Chapter 7

Pirtissä ei ollut enää ketään, vaan olivat kaikki jo menneet yötiloilleen, mikä minnekin. Ainoastaan russakoita ja luteita juoksenteli sekaisin pirtin kaikilla suunnilla, josta Tapani arvasi kaikkien ihmisasukasten menneen niitä pakoon. Niistä huolimatta Tapani kuitenkin istui pöydän päähän, nojaten päänsä käteensä, ja ajatteli kotiin lähtöä. Vaan kun ei ollut ottanut palkkaansa lainkaan niin tuumasi jäädä odottamaan erottamista, jonka syyn hankkimiselta Dampbellin menettely hänestä näyttikin. Hän kuvitteli jo mielessään sitä hetkeä, kun hän huomenillalla tapaa kotona Mariansa ja pienen, kirkassilmäisen Hilmansa.

Talon tytär oli kyökkikamarissa odottamassa, mitä herrat milloinkin häneltä pyytävät ja milloin hän pääsee vuoteita laittamaan. Nyt hän ilmestyi pirtin ovelle, kädessään kaksi paria saappaita, ja hymyillen sanoi: "Nämä käskettiin Tapanin hoitaa hyväksi."

"Käskettiin! -- Kuka se käski!?" sanoi Tapani ja tulta säihkyivät ruskeanharmaat silmät.

"Ne herrat", sanoi tyttö, heittäen kengät lattialle.

Tapani tempasi kengät varsien suista käteensä ja meni niin tuimasti kävellen sisälle että etuhuoneesta kuuluivat herroille Tapanin vihaisesti lähestyvät askeleet, ja he olivat nyt ihan hölmistyksissään, niin että valkeaiset näkyivät silmissä ympäri terästen heidän katsoessaan vastaan, kun Tapani aukasi ovea. Tapani ei ovella viipynyt enempi kuin räväytti kengät huoneen lattialle, jotta ne pyörien menivät yli huoneen seinään asti. Sitten hän taas meni pirttiin ja laittoi päällysvaatteitaan päänalusekseen pirtin pöydänpään penkille, jossa aikoi russakoista huolimatta viettää yönsä, kun ei tiennyt muutakaan sen parempaa paikkaa. Mutta ei aikaakaan kun pirtin ovi aukesi ja Gall hoippuen ja kumarrellen työntyi sisään, kantaen niitä kahta kenkäparia ja yhä myötäänsä kumarrellen tolitti: "Tota no, tota no, elkää mi-minu-nulle o-olko vi-vihassa-sa. Tota no me-mehä-hän o-ollaan vi-virkave-velje-jet. E-em-me ri-riite-le... Mi-minä nöyrärasti py-pyydä-dän te-teitä ho-hoita-maan nä-näitä sa-saappa-paita."

Tapani oli päättänyt olla mitään sanomatta ja antaa käytöksen ilmottaa mielensä, mutta nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan mitä hän tekee. Hän ravisteli päätään ja katseli vihaisesti Gallia. Vaan tämä kun oli melkein tolkutonna päissään, ei näkynyt katseesta ymmärtävän mitään. Nyt Tapani tempasi penkiltä päänalukseen käärityn nuttunsa, vihaisesti puistalti sen suoraksi, suki päälleen ja lähti ulos mennäkseen johonkin kontuhuoneeseen yöksi ja mennessään murisi: "Sitte lienee kumma, että minä en tänä yönä pääse tuosta itsekseen märkänevästä lurjuksesta erilleni."

Gall hoippuroi jälkeen, hokien: "Tota no-noin, tota noin, ku-kuul-kaa, mi-minä sa-sano-non..." Tätä tököttäen Gall tapasi lähellä ovea Tapanin olkapäästä kiinni, vaan Tapani ovea aukastessaan heilautti hartioitaan, jotta Gall romahti lattiaan pitkäkseen, että romahdus kuului sisälle. Mutta silloin Tapani oli jo ulkona ja ovi lupsahti kiinni.

Pahaa aavistaen sieltä tulla koppasi Dampbell katsomaan ja hätäisesti aukasi pirtin oven, jossa Gall kompuroi seisaalleen kuin vasta syntynyt hevosen varsa ja hoki: "Tota noin, tota no-noin."

Talon tyttökin kuultuaan romahduksen kiirehti paikalle, mutta kun ei sen pahempaa näkynyt, kuin että juopunut oli horjahtanut, niin hän kiirehti ulos ja juoksi kartanolle Tapanin jälkeen ja hätiköiden sanoi: "Äiti käski minun tehdä teille vuoteen tänne kyökkikamariin, vaan en saata ennen tehdä ennenkun nuo herrat asettuvat."

"Missäs se talonväki nukkuu?" kysyi Tapani ja seisattui.

"Tuolla vanhalla puolen ne nukkuvat kaikki. Sinne menen minäkin, kunhan saan tämän perheeni asetetuksi."

"Onkos kyökkikamarin lukoissa salvat?" kysyi Tapani, terävästi katsoen tyttöä silmiin.

"On. On jokaisessa lukossa salvat. Kyllä niitten takana säilytte, kun vaan pyöräytätte kiinni", sanoi tyttö, samalla nauraen lystin näköisesti.

Tytöllä näkyi olevan sanomista enemmänkin, vaan ei tiennyt mitä ensiksi sanoisi, seisoi vaan ja katseli päivettyneitä käsiään, jotka ulkotöissä ollessa aurinko oli paahtanut ruskeiksi. Viimein hän punalti päätään ja sanoi: "Pahokkaat tähän laittautuivat pataroimaan ja kursuamaan, ettei ihmiset pääse yökautena nukkumaan... Mikä sen tuon tänä päivänä tulleen herran nimi on? Tomppeliko se tämä eilen tullut kuului olevan?"

"Sen isopartaisen herran nimi on Tomppeli ja sen paikkapään nimi Kallo; saatte muillekin sanoa", sanoi Tapani nauramattomalla suulla.

"Kallo ja Tomppeli... Tomppeli ja Kallo ... ne ovat herrasväkeä ne!" kummitteli itsekseen tyttö. Vaan portailta kuului Dampbellin herttaiseksi sommiteltu ääni: "Hildaa!" Silloin tyttö kätensä puristaen rintansa alle lähti juosta hynttyyttämään sisälle. Tapanikaan ei siinä kauvan seisonut, vaan aikansa kuluksi lähti kiertelemään talon ruispeltoa, jossa täysipitkä, helmimäisillään oleva sankka ruis huojahteli sinne tänne hengähdellessä yön hiljaisen tuulen.

Sieltä palatessaan Tapani tapasi Hiltan portaitten penkiltä istumasta ja odottelemasta, sanoakseen että siellä on nyt vuode. Mutta kun Hilta sen sanottuaan ei noussut lähtemään pois, niin Tapanikin istui toiselle penkille, kun ei tuntunut nukuttavankaan.

"Te olitte viisas", sanoi Hilta, "te olitte oikein viisas, sanon minä, kun näytitte noille herroille sen mitä olivat vailla... Minä näin ja kuulin ovenraosta, mitenkä varsin kostoksi siitä kun te ette ruvenneet juomaan, että olisivat saaneet teidät oikein ilvehtimisensä esineeksi, tekivät sen että rupesivat teidän polvianne matkimaan. Tuo tänäpäivänä tullut herra sanoi, kun te oikein lujasti löitte oven kiinni: 'Onpa se lysti kun se siitä niin pahastuu, siitä on meille hupia. Kyllä siihen aina suolaa löytyy'. Ja tuo suuripartainen herra nauroi makeasti sille puheelle. Kuului siltä että teistä aijotaan tehdä leikkikalu koko kesäksi ja tiesi kuinka kauvaksi. Vaan elkää toki kertoko minun sanoneen ... Minun kävi vaan niin ilkeäkseni se niitten ilveily, etten malta olla sanomatta."

"Saatte olla huoletta etten kerro, jos heidän parissaan lienenkään; vaan luulen että pois ne toki minun laittavat."

"Elkää peljätkö. Kiittävän kuului teitä töilleen tuo suuripartainen. Vaan sentähden kun olette talonpoika, aikoivat teidän kanssanne leikitellä. Vaan elkää todellakaan sanoko että minä olen kertonut", sanoi Hilta ja nousi lähtemään.

Tapanikin nousi ja puristaen Hiltan kättä sanoi: "Kiitos, kiitos kaikesta ja hyvää yötä."

"Hyvää yötä, hyvää yötä", sanoi Hilta ja puristaen kätensä rintansa alle, lähti hiljalleen juosta lepsuttelemaan lyhytnurmista kartanoa vanhalle puolelle, mikä ränsistyneine räystäineen ja kallistuneine seinineen seisoi kartanon toisella sivulla, missä varsinainen asuinkartano oli.

Tapani seisahtui katsomaan Hiltan menoa, kun sen keltasenruskean hameen helmat heiluivat ja sievät hartiat notkuivat juoksevain askelien mukaan. Kun Hilta oli kadonnut vanhan kartanon eteisen auki ammottavaan aukkoon, lähti Tapani kyökin kautta kyökkikamariin, päästäkseen vuoteelleen. Mutta sinne tullessaan näki hän huoneen ainoalla vuoteella Gallin rötköttävän, toinen jalka riippumassa lattialla ja toinen suorana vuoteella, toisen käden ollessa sivulla ja toisen pään taakse heitettynä. Tämän nähtyään Tapani palasi ulos ja painoi oven hiljaa kiinni; mutta lukko kirahti, josta Gall heräsi ja alkoi melkein kuiskimalla hoihkia: "Hilda, Hilda... Oliko se Hilda?... Hildaa!... Oliko se Hilda?"

Kyökin loukossa oli korento, ja Tapani pönkitsi sillä nyt oven panemalla korennon toisen nenän vastaamaan uuniin ja toisen oven peililaudan lomaan ja sanoi: "Pannaan koira pönkän taakse että säilyvät kylän karitsat."

Sen sanottuaan Tapani lähti tavottamaan, saisiko vielä Hiltan käsiinsä, ja mentyään vanhan kartanon porstuaan, kuulikin porstuan perässä olevasta pöksästä Hiltan laulun hyräilyä ja kahmerehtamista, kun hän laittoi sen huoneen yhdelle seinämälle vuodettaan vanhoista, pirtistä viedyistä työvaatteistaan.

Tapani koputti nyt ovelle, vaikka näki että ei siinä mitään lukkoa ole. Sen kuultuaan Hilta varovasti raotti ovea ja nähtyään Tapanin arasti sanoi: "No mitä nyt?"

"Se elävältä märkänevä on rötkähtänyt siihen kyökkikamarin vuoteelle... Eihän kuitenkaan ollut tarkotuksena asettaa minua sen kanssa samalle vuoteelle", sanoi Tapani ja nojasi olkapäänsä oven pieleen, missä Hilta seisoi toisella puolen.

"Herra-inen..." sanoi Hilta. "Minähän tein sille Tomppelille perikamariin vuoteen ja Kallolle tein saliin ja teille kyökkikamariin, niinkuin äiti oli käskenyt, ja minähän sanoin heille kenelle mikin vuode on tarkotettu... No niitten luhjaksien kanssapa nyt on pääsemättömissä tänä yönä!"

"No, elkää sentään minusta huoliko", sanoi Tapani rauhottavasti, "voittehan neuvoa jonkun kontuhuoneen, johon minä menen. Näin lämminnä kesäyönä tulee aikaan vaikka missä."

"Olisi kyllä tallin ylisellä heiniä", sanoi Hilta vaikeroivasti, "vaan siellä tallissa on ori, joka aina silloin tällöin kopistelee jalkojaan ja lystikseen kaaputtaa lattiaa, joten se taitaisi häiritä untanne siellä." Sen sanottuaan näkyi Hilta vielä miettivän parempaa paikkaa, mutta Tapani ei enempi kuunnellut, vaan sanoi: "Sinne minä lähden. Kunhan pääsen kylkeni päälle paitani sisään, muusta ei ole kysymystä." Sen sanottuaan nyökäytti päätään Hiltalle ja lähti.

Huomenaamuna olivat jo kaikki miehet kotona ja metsään lähtöä odotellessaan kovasti ja iloisesti jutellen tahkosivat kirveitään tallin etehisessä olevalla talon isolla tahkolla, jonka kuiva akseli vinkui kipeästi. Niitten pölinästä ja tahkon vinkumisesta ja omituisesta kahinasta heräsi Tapani ja heiniin rypeytyneenä laskeutui tallin yliseltä alas ja tultuaan kartanolle näki että päivä oli menemässä puoleen rintaan.

Tapani tunsi nyt itsensä tavallista virkeämmäksi, kun oli saanut nukkua niin kauan. Hän pudisti vaatteensa heinistä, meni kaivolle ja kylmällä kaivovedellä pesi kasvonsa, kostutti tukkansakin ja kampasi ne tapansa mukaan otsalta suoraan taakse ja oli juuri saanut päänsä kammatuksi ja tullut pirttiin, kun Hilta ilmestyi pirtin kyökin puoleiselle ovelle ja iloisesti sanoi: "Tapania kutsuttiin."

"Tässä se on", sanoi Tapani ja lähti pystypäisenä sisälle. Siellä olivat herrat iloisina kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja Dampbell jouduttautui näyttämään kartasta miten "se viikolla kesken jäänyt linja pitää mennä juuri tuon niityn päitse aivan aitaa hippoen suoraan järveen. Se on ajettava ensin ja sitten on tässä taululla tämä Sutelan raja. Se on lähdettävä kiertämään tämän ruutulinjan kolmannesta paalusta viisitoista kyynärää itään päin; se on tähän merkitty, mutta sitäpaitsi saatte tämän kartan mukaanne, josta näette miten rajat menevät missäkin paikassa."

Sanaakaan puhumatta otti Tapani kartan, kääri sen kokoon ja sitoi ympärille öljyvaatteen. Sitten koppasi tauluneuvonsa ja meni ulos, missä kaikuvasti huusi: "Kaikki mun mieheni matkaan!"

Silloin ponnahti pirtin ovi auki ja pilvenään rupesi sumppuutumaan iloisia miehiä ulos. Kartanolle tultuaan Kytölän iloinen renki remahutti raikuvan laulun:

Järven rannalla punanen talo ja valkonen akkunalauta, siellä on pojan oma henttu, ja ämmäin kiukku ei auta.

Järven rannalla punanen talo ja siellä on sisarukset; nai sinä toinen ja minä nain toisen, niin ollaan suoverukset.

Voi kuinka sievällä paikalla on tään pojan kullan koti; ei se ole maantien varrella, vaan poiketa sinne sopii.

Sinilaita paatilla purjetuulella pojan kulta kulkee; vaikka on köyhä, kun muuten on sievä, niin halata sitä julkee.

Jokitöyräällä vinkkeli-talo ja tiilistä ristipääty. Viidestä, kuudesta vissimmästäki heilast' on poika jäänyt.

Tähän lauluun yhtyivät kaikki nuoret miehet ja kaikui se kesän räikeässä ilmassa somemmalta kuin itse laulu olikaan. Syrjästä kuulijasta kuului se kadehdittavan miellyttävältä. Rakennuksen portaalle tulivat Dampbell ja Gallikin kuulemaan laulua ja kuuntelivat siksi kunnes se kokonaan vaipui kaukaisuuteen.

* * * * *

Tapani oli koko viikon saanut kulkea metsässä oman joukkonsa johtajana ja saanut kartalta ottaa taululle lyötävänsä rajat, jotka hän aina joka ilta metsästä tultuaan näytti Dampbellille, kysyen mitä rajoja hän huomenna avaisi. Muuta ei Tapani puhunut mitään, vaikka ne kumpaisetkin herrat koettivat kaikenlaisella kohteliaisuudella taivuttaa keskusteluun kanssansa.

Tänä iltana oli lauvantai-iltapäivä, ja molemmat herrat olivat metsästä tultuaan harmistuneena puhumassa siitä kuinka tämän seudun ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät tahdo opetella sanomaan ihmisten nimiä, niinkuin ne ovat sanottavat ja vihasta kiiluivat Dampbellin pikkuiset silmät hänen ottaessaan kahvikuppia Hiltan tarjoamalta tarjottimelta. Mutta kun Hilta siirtyi Gallille tarjoomaan, niin tämä rupesi lystisti hymyilemään ja rasvaisen näköisillä silmillään katseli Hiltaa päästä jalkoihin ja jaloista päähän. Sitten hyvin ystävällisesti ja samalla leikin makuisesti sanoi: "Mutta ettehän te, Hilda, sano tuota insinööriä Tomppeliksi ja minua Kalloksi, kuten nuo muut tämän kyläläiset."

"Mitenkäpäs minä muuten sanoisin kuin muutkaan", sanoi Hilta hymyillen.

"Eihän toki! Niin sievä ja soma tyttö kuin sinä meidän herttainen Hildamme."

"Mikäpäs sievä ja soma minä olen. Samallaisella työkirveellä tehty kuin muutkin... Joka lantiksi lyödään, se lanttina pysyy."

"Ei. Kyllä meidän sievä Hiltamme osaa sanoa oikeinkin. Koetappas sanoa minun jälessäni: Dampbell... Koetahan sanoa, elä kainostele, sanohan vaan minun perässäni: Dampbell... Sano, sano, elä naura, ethän sinä nauramalla opi... No, sanoppas sitten minun nimeni, Gall... Sanohan vaan niinkuin minäkin... Näytäppäs kielesi että minä asetan, miten sen pitää olla minun nimeäni sanoessa vähän toisella laidalla suuta. Näytähän! Vai onko Hildalta kissa vienyt kielen, kun se ei osaa kuin pikkuisen nauraa hykätellä vaan."

Sen sanottuaan vasta otti kuppinsa tarjottimelta ja kääntyessään silmäsi ivaa puhuvan silmäyksen Dampbelliin, joka hänkin salaisesti hymyili sitä että Gall seisotti Hiltaa edessään, tutkiakseen miten herkkiä taipumuksen merkkiä hän Hiltasta löytäisi.

Heidän kahvia juodessaan ja puhellessaan tuli Tapani metsästä ja istui tuolille odottamaan. Samassa rupesi tulemaan talon isäntiä panettamaan miestensä päiviä päiväkirjaan ja kuulemaan, mistä taloista ensi viikolla määrätään miehiä tulevaksi. Tähän keskeytyi herrain puhe, ja Gall otti päivälistan käsilleen, alkaen kirjottaa siihen tämän viikon miehet ja sitten merkitä, mistä taloista tulee tulevaksi viikoksi.

Kun se oli tehty, erosivat miehet kotiinsa mennäkseen. Tapani yksinään tuli pirttiin, missä emäntä parhaallaan pauhasi suutuksissaan, kun oli kuullut herrojen vielä viikon viipyvän talossa vastuksina ja mieliharmina.

Siinä emännän poristessa avautui ovi ja kuului Gallin ystävällinen ääni: "Onko Hilda täällä?"

"Eipä ole. Sielläpäin kai se on, missä lienee", sanoi emäntä, päätäänkään kääntämättä sinnepäin; rupesi vaan pykäläpohjaisella kaulauslaudallaan pöydän sivulavitsalla kaulata jytyyttämään miesten pyhäpaitoja ja oli olevinaan kiireemmässä puuhassa kuin itse asiassa olikaan, näyttääkseen ettei hän jouda puheluun. Samassapa kuuluikin oven takaa Gallin perihuoneisiin päin pakenevat askeleet.

Sen kuultuaan emäntä keskeytti kaulauksensa, purki kaulaustukilta paidan ja laskulle taitellessaan huokaisten sanoi: "Siellä tuolla hyvän Isän aituuksessa on vaikka minkälaista matosta, minkä tuokin kurja!"

VIII LUKU.

Oli päästy elokuuhun. Tämä aika oli ollut Tapanin mielestä kuin ijankaikkisuus. Hän ei koskaan ennen ollut sellaisessa seurassa ollut kuin nyt. Vanhemmiltaan ja muiltakin vakavilta ihmisiltä hän aina oli kuullut kammon herrojen seuraan joutumisesta, joten aina siitä puhuessakin sanottiin: "Parempi kuningas kuulumassa kuin näkymässä!" Sen sananlaskun totuuden Tapani nyt vasta oikein ymmärsi.

Nyt kuitenkin Dampbell aikoi lähteä matkustamaan kotiinsa, maatilallaan järjestämään toukojen leikkuuta ja muita tärkeitä kesätöitä, ja Tapanin toimitti hän Kytösalon erämaalle rajottamaan Saralan kylän talojen ulkopalstoja ja niittypalstoja. Tapanin sydän hytkähti nyt ilosta, kun kuuli pääsevänsä kauvas näkemästä herroja ja sen lisäksi oli juuri metsästysaika käsissä.

Tapani varustikin nyt matkaan ampumaneuvot ja koiran. Ensi viikolla saatiinkin lintuja niin paljon kuin vaan tuli keitetyksi ja syödyksi. Mutta nyt oli pyhäaamu ja niin kaunis ja tyyni kuin elokuun aamu voipi olla. Tapani otti kaksi poikaa mukaansa ja lähti enemmän huvikseen kuin lintukeiton halusta metsälle. Oli jo kymmenen lintua, enimmäkseen vanhoja metsoja, ammuttu, kun sattumalta tultiin lammin rannalle, missä oli vedessä vitsalla pajuun sidottuna kuivista kuusista vitsoilla yhteen nidottu lautta, millä jonkun mökin asukkaat olivat lammin ulapalla kulkeneet ongella. Lautan kohdalla rannalla, suuren kuusen juurella oli kiviriippa köysineen ja kaksi airon tapaista lapiaa ja kolme onkivapaa onkineen kuusta vasten pystyssä, ja lierakiulun korva näkyi kuusen lehväin alta sammalmättään sisästä. Se oli haudattu sammaliin, sitävarten ettei lierat kuolisi.

Nämä nähtyään pojat yhteen ääneen riemuissaan huudahtivat: "Jopa päästäänkin ongelle. Vielä ihan kuin meitä vasten laitettu kolme onkeakin. Ei muuta kuin venhe vesille! Lähtö vaikeinta."

"Se kieltoa mikä minusta", sanoi Tapani. "Mutta koettakaapas tuota lauttaa, kantaako se meitä kaikkia; näyttää niin vettyneen näköiseltä."

Pojat hyppäsivät lautalle ja huusivat: "Kyllä tämä kantaa vaikka seitsemän miestä. On sama kuin sirkkunen hyppisi kun me hypimme."

Tapani, nähdessään että se ei poikain alla paljon painunut, laittoi poikain lintutakat riippumaan kuusen oksaan ja pyssynsä pani kuusta vasten pystyyn, jonka luona koira häntäänsä leputtaen ja käpälöitään levottomasti nostellen luimussa korvin vikisi, kun näki laittauduttavan järvelle. Nähtyään koiran levottomuuden, Tapani silitti sen päätä ja viitaten oksassa kiikkuvia lintutakkoja ja kuusta vasten olevaa pyssyä sanoi: "Sinä minun kaunis Sepeli koirani, vahtaa sinä nyt näitä tässä, elä anna niitä kenellekään."

Koira näkyi sen ymmärtävän ja laskeutui vaan käpäläinsä päälle vatsalleen, pää järvelle päin näkemään mitä sitä hommataan.

Nyt Tapani ojenti lautan päällä oleville pojille kiviriipan, airot, onget ja lierakiulun. Kuusen takana hän huomasi tyhjän kalanelikon, jota nähtävästi oli lautalla pidetty kala-astiana, etteivät harvalta lautalta menisi takaisin järveen. Tapani otti nelikon käteensä ja hyppäsi sen kanssa lautalle. Mutta silloinpa lautan pää hurahti niin syvään että vesi kohosi puoli-sääriin ja toinen pää nousta töllähti pystyyn. Tapani kiirehti nyt keskelle lauttaa että lautta saisi tasapainon. Sitten hän punalti päätään ja sanoi: "Eipä tottaperään ole liikoja kantamisessa, eihän tähän jää kuivaa paikkaa."

"Kyllä tämä kantaa!" huusivat pojat, "tämä onkin amerikkalainen vedenalainen sotalaiva, istukaahan te vaan siinä torpeedon nenässä, niin me melomme tuonne missä näkyy noita yksinäisiä kaihloja, siellä ne suuret ahvenet körilästävät."

Sen sanottuaan pojat lähtivät toinen toiselta puolen lauttaa melomaan ja lautta lähti hiljalleen, raskaanlaisesti mennä töllöttämään ulappaa kohti. Tapanista tämä tuntui tavattoman hauskalta huviretkeltä ja muistutti hupaisimpia lapsuuden hetkiä. Sentähden hän nauroi ihan ääneen koko matkan, kunnes lautta pääsi sinne kaihlikon rintamalle, missä pojat sen seisottivat ja laskivat kiviriipan pohjaan. Mutta sillä aikaa kun toinen poika sitoi köyttä korvakkoon, toinen poika kopperehti onkeensa täyn ja huudahtaen:

"Anna Ahti ahvenia, Vellamo ve'en kaloja!"

viskasi onkensa veteen niin kauas kuin siima ylti, mutta samassa kiljahti: "Nyt on jo yksi kiinni ja aikanen jukuripää. Katsokaa, miten se huitelee tuota siimaa, hyvä ettei minua veisi perässään."

"Me pidämme säärestä kiinni", sanoi toinen poika tosissaan, koettaen hänkin jouduttaa onkeaan veteen.

Ensimäisen pojan ahven oli siksi väsynyt että sai nostetuksi lautalle, jossa se lautan päällä olevaa vettä rupesi päristämään vasten silmiä. Tapanin täytyi nyt ryhtyä avuksi, jos mieli saada se kolmen korttelin pituinen ahven asettumaan siksi että saisi ongen suusta pois. Mutta samassa kun hän oli ahvenen pudottanut tynnyriin, huudahti toinen poika: "On se minullakin kiinni, eikä olekaan poikia pahempi! Katsokaapa miten lanka sirisee vedessä kun poika siellä kyntelee... Kyntele, kyntele vaan, mutta 'perässäni tulet viel' pikemmin kuis luulet', kuten virsikirjasta lauletaan... Niin vaan, paras on että mielikaupassa tulet tänne, ei muuta kuin loiskisi", kiljahti poika tempastessaan ahvenenkämpäleen lautalle.

Samassa tarttui Tapani taas ahvenen niskaan ja päästellessään onkea ahvenen suusta sanoi: "Mutta minullahan tässä ei ole muuta tehtävää kuin päästellä valmista."

"Sehän on yhtä ja samaa Herran viinamäen työtä. Päästelkäähän te vaan, kyllä me nostannasta huolen pidämme", sanoi ensimäisen ahvenen saanut poika, viskatessaan onkeaan veteen.

Tapani kuitenkin kerkisi nyt panna täyn onkeensa ja viskata veteen. Mutta samassa häneltäkin pääsi iloinen huudahdus: "Mutta on se minunkin ongessani! No, tämähän vasta paikka taitaa olla, kun tässä ei ahvenilta saa silmiään auki... Katsokaa tätä känttyrää, tämä se vasta isäntä on!"

"Miestä myöten, miestä myöten", sanoi poika. Mutta samassa entistä riemuisemmin huudahti: "Mutta nyt se itse jepeuna tarttui! Nyt on leikki kaukana, kyllä ei kestä neuvot nyt."

"Antelehan vähän perään minkä voit", sanoi Tapani ja naurusuin katseli kun pojan onkisiima sirisi vedessä, kun ahven sitä sinne tänne huiruutteli. Ahven kuitenkin rupesi väsymään, joten poika sai vedetyksi lautan sivulle ja tempastessaan lautalle kaikista suurimman ahvenen kiljahti: "Vieläkö parempia!"

"Parhaassahan se on vievän mieli!" huudahti toinen poika. "Mutta nyt se kuitenkin on itse vetehinen kiinni... Katsokaa, miten lauttakin menee mukaan, kun se jumuaa! Se olisi koko juupeli, jos sen saisi käsiinsä."

Tapani, kun kuuli pojan hieman hätäilevän, vaihtoi pojan kädestä vavan omaansa ja kohta tempasi ahvenen lautalle ja sanoi: "Loiskis todellakin! Siinä on semmoinen äijä että en tähän elettyyn ole tämmöistä nähnyt, on juuri kuin neljän kuukauden vanha sian porsas."

"No, se on koko elävä!"

"Se on jo ikänsä elänyt ja pyhäpäivät päälle", ihailivat pojat Tapanin päästellessä onkea irti.

Mutta eivät pojat joutaneet Tapanin ahventa kauan ihailemaan, kun heidän onkiinsa yhtä aikaa jämähti kumpaseenkin.

Siten he nostelivat ahvenia, että nelikko oli jo kohta täynnä siinä myllerehtäviä kaloja, kun Tapani hyvämielisenä sanoi: "Mikähän meidät tämän saaliin runsauden kanssa perii! Mitenkähän me nämä saatamme Paukkoseen, kun on lintujakin?"

"Ei ole hätää", sanoi toinen poika, "me pujotamme ahvenet kiduksistaan vitsoihin, sidomme ahvenkimput ja lintutakat samaan tankoon, millä kannamme Paukkoseen ja sen tangon heittäessämme sanomme todellakin kuten Männistön muori kerran, että: Tässä ovat viimeiset sekakalat, teeret ja mateet."

"No, vaan näistä jo tulee tankoon painoa", toisti yhä Tapani.

"Tuli mitä tuli. Mieluinen tavara on puolta keveämpi. Otetaanhan vaan ahvenia, silloin kun ovat antajat kotona."

Kun pojista oli onkiminen niin mieluista, niin Tapanikin antoi heidän vielä onkia siksi kunnes nelikko täytyy. Eikä Tapani paremmin kuin pojatkaan seisoessaan lautalla siinä onkimisen touhussaan huomanneet, että lautta hiljalleen vajosi syvempään, eivätkä huomanneet sitäkään, että airot olivat jo menneet lautalta vesiajolle ja oli jo vähäinen tuulen henki viennyt ne enemmän kuin sadan askeleen päähän. Nyt lautta rupesi vajoomaan kiireemmästi, minkä huomattuaan Tapani huudahti: "Herra Jumala! Mehän hukumme kohta. Katsokaa! Nelikko on puolikyljistään vedessä."