Chapter 9

-- Hän on nuori mies ja tekee sen luultavasti halulla, jatkoi apulainen. -- Ja te, neiti Heleena -- neiti Heleena punehtui entistä enemmän -- varmaan olette hyvä ja opastatte minut noihin hartausseuroihin?

-- Sen teen mielelläni, suostui hämiltään selvinnyt neiti.

-- Ettekö ottaisi silloin minuakin seuraanne? kysyi Eliina.

-- Vaikka ainaiseksi, myönsi apulainen. -- Haluaisin toimittaa kyläkuntiin pyhäkouluja ja niihin ehkä löytyisi parhain opettajia noista hartausseuroista. Niin avaisimme vähittäin alaa metsälammen rannalla uutisviljelykselle, samalla kun ammentaisimme "sulista syvyyksistä" elinvoimia nuorison hengelle. Niin liittyisivät seurakunnan jäsenet toistensa elämäksi toisiinsa.

Mutta pappilan rouva tuli kutsumaan tyttäriään sisälle. Heitä muka tarvittiin askareille. Apulainen jäi taas puutarhaan yksinään. Hän rupesi muistelemaan asioita, joista oli keskustellut. Hän muisti viime sanansa Eliinalle. -- Sanoinko "ainaiseksi?" Mitä hän mahtoikaan ajatella? Enköhän ollut kovin varomaton? -- teinpä sen melkein ajattelematta! Miksi pitikin luistaman tuon sanan huuliltani? Olisinko todellakin niin onnellinen, että voittaisin hänet elämäni kumppaliksi! Mutta sellaisia houreita herättää ainoastaan kevät. Hän sanoi "sulavansa" minun sanoistani. Minähän sulan kuin vaha hänen henkensä liekissä! Hänen sanansa kaikuvat kuin soitelma korvissani. Pakene, luvaton soitelma! Ei! Kaiu, iäti kaiu! -- Mutta onhan hän liiaksi minun kaltaiseni, hän ei sovi minulle. Paremmin sopii papille yksivakainen Heleena. Häneen pitää minun tutustua.

Hän nojasi päänsä käsiänsä vastaan.

Taasen pilpatti oksalla peippo. Taasen liverteli kevättaivaalla leivo. Ja lempeitä tuulelmia huokui vainion rinta.

Mutta sekaäänisten kellojen kaikuessa humahti pappilan pihalle hääjoukko, vihittävä pari. Apulaista tarvittiin virkahuoneessa.

IV. KÄYDÄÄN TUUMASTA TYÖHÖN.

Seuraavan sunnuntain iltapuoleksi oli kuulutuksella koottu suuri joukko pitejän nuorisoa pappilaan. Pyhäpuhtaissaan siellä liehui vilkkaita poikia ja ujoja tyttöjä sekaisin. Kaikki seisoivat nyt melkein ääneti, kainostellen, mikä apulaisen työsalissa, mikä eteisessä, osa odotteli ulkona.

Sisällä koeteltiin ääniä; kuka hyväksyttiin, kuka hyljättiin. Onnelliset ne, joille kunnian kukko lauloi koetushetkellä. Vieläkin vilkkuu muistissani heidän iloiset silmänsä. Minä olin silloin paimenpojan kokoinen, kun sykkivin sydämin odottelin tuota onnenkoittoa. Tuli sitten minunkin vuoroni. Siinä ensin kirisin ja pirisin, mutta kun se ei näyttänyt kanttoria tyydyttävän, niin lopulta kaikesta voimastani huutaa huikautin, että salin katto kimahti. Siitä purskahtivat toiset tarjokkaat nauramaan, mutta minä kuumenin korviani myöten. Seurauksena tuosta kuumasta koettelemuksesta oli, ett'ei minua kelpoitettu. Kanttori sanoi, ett'ei minulla ollut korvaa, vaikka niitä oli kaksikin. Pikemmin olisin sillä hetkellä uskonut, ett'ei minulla ollut silmiä, sillä niin pimeni keväinen maailma edessäni.

Kun sitten tuo pimeyden hetki pakeni, näin neiti Heleenan lohdutusenkelinä edessäni. Hän vakuutti, että minulle kyllä aikaa voittaen kehittyy korvaa, sen mukaan kuin miehistyn ja käyn muita kuuntelemassa.

Joll'en olisi kuullut mitä sanottiin, niin olisin todellakin uskonut, ett'ei minulla muka ollut korvaa. Tuollaiset selitykset minua tietysti kovin loukkasivat, jonka tähden vetäysin tyytymättömänä toisten taakse.

Sitten astui esille Käkelän Mäkelän Anni, kaino, mustakulmainen ja punaposkinen tyttö. Juuri hänen tähtensä minä jo silloin kaikista enin taitamattomuuttani häpesin. Hän onkin nyt vaimoni enkä minä häntä sen vuoksi tarvitse kiittää, mutta toista oli kuulla hänen lauluansa kuin minun. Kun hän laulaa keahutti, niin hiipaisi silloin minunkin sydäntäni -- vaikka se olikin vaan koetuslaulua -- ja molemmat pappilan neidet häntä silittivät ja taputtelivat.

Sittenkun oli kaikkia koeteltu, piti apulainen puheen laulun tarpeellisuudesta ja hyödystä. Hän toivotti laulajille ahkeruutta ja sen palkaksi iloa. Hän ilmoitti pääkaupungista hankittavan uusia kauniita lauluja. Ja jokaisen mieli täyttyi toivolla ja innolla -- jokaisen, joka kelpasi laulamaan. Meitä korvattomia laulajia lohdutti hän sillä vakuutuksella, että Jumala oli meille varmaan antanut taikka antava jotakin muuta laululahjan asemesta, koska "lahjat ovat moninaiset". Sellainen selitys meitä alkoikin tyydyttää, varsinkin kun huomasimme, ett'ei apulainenkaan ollut laulumies ja oli kuitenkin kelpo mies.

Lopuksi lauloivat kanttorin kanssa pappilan neidet vielä kauniin virren -- minustakin se kuului kauniilta -- sitten jätettiin siksi kertaa hyvästi. Joka sunnuntai-iltapuoli jatkettiin sittemmin pappilassa lauluharjoituksia.

Veljensä, ylioppilaan, kautta hankkivat pappilan neidet pääkaupungista lauluihin sanoja sekä nuotteja. Niiden joukosta muistan minä erittäinkin Maammelaulun sekä Savolaisen laulun. Olihan juuri samana vuonna ilmestynyt A. Oksasen Säkenet, joissa kansa tunsi oman henkensä liedestä lähteneitä kypeniä, jotka hehkuvina palasivat saman hengen sytykkeiksi ja herätteiksi. Minä muistan, miten sydämellisellä hartaudella nämä kansallisen hengen huomenlaulut silloin omistettiin. Häähuoneesensa heräävä morsian oli Suomi silloin.

Sittemmin kaikui kirkonmenoissa ylevästi sekaääninen laulu. Kujilta ja vainioilta hävisi vähittäin siveiden laulujen tieltä rekivirsien renkutus. Ja kyläkunnissa yhtyivät usein nuoret keskenään lauluharjoituksiin, joita vanhempi väki mielihyvillään kuunteli. Vielä samana sunnuntai-iltana, laulukoetuksien jälkeen, meni apulainen neitien ja kanttorin keralla tutustumaan kyläkunnan hartauskokoukseen. Kokous oli tällä kertaa pitejän raatarin luona ja väkeä oli siellä tuvan täydeltä. Pöydän päässä, kynttiläparin himmeässä valossa istui keski-ikäinen mies Raamatun ja J. Wegeliuksen postillan ääressä ja piti puhetta. Arvokkaan näköinen oli tämä kunnioitettu pitejän mestari. Hiljainen, vakava hartaus vallitsi huoneessa. Aluksi joutui kokousväki hämilleen vierasten tulosta. Olihan apulaisen tulo aivan odottamatonta, kun ei kirkkoherrakaan koskaan tällaisista kokouksista välittänyt. Kohteliaasti tarjosi kuitenkin isäntä tulijoille pöydän takana istuinta.

Paljon keskusteltiin sitten illan kuluessa uskonnollisista asioista. Lopuksi esitteli apulainen pyhäkoulu-hankkeensa. Hän kysyi tahtoiko raatari kristillisestä rakkaudesta ruveta kyläkunnassaan sellaisen koulun opettajaksi. Lapsien kanssa luettaisiin ja tutkisteltaisiin siellä pyhäpäivän teksti ja lopuksi toimitettaisiin lapsille muutakin miellyttävää ja hyödyllistä lukemista. Nöyrästi ja vajavuuttansa valittaen suostui raatari ehdotukseen, varsinkin kun apulainen lupasi auttaa asian alkuun ja käydä usein koulua katsomassa.

Hartauskokouksen alussa ja lopussa laulettiin joku virren värssy sekä pidettiin polvirukoukset.

Kokouksen jäsenet iloitsivat apulaisen läsnäolosta ja apulainenkin lähti kokouksesta tyytyväisenä: hän oli siellä nähnyt koolla joukon vilpittömiä ihmisiä, jotka näyttivät ainakin suvaitsevan hänenkin harrastuksiansa.

Niin perusteli apulainen kautta pitejän pyhäkouluja, joihin hankittiin opettajat kyläkuntien etevimmistä lukumiehistä. Sellaisissa kouluissa istuttiin tavallisesti joko pöydän ympärillä taikka seiniä vasten lavitsoilla. Ihanana säilyy muistossani erään sunnuntain iltapuoli, jolloin nuori apulainen astui ensikerran kouluumme. Hän näytti niin lempeältä ja rakastavalta. Hän selitti meille luetun sisällystä ja kyseli meiltä. Lopuksi piti hän rukouksen ja silloin kuulin ensikerran puhuteltavan Jumalaa isänmaan ja kansan puolesta. Tätä muistellessani heltyy mieleni useasti vieläkin.

Sen jälkeen noudatti pyhäkoulun opettajammekin rukouksissaan nuoren pappimme esimerkkiä.

Apulaisen ehdotuksesta kokosimme sitten vapaaehtoisilla lahjoilla keskuudessamme rahoja, joilla meille tilattiin senaikuiset lastenlehdet, Lasten Suometar ja Varpunen. Niitä luettiin pyhäkoulussa lopputyöksi ja niiden kautta edistyi enin yleinen lukuhalu.

Näihin aikoihin alkoi usea pitejäläisemme tilata kotiinsakin sanomalehtiä.

Lauluharjoitukset pappilassa edistyivät niin, että Juhannuksena oli koko lauluseura ensikerran tilaisuudessa laulamaan kirkossa seurakunnan kuullen.

Samana päivänä päästettiin nuorisoa ensikertaansa Herranehtoolliselle.

Juhlan aamuna kokoontuivat nuoret pyhäpuhtaissaan pappilaan. Siellä järjesteli heidät kanttori ja nuori herra -- ylioppilas oli nyt kotona -- pitkäksi riviksi. Laulajat johtajineen asettuivat etupäähän sekä apulainen niitten edelle. Tyyni juhlainen vakaisuus vallitsi tämän kukilla koristetun nuorukaissarjan kukkivilla kasvoilla. Kevättä hengitti koko luonto, kevät hehkui ja säteili myöskin nuorten silmistä. Sireenien tuoksua lennätti puutarhasta tuuli; siihen yhtyivät laulajain juhlivat säveleet, samalla kun alkoi reipas astunta kirkkoa kohti. Outo tunne valtasi silloin kirkkoväen, joka yhtyi tuohon keväiseen seuraan. Kun laulajain sävelet vaikenivat, jatkoi niitä tornista kajahtelevat kellot. Niin saapui väkijono temppeliin.

Lehterille, vastapäätä alttaria, asettui laulukunta johtajineen.

Tuskinpa milloinkaan ennen seurakuntamme kirkko oli ollut niin kauniiksi kukilla ja lehväksillä koristeltu kuin sinä Juhannuksena. Koko Herran huoneessa lemahteli tuoreet tuoksuiset kasvit ja erittäin runsaasti seppelöity oli alttari kehineen.

Rippilapset tiesivät apulaisen erittäin hyväilevän kaunista luontoa. Olihan seurakunta hänen esityksestään tehnyt säännöksi, että jokaisen nuorukaisen ripille päästyään on istutettava kirkkopihalle joku lehti- tahi havupuu. Sitten sai hän kuntalaiset päättämään, ett'ei enää hautausmaalle pystytetä lyhytikäisiä puuristejä, vaan, joll'ei kannata kustantaa kivi- tahi metallipatsasta, istutetaan kaivatun hautakummulle joku kasvava puu. Tämän kautta aljettiin pitejällä yleisemmin hyväillä asuntojenkin ympärillä puistoja ja istutuksia.

Mutta kovin ihastunut ja innostunut oli seurakunta Juhannuksena palatessaan kirkosta. Ei ainoastaan sanan, vaan sävelenkin voima nostatti siellä nyt enemmin henkeä, kohotti mieltä pyhempiin ilmanaloihin. Entistä hartaammin harjoitettiin sittemmin laulua ja yhä suurempaa luottamusta voittivat apulaisen toimet ja harrastukset pitejäläisiltä. Kuitenkin kuului siellä täällä vanhempien kuntalaisten kesken nurinatakin apulaisen toimia ja harrastuksia vastaan. Puhumatta pitejän virkaväestä, joka ei voinut suvaita apulaista, kun hänen vaikutuksestaan oli pappilassa aljettu haastaa samaa kieltä kuin kansakin ja palvelusväki, eivät jaksaneet useat hartaat pietistitkään kaikissa apulaisen käytöstä hyväksyä. Näyttihän kuin olisi ruvennut maailmassa kristityllekin paistamaan päivä entistä iloisemmin. Ja kuitenkin elettiin murheen laaksossa! Tuota oli vanhemman väen vaikea käsittää. Tosin kävi apulainen myöskin tarvittaessa lohduttamassa sairaita ja murheellisia ja sanottiin, ett'ei kukaan sitä olisi toimittanut paremmin kuin hän. Mutta kuinka taisi hän kuitenkin toisinaan istua hääsalissa, kuulla viulun soivan ja nähdä nuorison tanssivan: taisi iloita iloisten kanssa -- sellainen kristillisyys ei tuntunut mahtuvan vanhan väen uskonkaavoihin. Niin kyllä nuristiin, mutta ei kukaan apulaista suusta suuhun parjannut. Tarvitaanhan paljon -- ainakin tarvittiin niinä aikoina -- ennenkuin kansa pappiansa parjaa. Ja varsinkin on Etelä-Hämeen kansa tavallista taipuisampi ajanmukaisiin yrityksiin. Sitä paitse olihan apulainen elämässään moitteettomasti nuhteeton, vaikk'ei hän tosin pyytänyt näkyä pyhimyksenä ihmisten silmissä. Kaikki uutispuuhansa esitti hän kuntalaisilleen suopealla ihmisrakkaudella ja maltilla, jota kansan, jolla tavallisesti on sydän etupäässä, oli mahdoton vastustaa. Rakkaudensanan voimalla vaikutti hän senkin, että kussakin kylässä kinkeri-lukujen lopulla, entisen aprakan ajon sijaan, toimitettiin vapaehtoinen rahankeräys pitejän lainakirjaston hyväksi. Niin perusti hän täällä ensimäisen lainakirjaston -- nyt on meillä sellaisia useammassa kyläkunnassa, sillä kirjallisuus on tullut ihmisten elintarpeeksi.

Pappilasta lähtivät ensimäiset luennotkin, joita näillä tienoin pidettiin. Kansalliset liikkeet pääkaupungissa, nuo henkisen kevättuulen eloisat puhallukset, olivat omituisesti tenhonneet pappilan Jaakko-herran, tuon ennen tunnetun nuoren ylioppilaan. Palattuansa kotiinsa kesäluvalle, tapasi hän apulaisen toimimassa samaan suuntaan kuin hän oli ainoastaan uneksinut. Hänen luottamuksensa löysi tukea, hänen innostuksensa vahvistui. Hän käveli eräänä lämpimänä päivänä sisartensa seurassa puutarhan polkuja, poimien sieltä täältä kevään esikoiskukkia. Palavana virtana uhkui elämä hänen suonissaan. Mitä tuntee lempivä nuorukainen keväällä, sitä tunsi nyt hänkin, mutta hänen lemmittynsä oli Suomen kansa.

-- Nyt tunnen minä täydellisesti kevään, puhkesi hän sanoiksi. -- Olen nuori ylioppilas. Lyyrani on kunniani. Olen ihmeesti vapaa. Tuntuu niin hyvältä, kun ajattelen eroitusta koulupojan ja ylioppilaan välillä! Silloin elämä suljettu hautakammio, sanat kuolleita muumioita, kirjaimet ikäviä hieroglyfejä -- nyt avoinna edessäni maailma, sanat puhaltelevat henkeä, kirjaimet tulkitsevat totuuksia. Nyt elän ja nautitsen elämästä. Mutta nyt onkin minulla kansa, jota silloin en käsittänyt omakseni; elävä isänmaa, joka silloin oli ainoastaan kuollut leipäpala. Nyt, latina ja matematiikka, te riitaiset suurivallat, nyt ette hallitse minua, vaan minä teitä. Tunnen itseni niin keveäksi. Ottaako jalkanikaan maahan? Ennen nuokkui päänikin sinne. Ja tämä kaikki tapahtuu keväällä. On niin lämmin. Yötkin valkenevat. Uneliaisuutta, väsymystä -- niitä tuskin on maailmassa. Maa ja puut kaikki heräävät, valvovat, nousevat taivasta kohti, puhkeavat lehtiin ja sitten kukkiin. Hedelmää ei kukaan odota keväältä. Ruusuilla tanssia kevään soittaessa -- se sopii nuorelle ylioppilaalle, ainakin minulle. Osasinpa syntyä hyvään aikaan: minulla kevät, luonnossa kevät, kansallani kevät. Jumala syleilee maailmaa! Ja minäkin syleilen -- niin minä tahtoisin syleillä koko Suomen kansaa!

-- Oikein, veljeni! huudahti Eliina. -- Sinä laulat oikeata ylioppilaslaulua, vaikka ilman säkeitä, ilman mittaa.

-- Elämä tuntuu minusta niin väljältä, ett'en voi laulaa noita mitattuja virsiä -- paitse silloin kun yhdyn teidän lauluharjoituksiinne, lausui ylioppilas.

-- Tämän elämän virret ovat kaikki mitattuja, huomautti Heleena.

-- Niinpä niinkin, mutta en tahdo sitoutua kaikkiin tämän elämän mittoihin. Henkeni on mittaamaton ja sen sävelet samoin.

-- Mutta täällä sinun pitää tottua, ennenkuin tuolla voit laulaa, liittyi keskusteluun apulainen, jonka työpöydän luo, puitten varjoon, sisarukset olivat saapuneet. -- Ja täällä ei ole laulut ainoastaan sanoja ja säveliä -- ne ovat myöskin työtä.

-- Minäkin yhdyn pastoriin, kiiruhti Eliina lausumaan.

-- Sinun kyllä sopiikin yhtyä pastoriin, ivasi ylioppilas, enkä kieltäy minäkään yhtymästä hänen mielipiteihinsä, vaikka joudun ymmälle siitä, mihin työhön minun kaltaiseni mies oikeastaan kykenisi. -- Jotakin johtuu kuitenkin mieleeni. -- Minä tahdon. -- Minä koetan.

-- Ihminen on puu, joka kukkii, jos kasvaa, kasvaa, jos hedelmöipi, lisäsi apulainen.

Keskustelu päättyi sillä kertaa siihen. Neidet ilmoittivat tulleensa kutsumaan pastoria päivälliselle. Mutta sittemmin alkoi Jaakko-herra pitää lupa-aikoinaan kansalle luentoja, milloin kirkkohistoriasta, milloin kotimaan ja yleisestä historiasta sekä luonnontieteellisistä aineista. Näiden kautta kiihtyi kansan tiedonhalu ja äsken perustettua lainakirjastoa aljettiin sitä innokkaammin viljellä.

Sama ylioppilas pani täällä toimeen ensimäisen seuranäytelmän, jossa esitettiin "Riita-asia". Kammoen lähestyi sitä monikin ensin katsomaan. Olihan ennen saarnattu teaatteria pirun kirkoksi, paholaisen pajaksi y.m. -- ja nyt pyrki sellainen laitos kristikuntaan.

Apulainen neuvoi: "Koetelkaat ja omistakaat, mitä tunnette hyväksi. Jokainen ei jaksa sulattaa joka ruokaa. Ainoastaan elkäät tuomitko toisianne."

Seurauksena oli, että ne jotka sitä ennen olivat teaatteria parjanneet, vaikenivat. Useampi olisi halunut nähdä toistekin sellaista. Ja onhan sitä sittemmin nähtykin.

Monta ruokalajia, joita ennen pidettiin myrkkyinä, on ihmisellinen käytäntö todistanut terveellisiksi ja edistyvä sivistys tehnyt välttämättömiksi. Eiköhän lie sama henkistenkin elintarpeitten laita?

V. NEITI HELEENA ILMAISEE JOTAKIN.

Mutta ei tapahtunut liikkeitä ja muutoksia ainoastaan pitejällä -- tapahtui niitä pappilassakin. Kummia huhuja liikkui kirkonkylässä neiti Heleenasta. Hänen sanottiin eräänä sunnuntai-iltana lähteneen kodistaan. Hänen luultiin menneen hartauskokoukseen. Kuitenkaan ei siellä häntä nähty, vaan myllyn lähellä oli hän kauan istunut korkealla äyräällä ja käsi poskella kuunnellut kosken kohinaa. Siellä oli hän sitten kulkenut pitkin joen rannetta, tullut Kruunuhaan kohdalle, jossa asusti pappilan ruuhi. Siihen sanotaan hänen astuneen ja siitä -- joko tahallaan tahi vahingossa -- hypänneen veteen. Onneksi -- mistähän lie siihen saapunut -- liikkui samana iltana kanttorikin rannalla ja ehti pelastamaan onnettoman. Yhdessä olivat sitten menneet pappilaan. Mutta kummallisinta tiesi huhu: että tuo neiti vielä samana iltana oli mennyt apulaisen asuntoon ja istunut siellä pitkän aikaa.

Toiset tiesivät, että neiti Heleena oli joutunut uskonnollisiin epäilyksiin ja sentähden noin etsi itselleen häviötä ja katoamista. Toiset taasen vakuuttivat, että hän oli hurjasti rakastunut nuoreen apulaiseen, jonka rakkautta epäili voittavansa, ja sentähden käveli tyttö rukka houreissaan, välittämättä elääkö tai kuolla.

Tosiaankin, samana iltana neiti Heleena, kun oli pukeunut kuiviin vaatteihin, meni vielä pastori Siipisen asumukseen. Kello oli jo yli kymmenen. Apulainen istui huoneessaan aivan yksin. Kovin joutui hän hämilleen, kun Heleena kalpeana ja alakuloisena astui aivan aavistamatta sisään.

-- Elkää hämmästykö, pastori! pyysi tulija. -- En voinut olla etsimättä tänä iltana teitä. Sydämeni on niin kipeä ja teillä olen usein huomannut lääkkeitä.

-- Niin, sydämen lääkkeitä. -- Istukaa, neitiseni! Näytätte niin kalpealta, puhutteli apulainen. -- Todellakin pitäisi papilla oleman tuollaisia nytteitä, varaseipäitä horjuville sydämille. Mutta voinko teitäkin tukea, tarvitsetteko tekin sellaista? Olettehan kokeneempi kuin minä.

-- Oi, kuunnelkaa, pastori, ennenkuin puhutte! Mutta minun on mahdoton teille sitä sanoa. -- Te nuhtelette minua. -- Oi, elkää vihastuko minuun! Olenhan ainoastaan nainen, joka tarvitsee tukea; luvatkaa minulle sitä!

-- Mi -- minä lu -- lupaan, änkytti apulainen. Mutta hänkin oli nyt joutunut hämille.

-- Oi! Te pelkäätte minua. Te ajatte minut pois, Minä olen onneton! jatkoi Heleena.

-- Ei, ei! Istukaa ja puhukaa vaan rauhallisesti! Minä kuuntelen, vakuutti apulainen, koettaen näyttää tyyneltä.

-- No niin. Minä sitten tunnustan asiani. Minä -- --. Voi, kuinka tämä on vaikeata! Olettehan nuori mies. -- Mutta minun täytyy. -- Niin, minä olen tehnyt suuren rikoksen, minä olen -- rakastunut!

Nyt oli Heleena astunut vaikeimman askeleen ja iskenyt apulaiseen kuin ukon nuolen.

-- Rikoksen -- rakastunut! puhkui apulainen ja alkoi tulisesti teiskata edestakaisin asunnossaan.

-- Olenko tätä alkanut? Olenko tähän syypää? jatkoi hän itsekseen hykertäen käsiään.

-- Näenhän, että tuskastutte minuun. Ette tahdo minua lohduttaa, tiukkasi Heleena.

-- Oi, tahdon, tahdon! Mutta enhän voi. Enhän voi teitä -- -- niin, mitä minä sanoisin?

Heleena tyrmistyi. Hän kohtasi mitä ei ollut odottanut. Hän odotti lohdutusta, rauhoitusta, mutta kohtasi neuvotonta levottomuutta.

Apulainenkin luuli kohdanneensa odottamatonta.

-- Te ette sano mitään, jupisi neiti. -- Te vaikenette ja minä häviän yöhön. Te olette sanonut, että luontokin saarnaa ihmisille, mutta minulle on se yhtä tyly kuin tekin: -- se saarnaa lakia. Myllykoski tuolla pauhaa kuin sydämeni; tyynempi virta sen yllä oli minut hukuttaa; vainion tuulet puhaltavat minulle kaikkialla vinhasti vastaan; tuimina tuikkivat ylläni taivaan tähdet, ja kuu, tuo ennen niin lempeä kuu, haamoittaa kuin isäni haudankalpeat kasvot, jotka kuolinvuoteellaan tuomitsevat rakkauteni kuolemaan. Kaikki saarnaavat lakia eikä teilläkään ole evankeliumia.

-- Särkyneeseen sydämeen syntyy maasta sekä taivaasta ainoastaan rikkonaisia kuvia -- siinä onnettomuutenne, virkkoi apulainen levollisemmin.

-- Mitä auttaa sen tietäminen minua? tokaisi neiti.

-- Mikä on ihmisiin loukkautuen särkynyt, se voipi Jumalaan turvautuen parantua ja vahvistua, lisäsi apulainen.

-- Mutta jos loukkauskivi on kiintynyt kirveltämään vammaa? pitkitti neiti.

-- Iankaikkisen rakkaus puhdistaa ja parantaa kaikki vammat sitä terveemmiksi, mitä syvemmin niiden kivut tunnemme, jatkoi apulainen.

-- Ja isäni vihan -- pyyhkiikö Jumala senkin pois?

-- Isänne vihan! Mistä olisi hän vihastunut teihin? -- sairas, kuoleva vanhus.

-- Voi! Ette vieläkään minua käsitä. Olenhan rakastunut, kuten jo sanoin ja -- luvattomasti --

-- Luvattomasti! huudahti apulainen melkein kauhistuneena.

-- Niin, jatkoi Heleena vuodattaen kyyneliä, -- ja olen sen tunnustanut isälleni.

-- Sairaalle, kuolevalle isällenne! Minä en ymmärrä teitä, kummasteli pappi.

-- Isäni joutui raivoon. Hän, joka ei kuukausiin ole jaksanut kohota vuoteeltaan, nousi kun tenhottu seisalleen, huutaen: "ei koskaan, ei koskaan saa kanttori tytärtäni!" Sitten vaipui hän hervakkana, melkein tainnoksissa tilalleen.

Kanttorin mainitseminen päästi apulaisen pälkähästä. Hän käsitti nyt koko pulman. Hän asettui tyyntyneenä pöytänsä ääreen ja jatkoi:

-- Isänne ei siis suostu antamaan teitä kanttorille?

-- Ei. Ja kuitenkin minä rakastan häntä, olen jo kauan rakastanut. Ja rakkauteni on nyt rikos -- sitä en ennen käsittänyt.

-- Epäilemättä nytkin käsitätte isäänne väärin. Rakkautta ei hän voi kieltää enemmin kuin kukan puhjentaa tahi luonnon heräämistä keväällä. Varmaankin tarkoittaa hänen kieltonsa jotakin muuta.

-- Tiedän kyllä isäni syyt, selitti Heleena. -- Sellainen "muuta" on juuri säätyeroitus, jota isäni kannattaa, mutta jota minä en voi käsittää tarpeelliseksi. Kun olen käynyt hartauskokouksissa ja lähestynyt siellä yhdessä Jumalaa, ei ole koskaan johtunut mieleeni, että olisin parempi kuin muut ihmiset. Mutta mihin minulla ei ole oikeutta Jumalan edessä, sitä vaatisin väärin ihmistenkin kesken, sillä olenhan joka hetki, yhtä hyvin kuin rukoushetkinä, Jumalan nähtävissä.

-- Te puhelette ihmeesti oikein, vakuutti apulainen. -- Jumalakin rakastaa veljeyttä. Sentähden tahtoo hän kaikkia ihmisiä kaltaisikseen, yhtä täydellisiksi kuin täydellisten esikoinen. Kaikki olemme yhtä ylhäistä sukua, sentähden pitää kaikkien kohota Jumalan pojiksi ja tyttäriksi. Jumala tahtoo valaa olentonsa täydellisyyden ihmisiin, että ihmiset Hänen kanssansa voisivat nauttia samaa onnea, kunniaa ja valtaa. Mutta temppeliin, josta tahdotaan tuolla saavuttaa huippu, pitää täällä laskettaman perustus. Ja veljeys tuolla ylhäällä saavutetaan nöyryyden ja veljellisen rakkauden kautta täällä alhaalla, jossa kaikki olemme keskenkasvuisia, vaikka kaikkien velvollisuus on pyrkiä täyttämään mittaa.

-- Te voitte olla oikeassa ja varmaan olettekin. Mutta isäni mielestä pitäisi minun ylkäni oleman vähintään hänen virkaisensa mies. Muuten hän ei suostu.

-- Varmaankin tekee hän vakuutuksensa mukaan, arveli apulainen, ja sentähden emme voi häntä tuomita. Hän on entisyyden mies. Mutta myöhäistä on haudan reunalla repiä hänen käsitteidensä perustuksia. Hänen entisyydestään rakentuu hänen tulevaisuutensa. Ainoastaan kärsivällisyys elättää teissä toivon, joka johtaa asianne kunnialliseen päätökseen. Onhan usein nähty suven ja talven taistelua; onhan monesti näyttänyt kevään tulo epäiltävältä. Mutta kenen puolella on elämä, se voittaa.

-- Arvasinhan, että voitte minua lohduttaa! iloitsi Heleena. -- Mutta lupaatteko puhua puolestani isällenikin?

-- Sen lupaan, vakuutti apulainen.

-- Voi, kuinka teille olen kiitollinen!

Heleena aikoi jo nousta ja lähteä, mutta hänen mieleensä johtui vielä jotakin.