Chapter 11

Tapani näki kellosta että miehet ovat jo valmiit lähtemään metsään. Hän laski kuppinsa tuolille jäähtymään siksi aikaa kun suki vaatteet päälleen, jonka tehtyään ryyppi kahvinsa ja joutui pirttiin ennenkuin emäntä kerkisikään tuoda lisää kahvia.

Emäntä oli jo kerinnyt miehille kertoa illallisen Dampbellin määräyksen Putkolaan menosta. Tapanin pirttiin astuessa oli jokaisen miehen suu naurussa ja melkein yhteen ääneen he kiirehtivät sanomaan: "No, Putkolan äidin suolaiselle kahvilleko sitä nyt kuulutaan pääsevän!"

"Niinhän sitä tässä maailmassa ihmisiä heilutetaan", sanoi Tapani umpikuljuisesti.

"Silmätköhän sille Putkolalle nyt lähdetään tekemään vaiko toinen akkuna siihen turvekattoiseen pirttiin, vai käydäänkö se lakeistorvi työntämässä kohdalleen, kun se on ihan kaatumassa kallellaan", sanoi nauraen Rantalan nuori isäntä ja kaikki muutkin nauroivat.

"Ei akkunoita eikä lakeistorvia, vaan se parin kapan alainen pelto- ja kapanalainen kartanomaa lähdetään mittaamaan peltoskaalaan, kun minä sen vähäpätöisyyden takia tulin mitanneeksi metsäskaalaan", sanoi Tapani vain.

Siitä sen pitempiin puheisiin rupeamatta hän toimittautui lähtemään, ja kohta näkyikin hänen laajapartainen, harmaa hattunsa miesjoukon edellä, Putkolaan vievällä tiellä. Talon isäntä yksin jäi istumaan pirttinsä penkille, allapäin, äänetönnä hieroskelemaan kintaitaan.

* * * * *

Täksi illaksi oli Dampbell kutsunut Tirrojärven kylän miehiä Niemelään, pitääkseen kokouksen tapaista ja siten tullakseen tunnetuksi kylän miehille. Tapanin kotiin tullessa oli Niemelän salissa ympäriinsä istumassa miehiä, joille Dampbell oli kehumassa kotiaan, ja oli juuri piippunsa varrella lattiaan piirtämässä navettarakennuksensa pohjapiirustusta, kun Tapani astui sisään. Mutta Dampbell ei siitä välittänyt, vaan totuttuun tapaansa meni läpi läksyjensä.

Sitten Dampbell rupesi täyttämään kertomuksensa aikana sammunutta piippuaan ja rupesi hymyilemään uudesta asiasta ja kääntyi sitten Tapaniin, sanoen: "Eikös sillä matkalla ollutkaan jokea, kun Tapani on kuivana. Tämä Tapani se on mies, joka koiran venheellä kulkee joesta yli silloin kun vaan mieleen juolahtaa. Olihan tämä Kullejoestakin tänne tullessaan mennyt koiran venheellä yli. Mutta olipa yrittänyt olla pitkä yö Raatajan talon kohdalla, kun olivat talossa kerinneet ruveta nukkumaan; vaan onneksi oli lapsi sattunut emännän herättämään, joka sitten kuuli äänen ja herätti miehet venhettä viemään. Tämä ei kuitenkaan yöllä kulje koiran venheellä. Viime kesänä tämä matkusti ahvenien valtakunnassa. Vaan siitä retkestä ei selvinnyt saunassa käymättä. Poppamies kylvetti miestä kesäisen päivän ja mies pääsi kun pääsikin vesihiiden rikkeistä."

Tapani kun kuuli taas joutuvansa pilkattavaksi, pyörähti ja lähti ulos.

Miehet, nähdessään että Tapani loukkaantui Dampbellin puheesta, eivät yhtyneet puheeseen, istuivat vaan äänettöminä. Torvelan isäntä kuitenkin viimein vakavasti sanoi: "Ei liene lystinpäällistä ollut Tapanilla Kullejokeen syöstyminen; maahan se oli lohennut jalkojen alla. Vahinko saattaa tulla viisaallekin, tyhmällähän se onkin toisessa kädessä."

"Maa lohennut", sanoi Dampbell. "Mikä sen maan pani juuri silloin lohkeamaan. Hyh!"

"Se kun sattuu", kuului joukosta vakava sana.

Kun Dampbell näki miesten haluttomuuden, niin tekeytyi lystillisen näköiseksi ja antaen tupakkikukkaronsa Torvelan isännälle käski antaa sen kiertää miehestä mieheen. Sillä aikaa kun miehet täyttelivät piippujaan, hän keinutuolissa istuessaan heittäytyi melkein hermottomaksi, nojautuen hieman oikeanpuoleisen kaiteen puolelle, jossa hän veteli savuja ja väliin piippunsa varrella kirjotteli ilmaan. Sitten hän sanoi: "Tämä Tapani on niin itsepäinen, se pitää aina 'oman päänsä kuin Könnilän Jyrki', niinkuin sanotaan. Minä lähtiessä houkuttelin tätä viipymään kunnes olisi tänne yhdessä lähdetty, vaan ei kun ei, tämä ei taipunut. Vaan siitähän sitä oppii. Oppia se on ikä kaikki. Sittenhän se koirakin tietää uineensa kun häntä kastuu."

Tähänkään eivät miehet tahtoneet jatkaa, polttelivat vaan piippujaan ja rupesivat keskenään puhelemaan naapurien välisistä asioistaan.

Tällä aikaa oli Tapani oleskellut pirtissä, jossa hän viipyikin niin kauan että salista olivat kerinneet kaikki vieraat mennä pois ja Dampbell yksinään kävellä törkkäili lattialla edes takasin. Dampbellista tuntui kuin olisi itseltään kaivannut jotakin, jota ei oikein itsekään tiennyt. Hän kyllä tiesi osaavansa esiintyä todellisena virkamiehenä, mutta sittenkin tuntui mielessä vaistomainen kaipuu ja jonkunmoinen tyhjyys. Sentähden Tapanin nyt tullessaan huoneesen hänen kasvoissaan ja silmissään vilahti salainen iloisuus, ja hän sanoi tavallisen ystävällisesti: "Näyttää että tässä kylässä on kansa tuiki jäykkäluontoista... Tulin ajatelleeksi, että mitenkähän te näiden kanssa täällä olette tullut toimeen."

"Tullut toimeen... Minäkö ihmisten kanssa?" sanoi Tapani kylmästi.

"Niin, kun ne näyttävät niin jäykkäniskaisen näköisiltä."

"Se on juuri näitten jaloin puoli."

"Miksi niin?"

"Siksi että nämä eivät ole kenenkään ajeltavia kuni jänikset hakaan, vaan näistä löytyy mies asian kohdalla."

"Mistäs te sen tietäisitte?"

"Olenhan jo kuukauden ajan ollut joka päivä näitten kanssa asiassa."

"Esimerkiksi, mihinkä erinomaiseen nämä sitten teidän mielestänne pystyvät?" sanoi Dampbell, ivahymy kasvoissaan.

"Nämä pystyvät työhön raikkaammin kuin monen muun paikkakunnan miehet, ja esimerkiksi koko näinä viikkoina en nuorilta enkä vanhoilta ole kirosanaa kuullut."

"Kirosanaa!... Sekö se sitten asian pilaa, jos kiroaa silloin kun asia sen sietää?"

"No, opettakaa te nämä sitten kiroilemaan", sanoi Tapani ja suu vetäytyi hymyyn.

"Kyllä minä ne opetan. Saatte uskoa että kyllä minä opetan. Kyllähän ne niskasuonet notkistuvat kun ovat minun parissani. Minun parissani on toista kuin teidän parissanne!"

Tapanin kasvot olivat hienossa hymyssä, eikä hän pitkään aikaan virkkanut mitään. Eikä puhunut Dampbellkaan mitään, veteli vaan savuja piipustaan, ja suustaan ulos puhaltaessaan työnti alahuulensa ylähuulen taakse, että savu tulla tuhisi ylähuulessa olevan parran läpi. Tätä tehdessään näkyi hän ajattelevan.

Tapani katsoi kelloa, ja nähdessään sen olevan yhdeksän, kääntyi Dampbelliin, sanoen: "Sitä kai minun on lähteminen aamulla metsään."

"Minäkin lähden aamulla mukaan", sanoi Dampbell ja Tapani kuuli äänestä että hänen ei ole ennen lähtemistä kuin Dampbellin kanssa.

Nyt Tapani nousi istualtaan, ja sanottuaan hyvää yötä lähti verkalleen kävelemään ulos. Hänestä tuntui hyvälle ettei Dampbell pyytänyt häntä viipymään, vaan hän sai vapaasti lähteä.

Ei hän kuitenkaan tästä vapaudesta ilostunut eikä liioin tuntenut halua mennä nukkumaan. Hän istui pirtin penkillä, kasvot jäykkinä ja silmät tuijottavan näköisinä katsellen ulos akkunasta, eikä virkkanut mitään, kun emäntä tuli sanomaan, että vuode on valmis.

Emäntä istui nyt hänen eteensä toisen akkunan pieleen ja hymyillen sanoi: "Mistä se meidän Tapani nyt on niin pahoillaan?"

Tapani oli kauvan ääneti. Mutta kun tunsi että emäntä odottaa vastausta, niin sanoi: "Tuntuu niin ikävältä ajatella koko tätä pitkää kesää. Näyttää siltä kuin Dampbell olisi aivan tehtäväkseen määrännyt minun halventamiseni. Se ehkä kostoksi siitä kun minä tänne lähtiessäni en ruvennut hänen navettaansa vesikourua tekemään, kun hän viekkaudella kutsui minut ennen aikojaan luokseen, muka tänne lähtemään."

"Jotakin sillä vissiin on hampaan kolossa, kun se niin koettamalla koettaa ilvehtiä."

"Minulla on ollut pahat vanhemmat. Mutta jos en Dampbellia olisi tullut tuntemaan, niin en tietäisi, miten suuri ero on pahalla ja häijyllä ihmisellä. Neljänkolmatta vanhaksi olin vanhempaini kotona, enkä kuullut heidän yhtään sanaa sanovan eikä kukaan saanut sanaa sanoa, jolla tahallaan tahdottaisiin toista ihmistä häväistä tai pilkata."

"Sanoitte vanhempianne pahoiksi, mutta miten ne olivat pahat, kun olivat niin suoraluontoiset?"

"Olivat niin sokeasti vakaumustensa orjat, etteivät voineet mitään muuta uskoa oikeaksi kuin yksinomaan omat käsitteensä asioista. Niitten lakien rikkomisesta sitten kuritettiin niin tavattomasti, että se oli petomaista rääkkäystä eikä ihmisellistä opetusta."

"Ne olivat sitten vaan vakaumuksen ihmisiä ja uskolliset omille vakaumuksilleen. Heidän erehdyksensä ovat annettavat anteeksi, eikä muisteltava heidän vikojaan. Eikös niin, Tapani?"

"Aivan mielelläni voin antaa anteeksi tällaisena hetkenä, kun juuri olen kärsimässä häijyn ihmisen tahallisesta pilkasta. Mutta ne haavat eivät kuitenkaan sillä parane, jos teot antaisinkin anteeksi."

"Olen teitä tullut ymmärtämään, että omistatte liiaksi herkän ja aivan liekehtivä-tunteisen sielun. Eräs kokenut ihminen sanoikin, että mitä tunteikkaampi sielu on, sitä useammin saa kärsiä. Teidän sijassanne pitäisi olla sellainen härkä, joka osaisi aina puskea vastustajaansa, antaisi sanan sanasta, kaksi parhaasta. Mutta teissä ei näy olevan siihen miestä."

"En ole oppinut sitä nuorena ja Luojani on luonutkin minut ihmiseksi eikä ihmisten pilkkaajaksi."

"Kiittäkää siitä Luojaanne ja lähtekää nukkumaan. Uni se on sellainen ystävä, joka huolet ja murheet haihduttaa", sanoi emäntä leppyisesti hymyillen ja lähti makuuhuoneeseensa.

Makuuhuoneeseensa lähti Tapanikin, ja tuntui somalta kun emäntä oli häntä niin hyvin ymmärtänyt.

Huomenaamuna miehet kokoontuivat tapansa mukaan lähtemään jo viiden aikana, ja silloin oli Tapanikin valmiina. Vaan emäntä sanoi, että: "Insinööri käski vasta yhdeksän aikana tuoda aamukahvia."

"Yhdeksän aikana!" huudahtivat miehet. "Ei tullut mitään, ei kerrassa tullut siitä hommasta mitään... Menkää emäntä viemään kahvia ja kiskokaa säärestä, niin että herää", sanoi joukosta joku.

"En minä lähde niin tuikeasilmäistä herraa herättämään ennenkuin aika tulee", sanoi emäntä hieman nauraen.

"No, mutta Tapani menee", sanoi isäntä.

"En minä lähde, kun minä olen hänen palvelijansa; vaan teille Ylitalon isännälle se sopii kaikkein parhaiten."

"Todellakin! Ylitalon isännälle se sopii", kuului joukosta kehotus.

Isäntä kuuli että kyllä sitä hänen täytyy lähteä, ja pannen niskansa jäykän näköiseksi ja selkä hieman kumarassa lähti varmoilla askelilla mennä könöttämään sisälle. Kun housut olivat laskeutuneet tavallista alemmaksi, niin oli selkä tavattoman pitkän näköinen ja koko olento niin pelkäämättömän näköinen, että Tapanin suu vetäytyi makeaan hymyyn.

Kuin isäntä tavallisen kiireesti aukasi Dampbellin makuuhuoneen oven, niin Dampbell nosti silmänräpäyksessä päänsä pystyyn ja silmät renkaisillaan kysyi: "Onko tuli irti, vai mikä?"

"Ei ole tuli irti, vaan työhön sitä ollaan menossa", jorautti isäntä jäykästi.

"Työhön! Sinäkö sitä sitten minua tulet työhön käskemään?" ävähti Dampbell vihaisesti, että kieli sammalti.

"Niin. Meitä on monta jotka olemme odottamassa työhön lähtöä."

"Etkö sinä p----leen sika tiedä että minä olen komisioni-insinööri, että sinä tulet minua käskemään kuten ruotilaistasi!" ävelti yhä Dampbell, tömistäen sängyn perää kummallakin jalallaan, että tärisi koko huone.

"Minun ei tarvitse muuta tietää kuin sen, että Tapani ei sanonut ennen lähtevänsä työhön ennenkun te nousette ja siksi tulin herättämään", sanoi isäntä vakavasti ja samassa lähti pois.

"Mene, mene sinne Tapanin luokse odottamaan... Vai sinä aijot minua ruveta kuskaamaan niinkuin ajattelet, p----leen vetelys! Kaikkea pitää nähdä", porisi Dampbell isännän mennessä. Mutta kun tämä oli oven painanut kiinni, niin Dampbell kääntyi kyljelleen, vetäsi peitteen ylleen ja asettui nukkumaan.

Kun pirttiin kuului Dampbellin ävellys, niin Ylitalon isännän tullessa pirttiin oli jokaisen kasvot iloisessa naurussa ja joku sanoi: "Ampiaisen pesällepä taisit sattua."

"Niinpä yritin", sanoi Ylitalon isäntäkin nauraen.

"No miten sitten kävi? Saitko pystyyn?"

"Ei tuo vielä, vaan ehkä se sieltä toimiaa; ei sillä ainakaan uni ole enää ristinä, hyvin näkyivät valkeaiset silmistä ympäri terästen. Taitaa se olla sentään vihasta miestä... Arvelin minä sanoa kuin entinen mies papille, että: pidä koiras kiinni", jaaritti Ylitalon isäntä ja katseli kintaitaan kuten ainakin lähtöön valmistautuja.

Kaikkien muittenkin silmät olivat sinnepäin ja korvat terällään kuulemaan oven aukeamista ja Dampbellin askelia, mutta niitä ei kuulunut. Viimein Tapani riisui kengät jaloistaan ja varpaisillaan hiipi Dampbellin huoneen oven raosta kuulemaan, kuuluisiko liikettä. Mutta tuokion perästä palasi ja sanoi:

"Nukkuvan kuului ja unissaan kirskutti hampaitaan. Kyllä se ei ennen kymmentä ole pystyssä."

Sen kuultuaan Ylitalon isäntä hyppäsi ylös ja ulos työntyessään sanoi: "Odotelkoon kerran herra kerjäläistä".

Silloin lähtivät kaikki muutkin ulos ja menivät koteihinsa. Talon miehetkin lähtivät töihinsä. Tapani yksin jäi vaan venyskelemään pirtin penkille. Aina vähän väliin hän nousi akkunoista katselemaan ulos, ja taas heittäytyi penkille pitkäkseen ja puristi silmänsä kiini, mutta kasvot liekehtivät virkeästi ja aina väliin silmätkin remahtivat auki.

Viimein kuitenkin kiertyi kello yhdeksään ja emäntä vei kahvia Dampbellille. Emännän tullessa Dampbell hymyili lauhkeasti ja kysyi: "Jokos siellä nyt ovat miehet lähtöön valmiina?"

"Ne ovat olleet ja menneet niinkuin nukkuneen rukous", sanoi emäntä nauraen.

"Menneet! Mihinkä?" huudahti Dampbell ja silmät kilistyivät.

"Kotiinsa tietenkin, kun Tapani ei lähtenyt viemään metsään", sanoi emäntä ja katsoi terävästi Dampbellia silmiin.

"Nyt on helvetti!" sanoi Dampbell päätään punaltaen ja kynsästen korvallistaan.

"Voi, kun puhutte pahasti. Ei täällä meidän puolessa niin rumia sanoja sanota", sanoi emäntä ja näytti kärsimättömältä.

"No p----le kaikkiaan!... Kieltikö niitä Tapani lähtemästä?" lisäsi Dampbell.

"Kielti monastikin, vaan minkäs se yksi monelle tekee", sanoi emäntä mennessään ulos.

Samassa tuli Dampbellkin pirttiin ja kuivasti kysyi Tapanilta: "No kotiinsako miehet ovat menneet?"

"Niin", murahti Tapani.

"Sinun on mentävä ne käskemään tänne ja heti."

"Minä en lähde", sanoi Tapani jäykästi.

"Sinäkö et lähde?"

"En."

"Miksi et?"

"Siksi että siitä ei ole mitään etua; ne eivät ole tänä päivänä tässä, hainpa niitä minä tahi minun takaseni."

"No nyt on helvetti!... No, juonitelkaahan minun kanssani!" sanoi Dampbell uhkaavana ja meni kamariinsa.

Tapani jäi nyt odottamaan kuin toisesta kädestään Dampbellin julmana näyttäytymistä ja mielessään määritteli, minkälaisena se nyt tulee. Varmaan se tulee lakkiaan pieksäen noitumaan hänelle. Tai jos se tulisi tavattoman hyvänä häntä houkuttelemaan lähtemään, että siten saisi tahtonsa täytetyksi.

Dampbell ei tullut kumpasenakaan, jäi vaan sydäntään sulailemaan sisälle. Siellä hän kävellä taahkaili sinne tänne, ravisteli päätään, repäsi aina väliin korvallistaan ja sipitti: "Jos olisi nimismies likempänä, niin näyttäisin! vaan mikäpä sen kymmenen peninkulman päästä tänne lauloi. Ääh... Tuli ja leimaus!... Mutta kun Tapanikin äkäytyi... Se varmaan illalla loukkautui minun ivastani, mutta kyllä se siitä kestyy." Hän pani piippuunsa aina verestä tupakkaa ja poltti ja poltti, kävellen edestakasin levottomana. -- Viimein hän istui keinutuoliin, nojasi ohimonsa vasempaan käteensä, jonka kyynäspää oli varattu keinutuolin kaiteeseen, ja oikean kätensä sormien välissä härvelinä pyöritti pitkää piippuaan. Istui siinä sitten silmät tulisina kiehuen.

Mutta vähitellen hän siitä rauhoittui. Hän rupesi hiljalleen viheltelemään, nousi ja otti Tapanin kartottamat tauluarkit, vertaili niitä toisiinsa ja etsi vikoja. Niitä katsellessa hänelle kuitenkin juohtui jotakin mieleen. Hän heitti tauluarkit käsistään pöydälle, meni kiirein askelin pirtin ovelle ja tyynesti sanoi: "Tapani tulisi tänne."

Tapani pyörähti menemään. Kamariin tultua seisattui aivan kynnyksen eteen.

Dampbell meni pöytänsä luokse, katseli vielä hetken niitä karttoja, mutta viimein kääntyi Tapaniin ja sanoi: "Tulin ajatelleeksi ja päättäneeksi, kun tässä on näin hyvä huone, että minä rupeaisin tässä tekemään sisätöitä ja te tekisitte ulkotöitä sen mukaan kuin minä ohjaan... Te hankkisitte miehet kokoon ja rupeaisitte tätä itäpuolista osaa mittaamaan. Nyt miehet kokoon ja menette!"

"En luule että tänä päivänä ovat ne kenenkään käsissä, vaan huomiseksi voin ne hankkia", sanoi Tapani.

"No, vaikkapa huomiseksi", sanoi Dampbell istuessaan keinutuoliin, ja rupesi rauhallisena täyttämään piippuaan.

Tapanin mentyä Dampbell kutsui talon emännän huoneeseensa ja pyysi istumaan tuolille. Kun hän näki emännän kasvoissa aran punastuksen ja salaisen kylmyyden, niin palavilla silmillään valellen emäntää, tekeytyi niin herttaiseksi kuin vaan taisi ja sanoi:

"Te, emäntä hyvä, mitäs sanotte kun minä olen aikonut teillä tulla viipymään?"

"Kuinka kauan?"

"Muutamia kuukausia."

"Muutamia kuukausia... En luule että se käy laatuun", sanoi emäntä tyynesti.

"No, mutta onhan tässä huoneita vielä talon väellekin, jos minä tässä yhdessä asun, maksua vastaan tietysti", sanoi Dampbell, nyökäyttäen päätään viimeisille sanoille.

"Kyllä huoneitten vuoksi, vaan muuten --."

"Mitenkä muuten?"

"Muuten vaan luulen, ettette tulisi menestymään."

"Minkä lemmon tähden?"

"Juuri sentähden. Meillä ei siedetä kiroilemista, lastenkaan tähden; eikä tuon kuuleminen ole hupia aikuisillekaan... Isäntäkin on siitä niin vihanen, että jos olisi tänä aamuna sattunut metelinne kuulemaan, niin uskon ettette olisi paljon painaneet portille viedessä, ja takaisin tulemisesta ei olisi ollut puhettakaan."

"Aivanko totta?"

"Kyllä se on juuri totta."

"Minulla pisti vihaksi kun se pöljä tuli minua käskemään. Minua, komisioni-insinööriä, tuli herättämään kuin ruotilaista."

"Ei se mies ole pöljä. Se on viisaimpia miesten joukossa ja täsmällinen kaikessa", sanoi emäntä vakavasti.

"Olkoon mikä tahaan miesten joukossa, vaan ei se nyt kuitenkaan ollut oikein, että hän hattu päässä tulla torjotti... Toisin olisi ollut laita, jos esimerkiksi te olisitte tulleet kahvin kanssa ja kertoneet asian."

"Minähän lupasin tulla vasta yhdeksän aikana tuomaan kahvia, niin eihän se ollut minun asiani ennen tulla."

Dampbell näytti hetkeksi sulkeutuvan itseensä; veteli piipustaan savuja, ylähuulen partansa läpi puhaltaen niitä ulos. Viimein hän hieman nureksien sanoi: "Minulla on luonto pikainen. Se joskus syttyy kuin tuli tappuroihin... Kyllä minä ymmärrän, että olisi se tänä aamuna vähemmälläkin välttänyt. Mutta se on ollut joka on ollut, emme saa syötyä takasin. Emme huoli ruveta jälelle mennyttä kiveä katsomaan. Mennään vaan eteenpäin ja ruvetaan tässä yhdeksi taloksi. Eikös niin, emäntä?"

"No, saahan tuota koettaa", sanoi emäntä hymyillen.

XII LUKU.

Tänä aamuna oli Dampbell tavallista iloisemmalla tuulella ja emännän aamukahvia viedessä oli jo vaatepäällä. Olipa jo pessyt kasvonsa, kammannut partansa ja tukkansa parhaimman mukaan. Tämän nähtyään emäntä hieman säpsähti ja vilkasi tuvan seinällä harvakseen käydä loksuttelevaan, isotauluiseen seinäkelloon. Mutta kello oli kun olikin yhdeksän, kuten pitikin olla aamukahvia tuodessa. Emännän kasvoihin palasi tavallinen hymy ja hän kääntyi tarjoamaan kahvia.

Dampbell tahtoi nyt olla lystikkäällä tuulella ja ilosta loistavin silmin sanoi: "Arvatkaapa emäntä mitä minä nyt olen miettinyt ja päättänyt?"

"Mitenpä minä sen toki arvaisin mitä se insinööri milloinkin miettii. Insinöörienhän juuri sanotaan olevan oikein sitä väkeä, jotka miettivät ja kykenevät miettimään sitäkin johon tavallinen ihmisjärki ei riitäkään."

"Sen te sanoitte oikein. Mutta nyt minä en sentään ole miettinyt mitään erinomaista, mietin vaan kotiin lähtöä ja päätinkin lähteä ihan tänä päivänä."

"Vai jo ihan tänä päivänä! Sepä on äkäistä hommaa."

"Niin se on. Mitä minä mietin, minä myöskin päätän."

"Miten se kotiin lähtö nyt näin heti tapahtuu? Sanoittehan viipyvänne muutamia kuukausia ja nyt olette vasta ollut kolme viikkoa?"

"Sen sanoin siltä varalta etten joutuisi valehtelijaksi, jos asiat vaatisivat viipymään kauemmin, vaan nyt olen saanut täällä työt järjestetyiksi oikealle tolalle ja kun työt ovat näin yksinkertaista laatua, mittausta ja mittausta ja aina vaan mittausta, jonka Tapani kykenee hyvin tekemään, kun olen sen hänelle opettanut, niin minä olen täällä joutilas kuin Piikin Kalle Pietarissa."

"Onhan se mukavaa päästä kotiin. Näkee ihan päältäpäin insinöörinkin mielen, että somalle ja mukavalle se, entisen miehen sanaan, tuntuu päästä kotiin, varsinkin näin pahalta perältä. Insinöörillä lienee siellä nuori rouvakin ikävöimässä, kuinka nuori lieneekään."

"Minä olen neljänkymmenen kahden ja rouvani on kuuttatoista vuotta nuorempi minua. Sanokaapa nyt kuinka vanha hän on."

Emännän suuret silmät seisattuivat ja kääntyivät rävähtämättä katsomaan laipion rajassa riippuvaan isännän haukiuistimeen ja kasvotkin tulivat vakaviksi. Mutta pienen tuokion perästä hän sanoi: "Kylläpä se on nuori, se kai on vasta kahdenkymmenen kuuden. Melkein tyttäreksi sopisi ikänsä puolesta."

"Melkein. Mutta sopii se silti rouvaksikin."

"Eipä oikein... Miten semmoinen suuripartainen, ikänsä elänyt mies kuin tekin voitte olla yhdenvertainen kuudenkolmatta vanhan naishuplakkeen kanssa?"

"Mitäs yhdenvertaisuutta minulla hänen kanssaan pitäisi olla?" sanoi Dampbell.

"No, kuinkas muuten? Tokihan nyt saman avioparin täytyy olla yhdenvertaisia ja ymmärtää toisiaan, mutta täydellisesti toistensa ymmärtäminen ei liene mahdollista muilla kuin samanikäisillä."

"Ymmärtää toisiaan? Niinkö?"

"Niinpä niin. Kuinkas muuten?" sanoi emäntä katsoen Dampbellin silmiin ja hymyillen tehtyä hymyä.

"Tehän luette, että vaimo on luotu miehen tähden eikä miestä vaimon tähden. Ja juuri sen laskun mukaan vaimolla ei ole mitään ymmärtämistä miehestään, mutta miehen, joka on vahvemmalla luonnolla varustettu, täytyy ymmärtää vaimonsa heikommaksi astiaksi ja se sen kyllä ymmärtääkin. Ja sen se kun ymmärtää, niin muuta ei tarvita."

"Niin nainenko teidän kirjoissanne on vaan käsissä kanneltava nukke? Minä en kuitenkaan sellaiseksi rupea."

"Niin, kun olette onnistunut miehenne saamaan tohvelinne alle ja olette nyt miehenne pää eikä mies vaimon pää. Olette kääntänyt nurin Jumalan luomisjärjestelmän, mutta minun kanssani se ei kävisi päinsä."

"Mutta minäpä en teidänlaisestanne miehestä huolisi, vaikka leskeksikin joutuisin, sitä vähemmän olisin huolinut ollessani vielä tyttönä", sanoi emäntä, lähtien helmojaan heilauttaen kyökkiinsä.

Tämän nähdessään Dampbellin kasvopäihin kihahti punasia pilperoita, ja ylenkatseellisesti syrjäsilmin katsoen hän heitti kahvikupit pöydälle, josta rämähdyksestä emäntäkin kuuli, että hänen viimeinen sanansa ja käytöksensä ei miellyttänyt Dampbellia.

Siitä ei emäntä kuitenkaan ollut milläänkään, vaan entistä loistavammin silmin ja leveästi hymyilevin kasvoin toi lisää kahvia. Dampbellkaan ei ollut äskeisistä tietävinään, vaan kahvikuppia ottaessaan emännän hopeanväriseltä, laajalta tarjottimelta alkoi kysellä, kuka tämän kylän miehistä olisi osaavin tämän joen kulkija, kuka esimerkiksi osaisi Narkauskosken parhaiten laskea, ettei tarvitsisi rantaa myöten kävellä, ja että laskenevatko ne Kallioköngästä ja Patoköngästä ollenkaan venheellä?

Emäntä ei sanonut tietävänsä eikä tahtonutkaan tietää mitään, sanoi vaan että miehet ne sellaisista asioista tietävät, ja kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta pyörähti takaisin ja sanoi: "Luulisin että Harjun äijä, se mustapartainen, juutalaisen näköinen äijä niistä parhaiten tietäisi. Hän niissä koskissa tietää jokahisen kiven kolonkin, ei ainoastaan venheväylät, sillä hän on kaiken ikänsä joka syksy puurajastanut siellä lohia tuohustaen."

"Vai niin. No sepä hyvä! Minun täytyy Harjun äijä kutsua tänne", sanoi Dampbell ihastuneena ja rupesi kiireen vilkkaan ryyppimään kahvia, josta päästyään hyppäsi seisaalleen ja itsekseen tuumien: "Tupakka päälle, sanoi Vänni kun vihiltä pääsi", pani piippuunsa tupakkia ja ulos kävellessään sytytti sen ja veteli suun täyteisiä savuja ikäänkuin äkäpäissään.