Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KORPELAN TAPANI

Kuvaus kansan elämästä

Kirj.

HEIKKI MERILÄINEN

Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1905.

I.

Itkin muistooni ensi kerran.

Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oli omaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.

Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku ja kirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jotta valitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainen miehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankolle lämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujen raanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hän piteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimään ja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeä nirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa. Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaan viittasi uuniin ja sanoi: »Katsohan.»

Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niin liukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa. Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka otti riepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin en olisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollut millänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella ja naureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka muka vikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.

Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle. Pekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hän sitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niin sanoi, että

»tässä on nyt kotisi.»

Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä ja tuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampi ruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se oli paksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan se minusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyvä leikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoa reikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään. Vaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseni ottaa muuta.

Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernas minun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet, joita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran, leikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysi ja kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi, että »ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkä enään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. -- Katri sisko oli paljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sain yksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos ei muuta niin toista.

Porstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Ja minäpä kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiin lihavanlainen, punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloin sille naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oli ristiraitanen, sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan alla valkea luunappi, ja sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minä koettelin sitä nappia, että eihän liene vaan minulta varastanut. Se koetteli samalla lailla. Minä ojensin kättäni, se ojensi myös. Minä osotin silmään sormellani, niin se osotti silmäänsä. Tuo kävi minun innolleni. Rupesin räpsäyttämään kädelläni vasten hänen kasvojaan. Käteni kävi veteen ja silloin särkyi se poika siellä saavin pohjassa, että yksinä riepaleina heilui vaan veden seassa. Minua rupesi se niin makeasti naurattamaan. Juoksin pirtin ovelle ja siinä nauraa rähisin, että kohona hyppelin. Vaan enpä kauan viipynyt ennenkuin juosta kilmasin katsomaan, että särkyikö se aivan ijäkseen. Ilokseni näinkin, että poika oli aivan terve ja entistään ilosempi, silmät naurun tähden vähän vesissä. Mutta nytpä niin hyvää toveria en raskinut särkeä, vaan tein hälle kaikenmoisia kujeitani ja nauroimme yhdessä, että katketa oltiin. Jopa viimmein huomasin, että se poika tulee likemmäksi kun painan pääni syvempään saaviin. Sitä rupesin koettelemaan, vaan siinäpä kadotin tasapainoni ja molskahdin saavin pohjaan. Pahasti olin ehtinyt kiskasta veden henkeeni, kun äiti hätään joutui. Sen perästä en kyennytkään leikin liehuun minkäänlaiseen moneen viikkoon. Sain vaan kätkyessäni maata motkottaa.

II.

»Tapani, souata Samppaa.»

Talvinen aamupuhde oli. Päre palaa tuikotti nurkassa pihdissä ja tuuli huhahteli raskaasti nurkissa, kun heräsin yöunestani vanhassa kätkylonkamassa. Uneni läpi olin kuullut kireätä itkua ja siitä minä heräsinkin. Äkkiä selvenivät silmäni unesta ja hyppäsin jalan viljaan katselemaan, että mikä on liikkeellä. Vaan en huomannut mitään niin erittäin ihmeellistä. Äitini makasi ajastuneen näkösessä sänkylotiskossa ja eräs vanhanpuoleinen nainen istui pankolla ja piteli sylissään pienosta soikeata vasua, jossa oli valkonen riepumytty.

Se vieras sanoi, että

»tuleppas, Tapani katsomaan mitä täällä on.»

Toista käskyä en odottanut, juoksin ja kuikistin sinne vasuun. Näin siinä makaavan hyvin pienen punakan ihmisen, juoksin äidin luo, kysyin hältä hiljaa, että

»mikä se on tuossa vieraan vasussa?»

»Pieni poika», sanoi äiti. »Tuo vieras oli sen löytänyt saunan sillan alta.»

»Viepikö se pois mukanaan?» kysyin vähän pelossani, että jos tuo vienee sen löytökäisen.

»Ei suinkaan se vie», sanoi äiti. »Eikö tuo antane minulle tuota.»

Vieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen.

Kun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta hakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että

»pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.»

»Pidetään», sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella etusormellani pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin mieluinen, yhtä mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle tehnyt siellä toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin heti, vaan eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli se minusta mieluinen.

Joka päivä minä palasin sen ääreen ja pakkausin hypelöimään, niin että usein minut pois pyörähytettiin ja äiti sanoi:

»Ei se ole sinun leikkikalusi.»

Kului muutamia aikoja, niin alettiin sitä pientä ihmistä sanoa Sampaksi ja vallattiin minulta kätky sille Sampalle. Ja silloin muuttui asia. Kätkyestä en tahtonut luopua, kun se oli mielestäni minun omani. Ja siinä olin tottunut nukkumaan, niin muualla mielestäni en saattanut nukkua ollenkaan. Juonittelin vaan sen kätkyen tähden, ja joka kerran kun Samppa pantiin siihen nukkumaan, niin kävi kateekseni, että teki mieleni ajamaan se pois. Ja useinpa sattuikin että häiritsin hänen untansa, kun silmä sattui välttymään vanhemmilta.

Alettiin pakottaa minua souattamaan, muka kun olin siihen toimeen kaikkein joutilain koko talon rahvaista, sillä Katrinkin piti tehdä muuta. Ja se kun oli minua souvattanut, niin oli saanut osansa sillä kuitatuksi. Souvatus oli minusta vasten mieleen, kun oli kannemieltä kätkyen päältä. Ja tuntui tuskalle olla kätkyen korvassa, kun siinä piti olla alinomaa. Ja tuska tuli ylimmilleen, kun alkoi pakkautua uni ja nälkäkin apumiehiksi. Ei ollut minusta silloin enää mieheksi lapsenlikan tehtävissä. Vaan silloinpa sanottiin tiukasti, että piti ruveta pysymään paikoillaan, ja sanan vahvikkeeksi ilmausi seinän rakoon vesan latvoja, jotka kaiket päivät vouhottivat siinä muistuttamassa: Tapani souvata Samppaa! Meni mielestäni liiaksi poikkiloimeen, että piti minulta ryöstetyssä kätkyessä ruveta alituiseen toista tuudittamaan. Vaan siinä ei auttanut mikään kuin: käydä käsketyn piti.

III.

Minua piiskataan.

Seinän raossa vouhotti parin kyynärän pituinen karahka, jolla vahvistettiin päätös, ja kuin ei ollut yhdestä kerrasta apua, niin annettiin toinen kerta, joka tepsi. Vaan yhä sitä sentään tuli välinpitämättömyyttä, kun sattui silmä välttymään. Siskoni rupesi kieliä kantamaan vanhuksille, äidille erittäinkin, ja minua ropotettiin selkään ja sanottiin, että

»sentähden sinua kiusataan myötään yksinään souvattamaan lasta, kun sinä olet niin tottelematon. Kun olisit nöyrempi, niin annettaisiin Katrinkin souvattaa vuorollaan. Vaan kyllä sinä saat nyt olla yksinäsi.»

Sepä vaikutti Katriin hyvää, kun näki, että minua ruvettiin kurittamaan aina kun hän kanteli ja kertoi vikojani vanhuksille. Hän alkoikin kerta kerralta lisätä ja lisäysten kanssa viedä äidille. Tästä pilausikin välimme sikseen. Minä koettelin salakähmässä käsirysyllä kostaa sitä Katrille, vaan eihän siitä tullut kahta valmista, kun olin niin paljon nuorempi. Mutta sydän ei ollut sen sulempi: koettaa sitä vaan piti, tuli tuohta tahi malkaa, kävi syvin tahi matalin. Vaikka Katri voitti, niin oli hän heti valmis kantelemaan minun ilkeyksiäni, josta hetikohta tukkani pölisi. Vaan siitä ei ollut apua kuin siksi aikaa.

Katri kun oppi siihen, että äiti uskoo kaikki hänen sanansa, niin rupesi käyttämään leikkikalunaan minun pahaa sydäntäni. Aina nääritti ja kiusasi minua, että sai suuttumaan, ja siitä hän äidille sanomaan. Niinpä eräänkin kerran olin Samppaa souattamassa ja siinä vuoleskelin puikkoa kärkiniekalla puukolla, kun Katri taas tapansa mukaan härnäsi ja lupasi lähteä äidille sanomaan jotakin ilkityötäni ja menikin jo juosten pihalle. Silloin pisti vihakseni, että viritin puukon hänen jälkeensä. Puukko sattui käymään jalkaan ja teki vähäsen haavan. Nyt olikin syytä ja hyvä todistus. Silloin näytti asiani olevan sillä kannalla, ettei vähillä selviä, kun äiti tuli kouran täysi varpuja toisessa kädessä -- ei isojen asioitten aikana piisanneet pirtissä olleet kuluksi pieksetyt vitsat. Tuli säihki äidin silmistä, kasvot olivat vihasta punaset. Kun alettiin paljaaseen selkääni ravistaa sillä varpukoprajaksella ja vielä tukasta pyörittää, koski niin kipeästi, että pyörryin nimeni tietämättömäksi. Kuinka kauvan lie sitä kylpyä kestänyt ja mitä lienee tehty, en osaa sanoa. Heräsin vaan kuin unesta ja pyörin maassa makkarana, tuskissani kirkuen ja voivotellen, kun koko ruumiini paloi kuin tulessa. Vähän toimeta kun aloin, niin äiti alkoi vannottaa, etten vasta olisi niin tottelematon. Vaan tuskat olivat niin ankarat, etten voinut puhua. Mutta äiti uhkasi uudestaan piiskata. Silloin nousi tuska mieleeni, kun tiesin että ilman en pääse enkä mitenkään saattanut ruveta anteeksipyyntöön. Pyörryin uudestaan. Kun toimesin vähän, alkoi äiti sitä samaa virttään. Tosin siinä ei olisi ollut pitkä läksy, sanoa vaan: annahan, äiti kulta, anteeksi, en vasta tee semmoista. Mutta niitten sanain sanominen oli vaikea. Muu kun ei auttanut, niin huulillani ne höpötin ja halasin äitiä. Siihen luuloon kuitenkin jäin, että minussa ei ollut syytä ollenkaan, että liiaksi viattomasti sain kärsiä.

Katkeamaton viha istuutui sydämmeeni siskoani kohtaan, ja yhä hän osasikin sitä kartuttaa. Eikä se ollut kiitettävä sopu Sampankaan kanssa. Pakostahan sitä piti hoitaa silloin kun olivat näkemässä, vaan kun lie kahden jääty, niin sai elää omillaan. Minä pojan kiles en malttanut pysyä siinä yhdessä sijassa aina kuin vanha koni. Vilhakka luontoni ei asettunut, vaikka kuinkakin kuritettiin. Senpä huomasivat vanhuksetkin, että ei tule oikeata lapsen hoitajata, jos miten opetettaisiin.

IV.

Vankeudessa.

Kun minusta ei tullut vanhuksille kelpaavaa kalua, jätettiin minut kotiin yksinäni silloin kun muut kesäseen aikaan siirtyivät töille ulkokausteella. Pistettiin pönkän taakse. Varsinkin heinäaikana sain olla pitkät päivät vankeudessa.

Muistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi päiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin salpa lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei auttanut. Sinne jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja uni tuli. Kun heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut ollenkaan.

Vihdoin viimein tuli äiti ja tapasi minut itkemässä ja silmiäni hieroskelemassa. Niin olin hieronut, että olivat turvoksissa, kohta umpeen turistumassa. Äiti torui ja kielsi hieromasta. Mutta kun niitä karvasteli, niin en saattanut olla hieromatta vieläkään. Silloin tarttui hän tukkaan ja pelmuutti että niskasuonet ruski. Ärjyi, että

»vieläkö itket, hä, vieläkö itket?»

Itkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti sillä kuin lampomusta koiraa.

Huomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä enkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä ruokiani. Ja siitä äiti kiitteli.

Sitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran, ettei niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään. Tuntui kun olisivat kuivuneet vesilähteet, joista karvas mieli imee kyyneliä. Ainoastaan välistä tuli sydäntä värisyttävä, katkera puuska, niin silloin muutamia pieniä helmiä vierähti kasvoilleni.

Tuohon ikävyyteen umpipäähän haudattuna istuin yksinäni päivän päivältään. Mutta eräänä päivänä alkoi penkin alta kuulua jonkunmoista liikettä, jota minä tirkistelemään ja katsomaan. Vähän ajan perästä näin elukan, joka hiljakseen mateli penkin aluksia, keltasen ja valkean kirjava elukka. Se oli mielestäni ihmeen kaunis ja toivoin, että kun ei milloinkaan menisi pois. Koettelin ottaa käteeni, vaan se kun alkoi kähistä, niin minä näin, ettei se sille kelpaa. Muulla koettelin kesyttää. Hain piimäkuppini, panin sen lattialle eteen sille. Sepä rupesikin paikalla syömään, tokasi kuin lintu aina sitä piimää suuhunsa ja nosti sitten päänsä pystyyn. Aina tokasi ja aina nosti päänsä pystyyn ja sitä tekosta teki kauvan aikaa. Se oli minusta mieleen. Olisin antanut kaikki ruokani sille niin ihmeen kauniille elukalle. Vaan sepä aikansa syödä vintattuaan vetäytyi kokoon niin kummalliselle kiemuralle, että sitäkös ihmettelin ja rupesin taas ottamaan käsiini. Vaan se rupesi kähisemään ja pani suunsa niin vihasen näköseksi. Sitten kun heitti sähisemästä, niin lipsutti ja luikutti kieltään niin vikkelästi, etten erottaa tahtonut. Minä kun näin, ettei sille kelpaa minun hyvittelyni, niin annoin rauhassa nukkua siinä lattialla. Istahdin vaan viereen ja katselin sitä keltasen kirjavata, somasti tehtyä vyyhtiä. Olisin suonut olevan sen käsissäni. Mutta se aikansa siinä oltuaan oikaisihe hiljalleen suoraksi ja lähti mutkaillen mennä loirottamaan pois penkin alla olevasta reiästä, joka oli lahossa seinähirressä. En olisi mielelläni päästänyt ja tartuin häntään, kun oli siinä reiällä menossa. Vaan se oli kylmä ja liukas, niin luiskahti kuin matikan pursto ja niin se meni. Tuntui elämäni paljon hupasemmalta, kun olin saanut semmoisen toverin kanssa oleskella.

Huomenna kun jäin taas siihen entiseen tilaani, niin odottelin tulevaksi sitä eilistä kaunista elävää. Ja kun ei sitä näkynyt pitkään aikaan, luulin, ettei tulekaan. Mutta vihdoin kun jo olin herennyt odottamasta, havaitsin kirjavan elukan kuljeksivan penkin alla. Heti pyöristyi silmäni, ja kun niissä päivän valossa kimalteli vedet, niin se elukka toisinaan välähteli silmissäni koiran korkuisena ja ne kirjavat sen selässä oli niin moniväriset, ett'ei siihen olisi piisanneet vesikaaren kaikki värit. En joutanut siekailemaan, vaan kopoin piimäkuppini, vein eteen, ja se rupesikin syömään entisellä tavallaan ja loikuili eilistä rohkeammin ympäri pirttiä. Paistoipa aurinko muutamasta ikkunasta lattialle, niin hän siihen päiväpaisteeseen vetäytyi taas semmoiselle kiemuralle kuin eilenkin ja minä rupesin viereen köllöttämään. Siihen nukuimme kumpanenkin. Kun heräsin, niin se lasista tuleva pienonen valolevy oli kulkenut monta kyynärää syrjään eikä näkynyt makuutoveria. Hyppäsin katselemaan ja havaitsin ilokseni, että se oli siellä piimäkupilla appamassa. Menin sinne taas luokse, ja nyt ei ollut mihinkään ikävätä. Sekään ei arastellut enään, vaan antoi silitellä itseään.

Joka päivä tuli se kun palkattu sinne pirttiin ja alkoi itsestään etsiä piimäkuppia, jonka minä heti juoksutin eteen. Tarjosin voileipääkin. Leipää toisinaan tokasi, vaan voita ei huolinut, lieneekö suolaa moittinut.

Pyhänä ja silloin kun oli muita ihmisiä kotosalla, niin ei näkynyt sitä. Minä kerroin kauniista elukasta muille, vaan ne eivät saaneet päähänsä, että mikä se olisi. Luulivat, että mitä lienen kerran unissani nähnyt, niin sitä muistelen, ja siihen luuloon jäivät. Minulle oli ihan sama, jos jäivätkin. Minut kun jätettiin vaan yksinäni, niin se silloin tuli. Oli koko pitkän kesän jokapäivänen vieraani, ja minä pidinkin siitä enemmän kuin veli Sampasta ja sisko Katrista.

Vaan syksykesällä äiti tuli keskellä päivää kotiin rieskan tekoon. Minulla oli paraallaan vieraani luonani piimäkupin vieressä kiemurassa. Se äidin nähtyään alkoi hommata pois lähtöä. Vaan äiti koppasi halon ja löi kuoliaaksi sen elukan. Minä itkemään katkerasti. Itkin, enkä voinut asettua, vaikka käskettiin, ja siitä sain taas kuria, että olin tottelematon.

Muut kun tulivat kotiin, niin äiti kertoi heille koko tapauksen ja miten minä olin niin houkka, että itkin käärmeen kuolemata. Siihen muut sanoivat, että

»ei ole paljon ihmisen luuta, kun semmoista säälii. Kuoharikin kammoksuu käärmettä, niin tämä meidän lapsi syöttää ruokansakin käärmeelle.»

»Käärmeen tuo lienee sukuakin, kun hän on niin tottelematon», sanoi muutama joukosta.

Tuota heidän puhettaan en ollut kuulevinani, surin vaan sen käärmeen kuolemaa. Juoksin pois katsomaan rauniolle, jonne se oli pantu, että eikö se alkaisi virota. Vaan eihän se vironnut, joka kerran kuollut oli ja jonka pää oli aivan repaleina.

Karvas oli mielestäni katsella kuinka se siinä kuolleena makasi.

Mitähän se silloin minusta ajatteli, kun en minä sitä suojellut. Kun en minä ainoata ystävääni suojellut.

Mitään hupaa, mitään toveria, mitään aikani hauskaa tuossa loppumattomassa, kolkossa vankeudessani minulle ei jäänyt, siinä meni minulta kaikki. Vesikarpaleet heruivat poskilleni.

V.

Karkasin metsään.

Se kesä meni semmoissaan ja tuli talvi. Välimme sisko Katrin ja veli Sampan kanssa ei siitään somentunut. Riitaa ja rätinää oli Katrin kanssa, ja Sampan hoito oli minusta karvasta kuin terva. Minä sain nöyryytystä, vaan sydämmeni ei ottanut nöyrtyäkseen.

Seuraava kesä kun tuli, oli se minulle samanlainen kun mennyt. Samppa vietiin Katrin kanssa niitylle ja minut jätettiin taas pönkän taakse siihen entiseen puolipimeään pirttiin. Koettelin rukoilla miten vaan osasin, lupasin olla nöyrä ja kuuliainen, vaan ei siitä heltynyt ylivalta. Piimäkuppi, leipäkannikka ja sen päällä vähän voita tuotiin, salpa oven päälle lyötiin ja sanottiin:

»Kyllä siellä ei ole hätää, ilman pahoissa juonissasi itket, vaan kyllä siellä sulaa sydämmesi.»

Olin kuudennella ikävuodellani, siis kaikkein kilhuimmallani metsässä ja niityllä juoksentelemaan. Mutta menepäs nyt, kun olit oven taakse salvattu, koko kesäksi salvattu neljän seinän sisään.

Kyyneleet tunkeusivat silmiini ja vähän väliä ryöstäysi syvä huokaus. Nousin katsomaan ikkunasta ulos. Kaunis oli ulkona päivä. Lampaan vuonat tanhualla hyppivät ja kippelehtivät. Minun kävi kateeksi niiden tila. Aloin miettiä miten pääsisin ulos. Kävin pukata rysäyttämässä ovea, että eikö olisi unehtunut pönkkä pois. Vaan ovi ei mahtanutkaan, sama kuin uunin kylkeä olisi puskenut. Karvaaksi painui mieli. Entäs, jos sären lasin? Vaan samassa näin aivan kuin silmissäni äitini, karahka kourassa, ja valtasi minut semmoinen pelko, että kauhisti.

Olla täytyi siis niin kun olin pantu. Vaan mietteet poispääsemisestä kun kerran olivat mieleen johtuneet, niin jatkuivat edelleen. Ja illan tullen tulin siihen päätökseen, että huomenna karkaan. Aamusella ennenkuin työlle menevät kätkeyn olkilatoon. Sitten kun ovat menneet, lähden kävelyyn, menen vaikka minne asti. Joku hyvä ihminen ottaisi pojakseen. Minä kuvailin sitä niinkuin jo olisi tapahtunut. Vaan seuraavana aamuna, kun panin toimeen päätökseni, kävi huonosti. Löysivät minut olkiladosta hetken haettuaan ja äiti jo siellä antoi kukakäskyä oikein tuntuvasti. Niskatukasta talutti hän sitten kartanoon, työnsi oven raosta sisään ja iski pitimen ovelle. Huusi sitten:

»Menepäs, poika, nyt pakoon.»

Katri äidin kumppanina häsysi ja akkunan takaa huusi:

»Tule niitylle, siellä on marjoja.»

Niin mieltä karvasteli, että hampaat puristausivat yhteen ja vasta kotvasen ajan kuluttua purskahti itku, tuli äkkiä kuin ukkosen sade.

Mutta karkaamis-ajatus ei ollut kuitenkaan täydellisesti haihtunut. Uudestaan se elpyi taas, ja tuli entistä valtavammaksi. Minä päätin karata metsään. Sieltä eivät löydä, kun juoksen kauvas. Tehty on työ alotettu. Ja toivo taas hivensi sen päiväistä vankeutta.

Ja kun seuraava päivä tuli, otin aitani ajohevoset, lähdin kapistamaan alle ilman aidattoman. En tiennyt mikä tien päässä lienee, menin sitä soittuaan, juoksin minkä minusta lähti, riensin kuin petoa pakoon. En uskaltanut tuskin hengittääkään, pelko ajoi takaa. Pelotti, että jos joku näki minun lähtevän ja lyöttyi perään. Viimmein alkoi lääpästyttää ja sain rohkeutta katsomaan jälkeeni, että näkyykö jälestä ajajaa, ja kun ei näkynyt ketään, silloin remahti vapauden päivä silmissäni valoisimmalleen, silloin puhalsin tyhjäksi tuon paisuneen rintani ja siinä puhalluksessa laskin tuulen teille kaikki katkerat muistot kärsimisistä. Ikäänkuin voitosta sykki sydän.

Muutaman vaaran liepeellä oli nuori, aukea aho, jolla oli paljon puolikypsiä puolukoita ja muutamia lyhyviä vatunvarsia, joissa oli oikein mustanpunakoita, suuria meheviä vattuja. Sille aholle oli kokoontunut suuri lammaskarja, joka niitä puolukoita syödä roplasi. Siihenpä asetuin minäkin ja aloin katsella niitä vattuja, jotka maistuivat paremmalta kuin vattu. Olin vapaana ja mieleni oli samanlainen kuin noilla pässikaritsoilla, jotka tuolla körysivät keskenään ja välistä aina kapusivat suurelle kivelle. Minäkin hyppelin ilosta, laittausin siihen lammasjoukkoon. Katselin niitä vattuja ja kun niitä ei ollut, niin selvittelin kypsimpiä puolukoita suuhuni. Sen lystimpää en luullut olevan kellään tässä maailmassa. Ei ollut vilu, tuntunut ei nälkä. Kotiin en ajatellut mennä koskaan. Kaikki tuntui olevan paremmasti kuin kotona.

Ilma oli lämmin ja kaunis, tyyni poutapäivä oli. Vaan iltasella tuli hyvin julma ukkosen sade. Pilvi kun alkoi nousta ja liketä sade, niin silloin lampaat alkoivat juosta reklittämään ahon laidassa olevaan, tiheään kuusikkoon. Siinä näkyivät jo ennenkin käyneen, koska olivat aivan mustalle mullalle kuluttaneet kuusen juuret. Siihen lampaat asettuivat sadetta pitämään kuin kotiinsa, rupesivat maata ja märehtiä vippasivat vaan niin rauhallisen näkösesti, eikä yksikään näyttänyt minusta pitävän väliä olinpa missä tahani. Pilvi nousi, ukkonen löi tulta niin hirveästi, että punasena läimähteli pilven savuavan näköset liepeet ja vettä alkoi tulla kuin saavista olisi kaatanut. Lehdikkömetsä kohisi kuin koski, ja tuuli riuhtoi puitten latvoja, että luuli mukaansa vievän. Tuo oli vähän kamakkaa, vaan kun lampaatkaan eivät pelänneet, niin en ollut minäkään tietääkseni. Asetuin vaan istumaan hyvin tuuhean, pitkäoksasen kuusen juureen, ja siihenpä tunkeusi lampaitakin mikä sopi ja asettuivat nukkumaan miessä huoletonna yöteloilleen. Minäpä kanssa työnnyin kahden lampaan väliin. Toisella oli kello kaulassa, kaunis kahdeksasoppinen vaskikello, ja se emä oli niin kesy, että käsiäni nuoleskeli, minä taas sen kelloa katselin ja väliin aina soittelinkin. Mutta pian uni silmät ummisti ja siihen nukuin ihan henkihieverinä kuin hako.

Heräsin kellojen kilinästä, kun lampaat puistellen pemistellen itseään kiireimmän kautta puittivat aholle etsimään mitä murua löytyisi eineeksi.

Minäkin laittausin pystyyn. Vaan äkkiä sälähti korviini kimakka, uhkaavan sointunen naisen ääni, että

»täälläkös sen riivattu olet?»