Chapter 6

Sellaisessa paikassa ja lähtökohdassa, jossa ei ollut aivan varma sattuminen määrättyyn paikkaan, Tapani kepitti ensin kaitaisen koetuslinjan siksi että saattoi kepittää, ja sitten kun näki minkä verran se meni syrjään määrätystä paikasta, laskemalla osotti siihen ja hakkautti leveäksi kun tiesi sen jäävän rajaksi. Tämä oli talon isäntäin mielestä niin mieluinen keksintö että rupesivat itse Dampbellille kehumaan Tapania mainioksi rajain hakkauttajaksi.

Sitä ei kuitenkaan Dampbell sietänyt vaan lähti eräänä päivänä itse metsään ja oli tavattomaan virallinen. Tänä päivänä kuitenkin linjat menivät ensikerralla oikeaan, ettei tarvinnut parsia. Mutta iltasella, kun oli jo lähellä tavallinen kotiin lähtöaika, Dampbell löi vielä lähes kahden kilometrin pituisen linjan, joka päättyi Sorajärven rantaan. Tämän alkuun pantua hän määräävällä äänellä huusi: "Se pitää lyödä leveäksi ja viedä järveen asti." Sen sanottuaan hän lähti taulun kantajan kanssa kotiin.

"Eivät kerkiä tänä iltana Sorajärveen, sinne on siksi pitkältä ja vankkoja metsiä", sanoi taulun kantaja lähtiessään Dampbellin jälkeen kävelemään.

"Se on pakosta keritä, kun minä olen määrännyt."

Taulun kantaja ei vastannut mitään, hymyili vaan ja käveli jälkeen.

Dampbellin kotiintulosta ei ollut pitkäkään aika kulunut kun jo miehetkin tulivat kotiin ja viskelivät kirveitään mikä mihinkin loukkoon, että yksi kolina kuului, jonka jälkeen kiivas porina rupesi kuulumaan pirtistä.

Tämän kuultuaan Dampbell heti arvasi, että linja oli heitetty kesken ja kiivastuneena hän käveli edestakasin salin permannolla. Samassa ilmestyikin sinne Tapani, jolta hän heti kysyi: "Minkälaiseen paikkaan se meni rannassa, menikö se lahden pohjaan vaiko syrjään?"

"Se jäi kesken ja miehet sanoivat menevän väärään", sanoi Tapani varovasti.

"Kesken!" ärjähti Dampbell, "enkö minä sanonut että se pitää viedä järveen!"

"Sanoitte kyllä, mutta miehet lähtivät pois. Sanoivat menevän väärään."

"Väärään... Väärään linja!" kertasi Dampbell kiukusta kähisten. Sitten hän tömäytti kantapäätään lattiaan ja kirkui: "Enkö minä sinulle sanonut, että se pitää viedä järveen, ja sinä kehtaat tulla sanomaan että miehet lähtivät kesken... Minä näytän sinulle huomenna, että eivät lähde miehet kesken, eikä ennenkun minä lupaan."

Tapani ei tähän virkkanut mitään, istui vaan kuin tuomittu ja katseli maahan. Tunsi että on paras pysyä äänettömänä.

Tapanin äänettömyys ei kuitenkaan Dampbellia lepyttänyt, hän vaan yhä puhki katsellen syvillä kiiluvilla silmillään kuin mato mättäästä ja matki Tapanin sanoja: "Väärään sanoivat menevän... Lähtivät kesken pois... Ne ovat päällikön sanoja ne!"

Tapani nousi viimein ja salin loukosta otti ne Dampbellin länttäkantaiset kengät ja nöyrästi sanoi: "Nämä kai minä saan viedä hoitaakseni?"

Nämä sanat olivat kuin tulta olisi tervaan pannut. Dampbell huusi että parta tärisi: "Kysyäkö sinun vielä sitäkin pitää, mokoma vääräpolvi!"

Tämä vihlasi Tapanin sydäntä niin, että piti lähteä kiireesti ulos, ettei Dampbell näkisi hänen kyyneliään.

Etuhuoneessa oli emäntä odottamassa milloinka hän saisi sille herralle laittaa iltasta ja sattui juuri Tapania vastaan silloin kun tältä puhkesi huokaus ja kasvoille tulvahtivat kyyneleet. Hän otti Tapania kädestä kiinni, veti kyökkikamariinsa ja kysyi: "Mitä se teille puhui, kun se niin koski... Sanokaa nyt minulle."

"Se osasi sanoa niin pahasti että ikäni muistan."

"Mitä se sanoi? Sanokaa nyt minullekin."

"Se soimasi näitä jalkojani, kun ne ovat näin polvista sisäänpäin, joka on äitini vika... Ne ovat olleet syntyessäni ulospäin väärät, ja äitini on kapalovyöllä kiristänyt niitä oikaistakseen, ja siten kasvatti polvijäsenet sisäänpäin vääriksi... Olen niistä kärsinyt ja hävennyt ikäni ja sitten kun vielä soimataan, niin ennen antaisin lihaani leikata, ennenkuin sellaista kuulisin."

"Ja tuo järjetön rupee tuollaisia vikoja soimaamaan... Vihellä sinä, minä pyöritän", sanoi emäntä ja pyöritti kättään, minkä etusormi oli ojennettu suoraksi ja toiset olivat nyrkkiin puristetut. "Mutta minä en tuota mokomaa teidän sijassanne olisi jättänyt sanattoman saaren päähän. Minä olisin antanut sanan sanasta, kaksi parhaasta. Olisin minä sanonut, että kävele itse ensin terät kengistäsi, ennenkun varsilla rupeat kävelemään, ja soimaa sitten vasta toista", porisi emäntä ja leveät kasvot olivat vihasta hohtavan punaiset.

Emännän puhe tuntui Tapanista hyvälle, mutta ei mielestä sentään katkeruus poistunut. Koko yönä ei Tapani saanut unta, joten kesäinen yö tuntui joulun aikuistakin yötä pitemmältä.

Kun vihdoinkin aamu tuli, niin Tapani ennen muiden nousua meni kaivolle, jossa hän virkistääkseen nukkumattomia silmiään pesi kasvonsa kylmällä vedellä.

Kun ei ketään näkynyt liikkeellä, niin hän meni vielä vuoteelleen ja samassa kun kallistui maata, menivät silmät uneen ja ajatuksetkin sammuivat samassa.

Herättyään Tapani ajatteli, että tänä päivänä ei hän tee mitään muuta kuin mitä käsketään. Mutta kun kello jo oli lähes kymmenen eikä sisältä päin vieläkään kuulunut kenkäin kaipuuta, arvasi hän että niitä odotetaan häneltä. Nyt hän laittoi itsensä vasiten kylmäverisen näköiseksi, puristi hampaansakin yhteen ja lähti viemään kenkiä.

Dampbell oli jo ylhäällä ja asetti kartalta taululle niitä rajoja, mitkä sinä päivänä tulisivat avattaviksi, ja merkitsi taululle niitä merkkipaikkoja, mistä lyötäväin rajain lähtökohdat otetaan kiinni.

Tapani kun ei huoneeseen tullessaan sanonut hyvää huomenta, niin Dampbell arvasi Tapanin päässä olevan vielä illallista eikä ollut näkevinäänkään, roppelehti vaan tulisella kiireellä tekemisensä kanssa.

Vaikka Dampbell ei mitään virkkanut, niin Tapani seisattui kuitenkin pöydän luokse näkemään mille rajoille lähdetään ja odottamaan mitä käsketään. Nyt Dampbell kesken työtänsä koppasi piippunsa, pani siihen tupakkia, sytytti itse ja rupesi vihasen näköisesti harmimaan siitä savuja eikä vieläkään ollut tietävinään Tapanista.

Tapani nähdessään olevansa liikaa, niinkuin Piikin Kalle Pietarissa, lähti pirttiin, missä miehet kirveet kourissaan jo odottivat lähtöä. Pirttiin tullessa menivät Tapanin kasvot hymyyn, kun oli huomannut Dampbellin hötelöivän linjoja taululle asettaessaan. Tapanin kasvoissa näkyvä mielihyvä veti kaikkien huomion puoleensa ja kaikki odottivat avossa suin mitä hän sanoisi. Tämän huomattuaan Tapani vakavasti sanoi: "Nyt näytään lähtevän Kytölän ja Kotilan välistä rajaa lyömään. Tästä Kytölän ja Kotilan lähitse näkyy kulkevan ylimitan oikunen ruutulinja, siitä näytään lyövän näin vitaan kahtaalle päin."

Kytölän renki löi kinttaitaan yhteen ja iloisesti huudahti: "Ahaa pojat! Nyt päästäänkin vileikköön, jossa taretaan ennenkun Kytökankaalle on kolme maantien levyistä linjaa leivottu. Jo maar taretaankin!"

"Mutta Kotilan ukolle pitää saada tieto että se tulee näkemään, mitenkä hänen säästömetsällään on tänä päivänä viimeinen tuomio. Ukko riepu on vartioinut kuin piru piispaa sitä Kytökankaan petäjikköä, ettei suksisauvaa ole miespolveen saanut ottaa. Minä lähden sanomaan ukolle", sanoi Kotilan renki ja lähti hattu kourassa juoksemaan Kotilaan.

"Kyllähän siihen männikköön ei hakata monta linjaa", jurautti Kantolainen ja punalti päätään.

"Onkin tuo hulluutta tuolla tavalla mäskätä kuin tuossa meidänkin rajalla", sanoi emäntä vihasena. "Tuo meidän ukko on sellainen vasikanhäntä että sille saa tehdä mitä kukin tahtoo. Jos minä olisin ollut isäntä, niin tulen olisin takonut moiselle metsän kaatajalle. Illalla minun pisteli kuullessani kun se säksenteli tälle Tapanille. Sen sanon että jos minulle olisi sen tehnyt, niin korennon olisin siepannut ja näyttänyt mistä on viisi hirttä poikki..."

"Mitä se Tapanille säksenti?" kysyi Soralan isäntä ja pyöreät silmät tuijottivat emäntään.

"Siitä kun tämä muka ei ollut teidän ja Lampelan välistä linjaa vienyt päähän asti, Sorajärveen. Siitä se säksenti ja vielä pahempaakin, ihan hävytöntä..."

"Vai sitä linjaa perille asti... Sitä ei koskaan viedä sen pitemmälle kuin se on viety. Siellä on kyllä äksä edessä. Meidän metsiä ei kyllä raiskata niin kurjasti kuin tämän talon", sanoi Soralan isäntä vihasella äänellä.

Mutta nyt kuului ulkoa Dampbellin ärjähdys:

"Missä miehet?" Yhdessä humahduksessa hyppäsivät miehet pystyyn kuin pulmusparvi pälvestä ja lähtivät sukittamaan ulos.

Sanaakaan puhumatta, ihan kuin ruumissaattoväki astua jölkkästiin Dampbellin jälessä, joka pitkästä piipustaan pölyytti vankkaa savua edellä, juuri kuin höyryhepo junan edessä. Ja niin äänettöminä tultiin sille ruutulinjalle, mistä piti lähteä. Nyt Dampbell katseli puoleen ja toiseen, näkyisikö missään mittapaalua, josta näkisi missä päin on lähtökohta. Jopa huomasikin kolmisen sadan askeleen päässä paalun tököttävän. Hän lähti sinne ja silmättyään paaluun komenti: "Vitjat suoraksi! Ja mitataan sata kolmekymmentä kyynärää tännepäin!"

"Viisi tikkua, viisi kyynärää", kuului mittarien suista yhteen ääneen ja rupesivat helistämään vitjojaan suoraksi.

Tapani vilkasi paaluun silloin kun Dampbell sitä tarkasti, ja luuli näkevänsä 10-merkin yläpuolella pykälän tapaista. Mutta kun hän ei ollut siitä varma, niin hän Dampbellin mentyä tarkemmin katsoi siihen ja näki että se pykälä oli vaan lastuperä, joten paalu olikin kymmenes, vaikka sen piti olla yhdeksäs.

Tämä Kotilan ja Kytölän rajalinja oli jo pöytäjaon aikana vedetty kartalle paikalleen ja sanottu silloin sen tulevan ruutulinjasta menemään yhdeksännestä paalusta satakolmekymmentä kyynärää länteen. Kotilan ukko oli tämän matkan jo pöytäjakopäivänä mitannut kyynärällä ja pannut siihen neljältä sivulta veistetyn paalun. Nyt ukko renkineen oli paalunsa luona odottamassa, ja kun sieltä toisesta paikasta rupesi näkymään liikettä ja kuulumaan ärjymisiä, niin ukko lähti sinne. Avossa suin huohottaen hän saapui taulun luokse ja puoleksi huutaen sanoi: "Ei se siitä tule raja, täältä se tulee..."

Dampbell ei siitä välittänyt, vaan ärjähti voimainsa takaa: "Tuosta auki!" ojentaen samalla pitkän, laihan kätensä siihen määrättyyn suuntaan ja piti sitä tuokion ylhäällä, että oikein näkisivät sen suunnan. Mutta kukaan ei totellut ja melkein yhteen ääneen miehet huusivat: "Ei tästä tule raja, se menee ihan Kotilan pelloille."

"Minä sanoin että lyökää auki!" kirkui Dampbell että parta tärisi.

"Ei lyödä, ei lyödä!" huusivat miehet yhteen ääneen Dampbellin polkiessa jalkaa ja kirkuessa sekaan: "Minä sanoin että lyökää auki! Tiedättekö että minä olen komisioni-insinööri!"

"Mutta järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi. Oo te tomppelit ja hitaat sydämestä kaikkia niitä ymmärtämään mitä partasuut puhuneet ovat!" huusi sekaan Kytölän iloinen renki ja äänen lisäksi pieksi rukkasiaan yhteen.

Silloin Dampbell tempasi Tapanin kädestä linjakepin ja hurjana kirkuen: "Sinäkö minua sanoit tomppeliksi!" lensi Kytölän rengin luokse, ja ennenkun viimeksi mainittu kerkisi aavistaakkaan, löi häntä hartioille ja rupesi lyömään toisen kerran, vaan silmänräpäyksessä renki viskasi kintaansa metsään, tarttui Dampbellin rintaan ja viskasi hänet jalkoihinsa, hampaittensa välistä sanoen: "P----leen tomppeli." Dampbell kimposi kuitenkin samassa ylös ja kaulaansa pidellen huusi: "Puukottivat, puukottivat, puukotti p----le!"

Sitä huutaen ja kaulaansa yhä puristaen Dampbell lähti taloon ja unhotti piippunsakin siihen taulun luokse.

Nähtiin, että Dampbellin kaulasta juoksi veri, ja ruvettiin tarkastelemaan mikä sen synnytti. Huomattiin, että maassa, aivan marjanvarsikon sisässä piikotti linjan hakkuun aikuinen, kuiva, terävä näreen kanto. Siihen oli Dampbellin kaula sattunut rengin maahan nykästessä; se nähtiin siitä että kannossa näkyi verta.

Kun siitä oli selvitty, niin Tahvolan isäntä iloisesti huudahti: "Nythän siitä pahasta on päästy! Mitäpäs muuta kun lähdetään oikealle paikalle ja lyödään linjaa että humisee. Osaammehan sitä kylläkin ilman Dampbelliä. Eikös niin, Tapani?"

"Osaamme kyllä", sanoi Tapani, "mutta en huoli nyt tehdä mitään, siitä hyvästä että illalla oli niin hävitön. On parasta että jätätte minun haltuuni tämän jutun niin saatte nähdä että se oikiaa eikä siitä tule muuta kuin pitkä nenä tuolle herralle", sanoi Tapani vakavasti. Sitten hän kokosi taulun neuvot kokoon, otti Dampbellin piipun käteensä ja lähti kotiin, ja toiset lähtivät hänen perässään.

Tällä välin oli Dampbell kerinnyt emännällä pesettää ja voiteluttaa kaulansa. Tapanin tultua pirttiin alkoi emäntä naurusuin puhella: "Johan se koira sai kylässä kolauksen korvalleen. Mutta jo se ähki ja hammasta puri, kun minä vuodatin siihen haavaan pikiöljyä ja kanvärttiä. Ja käärin minä kyllä ryökköjä sen kaulaan niin että kyllä pää pysyy pystyssä, kun vähänkään lienee selkärangassa kiinni."

"Onko siinä suurikin haava?" kysyi Tapani.

"On siinä tarpeeksi yhdeksi kerraksi haavaa. Tässä korvan alla näin vitaan on noin sormenpituinen haava. Sanoo puukotetun, vaan ei se ole puukon eikä minkään teräaseen tekemän haavan näköinen; on kuin joku puu olisi töksähtänyt ja palkeenkieli on jäänyt repottamaan."

Nyt alkoi tulla toisiakin miehiä pirttiin. Mutta Tapani ei niitten kuullen tahtonut emännän kanssa puhua mitään, vaan lähti sisälle viemään Dampbellin piippua.

Dampbell käveli salin lattialla edestakasin ja kasvoissa aaltoilivat levottomat väreet. Mutta Tapanin nähtyään hän ihastuen sanoi: "Toitte toki piippuni... No en elämässäni ole tuohon kummaan yhtynyt että miehet tekevät tuollaisen tenän ja päälliseksi puukottavat... Maanmittaus-insinööri virkatoimessaan puukotetaan... Keisarin ja Kuvernöörin määräämässä virkatehtävässä. Se on jo sitä jota ei ole ennen kuultu... Vaan kyllä minä näytän niille... Minä en lähde enää nimismiehen avutta metsään. Huomeneksi täytyy saada nimismies poliiseineen matkaan, koetetaan tekevätkö sitten tuollaisen tenän ja puukottavatko vielä lisää."

Kun Tapani pysyi kylmän näköisenä eikä virkkanut mitään, niin Dampbell saatuaan piippunsa tuleen ja vedeltyään siitä muutamia henkisavuja, saadakseen Tapanin sanomaan jotakin, sanoi tavallisen kohteliaasti: "Lähtisittekö viemään nimismiehelle kirjeen, kun minä sen tässä saan kirjotetuksi."

"Samahan minulle on mitä minä teen ja mitä teetetään", sanoi Tapani jäykästi, vaikka mieltään salaa kutkutti, kun kuuli vielä nimismiehen saatavan siihen himphamppuun.

Nyt Dampbell kaivoi matkalaukustaan kirjekuoren ja paperi-arkin ja rupesi kirjottamaan. Tapani, kirjettä odottaessaan, lähti pirttiin tytöille puolan tekoon.

VII LUKU.

Nimismies oli määrännyt huomenaamuna kello kymmenen aikana ollakseen paikalla poliisitutkintoa tai muuta avun antoa varten. Eilis-aamuisen tapahtuman paikalle oli kokoontunut paljon muutakin väkeä, kuin ainoastaan työmiehiä, joten metsä silmän kantamalta oli täynnä miehiä ja naisia, kuin paremmassakin kesäjuhlassa. Naurusuin kuuntelivat kaikki kun Kytömäen renki lauleli tavallista rekilauluaan:

Rannanjärvi se vieterillä ajeli letkuvilla. Toisen muija vierellä se poskilla hehkuvilla.

"Isola vaan", sano' Rannanjärvi kun kirjotti herroja vastaan. "Talo on oma, vaan akka on toisen, ja kolme on poikalasta."

"Raha ei lopu, vaikka vähenee", sano' Rannanjärven Jukka. "Vaan jos ei isäni irti pääse, niin pojankin perii hukka."

Tätä laulua kuulemaan seisattui nimismieskin ja kun laulaja oli viimeisen värsynsä ensimäisen lauseen oikein hartioitaan mukauttaen ja erityisellä voimalla laulanut, niin nimismieskin nauroi niin sydämellisesti että silmistä vesi tihisi.

Nyt olisi nimismies ollut valmis pitämään poliisitutkintoa, mutta Dampbell ei sitä vaatinutkaan. Tahtoi vaan, että jos nyt joku kieltäytyy hänen käskyään tottelemasta, niin laitettaisiin sen talon kustannuksella hänelle mies sijaan.

Tämän sanoi Dampbell jyrisevän virallisella tavalla ja rupesi pystyttämään tauluaan. Mutta Tapani punalti tuimasti päätään sanoen: "Kyllä miehet hakkaavat kun viedään sille paikalle mistä on hakattava. Ei kukaan tällaisia hirsimetsiään rupea mistä tahansa loukuttamaan maahan."

"Mitä sinä puhut? Tiedätkö sinä kuka minä olen?" ärjäsi Dampbell ja kohona hyppäsi Tapanin eteen.

"Tiedän kumpasenkin, sen kuka te olette, ja tiedän senkin että tämä ei ole se paikka mistä se raja on tuleva, mitä tällä tarkotetaan. Sen rajan täytyy leikata tämä linja yhdeksännen paalun tuolta puolen, joten tämä yritys on ei vähemmän kuin viisisataa kyynärää kaukana oikeasta paikasta."

"Eikö tuo ole yhdeksäs paalu? Sanotko että ei ole?" ärähti Dampbell, mutta kasvoissa näkyi hätäisiä väreitä.

"Se on kymmenes paalu."

"No p----le", sanoi Dampbell vihaisesti ja lähti tarkastamaan paalua. Tapanikin lähti sinne, ja oli Dampbell jo Tapanin paalun luokse tullessa kynnellään ruopostelemassa sitä ristin vieressä olevaa lastuperää ja ylpeästi huudahti: "Mikä se tämä pykälä on? Osaatko sinä tämän lukea?"

"Se on lastuperä ei mikään muu."

Nimismies, nähdessään että asiasta tulee kova intos, tempasi sen paalun maasta irti ja ruoposteli hänkin sitä lastuperää. Mutta kohta hän näytti Dampbellille paalua, rauhallisesti sanoen: "Kyllä tämä on lastuperä tämä pykälä. Roomalainen kymppi tässä on oikeaa lukua."

Nyt Dampbell repäsi vihaisesti korvallistaan ja olisi punonut päätäänkin, vaan kaula oli kipeä. Viimein hän tuskaisella tavalla sanoi: "Tuo kanalja, minkä petoksen teki tuo valepykälä." Sitten hän sanoi Tapanille: "Menkää nyt ja lyökää se raja, minulla on nimismiehen kanssa asioita."

Tapani ei toista käskyä tarvinnutkaan, vaan lähti heti pitkin linjaa kävellä vihmomaan. Miehet lähtivät kynttä kantta perässä ja ylimielet huutelivat ilosta mikä mitäkin. Mutta Kytölän renki päästi taas oikein kaikuvan laulun:

Pojan hevonen se kävelee ja juoksee ja väliin se pystyyn hyppää; tytöstä, josta en pitänyt, en pidä vielä nytkään.

Talo oli pulska ja tyttö oli komea, ja molemmat olisin saanut; sitä hommas isä ja sitä hommas äiti, vaan tyttö ei rakastanut.

Tätä laulaessa tultiin Kotilan ukon paalun luokse, johon Tapani nosti taulun pystyyn ja viittasi suunnan. Samassa rupesi kirveitten lätinä kuulumaan ja jokaisen kasvoissa näkyi mieluinen hymy. Taulun kantajakin ihan käsiään nykerteli, sanoen: "Sai se nyt tarpeeksi pitkän nenän... Vaan eipä ilennyt seurata enää, kiitti kun pääsi lehvän taakse häpeämään... Näkyy pahan luontonsa kanssa tottuneen peppuroimaan, menee ihan silmittömäksi kun vaan nimeksikin saa jotakin aihetta. Nostaa tuollaisen mötäkän, nimismiehet kuljettaa paikalle, ja asiata ei ole kuin sihaus vaan..."

Tapani ei puhunut mitään, koperehti vaan kiireimmän kautta saadakseen linjan alkuun ja rupesi sitten sitä kepittämään. Mutta mieluinen hymy näkyi hänenkin kasvoillaan.

Dampbell ei tänä iltana, miesten metsästä tultua, kysellyt ollenkaan mihin ja mitenkä linjat menivät. Oli vaan entistä lihmakampi ja puheli miten hän tänä päivänä kirjotti eräälle vanhalle apulaiselleen ja pyysi tulemaan tänne jo ensi viikolla, että päästään kahdella joukolla tekemään työtä. "Minä opetan", sanoi hän Tapanille, "kunnes harjaannutte, niin että minä tässä heinäaikana pääsisin joksikin viikoksi kotiin." Sitten hän puhui siitä tulevasta apulaisestaan, miten oppinut ja sivistynyt, ja miten hupainen ja iloinen toveri se on. Kertoipa vielä sen syntyperästä aina neljännestä polvesta asti, miten se on arvokasta sukua.

Tässä puheessa Tapani luuli tuntevansa jotakin semmoista sivuajatusta, että hänen on opittava sitä kunnioittamaan niinkuin Dampbelliä itseäkin, eikä viitsinyt puhua mitään. Hän päätti vastedeskin olla sekautumatta tavallisiin ajanviete-tarinoihin, sillä se eilisiltainen soimaus tuntui yhä niin pahalta.

* * * * *

Nyt oli muutettu toiseen osaan Sarajärven kylässä ja oltiin majalla Sarajärven Niemelässä. Tänä päivänä oli Dampbellille tullut uusi apulainen, joten iltasella Tapanin kotiin tullessa hän vieraineen nousi pöytänsä luota Tapania vastaan, kiirehtien sanomaan: "Minun apulaiskokelaani Korpela ja herra Gall." Viimeksimainittu puristi Tapanin kättä ja katsoen terävästi silmiin, ikäänkuin tunteakseen, kysyi: "Mitäs sinne metsään kuuluu?"

"Eipä tuonne muuta kuin sitä tavallista kirveitten lätinää ja puiden runkojen jymähdyksiä maan tunkaiselle kamaralle", sanoi Tapani tyynesti ja kääntyi kainalossaan olevaa taulua laskemaan huoneen tyhjälle seinustalle seinää vasten syrjälleen.

Tällä aikaa Dampbell siirsi kolmannen tuolin pöytänsä luokse, missä seisoi kirkas pullo ja valkoinen kannu täynnä kuumaa vettä ja täytti kolmannen juomalasin saman näköisellä keltasenruskealla nesteellä kuin toisetkin kaksi lasia olivat täytetyt. Nyt Dampbell kädellään osottaen kohteliaalla tavalla sanoi: "Tapani on hyvä ja tulee tekemään meille seuraa."

Tapani, nähtyään lasin, luuli siinä olevan teetä, ja koska hän lämpymän takia tunsi suunsa kuivaksi, otti hän sen mielihyvällä ja kolautti toisten laseihin, niiden sanoessa: "Terve!" vaikkei hän tiennyt mitä se merkitsi. Nyt hän, katsoen toisten esimerkkiä ojenti lasia suuhunsa, luullen siinä olevan teetä. Mutta nenään tuoksahti väkevä haju, jonkatähden hän kaasi suuhunsa vaan niin paljon että maun tunsi ja laski lasinsa pöydälle.

Dampbell ja Gall palasivat nyt jatkamaan äskeistä keskenjäänyttä puhettaan eräästä Gallin kotipaikalla olevasta suuresta maanviljelijästä, sen tiilisestä navetasta, sen kolmesta jalkavaimosta, joilla on oma koti, ja oikean emännän häijyydestä isännälle. Tätä puhuessaan herrat eivät olleet näkevinään, että Tapanin lasi jäi täyteläisemmäksi kuin heidän. Sitten viimein ikäänkuin havahtuneena Dampbell kohotti lasinsa toisten siihen kolautettavaksi ja nyökäytti päätään Tapanille. Tapani punalti hieman päätään ja sanoi: "En huoli."

"Noo, morsiannakos Tapani aikoo olla?" sanoi Dampbell ja työnti lasiaan likemmäksi. Mutta Tapani pysyi jäykkänä.

Tämä nähtyään Gall katsoi Tapaniin läpitunkevasti ja sanoi ivallisen halveksivasti: "Teeskentelyä..."

Siitä kun ei ollut mitään apua, niin kääntyivät toistensa laseja kalistelemaan ja jatkamaan äskeistä puhettaan sen suuren maanviljelijän jalkavaimojen pienimmistäkin yksityisseikoista, joka keskustelu ikäänkuin kuljetti heidät puhumaan huonomaineisista naisista ja miesten menettelystä niiden kanssa. Näistä puhuessaan he aina makeasti nauroivat ja Gall aina kääntyen Tapaniin kysyi: "Tiedättekö te niistä mitään?"

Tapani aikoi pysyä niittenkin kysymysten suhteen jäykkänä, vaan jo kerran punalti päätään ja sanoi: "En tarvitsekkaan tietää", ja nousi lähteäkseen pois.

Dampbell tämän nähtyään sanoi kohteliaasti: "Istukaahan nyt siksi kunnes saatte meidän kumpaisenkin kengät hoitaaksenne." Tähän jatkoksi Gall, tekeytymällä niin asialliseksi kuin taisi ja sanojaan asetellen sanoi: "Tuota mi-minä va-vanhempa-pana mi-mie-he-henä o-otan va-vapaude-den a-anta-taa te-teil-le se-sen ne-neuvon e-että e-ei sa-saa va-van-he-hemmi-mille to-toksa-sautella se-senla-laisia sa-sanoja." Viimeisen sanansa sanoi oikein hartioitaan mukaan nujauttaen.

Tapaniin se ei mitään vaikuttanut, istui vaan pöydän sivulla hieman allapäin, nojaten oikean kätensä kyynäspään pöydän laitaan ja korvallisen kämmeneensä, joten kätensä suojasta katsoi Gallin korvan takana olevaa, kuolleen veren näköiseltä pohottavaan kohtaan huolellisesti liitettyä paperipaikkaa ja sen alta valuvaa märkäpurosta, mikä näitä viimeisiä sanoja puhuessa puhkesi sen paperipaikan alta valumaan kaulalle.

Sen näkeminen rupesi Tapania inhottamaan ja hän nousi aikansa kuluksi käymään ulkona. Pitkän hetken perästä hän palasi taas katsomaan, milloin saisi ne kengät.

Tapanin tullessa huoneeseen olivat kumpasetkin herrat lattialla kävelemässä, kasvot makeassa hymyssä, ja hänet huomattuaan sanoi Dampbell polviaan väännellen: "Koetappas sinä, Gall, osaatko panna polvesi kuten tuo Tapani ja kävellä sillä tavalla. Koetahan osaatko... Kävelehän sinä Tapani tässä lattialla, että me näemme."

Gall rupesi nyt vääntelemään sääriään ja matkimaan Tapanin kävelyä, vaikka oli niin päissään että tuskin jaloillaan pysyi.

Tapani punalti päätään tulisesti ja syöksähti kahdella harppauksella ovesta ulos, lyöden oven raskaasti kiinni ja meni suoraa päätä pirttiin, purren hampaitaan mennessään.