suurta vahinkoa, jos tuo noita vähän korventeleekin, jos tulittelee vähän liiemmaksikin, että antaapa hänen niitä korvennella opetellessaan.

Paja oli hatara kuin niittylato. Kinos oli ahjolla. Pihtiä ei yksiäkään. Vasara kuin kissan pää, jolla ei tee muuta kuin kuikkaa lampiin nakata. Alasimen selkä pehmyt kuin tina ja pieksetty kololle kuin kuusen koskut. Vanha nahkanen palkeenraja pakkasessa kohmettunut, se ei puhunut kuin pikkusen tuhahteli. Minä mielin vähän moittimaan sitä pajan hoitoa, vaan isäntä ennätti sanoa, että

»kyllä tässä pajassa on tehty paljo kaluja. Kun olisi tuossa lattialla kaikki ne kalut, niin kummiinne menisitte.»

No mitäpäs muuta kuin ruvettiin toimeen. Alettiin jyrsiä jäätikköä ahjosta, tehtiin tuli, pantiin suuri röykkiö hiiliä, alettiin lietsoa tuhkuttaa. Hiilet vähitellen rupesivat paukkamaan kuin paremmassakin ahjossa. Korjasin muutamia pihdin remoja siksi, että ensi hätään. Arvelin, että ajakseen orja aitaa panee. En kuitenkaan minä ole kaukanen kalu tässä pajassa.

Ruvettiin terästämään kirvestä. Ahjo oli vielä märkä ja kylmä, pale puhui huonosti, ja minulla peukalo pakkausi keskelle kämmentä. Ei siitä yrittänyt tulla ei kahta valmista. Kolmasti putosi teräs ensimmäisestä kirveestä ahjoon, johon se viimein hävisi, ja piti panna uusi teräs. Silloin tuli isäntä jo puhumattomaksi, silmät molkuili vaan päässä. Näytti siltä, että kohta se antaa matkapassin mestarille. Minä en kumminkaan ollut huomaavinani mitään, olin vaan toimessa. Teräs tarttuikin melkein hyvin kirveesen, kun ahjo alkoi lämmetä. Vaan kun alasin oli korkeaselkänen ja vasara kehno, niin tuli törkeä tekonen. Siitä huolimatta kuitenkin terästettiin kaikki ne viisi kirvestä, joita isäntä jälestä sitä myöten kuin saatiin valmiiksi vei pirttiin tahkottavaksi, tietysti sen vuoksi, että nähdään terät ennenkuin seppä kerkiää mennä matkoihinsa.

Terät kyllä tulivatkin hyvät, vaan muita silmän sijoja niihin jäi: ensimmäisessä paloi lapa vähän liiemmaksi, toisessa terä kierossa, kolmannessa lapasyrjä väärä, neljäs liian kumara, viidennessä kasa liika pyöreä. Siis jokaisessa vikansa. Isäntä katseli niitä jokaista puolelta ja toiselta. Näytti ajattelevan, että nälän opettama seppäpähän oli, oikeinpa arvasin. Sitte kysyi, että

»paljonko sinä tahtoisit palkkaa näistä töistäsi?»

»Paljonkopa noista tämän vertasista tullee, kun ei liene enempätä. Tässä kun on syöty ja juotu yön seutu, niin eikö nuo käyne vastakkain.»

Isäntä sanoi:

»paha se on orja palkatonna, paha paljon palkan kanssa. Paljoa en näistä viitsi maksaa: nämä eivät tulleet oikein minun mieleisiäni. Ja kumma kun teillä ei ole mitään työkaluja, täällä on sepillä kaikki itsellään, ettei talossa tarvitse olla kuin pale vaan.»

»Meidän puolessa ei ole sepillä ei kynttä karkeampaa. Ne pitää olla talossa kaikki neuvot ihan lusikasta lähtien. Vaan saatanhan minä laittaa ja elää maassa maan tavalla», tuumailin vaan toimissani enkä ollut tietävinäni siitä seikasta, että minulla ei ollut varoja, millä laittaa edes vasaraakaan.

Isäntä pisti markan kouraani. Silloin tiesin takoneeni itseni irti siitä talosta ja lähdin hiihtelemään uutta työpaikkaa etsimään.

Eräässä talossa sain taas tienata muutaman markan. Näin ettei tule tästä hommasta kalua, jos ei vaan saa itselleen työneuvoja. Lähdin hiihtämään muutamaan taloon, jossa sanottiin olevan hyvä paja. Arvelin, että menen sinne ja teen siinä vasaran. Asiani selvitettyä pyysin isännältä pajan ja rautaa. Tein kaksi vasaraa. Eräältä rättien kerääjältä sain ostaa muutamia viiloja. Isännältä ostin laukun kapineilleni. Rahaa jäi ainoastaan 40 penniä. Siitä lähdin tielle tietymättömälle. Hiihtelin ja kävin taloloissa kysymässä olisiko työtä. Aina vastattiin kieltämällä. Menin yöksi erääsen taloon. Ei kuulunut työtä siinäkään. Ruokaa täytyi ostaa, ja siinä meni kerrassaan puolet rahoistani. Silloin alkoi korvukset kuumana kihistä ja alkoi pelottaa, että kerjuuhan täällä tulee työksi. Eikähän se kaukana ollutkaan: nälkä oli, ja rahaa oli näpin tarkalta vaan yhdeksi veroksi. En kumminkaan ostanut einettä siitä talosta. Lähdin puolentoista peninkulman taipaleelle aina eteenpäin. Siellä tulin isonlaiseen taloon, jossa sydämmeni iloksi kuulin olevan sepän työtä ja hommattiin lähteä paikalla pajaan, vaikka oli keskellä rupeamata. Kuitenkin isäntä sanoi:

»Ruoka on orjan ensimmäinen, syödä ensin pitää.»

Kamariin oli laitettu ruoka. Isäntä vei sinne, tarjosi ryypyn ensiksi, vaan siitä kun en huolinut, niin ihmettelemään ja paikalla kertoi emännälleen, että

»nyt ne ilmoset kummat nähtiin, kun ei sepälle viina kelpaa.»

Ja se lisäsi kummaa kumman päälle, kun kuuli, etten polta tupakkiakaan.

Minä söin lujasti, sillä nälkä oli höystänyt ruuan makeaksi. En hirvinnyt oikein niin paljo syödä kuin suu kutsui. Puolessatoista päivässä kun olin 8 peninkulmaa hiihtänyt ja yhden kerran välillä syönyt, niin johan sitä siinä olin onttunut.

Sitte lähdettiin pajaan. Paja olikin tavallinen, pale oli hyvä. Siinä pääasia, kun itselläni oli vasarat. Taas kirveitä korjaamaan. Muistin vanhain sananlaskun: parempi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Keitin teräksen hyvästi kiinni, taoin sukeaksi, katsoin lavan ja terän kaikinpuolin suoraan ja viilasin puhtaaksi ja tervasin kuumana. Niin niistä alkoi tulla kuin uusia kirveitä. Tahkottiin ensimmäiset kirveet ihan paikalla. Niissä oli hyvät terät, ja silloin sain kiitokset.

Monta niitä ei päivässä tullut, vaan kun jälki tuli hyvä, niin hitasuuteni antoivat anteeksi. Teinpä pari kirvestä uudestakin, tein paraan mahtini mukaan, että ne lähti paraan tapin takaa. Ja niistä sattuikin oikein isännän mieluset tulemaan. Näytteli joka vieraalle ja näytellessään kertoi, että

»siinä on seppä, joka ei polta tupakkia eikä ryyppää viinaa.»

Siitä levisi tieto heti kohta ympäri kylää ja tarttui kuin tauti jokaiseen, että kaikkien olisi pitänyt saada työhönsä.