Part 5

Eleonora Triggianokin meni ostamaan makeisia, joita aikoi antaa palvelijoilleen, portinvartialle ja pienokaisille naapuristossaan, tehdäkseen siten iloa pikkuväelle. Mutta hänen täytyi odottaa, koska kaikki kolme myymälää olivat täynnä, ja niin hän istahti kärsivällisenä rautaiselle penkille muitten naisten viereen. Eniten kysyttiin napolilaisen herkuttelun tärkeimpiä tavaroita, nimittäin keltaisenruskeita, kiiltäviä, jokseenkin kovia joulukaakkuja, joiden täytteenä on hunajaa ja manteleita, hienoimmista valkoisista jauhoista, suklaasta ja hillosta tehtyjä _mostacciuolo-leivoksia_, jotka näyttivät kovilta, mutta oikeastaan olivat niin pehmeitä, että sulivat suussa, ja hienoa _pasta realea_, joka oli valkoisen, viheriäisen tai punaisen väristä, riippuen siitä, oliko se tehty manteleista ja kirsikoista, manteleista ja pistacchiosta tai manteleista ja valkoisesta sokerista. Nämä leivokset, jotka ihastuttivat silmää kaikenmuotoisina: pyöreinä, nelikulmaisina, pienten leipäin näköisinä, sydämenmuotoisina ja suorakulmaisina, vieläpä kaikenvärisinäkin, olivat hyvin houkuttelevia ja kävivät kaupaksi niin nopeasti, että molemmat kirjurit, jotka ottivat vastaan tilauksia maaseudulle, eivät ensinkään lakanneet kirjoittamasta. Mutta myös pienet ranskalaiset leivokset, kirkkaine, tummine, keltaisine, valkoisine tai punertavine kermatäytteineen, nuo napolilaisten herkut, joita oli kasattu pyramideiksi, jopa kokonaisiksi linnoituksiksi, kuluivat pian loppuun, puhumattakaan ranskalaisista makeisista, joita ostettiin pienet atlas-, silkki-, olki- tai metallipussit täyteen. Tavalliset korput ja leivätkin kävivät hyvin kaupoiksi. Kaikki leipuri Caflischin kauppapalvelijat, joina oli ainoastaan vaaleaverisiä, hienoihoisia ja sinisilmäisiä sekä valkoisilla esiliinoilla varustettuja sveitsiläisiä, tekivät äänettöminä ja tottuneina puhdasta ja hienoa työtänsä, johon olivat jo lapsista asti tottuneet, ja vaunuihin kannettiin suunnattomia paperitötteröitä. Tässä kaupassa voi nähdä napolilaisten joulunvieton valmistamisen täydellisesti, sekä niiden, joilla ei ollut paljon tuhlattavaa, mutta jotka eivät voineet olla ilman makeisia, että niiden, jotka varakkaampina eivät ostaneet ainoastaan itselleen, vaan köyhille ja kurjillekin. Tännekin olivat pankkien keräilijät tunkeutuneet vielä epävarmojen uhriensa mukana, sumentaakseen heidän järkeänsä jalomielisesti tarjoamalla heille kaakkuja ja malagaa tai jotain muuta väkevää, makeata viiniä, puhuen koko ajan pankkiliike Ferrerin tai de Cunctisin ihmetöistä. Eleonora Triggiano koetti katseillaan taivuttaa erästä myyjää häntäkin palvelemaan, ja kun tämä kohteliaana ja nopeasti oli tehnyt kaupat ja kirjoitti niitä kirjaansa, lausui Eleonora: »Mikä tungos!»

»Niin, nyt on neljänkymmenentuhannen liran päivä», vastasi myyjä, joka tunsi hänet.

»Koko maailma ostaa kaakkuja», jatkoi rouva melkein kuin itsekseen.

»Siitä saamme kiittää ainoastaan pankkiliikkeitä», lopetti sveitsiläinen tarkka näköisesti.

Kun Eleonora Triggiano oli jättänyt kaupan, oli hän jälleen tyytymätön ja olemassaoloonsa kyllästynyt. Miksi hän oikeastaan oli lähtenyt ulos, miksi tehnyt ostoksia? Mitä häntä liikutti kaikki nuo ihmiset, tuo herkuttelu? Minkätähden valmisti hänkin joulujuhlaa? Eihän hänellä olisi joulua, ei pääsiäistä, ei mitään juhlaa koko vuonna! Päivä läheni loppuaan; scirocco hiljeni vähitellen ja ilma alkoi tuntua kostealta. San Ferdinandolla lakkasi vähitellen elämä ja liike, mutta joka kadulta tunki sinne äänekäs, moniääninen, kauvas kaikuva huuto, joka kehotti ostamaan ilotulitusaineita; yli kaiken kuului huuto: »Ilotulitusta! Ilotulitusta!»

* * * * *

Niin alkoi sitten illan hämärtyessä, suuren syömisen loputtua, jota joulujuhlan alkuna vietetään kello kahdesta kello viiteen, niinsanottu _spariatorio_, jouluammunta, jonka polisit turhaan ovat kieltäneet — annettuaan luvan myydä ilotulitusaineita — ja jota vahdit turhaan pitävät lakien rikkomisena. Kun oli syöty öljyllä, kynsilaukalla ja sardineilla suurustettuja makaroneja, paistettua tai muhennokseksi keitettyä ankeriaista ja erilaisia salateja, joita tehdään broccolista sekä kukkakaalista, ja kaikenlaisista suolatuista aineista tehtyä niin kutsuttua rinforzoa, kun oli nautittu koko joukko kaakkuja, tuoreita ja kuivattuja hedelmiä ja juotu runsaasti viinejä ja likörejä, alkoi kello viisi kaikilla kaduilla ja toreilla, joka kujassa ja käytävässä, sekä avonaisissa että suljetuissa pihoissa, ilotulitusten polttaminen. Napolilainen rakastaa yli kaiken ilotulia ja erittäinkin ilmaan ampumista, pyssyjen pauketta ja rakettien tulisia kaaria, jotka pelottavat jalankulkijoita ja saattavat lörpöttelevät naiset hyppäämään kauvas toisistaan... tulipyöriä, jotka leviävät kuin suihkulähde joka puolelle, roomalaisia tulia, jotka levittävät punaista, viheriäistä ja sinistä valoa ja itkevät tulikyyneleitä.

Kello seitsemän illalla näytti siltä kuin olisi koko Napoli mereltä kukkuloille asti, sekä sen hienot kadut että köyhälistön kaupunginosat, muskettitulien valtaamat. Kaduilla kun pyssyt paukkuivat, niin parvekkeilta vastasivat sähikäiset ja lentotulet ja joka ikkunassa paloi bengalitulta. Joka paikassa oli katupoikia, jotka, ammuttuaan laukauksen, huutaen ja kirkuen juoksivat pakoon ensimäisen nurkan taa. Ylimpien kerrosten parvekkeilla näkyi rauhallisia porvareita, jotka ampuivat, pitäen juuri niin pitkiä väliaikoja, kuin tarvitsivat pyssyjensä lataamiseen. Ladattuaan tulivat he jälleen ulos ampumaan ilmaan, naisten paetessa puoliksi peloissaan, puoliksi iloisina sisälle huoneeseen. Hevoset eivät enää menneet mihinkään ja niin täytyi ajajien viedä ne pakostakin talliin. Harvat rohkeat jalan kulkijat saivat kuunnella korviasärkevää melua. Milloin heidän päänsä päällä, milloin selän takana pamahti odottamatta laukaus, ja väkevä ruudin haju, johon sekaantui palaneen paperin ja bengalin hajua, saattoi heidät yskimään.

»Ilotulia, ilotulia!» huusivat ilotulien myyjät aina, kun saivat kojunsa uudestaan täyteen.

Kello kymmenen illalla voi muutamin paikoin luulla, että oli joutunut taistelukentälle; ainakin kaksikymmentäneljä nuorukaista ja katupoikaa oli poltetuin käsin, kasvot haavoissa ja sormet ruhjottuina viety haavoitettujenkotiin. Mutta ei ampuminen siitä vähentynyt, pikemmin näytti koko kaupunki olevan värillisten tulien, rakettien ja tulilähteitten peittämä. Unta tai lepoa ei kukaan voinut ajatellakaan, sillä oli mahdotonta sulkea korviaan pelottavalta jouluammunnalta. Eleonora Triggiano, joka oli syönyt tänä iltana yksin, makasi nyt, voimatta enää hallita hermojansa, vuoteellansa, piilottaen päänsä pieluksien alle. Koko palazzo Cariati ympäristöineen oli eriväristen tulien vallassa, niin että näytti siltä kuin koko rakennus luhistuisi kokoon tämän kansanomaisen, kovan tykkitulen ankarista töyttäyksistä. Moneen vuoteen ei oltu tällaista kuultu; tänä iltana ammuttiin tuhansia liroja tyhjään ilmaan.

IV.

Kellon käydessä kahdeksatta tuli palvelustyttö Eleonora Triggianon makuuhuoneeseen. Hänen emäntänsä luki hämärässä päivänvalossa, joka tunki sisälle puoleksi sulettujen ikkunaluukkujen kautta. Eleonora oli niin kalpea ja hänen silmänsä olivat niin väsyneet, kuin olisi hän lukenut koko yön. Ja ihan konemaisesti kysyi hän kauniilla, mutta ilmeettömällä äänellä, josta tuntui joka ilon ja surun väre kuolleen: »Onko mieheni palannut?»

»Ei», vastasi Raffaella huokaisten, »ei hän tänäkään aamuna ole palannut». Eleonoran mies oli ollut jo neljä päivää poissa kotoa, ilmoittamatta mitään vaimolleen; niin ei ollut ennen koskaan tapahtunut, ja siksi rouva kysyi joka aamu, kun Raffaella tuli hänen huoneeseensa, ja joka iltapäivä, kun hän palasi kävelyltään, yksitoikkoisesti: »Onko mieheni palannut?»

Ja tyttö mutisi, kääntäen päänsä pois, ikäänkuin tuskaista hämilläänoloansa peittääkseen: »Ei, hän ei ole tullut kotiin». Niin tottui Eleonora Triggiano vähitellen elämänsä suureen ja surulliseen tyhjyyteen ja yksinäisyyteen. Hän ei halunnut enää mitään, ei Jumalalta, ei mieheltään eikä maailmalta; hän eli hetkestä hetkeen, päivät pitkät, ajattelematta omaa asemaansa. Hänelle oli välttämätöntä olla ajattelematta, miettimättä, kyselemättä itseltään, miksi oikeastaan eli; hän pelkäsi, että muuten epätoivon hetkenä unohtaisi itsensä.

Nuorena ja kauniina, sydän tuntehikkaana ja sielu täynnä korkeita ihanteita, huomasi hän yhtäkkiä olevansa yksin ja hyljättynä avarassa maailmassa, ilman turvaa, ilman apua, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka puoleen olisi voinut kääntyä. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella. Siksi kulutti hän päivänsä lukemalla ja kävelemällä ja vietti monta tuntia kirkossa rukoukseen vaipuneena, näyttämättä milloinkaan kiihottuneetta tai kärsivältä; päin vastoin puhui hän asioista aina vain pintapuolisesti ja harrasti kaikellaisia pikku asioita, välttääkseen suurta kysymystä, joka täytti koko hänen sielunsa.

»Missähän herra nyt on?» kysyi Raffaella, joka ei voinut sietää, että hänen emäntänsä oli niin yksin ja hyljättynä.

»Hän on poissa asioilla», vastasi silloin Eleonora vältellen.

Mutta kun levottoman tytön kysymykset tulivat tiheämmiksi ja epäilevämmiksi, vastasi Eleonora hänelle eräänä päivänä kuivasti: »Älkäähän huoliko niistä asioista, Raffaella».

Eikä nyt puhunut kukaan enää hänelle hänen miehestään, eikä mikään enää voinut irroittaa häntä henkisestä tylsyydestä, ei surukaan. Tosin kysyi hän yhä miestään, mutta enemmän uteliaisuudesta kuin levottomuudesta.

»Ehkä hän tulee tänään», lisäsi Raffaella tänä aamuna, auttaessaan emäntäänsä pukeutumaan.

»Ehkä»... mutisi Eleonora Triggiano itsekseen, ja samassa keskeytti hänet äkkinäinen sade.

Aikainen kevät ilmoitti Napolissa tulonsa tällaisella lämpimällä, pitkä-aikaisella sadekuurolla, joka tuli kohisten ja lopetti äkkiä kylmyyden ja pohjantuulen, antaen sijaa lämpimille tuulille, jotka hiljaisella hyväilyllään rauhoittavat ja virkistävät hermoja kuin rakkaat kädet.

»Sataa, miten ikävää!» sanoi Eleonora. Hän tunsi ennakolta loppumattoman pitkän päivän tyhjyyden suuressa, autiossa huoneustossaan. Eikä hän enää tiennyt mitä tehdä, mitä lukea, millä kuluttaa aikaansa, jotta voisi estää sydämensä äkkinäisen heräämisen, jota hän pelkäsi. Ja sellaisia yksinäisiä, yksitoikkoisia päiviä, jolloin toivo kuolee, näki hän loppumattomana ketjuna tulevan ja menevän, niin että hänet valtasi selvä pelon tunne, ja elämä tuntui hänestä sietämättömän pitkältä ja tyhjältä. Kevätsade rapisi ikkunoita vastaan ja koko kaupunkia peitti suuri, harmaa huntu. Mutta rajuilma toi mukanaan koko heräävän kevään hempeyden, ensimäiset hennot kukat ja koko etelämaisen kasvirikkauden kauniin loiston. Se oli lempeätä, virkistävää sadetta, ja kadulla juoksivat pojat paljain jaloin ja avopäin ja huusivat nauraen: »Sataa, sataa!»

Mutta mitäpä se häntä, hyljättyä liikutti, että sade lopetti kylmän talven; eiväthän häntä varten enää ruusut kukkineet. Sulottomina ja ikävinä vierivät hänen ohitsensa kevät, kesä, syksy ja talvi; ei mikään vuodenaika voinut tuoda mitään uutta. Hänen koko elämänsähän oli samaa pitkää, yksinäistä vuodenaikaa ilman kukkasia, ilman hedelmiä.

»Tässä on kirje», sanoi palvelustyttö, joka juuri tuli uudestaan huoneeseen, missä Eleonora istui välinpitämättömästi kammaten pitkiä, vaaleita hiuksiansa.

»Kirjekö?» kysyi hän hajamielisenä.

»Niin, eräs palvelija on tuonut sen ja odottaa vastausta.»

Eleonora avasi kuoren. Kirje oli vain Paolo Collemagnolta ja kuului:

»Signora Eleonora!

Työ, jonka annoitte tehdäkseni, on tehty. Hän, jota rakastatte, on suuressa vaarassa. Ainoastaan Te voitte hänet pelastaa. Sanokaa, missä voin tavata Teidät tänään ja mihin aikaan. En uskalla pyytää, että ottaisitte minut vastaan kotonanne. Käskekää, minä tottelen, ja luottakaa minun rajattomaan uskollisuuteeni.

Paolo Collemagno.»

Miettien katseli Eleonora kirjettä. Hän, jota rakastatte! Kuka? Hän vaistomaisesti tunsi, että hän tuskin rakastaisi enää ketään, ei itseänsä eikä muita. Kuitenkin oli hän valmis tekemään viimeisen uhrauksensa, jota häneltä nyt menneisyyden nimessä vaadittiin. Hänellä oli tuon miehen nimi; siksi hän tahtoi pelastaa hänet, ainakin koettaa pelastaa, sillä oikeastaan hän tunsi itsensä haluttomaksi, melkeinpä välinpitämättömäksi, ja hänestä oli melkein vastenmielistä, että hänet oli ravisteltu hereille tylsästä uneliaisuudestaan. Niin kirjoitti hän hitaasti, ensi kerran, Paolo Collemagnolle seuraavat rivit:

»Kun ilma selkenee, niin odottakaa minua Capodimonten puistossa, ensimäisessä lehtokujassa. Tulen sinne heti, kun päivä alkaa paistaa. Kiitos!

Eleonora Triggiano.»

Tämän epämääräisen, ylimalkaisin lausein kirjoitetun vastauksen lähetti hän miehelle, jota jumaloi. Kentiesi sade ei lakkaisi koko päivänä ja hän voisi olla menemättä kohtaamaan miestä, joka herättäisi koko hänen tuskansa uuteen eloon, jossa kaikki ne vaarat, joita hän pelkäsi, uudelleen ympäröisivät hänet uhkaavina ja samalla kertaa houkuttelevina. Hän pelkäsi tuota kohtausta, jossa hän varmaan kuulisi kauheita asioita; vähintäin pakottaisi se hänet jälleen elämään, tahtomaan jotain ja katsomaan onnettomuutta silmästä silmään. Ennen kaikkea näkisi hän uudestaan Paolo Collemagnon, hänen täytyisi katsella hänen kauniisiin, rehellisiin, uskollisiin kasvoihinsa, kuunnella hänen sydämeentunkevaa ääntään, jonka sointu sai hänet joka kerta värähtämään säälistä ja hellyydestä. Hän oli niin hartaasti rukoillut, että Jumala saattaisi hänen sielunsa yhä enemmän täydelliseen unhoittamisen, täydellisen lamaantumisen tilaan, joka tekisi hänelle mahdolliseksi olla mitään ajattelematta, mitään tietämättä ja antaisi hänen elää jonkinlaisessa puoliunessa. Ja nyt äkkiä kajahti ääni, joka huusi häntä haudasta, voimakas ääni, joka käski häntä nousemaan ja kulkemaan. Oi, kunpa sade ei milloinkaan lakkaisi, kunpa se upottaisi koko maailman, jotta häneltä säästyisi tuo tuskallinen herääminen! Mitä he häneltä tahtoivat, nuo itsekkäät ihmiset? Miksi he huusivat häntä takaisin elämään? Miksi täytyi hänen, naisparan, jolla ei ollut voimaa, ei rohkeutta, taasen heittäytyä elämän taisteluun? Mitä he vaativat hänen runnellulta sydämeltään? Ja sateen rapistessa yhä hiljemmin akkunoita ja katukivitystä vastaan, heräsivät hänen sydämessään kaikki epäilykset, kaikki tuskat, lyhyesti, tuskainen elämä raastavine riitoineen. Levottomasti kulki hän edestakaisin huoneessa, luullen tukehtuvansa yksinkertaisessa ruskeassa villapuvussaan, sillä jo sateen kestäessä alkoi kesä henkiä lämpöä, ja hänen kuivuneissa suonissaan alkoi jälleen virrata nuori, kuuma veri. Hänen levottomuutensa yhä kasvoi ja miettien koetti hän päästä selville, minkälainen se vakava, suuri onnettomuus olisi, joka uhkasi hänen puolisoansa; ja kun hän yhdisti miehensä pitkän poissaolon Paolo Collemagnon kirjeeseen, loihti mielikuvitus hänen eteensä mitä synkimpiä kuvia. Yhä hiljaisemmin virtaili sade tänä helmikuun aamuna, mutta hän, vaipuneena synkkiin mietteisiinsä, ei sitä huomannut. Oi, hänen unelmansa levosta, rauhasta ja unhotuksesta oli lopussa, hän oli uudestaan annettu alttiiksi onnettoman olemassaolon lohduttomuudelle ja suruille. Missähän oli nyt hänen miehensä? Mitkä vaarat häntä uhkasivat? Kuinka olisi mahdollista hänet pelastaa, olisiko hänellä edes kyllin voimia siihen? Ah, miten kovasti hänen sydämensä nyt äkkiä tykytti, kuinka pian ja helposti se oli avoinna epäluulolle, pelolle, äkkinäiselle heikkoudelle ja innostukselle! Ja kun hän siten, vaipuneena synkkiin ajatuksiin tunnin toisensa perästä, kulki autioitten huoneittensa läpi yhä enenevästi kiihottuen, unohti hän epätoivoisten tavalla ajan. Kello oli yksi, kun heikko auringonsäde valaisi hänen ikkunansa. Ajatuksetonna katseli hän ulos. Hänenhän täytyi mennä, hänen täytyi saada selko asiasta; hänenhän täytyi pelastaa puolisonsa kunnia, ehkäpä sen miehen elämäkin, jota hän oli rakastanut. »Hän, jota rakastatte», oli Paolo Collemagno kirjoittanut nöyränä ja kärsien. Ei, ei, ei hän enää ketään rakastanut eikä tahtonut rakastaa, hänet oli vain uudestaan herätetty tuntemaan elämän raskaita velvollisuuksia, ja hän tunsi niiden painon laskeutuvan päälleen vakavana ja vaativana.

»Siis toimeen», sanoi hän.

Kun hän talonsa ovella astui vaunuihin, oli helmikuun taivaalle levinnyt kirkas sini, joka seuraa pitkällisiä ukkossateita, ja sekä kadut että ilma olivat vielä lempeän, tuoksuvan kosteuden täyttämät. Eleonora Triggiano oli antanut tuoda umpivaunut, peittääkseen kiihottunutta mielentilaansa, mutta, huolimatta suljetuista ikkunoista, kääntyi moni ohikulkijoista katsomaan kalpeata, vaaleaveristä, mustapukuista naista, jonka melkein elottomat kasvot näyttivät oudoilta tiheän, mustan harson alta. Hän oli niin kiihottunut, että olisi suonut vaunuilla olevan siivet, mutta tässä ei päästy edes rivakasti eteenpäin, koska oli ylämäkeä ja katu liukkaan, sateen tuoman mudan peittämä. Niin kulki hän hitaasti ylös Toledokatua, jolla melkein pitkin pituuttaan näkyi suuria punaisia, keltaisia ja viheriäisiä ilmoituksia, joissa pankit, vanhat ja uudet, lupasivat kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäviisi, vieläpä kaksikymmentäkahdeksankin prosenttia kuukaudessa. Mutta Eleonora Triggiano katseli tätä kaikkea kyyneleisin silmin, näkemättä mitään. Vähän väliä näkyivät hänen kalpeat kasvonsa vaunun ikkunasta; oli kuin sisäinen kärsimättömyys olisi pakottanut häntä arkana katselemaan ulos ikkunasta; oli kuin hän ei olisi enää voinut sietää oloa pimeässä vaununnurkassa, kuin olisi hän etsinyt tuskainsa syytä ohikulkevain kasvoista tai ympäröivistä esineistä. Eikä tie ottanut loppuakseen.

Turhaan oli Eleonora Triggiano tuon tuostakin antanut ajajalle merkin kiiruhtaa, Santa Teresa kuja täytyi ajaa käyden, sade oli sen niin liottanut. Nyt istui hän ummessa silmin, nojaten vaunujen pieluksiin, ikäänkuin ei enää olisi tahtonut kuulla mitään, vaan kokonaan unohtaa — olevansa elossa. Vihdoinkin, kun hän tämän pitkän väsähtämisen jälkeen jälleen avasi silmänsä ja kumartui ikkunasta katsomaan, missä paikoin oli, huomasi hän kaupungin olevan takanansa ja vaunujen jo kääntyneen kummalliselle kaarenmuotoiselle Capodimonte kadulle, jonka varrella oli onneton »villa del prete», kammottava maatalo, jossa eräs pappi, »silmälasipappi», niinkuin sanottiin, oli murhattu ja joka antoi viheriäiselle, laaksoon päättyvälle maisemalle synkän vivahduksen. Kaikki oli rauhallista ja hiljaista; katu lepäsi autiona, sillä via di Capodimonte, joka vie kuninkaalliseen linnaan, on kyllä kesällä monien huviloiden takia hyvin vilkasliikkeinen, mutta talvella sitä vastoin aivan käyttämätön, koska se on yksinäisyyttä etsiville rakastavillekin liian kaukainen. Hän katseli maantien suuria, lehdettömiä puita, joiden ohitse vaunut ihan läheltä kulkivat, ja vasemmalla olevaa ihmeellistä linnanpuistoa, jossa oli alati viheriöivä kasvullisuus. Ja tästä, vielä sateesta kosteana välkkyvästä luonnosta, suletuin ikkunoin ja ovin lepäävistä taloista, koko tuosta maalaisesta talvi-hiljaisuudesta huokui häntä vastaan rauhaa ja iloa. Vaunut pysähtyivät kuninkaallisen puiston portille ja portinvartia, joka tunsi Eleonoran, loi tuskin silmäystäkään pääsylippuun, jota hän näytti. Hän kulki usein täällä suurilla, varjoisilla, tuoksuvilla käytävillä, joissa löysi rauhaa ja yksinäisyyttä; hän rakasti pitkiä, kauvaksi häipyviä teitä. Nyt kulki hän hitaasti ja miettivästi, nojaten päivänvarjonsa pitkään norsunluiseen varteen, kun näki Paolo Collemagnon, tuon uskollisen, täydellisen miehen tulevan vastaansa. Näyttikö hänestä vain siltä, vai oliko hän todella laihtunut; katseliko hän häntä syvään painunein, kuumehohtoisin silmin?

He nyökkäsivät vain toisilleen, vaihtamatta sanaa, puristamatta kättä, ja kulkivat sitten hitaasti, ikäänkuin kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena, toistensa vieressä. He jättivät suuren, englantilaisen puutarhan ympäröivän linnanrakennuksen vasemmalle ja kulkivat oikeaan syvälle metsään kivisen holvitien kautta, jossa metsänvartia istui huoneensa kynnyksellä, kuninkaallisella vaakunalla koristettu lakki päässään. Ohut, sateen kostuttama hiekka, jota vielä peitti syksyn keltainen lehtikerros, tuskin narisi heidän jaloissaan. Laajat nurmikentät alkoivat jo vihertää, ja punaisten vuokkojen, noiden synkkäin metsien kylmäin kukkasten raittiiseen, kosteahkoon tuoksuun sekaantui jo heikko orvokintuoksu. Ja kun he näin kulkivat toistensa rinnalla, valtasi Eleonoran joku niin outo, voimakas tunne, että toivottomuus, joka koko päivän oli kahlehtinut hänen eloon herätettyä sydäntänsä, väistyi toivon tieltä, joka oli kuin puitten ensi vehreys, niin tuore ja hento, tai kuin pieni, viaton hankien kukkanen. Paolo Collemagno taas puolestaan antautui puhtaan, kauvan kaivatun riemun valtaan, kun näki vieressään hennon, vaalean, nuortean naisen, joka mustassa puvussaan näytti tytöltä, joka vasta juuri on astunut yli elämän kynnyksen. Niin kulkivat he yhä edelleen. Ja Eleonora tunsi sydämensä vapautuvan kaikesta tuskasta; hänelle jäi vain selvä, kylmä tieto siitä, että hänen tuli täyttää velvollisuus, ankara velvollisuus miestänsä kohtaan, miestänsä, joka oli vaarassa. Viimeinen velvollisuus, sanoi hän itselleen, ja tämä sana palasi, hänen ymmärtämättään, kummallisen, ennustavan kehotuksen tavoin yhä uudelleen hänen huulilleen, kuin olisi siinä ollut hänen elämänsä avain.

»Puhukaahan, Paolo!» kuiskasi hän hiljaa, istahtaen karkeasti tehdylle puupenkille, jonka viereen he olivat joutuneet.

Paolo Collemagno jäi, koska hän ei pyytänyt häntä istumaan, tottelevaisesti seisomaan penkin eteen, kaivellen ajatuksissaan keppinsä päällä santaa ja siirrellen pieniä kiviä edes takaisin.

»Työ, jonka annoitte minulle, signora Eleonora, ei ollut helppo», alkoi hän, lausuen rakkaansa nimen erittäin hellästi, »mutta olinhan luvannut! Totuus on se, että koko kaupunki, vieläpä maaseutukin, on joutunut järjettömyyden valtaan, joka lisääntyy päivä päivältä. Ja etelän maassa, jossa kansalla on sellainen loistava mielikuvitus kuin esimerkiksi meillä, on hyvin vaikeata varjella itseänsä liioittelemiselta ja hulluudelta.»

»Mutta te olette päässyt totuuden perille?» kysyi Eleonora, luoden Paoloon sellaisen katseen, kuin olisi hän ainoa totuutta tutkiva, kuin olisi hän itse totuus.

»Niin, minä olen saanut kaikki selville, mutta se on maksanut paljon vaivaa», vastasi tämä, luoden uudelleen silmänsä maahan. »Minun täytyi omalla vastuullani tehdä tutkimus ja itse toimia tutkintatuomarina; nyt voin antaa sille, joka saa tämän suurpetoksen rangaistukseen, täydelliset asiapaperit.»

»Suurpetoksen!» huudahti Eleonora kalveten. »Kuinka niin?»

»Signora Eleonora», jatkoi Paolo Collemagno juhlallisen vakavasti, »nämä pankkiliikkeet ovat suunnatonta varkautta; pankkiirit, johtajat, palvelijat ja... keräilijät muodostavat yhden ainoan, suuren varasliiton.»

Rouva puraisi huuleensa ja kyyneleet — viimeiset kyyneleet — himmensivät hänen silmänsä; hän ei nähnyt enää mitään.