Chapter 10

Ei ollut päivä vielä puolessa, kun Tapani isännän neuvomien merkkien mukaan tiesi olevansa jo puolimatkassa. Tässä kulki tie aivan joen äyrästä ja virran vesi oli aivan maan äyrään tasassa, että vedet lakkaamatta huuhtelivat tien laitaa ja lipsuttivat tielle pieniä aaltojaan. Tapanista ensin tuntui tämä virran pinnan tasalla käveleminen tavattoman somalta, mutta ei kauvan ennenkuin tuon aivan tien sivussa vinhaa vauhtia kiirehtivän virran näkeminen alkoi tuntua pahalta, rupesi melkein päätä pyörryttämään, jotta täytyi lähteä metsän laitaa vesakkoa kulkemaan. Mutta nyt tuli kohta, jossa jyrkkä mäen rinta ahdisti tien aivan joen partaalle, missä virran samea syvyys oli ainoastaan puolen askelta syrjässä tieltä. Tämä matka ei ollut pitkä, vaan noin sata askelta. Tapani jännitti itsensä, että hampaansa yhteen puristaen ja ainoastaan jalkoihinsa katsoen ja ruumistaan mäkeen päin kallelleen vääntäen lähti puoleksi juosten menemään sitä taivalta. Mutta samassa tie alta humahti syvyyteen ja Tapani ennätti vaan parkaista sanattoman parahduksen, kun tunsi jo olevansa läkähdyttävässä, multasekaisessa syvyydessä, jota kiivas virta kuljetti mukanaan. Mutta silmänräpäyksen perästä virran pyörre kohotti Tapanin veden pinnalle, jossa hän kerkisi huokaista ilmaa ja huutaa pari hätäistä huutoa. Samassa pyörre painoi hänet taas syvyyteen, mutta kohta taas sama virran voima työnsi siihen suuntaan että Tapani tietämättään joutui veden pinnalle ja sai ilmaa keuhkoihinsa ja huudetuksi muutaman hätä-äänen.

Tässä kohti joen virta puski toisella puolen jokea olevaa nientä vasten, joten se kantoi Tapania rantaa kohti. Rannalla oli myrskyn kaatama suuri petäjä, jonka latva ulottui virtaan. Tapani näki sen petäjän latvan pelastajakseen ja huutaen: "Auta Jumala! Pelasta rakas Jeesus henkeni!" koetti voimiensa takaa uida maalle päin, saadakseen sitten petäjän latvasta kiinni kun virta vie sen kohdalle. Hän saikin puun latvasta kiinni, mutta samassa silmänräpäyksessä kiskasi virta hänen jalkansa petäjän latvan alle. Selässä oleva säkki, joka tähän asti oli häntä kannattanut, tuntui nyt painavan syvyyteen, ja mitä syvempään latva painui veteen, sitä hurjemmin sitä virta rupesi puistamaan. Vain silloin tällöin rungon joustavan voiman vaikutuksesta latva silmänräpäykseksi nousi ylös, niin että hän sai huokasta. Yhä voimakkaammin tuntui virta vetävän, ja hän töin tuskin jaksoi pitää itseään kiinni. Toivottomana hän uskoi itsensä Jumalan haltuun.

Mutta silloin kuului rannalta ääni: "Pitäkää nyt lujasti kiinni!" ja samassa tärähti kirveen isku petäjän runkoon, joka siitä vikuutui siksi, että virran paino sai murretuksi sen poikki ja käännetyksi pitkin rantaa. Sen mukana Tapanikin kivissä kolisten hurahti virran louhiselle rannalle ja tunsi samassa kahden voimakkaan miehen käsien riuhtasevan hänet törmälle. Törmälle päästyään tunsi hän itsensä aivan kangistuneeksi ja sydämensä värisi ihan kuolettavasti vilusta. Sentähden hänen rintansa hytkähteli hätäisesti ja suusta kuului kankeita, sekavia sanoja.

Miehet nähdessään hänen hätänsä ottivat metsästä suuret vitsat ja sitten toisella vitsalla hartiain ja toisella reisien kohdalta sitoivat hänet tankoon riippumaan ja kantoivat kolmisen tuhatta askelta kaukana olevalle tulelleen. Siellä he ensi työkseen riistivät häneltä kengät ja päällimmäiset vaatteet ja päiväpaisteen ja tulen lämpymässä alkoivat hieroa jäykistynyttä ruumista kaikilta puolilta.

Hieromisesta sekä tulen ja päiväpaisteen vaikutuksesta Tapanin ruumis rupesi lämpiämään ja kuontumaan, niin että miehet saattoivat nostaa hänet istualleen. Mutta silloin koko hänen ruumiinsa rupesi värisemään, että hampaatkin lokattivat yhteen, ja jokainen jäsen tarrasi kuin virrassa.

Miehillä oli päivälliseksi metson lihat kiehumassa nuotion päälle laitetussa kattilassa. Toinen miehistä otti nyt kattilasta kiehuvaa lientä pieneen kupposeen, ja puhalleltuaan siitä polttavan kuumuuden pois, kaatoi sitä lusikalla Tapanin suuhun. Mutta leuka tärisi vilusta, niin että miehen täytyi puristaa leukapielet toiseen käteensä ja toisella kädellään kaataa lientä suuhun. Suurella ponnistuksella sai Tapani nielaistuksi ensimäisen nielauksensa ja kipeästi kärsien meni se alas, että pääsi tuskallinen voivahdus. Mutta sen perästä saattoi ruveta oikein ahmimalla nielemään ja kerta kerralta väristys väheni ja jäsenissä rupesi tuntumaan tarmoa. Tapani saattoi jo vetää kätensä rintaansa ja kankeasti sanoa: "Voi ihme, kun se tuntuu hyvälle. Pitkin ruumista rupesi kulkemaan niin sanomattoman somalle tuntuva, kuuma virta. Nyt tuokin tulen paiste tuntuu lämmittävän, tähän asti se on vaan ikäänkuin kuiviltaan polttanut."

"Mutta nyt riisutaan mies alasti", sanoi se liemen juottaja iloisesti, "riisutaan kaikki märät vaatteet päältä tulen paisteeseen kuivamaan."

Sen sanottuaan tempasi nuotion takaa kuusen juurelta omansa ja toisen miehen päällysnutut; niistä levitti toisen nuotion sivulle maahan ja toisen heitti kokoon nähtävästi peitteeksi, sanoen: "Tuossa voitte keturoida siksi kunnes vaatteet kuivavat."

Kun Tapanilta oli kaikki vaatteet riisuttu, niin silmänräpäyksessä syntyi ruumiissa sellainen jokaista jäsentä täryyttävä vilun väristys, että koko ruumis tärisi kuin elukan ruumis, kun se nousee uimasta rannalle ja pudistaa itsestään märkyyttä pois.

Tämän nähtyään mies punalti päätään ja sanoi: "Ei ole vilu vielä lähtenyt ruumiista." Sitten tempasi kuppinsa taas ja ammenti siihen kattilasta lientä, toi sen Tapanille ja sanoi: "Ryyppikäähän tuota niin kuumana kuin kärsitte, niin kyllä vilu pakenee, vaikka olisi ijankaikkinen routa povessa."

Tapani istui nyt petäjän juurelle, kääri miehen päällystakin ympärilleen, ja nojaten hartiansa petäjän tyveä vasten rupesi likasen näköisellä puulusikalla lippimään kuumaa lientä sitä mukaa kuin vaan kärsi. Mutta kun oli lipiskoinut kuppinsa tyhjäksi, niin tunsi niin voittamattoman väsymyksen, että täytyi painautua pitkäkseen, ja ennenkun kerkisi mitään ajatella, nukkui hän sikeään uneen. Miehetkään eivät tahtoneet sitä häiritä, vaan liikkuivat niin hiljaa kuin vaan saattoivat, ettei muuta ääntä koko tienoossa kuulunut kuin nuotiotulen heikosti rupsahtelevia paukkuja ja noin puolen sadan askeleen päässä seisovan kuusen latvasta laulurastaan laverrukset sekä alempaa oksilta peipposen sadetta ennustava, yksitoikkoinen valitus.

Miehet olivat saaneet keittonsa keitetyksi ja antaneet kattilansa olla mättäällä siksi kunnes keitto oli jäähtynyt parhaalleen syötäväksi. Olipa toinen miehistä tehnyt puun oksista kolme kerppua ja asettanut ne keittokattilan ympärille istuimiksi, sillä aikaa kuin toinen mies vuoli lepän mutkasta itselleen lusikan, jotta Tapanillekin olisi lusikka.

Kun kaikki oli valmista, niin toinen miehistä meni Tapanin luokse ja alkoi olkapäästä nykiä herätelläkseen häntä. Vaan kun tämä ei vähästä herännyt, niin mies heilutteli kovemmin ja kovemmin ja puheli: "Onko päivä laulanut miehen? Kylläpä on uni makeaa kylmän kylvyn päälle. No, katkaskaahan nyt kuitenkin unen köysi ja nouskaa syömään."

Tapani ei tointunut, vaikka mies heilutti olkapäästä niin että koko ruumis liikkui mukaan. Tämä sikeä nukkuminen rupesi miestä huolettamaan ja hän rupesi aina kovemmasti retuuttamaan, hokien: "No, no, nouse nyt pois. Eihän se nyt ole oikeaa unta."

Viimein kuitenkin Tapanin koko ruumis tärähti ja suusta tuli kipeästi parahtava hätä-ääni: "Oi-oi!" Samassa remahtivat silmät aivan ympyriäisiksi ja silmävalkeaiset olivat ihan veripunaiset kun hän hätäisesti ympärilleen katsoen kimposi istualleen.

Mieskin säikähti, että kohona hyppäsi toiseen kohti, mutta samassa tarttui kaksin käsin Tapanin olkapäihin, sanoen: "Hyvä Isä! Mikä teillä on?"

"Tuntui kuin kosken aallot heiluttaisivat ja puskisivat ruumistani sinne tänne. Mutta oli toki vaan hourausta", sanoi Tapani ja kasvot elpyivät. Sitten hän alkoi verkalleen lykkäillä käsivarsiaan ja kopristella ruumistaan ja sanoi: "Tuntuu joka kohdassa nahka niin paksulta ja kankealta kuin parkittu vuota."

"Senlaisessa paitossapa se olikin äsken tuolla joessa", sanoi mies. "Mutta nyt on metsokeitto syötävä. Rupesin juuri syömään herättelemään. Tässä vaatteenne, pujottakaa päällenne, että joudutte syömään."

"Metsokeitto... Se ei käy vihaksi... Metsokeitto ja keitetty metso on melkein sama asia. Mutta ihme ja kumma, että tämä mies elävin jaloin polkee maata", sanoi Tapani ja alkoi kankeasti kömpiä noustakseen ylös, pannakseen vaatteet päälleen ja päästäkseen sinne kattilan luokse.

Vaatteet saatuaan päälleen hän ensin kuonnutteli itseään kävelemällä sinne tänne. Tuokion perästä hän likeni kattilaa ja istuessaan havukerpulle naurahtaen sanoi: "Metsokeitto! Ai sentään! Aivan makea vesi lorahtelee kielelle nähdessä metsokeittoa, minun ilmoisen ikuista ihanne-atriaani."

"Vai on se metsokeitto tuttu ruoka. Mutta päälle tuulen näkyy kokki sattuneen tätä keittoa suurustaessaan", sanoi Pentti -- se oli toisen miehen nimi -- hymyillen ja kallisteli kattilaa, missä rasvainen velli oli jäähtyessään sakonut melkein puuroksi.

"Suolainen ja sakea on köyhän mielestä makea, on vanha sananlasku", sanoi Tapani kiitokseksi kokille ja alkoi puisella lusikalla pistellä velliä, joka todellakin oli niin sakeaa, että kololle jäi sija mistä oli ottanut.

Nyt Pentti tonkasi uudella, lepän mutkasta tehdyllä lusikalla metson raajoja kattilan pohjalta pinnalle ja kehotti Tapania ottamaan lihaa. Itse Pentti otti metson kaulan näppiinsä, sanoen: "Pää pyytäjälle, kaula kantajalle." Sen sanottuaan imeksi siitä metson kaulasta vellin ja rupesi järjestään luineen purra ruskuttelemaan, että rutisivat vaan metson kaulaluut Pentin hampaissa ja paksuiksi makkaroiksi kohosivat suonet hänen kaulassaan aina nielaistessaan palaansa. Kun oli saanut metson kaulan syöneeksi, koposteli hän metson päästä lihaa ja makeasti imeskellen metson pääkoppaa ja väliin sormiaan, sanoi: "Kyllä siinä tuossa metsokeitossa todellakin on lipu itsessään kuin Tulirantalaisen kalakukossa. Mutta mieleen pantava tämä metsokeitto kuitenkin on... Ei usko outo, miten kylmät kädet sillä kuolemalla on. Ei olisi verta lähtenyt minusta, vaikka olisi puukolla pistetty, silloin kun kuulin teidän ensimäisen hätä-äänenne. Enkä tiedä koskiko minulla jalat maahan kun lähdin tuonne rantaan. -- Mutta mikä seikka se oikeastaan saattoi teidät tuonne jokeen.

"Maa lohkesi jalkain alta ja silloin yksi humahdus ja olin umpisokkelossa mullansekaisessa virrassa."

"No, että sitten?"

"Sitten tuolla puoli-joessa olin menossa, kun selässä oleva säkkini alkoi kiskoa veden pinnalle, ja silloinhan minä sain äännetyksi."

"No, entä sitten?"

"Yksi tupsahdus vaan ja taas olin mennyt pyörien kuten pieni rikka pohjaan, josta taas uusi mänkä nosti pinnalle. Silloin minä huomasin sen petäjän latvan rannalla ja pelastuksen toivo välähti povessani, kun virran näin kantavan sitä kohti. Jokaisen jäseneni tunsin silloin kuumaksi."

"Mutta ette voineet päästä sen petäjän latvan päälle."

"Pääsin ryntäilleni, vaan samassa silmänräpäyksessä virta tempasi jalkani petäjän latvan alle ja minä jouduin selälleni, niin että virta vastasi tarakkaani ja painoi syvyyteen, jossa virran voima reutuutti petäjän latvaa ylös ja alas niin paljon kuin vaan kerkisi."

"No, ihmeitten ihme, että siinä pysyitte niin kauan kiinni."

"Sattui toinen kainaloni joutumaan petäjän runkoon ja toisella kädelläni pitelin oksasta. Mutta kädestäni katosi voima, että oli pääsemässä irti, ja kainalokin rupesi lipumaan erilleen petäjän rungosta, niin että viimeinen toivoton silmänräpäys oli kulumassa silloin kun kuului äänenne: pitäkää kiinni!... Ei kukaan, joka ei liene ollut putoamaisillaan kuoleman kitaan, voi arvata miten hyvältä äänenne tuntui." Tätä sanoessa Tapanin silmät vettyivät ja pala rupesi pyörimään suussa.

"No, oma kuljettajansa siinä piti olla tuossa retkessä", sanoi Sipo -- se oli toisen miehen nimi ja ravisteli pitkätukkaista päätään.

Kun ei Tapani tähän jatkanut, niin miehetkin jäivät äänettömiksi, ja salainen alakuloisuus näkyi heidänkin kasvoissaan. Oli jo noustu syömästä, kun Tapani huokasi ja lähestyen Penttiä surullisen voittoisesti sanoi: "Mutta mikä hyvä se kuitenkin minut täällä hyvittää? Melkein alastonna, ilman lakkia, ilman takkia olen nyt täällä erämaan uumenessa, kuten emänsä menettänyt hirven vasikka."

"Mihin se on oikeastaan matka?" kysyi Pentti.

"Tuonne Tirrojärvelle se mieli pitäisi."

"Tirrojärvelle... Ei, ei... No, en sentään tiedä tarkalleen tuosta ensimäisesta kylästä eteenpäin. Vaan tästä ette pääse ensimaiseen kylään, sillä tuossa kappaleen matkan päässä yhtyy Osmojoki tähän jokeen, josta ei pääse yli eikä ympäri. Kun jouduitte tälle puolelle jokea, niin ainoa keino päästä ihmisten ilmoihin on palata takasin samaan kylään, josta läksitte."

"Osmojoesta pääsee lautalla yli", sanoi Sipo, lusikallaan kaavitessaan kattilan pohjasta pohjautunutta keitosta.

"Todellakin, tuolta Sirkkaharjun suvannolta taitaa päästä lautalla. Siitä saa honkia lautaksi", sanoi Pentti, suurin silmin katsoen sinnepäin.

"Eteenpäin sitä mieluummin menisi kuin taaksepäin", sanoi Tapani. "Lähtisitte saattamaan siitä joesta poikki, kun teillä on kirves."

Kumpainenkin mies rupesi nyt katselemaan aurinkoa ja kasvot kävivät kumpaisellakin tympeän näköisiksi. Tuokion katseltuaan aurinkoa sanoi Pentti hieman kylmästi: "No, tosin siellä nyt ennen metson laulantoa kerkiää käydä, kun lähtee siekailematta." Sen sanottuaan hän koppasi taskustaan piippunsa, pani sen kiireesti täyteen, tempasi nuotiosta kekäleen, puhalti siihen että se hiiltyi kirkkaaksi, sitten laski sen piippunsa päähän ja yhdellä imasulla otti siitä tulen. Kekäleen nakattuaan tempasi kirveensä ja sanoi: "Lienee parasta että sinäkin Sipo lähdet sinne." Samassa hän lähti jo pitkillä jaloillaan mennä hatmimaan Sirkkaharjua kohti ja piipun harmaansinertävä savu pölisi männikön vileikössä. Pentin perään lähti kiirehtimään Tapani ja Sipokin, mutta Tapani ei tahtonut pysyä menijöissä, vaikka koetti juostakin. Jalat olivat kankeat ja raskaat kuin puujalat, jotta mättäältä mättäälle hyppiessä jalka ei tavannutkaan sitä paikkaa mihin tarkotti, vaan tupsahti likemmäksi ja usein syrjäänkin. Koko kulkeminen oli kuin ensikertaisen opettelemista. Tässä kulkemisessa tuli hän kuitenkin ponnistelemaan ihan voimainsa takaa ja kaikki jäsenet saivat liikettä, joten ennenkun Osmojoelle tultiin, oli ruumiista kaikki kankeus ja vilun tunne kokonaan hävinnyt. Mutta elämä tuntui vaan kuin unelta eikä todelliselta elämältä, sillä ajatukset risteilivät niin levottomina ja väliin tupsahti mieleen ikäänkuin pimeys, ettei osannut ajatella mitään.

XI LUKU.

Tapani pääsi kuitenkin matkansa perille ja oli jo saanut majansa Niemelän talossa, mikä punaseksi maalattuine seinineen ja valkeapuitteisine akkunoineen seisoi kaitaisen Tirrojärven pohjoisella rantatöyräällä. Järven toisella puolella seisoi mahtava, pyöreälakinen Jyngästunturi, joka jokaisena talvena Niemelän asukkailta kahdeksaksi viikoksi kätki taakseen talvisen auringon. Tunturi seisoi nyt tänä kesäkuun kauniina iltana täydellisessä talvipuvussaan, puhtaana kuni morsian hääiltanaan. Kesäyön ruusuhohteinen aurinko kultasi nyt sen jättiläispatsaan puhtaimmalle kullalle hohtavaksi, ja kuvastui tämä nyt Tirrojärven peilikirkkaaseen pintaan, että koko järvi kauttaaltaan näytti kaikkine syvyyksineen kultavaippaan käärityltä.

Järven rannalla seisoi iso, ympäri mitaten noin kaksi miehen syltä täyttävä, monihaarainen, rosotyvinen petäjä. Tapani meni, vaikka tunsi uuvuttavaa väsymystä, ikäänkuin vaistomaisesti sen petäjän juurelle istumaan. Ja vaikka hän ei tuntenut kykenevänsä siitä luonnon ihanuudesta nauttimaan, eikä oikeastaan tiennyt minkätähden hän siinä istui, kun kaikki ajatukset olivat hajanaiset, niin istui siinä kuitenkin kauan. Vihdoin hän heräsi kuin unesta, kuumien kyynelten tulvahtaessa kasvoille. Niitä kyyneliäkään hän ei tiennyt minkätähden ne oikeastaan tulivat. Tunsi vaan, että mieli oli avonainen ja herkkä kuin pienellä lapsella.

Myöhään yöhön hän siinä istui, hajanaisesti ajatellen ihmeellistä pelastumistaan ja sitä, minkätähden hänen niin usein täytyy joutua hukkumishätään, että oli jo kolmas kerta. Miksikä juuri nytkin hänen täytyi astua se askel, jonka alla maa lohkesi ja minkätähden ne metson ampujat sattuivat siihen tilaan, että joutuivat apuun. Tätä ajatellessa pysyi mieli yhä herkkänä: väliin kuivivat kyyneleet, mutta väliin taas tulvahtivat esiin ja elämä oli kuin unta.

Viimein rupesi yöilma tuntumaan kostealta ja kylmältä, ja hän lähti sisälle. Mutta kauan hän vielä vuoteellaankin valvoi ja tunsi ruumiinsa värähtävän pienimmällekin ajatuksen vaihteelle.

Viimein hän kuitenkin nukkui aivan itse tietämättään, ja heti kun oli nukkunut, näki unissaan idän taivaan yhtä kauniina kuin Jyngästunturin kuvan Tirrojärven pinnasta. Nyt hän näki kuinka sinne idän taivaan kanteen yksitellen rupesi ilmestymään miehen korkuisia, kultaisia kirjaimia, joista Tapani luki sanat: JEESUS NATSAREENUS. Sitten sylen levyisen välin perästä ilmestyi taas yhtä suurista kirjaimista sanat: JUUTALAISTEN KUNINGAS. Siihen sanojen välillä olevaan aukkoon ilmestyi ihmisen kasvot ja yläosa ruumista. Ne kasvot ja koko olento hohtivat yhtä kirkkaasta puhtaudesta kuin yöllä se Jyngästunturin laki kuvastuneena järven pintaan, ja ne kasvot katsoivat ystävällisinä kohtisuoraan Tapaniin, ja ne hopeaiset huulet rupesivat puhumaan hänelle, vaan hän hyrskähti ilosta että koko ruumis hytkähti, ja siitä heräsi.

Hän ei nyt enää nukkunut, iloitsi vaan siitä unestaan ja itse tietämättään aina väliin pani kätensä ristiin, painaen niillä rintaansa, ikäänkuin se olisi hänellä tavallinen tapa. Niinpä hän nytkin, emännän tuodessa aamukahvia, makasi seljällään, kädet ristissä ja kasvot mieluisessa hymyssä.

Emäntä, tämän nähdessään, katsoi häntä tutkivasti silmiin kumartuessaan tarjoamaan kahvia ja kysyi: "Onko teillä tapana uneksia?"

"Miksikä sitä kysytte?"

"Ilman vaan, kun luulin tässä äsken tuonne toiseen huoneeseen kuulevani uneksuvan tapaisia sanoja."

"Mikä ero niissä on uneksivan sanoissa?" kysyi Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan.

"On niissä sentään eroa; ne ovat epämääräisiä ja äänikin niissä on omituinen, se kuuluu kuin kuopasta."

"Kuulitteko mitä sanoin?"

"Jotakin se oli sen tapaista että: Jeesus, Jeesus -- ja oli siinä muutakin, vaan minä tuonne seinän toiselle puolen en saanut selvää. Nuo kertomani sanat te sanoitte melkein huutamalla ja kuului se iloiselta ihastuksen huudolta... Oliko sitä sellaista?"

"Kyllä sitä oli."

"Oletteko uskovainen?" kysyi emäntä, katsoen yhä terävämmin Tapania silmiin.

"Ainakin tulemassa olen", sanoi Tapani ja hymyili.

Emäntä lähti nyt noutamaan kahvia toista kuppia, ja sitä tuodessaan hymyillen ja loistavin silmin sanoi: "Vai uskovaiseksi tulemassa... Minäpä olen ollut jo lähes kolmekymmentä vuotta."

"Mutta oletteko uskon pääruhtinasta nähneet koskaan kasvoista kasvoihin?"

"En luonnon silmillä, vaan uskon silmillä näen hänet aina. Ja niinhän on kirjotettu, että: Autuaat ovat ne jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

"Niin", murahti Tapani ja mieli nyrvähti alakuloiseksi.

Emäntä huomasi, että Tapani tahtoo lopettaa puhelun, ja saatuaan tyhjät kahvikupit mukaansa lähti astua löntöstelemään pois. Samassa nousi Tapanikin vuoteeltaan ja kiirehti akkunaan katsomaan sitä toisella puolen järveä seisovaa tunturia, ja silmättyään sitä käänti silmänsä idän taivaalle päin, sille kohdalle mihin unissa oli se kummallinen näky ilmestynyt. Mutta sillä kohdalla näkyi vaan kesän hiljaisen tuulen mukana pohjoiseen päin hitaasti kulkeva, harmaa pilven reutale, jonka mentyä jäi jälelle hopean vaalea taivaan kansi, ilman mitään merkkiä. Tunturikin seisoi nyt jäykkänä, kylmää mahtavuutta herättävänä muurina, ylpeänä siitä että oli yllään eheä lumihanki, jonka kiiltävä pinta kimalteli vielä kesäkuun auringon paisteessa.

Hetken tätä katseltuaan Tapanin toimittautui toimiinsa saamaan kylän miehiä kokoon ja päättämään työhön rupeamisesta.

* * * * *

Tapani oli Tirrojärven kylässä ollut tasan kuukauden, kun Dampbell eräänä päivänä oli saapunut Niemelän taloon, jossa Tapani oli vielä majalla.

Tapani iltasella työstä tullessaan kuuli Dampbellin tulleen ja tekeytyi tavallista reippaammaksi, mennessään taulu kainalossa huoneeseensa, mistä jo oven taakse kuuluivat Dampbellin virallisen raskaat askeleet. Mutta huoneeseen astuttuaan ja huomattuaan Dampbellin kasvoissa ilkeämielisen ilmeen Tapani tunsi kuin lamautuvansa, joten tervehtiminenkin kävi kankeammasti kuin itse olisi tahtonutkaan. Dampbell oli kuullut Tapanin vedenhädästä ja näytti aikovan jo ensi näkemässä ruveta sillä pilkkaamaan, mutta Tapanin mukana kun ei tullut huoneeseen muita, niin jätti semmoisekseen, puheli vaan yhtä ja toista vähäpätöistä.

Tapania ei huvittanut kuulla Dampbellin matkasatuja; hän otti vaan kaapin laatikosta ne tauluarkit, jotka oli saanut kartotetuiksi, ja ojenti ne Dampbellille.

Dampbell nähdessään ison vihkon tauluarkkeja tekeytyi vakavaksi, mutta silmät kiiluivat hyvästä mielestä. Hän levitti ne pöydälle, silmäillen niitä itsekutakin erikseen, mutta viimein osotti sormellaan muutamaan paikkaan ja sanoi: "Mihin päin tuo puro juoksee?"

Tapani kuuli sanoissa moittimisen halua ja sanot hieman arasti: "Se juoksee tähän järveen. Tuolla tuon kankaan laidassa on suuri hete, siitä se ottaa alkunsa ja sitten näitä korpia myöten juosta luikertelee tähän Kulpakkojärveen."

"Niin, mutta sitä ei ole tähän merkitty", sanoi Dampbell.

"No, mutta onhan merkitty järvestä lähtevän puron veden juoksu: onhan itsestään selvä, etteivät suinkaan ne vastakkain juokse", sanoi Tapani tyynesti, osottaen sormellaan järvestä lähtevään puroon.

Dampbell ei nyt jatkanut, vaan osotti toiseen paikkaan ja entistä kylmemmin sanoi: "Mikäs se tämä on?"

"Se on pieni mökki kaukana erämaan sisässä. Sen nimi on Putkola", sanoi Tapani.

"Mutta se on mitattu metsäskaalaan, vaikka se olisi pitänyt ja pitää mitata peltoskaalaan", sanoi Dampbell karkealla tavalla, ja erittäinkin sanan 'pitää' sanoi erityisellä painolla, että emännän kasvot punastuivat korvia myöten, kun sattui olemaan juuri kahvia tuomassa Tapanille.

Emäntä kun oli päivällä kerinnyt Dampbellille kertoa, miten työmiehet ja heidän isäntäkin pitävät Tapanista, niin nyt Dampbell varsin emännän kuullen tahtoi sanoa, että: "Se pitää huomenna mennä mittaamaan peltoskaalaan ja linjoilla kiertää se ala mikä peltoskaalaan mitataan. Meillä ei saa mitään tehdä miten tahansa, vaan pitää tehdä hyvästi."

Sitten Dampbell kääri tauluarkit käärölle ja kasvoissa näkyi mieluinen tyytymys. Näkyi selvään ettei hän olisi puhunut mitään niistä löytämistään vioista, jos emäntä ei olisi sattunut kiittävästi muistelemaan Tapania.

Tapani oli tänä iltana alakuloinen. Vaikka hän ei ollut valittavinaan mitään siitä määräyksestä, että huomenaamuna oli lähdettävä jälkiä parsimaan, niin kuitenkin tuntui mieli raskaalta ja kuivalta. Sen lisäksi vielä Dampbell valvoi myöhään yöhön ja vaati Tapaniakin viipymään ja olemaan mukanaan, kuulemassa keskusteluja, jotka häntä eivät ollenkaan huvittaneet.

Mutta viimein, kun salin suuritauluinen seinäkello oli lyönyt kaksi, lopetti Dampbell juttelunsa, jolloin Tapani pääsi poistumaan vuoteelleen. Hän nukkui kuin hako, ettei tiennyt mitään ennenkuin emäntä toi kahvia. Silloin hän heräsi säpsähtäen.

Emäntä nähdessään Tapanin säikähtävän sanoi iloisesti hymyillen: "Mitä te minusta säikytte, enhän minä mikään mörkö ole; vai teidän isäntännekö se mörkönä kummittelee?"

"En minä mörköjä säiky ... mikä lienee ollut se säpsäyttäjä", sanoi Tapani kahvikuppia tarjottimelta ottaessaan, silmät vielä renkaisillaan säikähdyksestä.

"Eipä todellakaan luulisi enää teidän kokoisenne miehen mörköjä säikkyvän", sanoi emäntä nauraen ja ajatteli sitä illallista Dampbellin äksyämistä, ettei sitä kannata pelätä. Siitä hän ei kuitenkaan virkkanut mitään, kääntyi vaan, saatuaan kahvin annetuksi, hymyillen astua löpsyttelemään pois.