Chapter 8

-- Mitähän tästä oikein tulee, jos kaikki muuttuvat täysvillaisiksi, arveli ihmeissään mestari. Tavat muuttuvat, maailma muuttuu -- ja minä seuraan mukana!

Mestari teki notkean kumarruksen ja läksi.

Mutta sittemmin ei ilmestynyt mitään rajupäitä. Nuoren perheen taivaalle asettui tasainen suvi-ilma, jossa luonto hedelmällisenä rehoitti.

APULAINEN.

I. PAPPILA VANHALLAAN.

Te ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo sanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys; mutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan unhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika pitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi koko pitejä.

Vanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän raittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen tunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt supiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät kuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui ajolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni päätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat.

Kenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista, iankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka hänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita heräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori ylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin minkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren kauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli historiankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos, Nuijasota.

Vaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui hänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin kotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka kauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi kotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan hengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut J. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi levottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka hänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän Nuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan "pilkoittaa", joka hänestä tuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. "Tosiaankin", arveli hän, "uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!"

Ehkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta entisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes suvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi asukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus tuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista syistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen läikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei siis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia sanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan. Piispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita kirkkoherrakin piti tarpeellisina, "kun niissä opetettiin sisälukua ja katekismusta". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli luonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti ihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa "kukkona linnassa": viisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä kaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika -- jos sitä viaksi suvaitaan sanoa -- aina väisty oikeaoppisen kirkon paimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin edeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta suostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä päätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät alamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran osuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon metelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä sotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi rakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli heille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta lopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät kuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät. Eikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin joskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto.

Kuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran rouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin sairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat emännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti milloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi kolmikas lampaanjalka, -- ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin lämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen tavallista runsaammin varoja.

Hänen tyttärensä, kaksi vaaleanveristä, pitkänsolakkaa neittä, olivat pappilan kukoistus ja pitejän ilo. Usein vierailivat he pitejällä ja paljo hyvää kuulivat ja oppivat heiltä talollisten tyttäret, joita he kohtelivat kuin sisariaan. Vanhin, noin kahdenkolmatta vuotias neiti Heleena, näytti useammiten miettivältä ja alakuloiselta. Joskus sanottiin hänen, vasten isänsä tahtoa, seurustelleen pietistien kokouksissa ja palanneen sieltä entistäkin synkempänä. Usein kävi hän lohduttelemassa sairaita ja oli aina sieltä palatessaan tyytyväisempi. Nuorin sisar, yhdeksäntoistavuotias Eliina, oli isosilmäinen ja korkorintainen neiti, enimmiten tyynesti iloinen kuin päivänpaiste. Hänen alati askaroivaa henkeänsä seurasi harvoin ikävyys. Molemmat sisaret olivat laululahjaisia, vaikka heitä kuultiin ainoastaan iltahetkin kotoisalla, kun kirkkoherra väsyneenä oli palannut ilta-ajoltaan. Kalottipäin istui silloin laiha herra nojatuolissaan vastapäätä paiskeata ja hyvänvointista emäntäänsä. Ainoastaan koulun lupa-aikoina tavattiin tässä seurassa nuori kiharatukkainen ylioppilas. Laulujen lomat täytettiin silloin kaikenlaisilla keskusteluilla suuren maailman asioista. Niin elettiin tavallisesti vanhassa pappilassa. Ei pidetty siellä kemuja, joihin ei pitejän etevimpien talollistenkin perheitä ollut kutsuttu. Viimemainitut vaan harvoin kutsua tottelivat, milloin tottelivatkin, palasivat he nuristen ja valittaen olleensa "härkinä vieraassa karjassa", sillä vierashan oli silloin virkaväen kieli. Mutta yhä enemmin ja enemmin väsyi vanhojen päivien mies. Yhä harvemmin kuuli kirkonkylä enää kevättalven iltoina tuttujen kulkusten koleaa ääntä. Lopulta vaikenivat ne kokonaan. Kirkkoherra oli vaipunut vuoteen omaksi.

Kauan olikin jo huhu tietänyt, että konsistorista lähetetään kirkkoherralle apulainen. Ensin odotti sitä uteliaisuus, sen avuksi tuli sitten tosi tarve. Oikein kiihkeäksi haluksi paisui odotus lopulta. Mielissä kuvaeltiin sitä ilon sunnuntaita, jolloin nuori pappi -- sillä nuoreksi tulokas ajateltiin -- julistaisi elämän sanaa temppelin pyhältä tilalta. Nuorelta odotetaan aina jotakin uutta. Onhan siihen oikeus niinkauan kuin kaivataan edistymistä. Sentähden sanoo Almqvist aivan mielevästi, että "vanhat katsovat nuoriin kuin pappeihinsa". Odoteltiin uutta ja tuon uuden kuvaili kukin oman luonteensa ja sisällyksensä vaatimusten mukaan.

Tuota uutta odoteltiin vanhassa pappilassakin. Kaipion syitä kyti sielläkin vanhoissa sekä nuorissa.

II. UUSI PÄIVÄ.

Omituisilta, paljoa pyhemmiltä kuin kaupungissa, tuntuvat pyhäpäivät maalla. Ihmisten ulkoasukin eroaa silloin niin paljo arkipäiväisestä. Omituisella tavallaan vaikuttavat jo pyhän aattoiltana kyläkunnan tupruavat kylpysaunat, joista nuorta ja vanhaa, eri sukupuolia sekaisin, puhtaina pujahtelee ulos ikäänkuin uudestaan valmistuneina uuden elämän päivälle. Siivous ja puhtaus asettuu sitten illan tyynessä perheitten keskeen ja valkopalttinoissaan istahtaa iltaruoalleen vähäsanainen väki. Tyyneys liikkeissä ja levontunne kasvoilla kuvastuu kaikkialla. Kun sitten aallehtii iltakellon juhlava ääni yli kylän vainioiden, kaikuna palaten metsän rinteeltä, on kuin lähettäisi Luoja kysymyksiä kellon kielin ja luotujen rinnasta vastaukset lennättäisi kaiku. Tuntuipa minusta lapsena kuin olis pyhäpäivien ilmassa värehtinyt jotakin pyhempää kuin arkeina.

Sellainen pyhyyksiin ylentävä päivä oli sekin keväinen sunnuntai, jona kansa oli tulvinaan kokoontunut kirkkoon uutta apulaista kuulemaan. "Hän on tullut", kuiskittiin jo kirkonmäellä. "Kuuluu olevan nuori, naimaton mies", tiesi joku. "On siinä jonkun tyttären osa", vakuutti muuan emäntäihminen. "Tuskin hän rupeaa useamman kuin yhden omaksi", ivasi eräs laiha suutari. "Eikä tarvinnekaan lähteä merta etemmäksi kalaan", huomautti samaan seuraan osunut pappilan torppari, sama mies jonka kirkkoherra kerran oli opettanut rakastumaan viholliseensa.

Mutta silloin kutsuivat kellot temppeliin. Sinne sijoittui ulkona seisoksinut kansa, minkä mahtui.

Kirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen loputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin nuori, keskipituinen, vaalakka mies. Niin nöyrästi juhlallinen, niin luontevasti nöyrä, niin teeskentelemättä vakainen, niin vakavasti lempeä, nuorukainen, jonka sydän on rakkaudesta läikehtivä malja ja joka hengessään tahtoisi voimakkaalla syleilyllä nostaa jok'ainoan sanankuulijansa täydellisten onnellisuuteen, mutta joka kuitenkin kaikessa innossaan tuntee oman vajavuutensa, tuntee, että kaiken hyvän voiman lähde on ainoastaan yksi. Mutta hän rakastaa ja rakkaus on täydellisyyden side. Hän uskoo Jumalaan ihmiskunnassa ja luottaa ihmiskuntaan Jumalassa, sentähden hän siirtää vuoria, hän valloittaa maailman. Hän lausui sanan ja outoja väreitä vierehti läpi kuulijain, kuten aina, milloin ihmisten tunteet ovat herkästi vireillä. Ja hänen saarnansa sisällys? Ei hän ruoskinut helvetillä eikä kaupinnut joka lauseessaan taivasta. Totuus ja rakkaus tekivät hänen saarnansa ydinsäikeen. Päivä on tullut, alkoi saarnan ensimäinen osa. Eläkäät rakkaudessa! alkoi sen toinen osa. Vaeltakaat rehellisesti! olivat päätössanat. Näistä seitsemästä sanasta kasvoi saarna, jolla apulainen ensikerran avasi sydämensä seurakunnan edessä.

Kaikkien mielet näyttivät pysyneen vireillä. Lieneekö itketty -- ei ainakaan kuultu tyrskettä. Ainakin lähti seurakunta kirkosta entistä vakaisempana, useiden kasvoista loisti jotakin jaloa, joko tyytymystä taikka toivoa. Minäkin muistan kuinka tunsin sisälläni lujempaa tahtoa sekä voimaa parempaan. "Siinä miehessä on, Jumalan kiitos, kuulemista", lausuivat vanhukset. "Ja hänen kasvonsa loistivat kuin taivaallinen aurinko!" liioittelivat jotkut naiset. Pitejän raatarimestarikin, joka oli vakava pietisti, arveli, että nuoresta apulaisesta voipi toivoa sangen paljon hyvää. Mutta kaikista enin olivat ihastuksissaan nuoret. Nuori pappi puhui sydämestänsä ja hänen sanansa löysivät parhaimman vastineen nuorten sydämissä.

Mutta hänen nimensä? Ja minkä miehen poika? kyseltiin nyt kirkosta palatessa.

-- Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa.

-- Ainoastaan talollisen poika Hämeestä.

-- Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu.

-- Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen poika.

-- Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle, jatkoi hänen sisarensa.

Niin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi ja maine.

Vanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu eilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan sydämellisesti. -- Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut kirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta kirkkoherraa. -- Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen hänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin. Neiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän ei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja soitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti Eliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle. Hänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen silmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi palaa?

Pian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui apulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän kuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi laulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä lensi uusia ajatuksia.

Mitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran vanha rouva.

III. PERUSTUKSIA LASKETAAN.

Vanhat kuuset, korkeat koivut ja haavat kohosivat kankaalla vanhan pappilan puutarhassa. Haaraili siellä myöskin usea rivi marjapensaita sekä yleni joukko omena- ja kirsikkapuita, seurustellen pensailevien sireenien keralla. Puutarhasta alempana aukeni pappilan vihanta viljapelto, jonka alla harmaa joki kiiruhti yhtymistänsä läheiseen valtavirtaan. Kautta kankaan yläosan, kivenheitolla pappilasta, kulki pohjasta etelään maantie ohi kanttorin puustellin ja pappilan torppien, sivu vanhan puukirkon ja kirkkomaan alas kirkonkylään. Kaikkialla aukeni laaja vainio, jota sekapuinen metsä etäisyydessä kehysti; ainoastaan lännessä oli härkinmännikkö lähempänä pappilaa.

Pappilan pihalla yleni paitse suurempaa päärakennusta toinen pienempikin. Se sisälsi useita väensuojia sekä toisessa päässään virkahuoneen ja kaksi kammaria, joissa nuori apulainen asusteli.

Mutta tällä kertaa istui hän puutarhan keväisessä luonnossa. Kuusien ja lehtipuiden vaiheella siellä sijaitsi pöytä lavitsojen välissä. Pöydän ääressä tutkaili siellä nuori pappi tulevan saarnansa aineksia. Hän oli päättänyt puhua kauneudesta ja vapaudesta -- harvinainen saarnan aine siihen aikaan. Hänellä oli kaksi johtolausetta, joiden pätevyyttä hän nyt punnitsi.

"Etsikäät ennen kaikkea sisällistä hengen kauneutta, joka teissä kukkii rakkauden töiden kautta ja hedelmöitsee niiden seurauksissa!"

Täytyneehän tämän pitää ryhtinsä. Rakkaus on kauneuden henki ja kauneus rakkauden ruumis, toista ei ilman toista. Mutta sisällinen on ulkonaisen perustus ja perustus on ensin laskettava.

Kauniisti hymyilee kukka, kauniisti tuikkaa tähti, kauniisti livertää lintu, kauneutta säteilee koko luotu maailma sentähden, että siitä huokuu, hengittää, hehkuu Jumalan rakkaus. Eivätkö samat iankaikkisen säteet voisi ilmestyä tuhatkauneuksina ihmishengessä, tuossa luodun maailman kuvastimessa? Niin, miksi eivät voisi, kun kuvastin vaan on valmis hiottavaksi ja puhdistettavaksi. Mutta toinen osa:

"Etsikäät sisällistä vapautta totuuden palveluksessa, niin vapauden ulkonaiset esteet raukeavat kuin poltetut nuorat", jatkoi apulainen. "Jospa koko kansani tätä tottelis! Vapaus on tarpeellinen määrä raitista ilmaa. Raitis ilma lisää voimia ja eloisuutta. Mutta totuus on raitista ilmaa hengenmaailmassa. Joka vaeltaa totuudessa, sitä ei kahlehdi kuolemakaan ja elämä on hänelle voittoretki kuolemattomuuteen. Sisällinen vapaus kukistaa ulkonaisetkin kahleet. Totuuden tulessa palaa vääryyden ansat."

Tällaisissa aatosten pinteissä haaveksi nuori pappi puutarhassa kun yht'äkkiä alkoi läheisellä oksalla livertää peippo ja samaan aikaan kohosi vainiolta taivaan kupua kohden leivo. Sinne kallistui nyt nuoren miehen korva ja hänen henkensä taivaalla leijui outoja aavistuksia, semmoisia kuin ainoastaan kevät herättää nuoren keväisessä hengessä.

Hiirenkorvalle oli jo puhjennut puissa ja pensaissa lehti, ja helakan vihreänä nousi ruohontutkain nurmesta. Niin tuntui kuin olisi tohissut luonnon kohoelevassa rinnassa elämän voima. Kevät huokui kuin onnestaan uneksinut, heräämään herttova impi, jonka silmiä aamunsäteet aukovat kiiruhtaen nukkunutta pukeumaan morsiameksi.

-- Oi tätä temppeliä, jossa iankaikkisesti uutena sointuu iankaikkisen sana! lausahti haltioissaan innostunut pappi. -- Mitä on saarnani sen rinnalla mitä opetetaan luonnon suuressa temppelissä, jonka jumalallisia aarteita ihmiskunnan suurin mestarikin on meille tulkinnut! Mutta ihmisten sydämet ovat suljetut. Sentähden onkin asiani avata sokeain silmiä ja kuurojen korvia näkemään ja kuulemaan Jumalan ihmeitä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa. Taiteessa! Sanoinko taiteessa? Kuinka moni tunnustaa sitä? Ja kuitenkin, kuinka yleviä hetkiä olen nauttinut taiteen temppelissä. Mutta onhan ihmisiä, jotka eivät voi eroittaa jalokiveä hiekanjyvien seasta. Toiset tuomitsevat viinit yleensä sentähden, että niihin joskus on sekoitettu sopimattomia aineksia. Sitten olisi koko kirkkokin hyljättävä sentähden, että sen oppiin aikoinaan oli ja vieläkin on sekoitettu ääretön joukko väärennyksiä. Ei! Minä kieltäisin sisällykseni totuuden, jos en tunnustaisi, että Jumalan kasvot loistavat ja Hänen kielensä puhuu rehellisille sydämille yhtä usein taiteen ja luonnon temppelissä kuin rukoushuoneessakin. Silloin kajahti vainiolta kyntömiehen laulu:

Toivon riemu ja autuuden aika Suruani harvoin lievittää.

Sydämellinen, vaikka ontuva ja särkynyt, oli laulajan sävel. Se oli kuitenkin kylliksi herättämään pastorin huomiota.

-- Ei ainoastaan luonto herää, ei ainoastaan linnut laula -- kansakin huutaa kaipauksella toivonhetkeänsä. Kuuluu kuin olisi se jo huutanut äänensä sorroksiin. Mutta sen hetki on tullut. Suomen kevätpäivä jo sarastaa. Kansa on Jumalan lauma, jota ei saa sulkea ahtaihin aitauksiin, vaan pitää se paimennettaman raikkahille lähtehille, laajemmille laitumille. -- Jouduta askeleitasi, kevät!

Ikäänkuin kutsuttuina saapuivat nyt pappilan neidet puutarhaan, vanhin kantaen kahvia, nuorin kahvileipää.

-- Toivotin juuri joutumaan kevättä; tekö sen tuotte? kysyi apulainen leikillään, tasaten silmäyksensä kummallekin tulijalle.

-- Teidän seurassanne tuli meille lintuineen kevät, kukkineen kesä, ennätti sanomaan nuorempi neiti, Eliina.

-- Ei tee yksi lintu kesää eikä poista yksi vilukukka talvea. Vaan teidän laulunne kanssa liitossa voisi kenties vaikuttaa jotain minunkin sanani. -- Ehkä suvaitsette istua saman pöydän ympärille!

Neidet istuivat.

-- Te sitten kukkuisitte kevätkäkenä meidän livertäessä lintuina, pilpatti Eliina.

-- Luulenpa, että liittyisi myöskin lauluumme moni kylän varpunen ja vainion västäräkki, arveli Heleena.

-- Ei olisi kuitenkaan oikein hyväksyä lauluseuraamme kaarneita ja vareksia, varoitti Eliina leikillisesti.

-- Ne voisivat kuunnella syrjässä ja kasvattaa korviaan; tarvitsemmehan kuulijoitakin, neuvoi apulainen.

Uudelleen lennätti tuuli vainiolta kyntömiehen säveliä:

Rintani on kuin järven jää, Kukapa sen viimeinkin lämmittää?

-- Kuuletteko miten karahtelee kevättä kaipaavan kansan rinnassa kirsi! Sulina lainehtii jo järvemme, mutta monen rikkaan sydämen syvyyttä peittää routainen jää; niin ei siellä kuvastu ehjänä isänmaamme rannat kukkineen, taivas tähtineen, huomautti apulainen.

-- Oi, Heleena! Miten voisimme sulattaa ja lämmittää tätä kansaa? emmehän ole mitään koettaneetkaan! huudahti Eliina.

-- Minä tunnen tässä kansassa suliakin syvyyksiä, todisti Heleena vakavasti.

-- Sinä tarkoitat noita synkkämielisiä lahkolaisia, jotka näkevät ainoastaan ylös ja alas, mutta eivät ympärillensä. Oi, pastori! Minusta he muistuttavat sellaista salomaan yksinäistä järveä kuin Runeberg kuvaa löytäneensä Saarijärven metsässä: taivas yllä, taivas alla, mutta rannan jylhät hongat ja kuuset peittävät kaiken muun näköalan.

-- Kuitenkin sellaisessa järvessä kuvastuu aina taivas ja asuu aina rauha, muistutti Heleena.

-- Vaikka jylhäkin, lisäsi apulainen.

-- Mutta minä rakastan sellaisia järviä, joiden ympärillä vaihtelee puistot, kylät, viljavainiot ja kaupungit, jatkoi Eliina. -- Taikka oikeastaan minä rakastan virtaa, joka yhä vilisee eteenpäin, näkee, kuulee ja oppii yhä uutta; kuljettaa laivoja, pyörittää tehtaita ja ainoastaan suvannoissa pysähtyy, kooten uusia kuvia taivaasta ja maasta -- viettää niin lepopäivää tahi rukoushetkeä -- rientääkseen sitä voimallisemmin merta kohti.

-- Minua miellyttää, neiti Eliina, teidän kuvauksenne, säesti pappi. -- Tosiaankin ihmishengen elämänilmiöt usein muistuttavat niistä seuduista, joissa asustellaan. Niinpä herää jylhän luonnon keskessä asuvassa kansassa synkkä ja jylhä uskonnollisuus sekä päinvastoin kansassa, joka elää valoisemmissa keskuksissa. Jumala näyttää yleensä suvaitsevan, oikeinpa suosivan erilaisia muotoja, kunhan vaan on rehellinen ja vilpitön sisällys.

-- Miten sitte selitätte sisareni ja minun hengenilmiöt -- niin eriluonteiset ja kuitenkin saman luonnon lapset? huomautti Heleena.

-- Usein kohoaa vakava kuusi tai petäjä iloisen lehtimetsän keskessä. Vaikka Etelä-Suomen vainion kasvatti, olette te hengittäneet salomaan jylhän syvää ilmaa noissa seuroissa, joissa kuulutte käyvän. Sitävastoin on neiti Eliina luullakseni kasvanut vapaampana syrjävaikutuksista, ainoastaan kodin ja luonnon helmassa -- siinä kenties syy erilaisuuteenne.

-- Eipä niinkään! Vaan olen minäkin kansan keskessä elänyt, intti Eliina. -- Mutta minä olen sellainen paha lapsi, joka ei voi elää niinkuin Heleena. Ja kuitenkin mahtaa Jumala sitä vaatia. Oi, pastori! sanokaa, vaatiiko Jumala ihmistä luonnottomaksi? Enkö saisi katsella elämää ja luotua maailmaa ympärilläni? Pitääkö kulkea yönä päivällä, varjona valon keskellä, syksynä keväällä -- sitä en voi! Mutta eihän piile taivaskaan aina pilvessä eikä ole kevättaivas syystaivas. -- Selittäkää, pastori!

Neiti Heleena näytti tulevan sisarensa puheesta levottomaksi, ja hänen vakavissa silmissään ilmestyi jotakin haaveellista.

-- Minua ihastuttaa teidän innostuksenne, neiti Eliina, jatkoi apulainen. -- Te vastaatte kysymyksiinne oikein. Jumala tahtoo toteuttaa itseään ihmisessä niinkuin hän toteuttaa luonnossa heräävän kevään, kukkivan kesän ja hedelmöitsevän syksyn. Meillä vaan on vapaus kieltää tahi suostua siinä missä luonnon täytyy. Kaikki tapahtuu luonnollisesti, vaikka ihmeelle näyttää se, mitä ei ole ehditty käsittämään. Mutta se mikä on luonnollista yhdessä, ei ole kaikissa luonnollista. Metsälammen äänetön tyyneys ei aina ole luonnollista vainion halki vilisevässä virrassa. Samoin mestarille on luonnollista mikä oppilaalle näyttää ihmeeltä. Sentähden ei sovi tuomita samalla mitalla kaikkia. Fredrik Cygnaeus sanoo, että kauneus ilmestyy tuhansissa muodoissa -- vieläkin useammissa tuhansissa muodoissa puhkeaa elämään iankaikkinen totuus. Kaikelle totuuden elämälle yhteinen on ainoastaan rakkaus, jota ilmaisee itsensä uhraava työ elämän velvollisuuksien täyttämisessä. Ainoastaan se sitoo erimuotoiset käsitteet saman pään alamaisuuteen.

-- Minä sulan teidän sanoistanne! huudahti Eliina.

-- Te haastatte ajateltavia asioita, myönsi Heleena miettiväisesti.

-- Mutta me naiset voimme niin vähän todistaa työllä rakkauttamme, valitti Eliina.

-- Jokaisella on tilaisuus perheessään ja kansassaan palvella lähimmäistänsä, väitti apulainen. -- Tuolta vainiolta kuului äsken kansan kutsuva ääni. Kansan henki hartoo lämmintä ja valoa. Niin monta ihanaa hetkeä luovat pappilan neidet säveleillään kotinsa suloksi -- miksi eivät koko pitejän suloksi?

-- Emmehän toki lähtene pitejälle laulelemaan? kysyi pilallisesti Eliina.

-- Ei juuri niin. Mutta pitejän nuoriso kokoontuu säännöllisesti pyhien iltapuolina pappilaan, kun on päästy kirkosta. Te viritätte heihin laulun hengen, joka sitten kautta pitejän kylä kylältä elää ja hehkuu, synnyttäen yhä uutta intoa, yhä uusia yrityksiä.

-- Oivallista! riemuitsi Eliina palavin silmin. -- Me perustamme pitejän nuorisosta lauluseuran. Ja kanttori saapi yhtyä leikkiin.

-- Niin, kanttori! lisäsi Heleena hieman punastuneena.