Chapter 7

Menin sitten eräänä aamuna Lappeenrannan torille ruokaostoksille, niin lyöttäysi seurahani partava mies, joka sanoi olevansa viipurilaisen kauppaneuvos T:n liikkeessä apulaisena. Hän sanoi kyllä tietävänsä parhaat ostopaikat ja lupasi minua neuvoa torikaupoissa. Ja sen hän osasikin tehdä, enkä minä arvannut häntä vähääkään varoa, niin vakaiselta ja luotettavalta hän näytti. Sittemmin seurasi hän minua useammankin kerran torille, ett'en voinut olla lopulta mieltymättä hänen miehevään käytökseensä, vaikk'en tietysti rakastamista ajatellutkaan, kun pidin häntä naineena miehenä.

Mutta eräänä iltana sain tuolta partasuulta kirjeen, jossa hän -- arvatkaa sitä -- kosi minua vaimoksensa ja vaati pikaista vastausta. Minä ensiksi hämmästyin, se on tietty. Mutta sitten se ilta muuttui minulle aamuksi ja yö levottomaksi rukouspäiväksi, joka selitti elämäni arvoituksen. Hämärä mieltymykseni kirkastui rakkaudeksi. Nyt käsitin, mitä rouva niin monesti oli sanonut, että rakkauden valossa tulevaisuuden mustat pimennot ja pilvet punastuvat toivon sinisellä taivaalla. En tuntenut silloin mitään onnellisempaa kuin nojata luotettavaan mieheen. -- Myöhemmin tunnusti mieheni, että hänestäkin tuntui yhtä onnelliselta olla naisensa tukena.

Aamulla ilmoitin päätökseni rouvalle ja pyysin häntä puolestani kirjoittamaan tuolle partasuulle vastausta, kun osasin itse huononlaisesti kirjoittaa. Mutta hän moitti minua uskottomaksi itselleen ja vanhemmilleni. Hän oli luvannut ja tahtoi minut viedä sellaisena takaisin kuin oli tuonutkin. Minä vakuutin, ett'en enää ollut sellainen kuin kotoa lähtiessä, koska olin jo rakastunut enkä sentähden enää kelvannut emäntäni sanaa toteuttamaan. Siitä kiivastui hän uhemmin ja sanoi sopimattomaksi, että minunlaiseni tyttö menee suomalaiselle miehelle.

Silloin tunsin minä tulisen piston, joka ei suinkaan ollut rakkautta. Olinhan minäkin suomalainen, vaikka osasinkin ruotsia, ja olivathan vanhempani rehellisiä, vaikka köyhiä suomalaisia. Minäkö olisin tarvinnut hävetä ottaa suomalaista miestä? En käsittänyt miten olisi mahdollista kenenkään tytön sitä hävetä. -- Siitä alkaen en voinut emäntääni kunnioittaa niinkuin ennen.

Minä koetin tulla omin neuvoin toimeen: hankin paperia, jolle muodostin muutamia harakan-varpaita kosijalleni vastineeksi. "Minä suostun tulemaan sinulle elämän kumppaliksi niinkuin olet pyytänyt", kirjoitin minä yksinkertaisesti, "jos sinulla on rehellinen aikomus. Mutta laita niin, että olet vapaa kaikista esteistä, sillä minä olen kokematon, viaton tyttö."

Enempätä ei tarvittu. Pian sovittiin asioista suutasuin. Kolmen viikon kuluttua oli toimitettu vanhempieni suostumus ja muuttokirjani Turusta Viipuriin.

Sillä välin soittelivat kielikellot: mikä ei olisi suonut minua hänelle, mikä taas ei häntä minulle. Sentähden kerrottiin meistä ilkeintä ja kummallisinta. Jumala nähköön! onhan kateus rakkauden vihollinen ja siitä kaikki tuo vaino, joka on niin tavallista.

Kauan suljin minä uskottomana korvani. Mutta arvatkaapa, mitä lopulla kuulin! "Hän on kreikkalainen, hän on venäjänuskoinen, sinä olet onneton!" huusi assessorin rouva.

Kauheata! Minä olinkin silloin onneton -- vaikk'ei semmoisista nykyiset tytöt välitä. -- Minä itkin yksinäisyydessäni ja rukoilin pelastusta. Sitten juoksin pastorin puheille pappilaan. Hän sanottiin perin viisaaksi mieheksi. Hän lohdutti minua. Hän nojasi oikean kyynärpäänsä pöytään ja käden poskeansa vasten ja oli ensin hetkisen ääneti; sitten näytti puhuvan kuin itsekseen. Minä kuuntelin tarkkuudella jok'ainoan sanan.

"Tosin voivat eri uskokuntien kirkolliset kaavat ihmisten omiatuntoja kahlita, siellä enemmin, täällä vähemmin," sanoi hän. "Nämä kaavat ovat kirkollisia astioita, joissa hengellisen elämän aarteita tallennetaan", sanoi hän. "Mutta ihmiskunnan viinamäen työstä kasvaa vuosisatoina hengellisen aartehiston rikkaus monipuolisemmaksi, joten kaavat tuntuvat ahtailta ja ihmishenki vaikeroipi orjuuttaan", sanoi hän. "Silloin on aika kaavoja laventaa taikka uudistaa. Mutta" -- tässä kääntyi hän terävällä katseella minuun -- "sitäkin ennen voipi jo moni henki, ulkomenoihin kompastumatta, kohota niitä ylemmäksi. Sillä onhan Jumala kuitenkin kaikkien uskokuntien Jumala, joka ei katso uskontojen enemmin kuin ihmistenkään ulkomuotoa, vaan kuulee kaikkia, kun vaan Häntä hengessä ja totuudessa lähestytään", sanoi pastori.

Tuntui kuin olisin niellyt hänen sanansa, vaikka en niistä juuri ymmärtänyt kuin viimeisen lauseen, joka minua tosin vähän lohdutti. Mutta tiellä johtui mieleeni, että sulhoni kuitenkin oli kieleltään suomalainen, että hän oli Suomessa syntynyt ja kasvanut. Olkoon kreikanuskoinen, ajattelin minä, kunhan vaan on suomalainen. Onhan meillä sitten maailmassa jotakin yhteistä. Kuitenkin olin vielä tulisissani, kun kauppaneuvos T. tuli tiellä vastaani ja onnitteli minua kihlaumiseni johdosta.

"Enpä iloitse koko onnesta", sanoa tokaisin minä tuhma. "Miksi petti hän minut eikä ilmoittanut, että onkin kreikanuskoinen -- en suinkaan olisi suostunut!"

"No, no! maltahan mielesi!" neuvoi kauppaneuvos: "tuleva miehesi ei olekaan kreikan-, vaan lutherinuskoinen -- ainoastaan minä olen kreikanuskoinen."

Minä häpesin ja ihastuin; luulenpa, että punastuinkin. Mutta raskas kivi putosi silloin sydämeltäni enkä sen jälkeen enää uskonut mokomia juoruja.

Mutta niinkuin jo sanoin, ei ole minun elämässäni mitään merkillistä. Kauppaneuvos tarjosi meille sitten hyväntahtoisesti omat vaununsa, joissa tultiin Viipuriin, että petäjänummi jytisi. Porttien pielissä ja katujen varsilla katselivat ihmiset silloin ihmeissään meitä. "Minä tunnen olevani rikas", sanoi ylkäni. "Niin minäkin", sanoin minä. Ja olihan meillä silloin muitakin varoja kuin rakkautta. Terveyden lisäksi oli miehelläni hyvänlainen palkka, jota kauppaneuvos heti vihkimisen jälkeen lisäsi. -- Häät pidettiin kohta Viipuriin tultua. Minunkin käteni sekä osasivat että halusivat työtä tehdä. Kun Jumala siunasi meille varoja yli jokapäiväisen tarpeen, yhdistyttiin osakkaiksi kauppaneuvoksen liikkeesen. Mieheni oli teoissaan luotettava ja rehellinen, niinkuin oikea suomalainen. Sentähden kauppaneuvos piti hänestä niin paljon. Kaikki menestyi paremmin kuin sopi odottaa. Niin lisääntyi perhekin -- meillä on nyt seitsemän lasta, arvatkaa!

Ihmiset sanovat miestäni tuliseksi ja äksyksi -- voipi niin toisinaan olla. Mutta minä olen koettanut sammuttaa tuimuutta rakkaudella -- onhan se kumppalin velvollisuus -- ja olenkin aina onnistunut, sillä mieheni osaa ajatella: hän malttaa mielensä.

-- Miten vaihtui sitten tuo onnellinen asemanne nykyiseen? kysyin minä.

-- Kuulisitteko sitäkin? jatkoi vaimo. -- Tiedän nuoria, kokemattomia ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta kuuntelevat vakavia asioita. Sitten tietäkää, ett'ei onni aina pakene ihmistä samalla kertaa kuin menestys. Särkyy reki, kuolee hevonen, mutta ei riku toivo. Niin kävi meillekin. Ajat huonontuivat ja puuliikekin huonontui -- niinkuin se on monesti sen jälkeenkin huonontunut -- ja lopulta pysähtyi kokonaan. Toinen kauppahuone toisensa jälkeen luovutti omaisuutensa velkojille. Kauan kyllä kesti kauppaneuvos ja paljon työtä levitti hänen liikkeensä maahan, mutta loppuun piti hänenkin ehtiä ja tuhannet ihmiset jäivät työttömiksi. -- Sääli niin hyvää isäntää! -- Siinä hukkui miehenikin varat ja loppui hänen palveluksensa. Köyhä oli hän nyt omaa kauppaansa aloittamaan ja liian vanha kelvatakseen uusille isännille, varsinkin huonona aikana. Mutta me olimme kumpikin tottuneet työhön. Ja tekevällä on aina työtä.

Raskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin tyttäremme -- hän on nyt jo yhdenkolmatta -- sallittiin raajarikoksi. Hän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on hänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli helpompi kärsiä, mutta sittemmin -- minä tunnustan, että aloin väsyä. Onneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: "Eihän ole perhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten", sanoi hän. "Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi vaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois", sanoi hän. "Ja varmaankaan ei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen elämän murheet", sanoi hän. "Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus, lyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja ja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista puhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita ja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä", lisäsi hän. "Toisinaan antaa ylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä", sanoi hän. "Kaikki tapahtuu niinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja onhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme ihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin", lisäsi mieheni ja tarttui käteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani tuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja minä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä -- liikeneehän tässä maailmassa pesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin rakkaus ja toivo. -- Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi pesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui.

NEITISERKKU.

"Yksi haastaa ystävälle, ystävä koko kylälle". Niin tuli ilmi tämäkin juttu, jonka ensin vaan uskottu jutteli uskotulleen.

Kahden kävelivät serkukset kaupungin katua, rouvaserkku ja neitiserkku. He juttelivat:

-- Minä olen niin ihmeesti mieltynyt majisteriin ja majisterikin on mieltynyt minuun. Et usko kuinka minun on hyvä ollakseni, kun joskus jäällä yhdessä luistellaan ja muistellaan. --

-- Sinä lasket runoksi, serkkuseni! huudahti rouvaserkku.

-- Niin, sitä syntyy itsestään. Tiedäthän näytelmistä ja romaaneista, kuinka lemmen liekki päästää runonsiteet valloilleen, ja silloin ollaan kaikki runoilijoita kiireestä kantapäähän asti. -- Sinä katsot minua niin pitkillä silmillä. Olenkin tietysti nyt hyvin kummallinen. Mutta majisterikin on kummallinen siellä jäällä. Tiedäthän, että hän on fennomaani niinkuin sinä ja minäkin. Sentähden hän melkein aina puhuu suomea niinkuin sinä ja minäkin nyt. Mutta sen sijaan kuin me sitä haastelemme enimmiten vaan näin kahden kesken ja suomalaisissa seuroissa, niin hän laskettelee suomea vaikka millaisessa seurassa. Et usko, mutta minun on silloin vähän vaikea olla. Minä sitten jäljestäpäin häpeän, että niin on, mutta niin se on. Siellä luistaa presidentin tytär, laamannin tytär ja pormestarin tytär. Heille juttelevat pelkkää ruotsia hovioikeuden herrat, kanslian herrat ja konttoriherrat. Pitäisikö minun sitten olla poikkeus? Olenko minä sitten huonompi? -- Vaikka niinhän majisteri sanookin, ett'ei senvuoksi tarvitse huonompi olla, että puhelee suomea, mutta -- -- -- sano sinä, serkku, kun olet naimisissa, minkätähden minä olen semmoinen hupsu?

-- Sentähden, ett'et ole vielä naimisissa. Kun tulet majisterin rouvaksi, niin osaat paremmin näkyä mitä olet. Me naiset useammiten palvelemme niin paljon kuorta niinkauan kuin sydän löytää pään.

-- Elä haasta, serkku, noin! Onhan monta herra päätä, jotka ovat olevinaan kiivaita fennomaaneja ja kuitenkin kainostelevat käyttää suomea. He sanovat, että suomalaisuus on vaan ylevä, kaunis aate, joka -- -- --

-- Jumala varjelkoon sinun sydäntäsi mokomista päistä, jotka eivät ikinä pääse aatteesta työhön! Ehkäpä heissä sitten rakkauskin on vaan kaunis aate, joka ei koskaan töissä ilmesty. Rakastu sitten sellaisiin!

-- Mutta sitäpä en tee. Ja sentähden olenkin majisteriin hyvin mieltynyt. Hänellä sitä paitse on erinomaisen hyvä sydän. Et usko, kuinka hyvä sydän! Pappa sanoo, että hänellä on koko terävä pääkin. Ja mitäs tuolla päättömällä miehellä juuri tekisikään. Eikö niin, serkku?

-- No, no, serkkuseni; mutta onko majisteri sitten nyt jo omasi?

-- Enhän sitä sanokaan. Mutta voinhan jutella serkulleni mitä sattuu. Ethän pane pahaksi; sinä niin hyvin ymmärrät minua. Sitä paitse asuuhan majisteri juuri meillä ja mamma pitää hänestä niin paljon, vaikk'ei mamma olekaan fennomaani niinkuin pappa ja minä...

-- Niin, sinä pidät hänestä kaikkein enin. Sitä parempi, serkkuseni. Sovitte hyvin te kaksi liinaharjaa yhteen.

-- Sinä pilkkaat minua, serkku. Luuletko, ett'en voi olla hänestä haastelematta? Näytänpä sen.

Ja sitten he astelivat vähän matkaa ääneti.

-- Te rouvat, kun olette naimisissa, ymmärrätte aina niin väärin nuoria tyttöjä, aloitti uudelleen neitiserkku. Te arvaatte aina asiat ennen aikojaan.

-- No, no, serkkuseni; minä lupaan ett'en arvaa mitään. Päinvastoin vakuutan, että sinä olet majisterille ainoastaan hyvä ystävä, joka hänen kanssaan kiistelet, oikeinpa vihastutkin toisinaan.

-- Sitä juuri teenkin. Mutta tiedäpäs, että koko ruotsalaisen rouvaskoulun tytöt ovat häneen enemmin mieltyneet kuin minä. Luulenkin, että he ovat kaikki aika fennomaaneja.

-- Ethän nyt luule liikoja, serkkuseni?

-- Enhän mitä. Kuulehan, kun juttelen! Muistathan kuinka heikkoa syksyllä oli jää Salakkalahdessa?

-- Muistanpa niin sanotuksi.

-- Mutta majisteri ei peljännyt enkä minäkään sitten peljännyt. Mentiin jäälle. Majisteri sitoi sekä riisui aina minulle luistimet. -- Näin kahden voin sanoa, että jalkani oli silloin aina vähän juonikas. -- Ja kuulehan, serkkuseni! Hän sanoi, että minulla on hyvin kaunis jalka!

-- No, no, serkku!

-- Oikein totta! Sitten hän luisteli ja minä luistelin ja sitten minä lankesin. -- -- Taikka oikeastaan en minä olisi langennut, mutta kun se nyt niin sattui.

-- Kelpasihan sinun langeta, kun majisteri oli nostamassa.

-- Kylläpä hän sitten olisi ollut aika puuhevonen, joll'ei olisi tullut nostamaan!

-- Niin, niin, no sitähän tarkoitinkin. Mutta eihän sillä todisteta, että rouvaskoulun tytöt ovat fennomaaneja?

-- Maltahan! Siihen tullaan. -- Oli viime syksy. Jää oli tarpeeksi kiiltävää, mutta ei tarpeeksi vahva. Mutta tytöt tahtoivat olla aika urhollisia, niinkuin usein tapahtuu, ja riensivät miehissä iltahämärällä luistamaan. Tuota pikaa kiertyi heitä koko legiona majisterin ympärille -- niinkuin tiedät, antaa majisteri tunteja rouvaskoulussa -- ja kaikilla oli millä mitäkin sanomista, että minun oikein pisti vihaksi -- vaikka kyllä minäkin häntä likenin. Mutta olihan se eri asia. Kuitenkin oli jää niin heikko kuin kaksiöinen jää oli. Se ritisi, se ratisi ja -- petti! Mutta tiedätkö, kuka silloin upposi? Ei kukaan muu kuin juuri majisteri ja minä. Enhän voinut jättää häntä siihen yksin, vaikka kyllä muut pakenivat. Minä tartuin häneen kiinni ja niin yhdessä mentiin. Et usko, kuinka se tuntui kummalliselta.

-- Ja sinä kuitenkin vielä olet tässä?

-- Emmehän tietysti sentään hukkuneet niin matalaan lahteen, vaikka sitä on tosin koettu kaivaakin. Noustiin ylös kuin uitetut hanhenpojat -- taikka oikeastaan majisteri nosti minut sekä itsensä. Sinä et usko, kuinka minua hävetti. Mutta majisteri käänsi asian leikiksi, otti minun käteni kainaloonsa ja niin yhdessä mentiin. Onneksi oli iltahämärä. En ole koskaan niin sydämestäni toivonut pimeyttä kuin silloin. Ja kuitenkin oli se ilta minulle niin rakas, mutta, mutta -- -- minä en voi sitä sanoa.

-- Sinä et sitten kerro serkullesikaan? Minä en siis ansaitse luottamustasi?

-- Anteeksi, serkku! Sinuunko en luottaisi? Niin, minä kerron. -- Ennenkuin päästiin kotiin, tarttui hän noin hellästi käteeni ja sitten hän sanoi ja minä vastasin ja sitten -- -- -- minä en voi sitä sanoa. Mutta tiedäthän itse, serkkuseni, kun olet jo naimisissa. Mamma ja pappa sen jo tietävät. Enkä minä sen jälkeen enää olekaan hävennyt käyttää suomea vaikka millaisessa seurassa.

-- Onnea, rakas serkkuni! Onnea! Sinusta tulee viisas vaimo. Joka ei pääse naimisissa järkeensä, se ei pääse koskaan.

Ja sillä tavalla se jutelma päättyi.

TÄYSVILLAINEN.

Tässä tulee astua nuoren parikunnan pyhään keskuuteen.

-- Vaimoni! aloitti mies. -- Tämä elämä ei käy päinsä. Tässä pitää tapahtuman muutos: joko sinä täysvillaiseksi taikka minä tuollaiseksi puolivillaiseksi.

-- Niin, tosiaankin, mieheni! Minä oikein ihastun. Heitä tuo kokovillaisuus, joka tekee niin suuren poikkeuksen siitä, mihin on totuttu, ja palaja olevaisiin oloihin.

-- Vaimoni! Sinä olet kovin entiseen menevä, oikea entismielinen. Tahtoisitko, että minäkin edistyisin taaksepäin? Mutta sitä en tee. Tiedäthän ett'en suosi mitään puoli- taikka osavillaisuutta. Jotakin, mutta kokonansa.

-- Tiedän, mieheni, sen tiedän. Mutta luulin jo luopuvasi tuosta Jägerin villaopista, kun sentähden olet kahdesti kärsinyt keuhkokuumetta ja kolmas kerta kuuluu aina olevan kovin vaarallinen -- enkä tosiaankaan soisi sinun kuolevan. Mutta sinä, niin ethän sinä siitä huoli -- -- --

-- Etpä nytkään, vaimoseni, noin itkisi, jos olisit täysvillainen.

-- Kenties en sitten itkisi haudallasikaan?

-- Et. Tyynesti vaan surisit ja etsisit elämältä lohdutusta.

-- Tuo on kauheata!

-- Eipä, vaan tosikristillistä.

-- Tahdotko sitten tosiaan jättää -- -- --

-- En, kultaseni, enhän jätä, vaan elän sinulle sekä itselleni mieliksi hirveän kauan. -- Sentähden juuri tahdonkin pysyä täysvillaisena.

-- Mutta tuo keuhkokuume?

-- Niin, se on ollut ja mennyt eikä toivoakseni palaja. Se on kuritusta kokemattomalle elämän koulussa. Mutta sitä kautta pääsee ajatteleva viisaaksi.

-- No, mutta, hyvä mieheni, kuinka viisas nyt luulet olevasi, kun et vieläkään osaa hyljätä tuota villaviisautta?

-- Se ei kuitenkaan ole mitään villiviisautta ja sentähden en sitä hylkää. Istuhan tähän, niin selitän. -- Tiedäthän, että on etelässä talvikin lämpimämpi kuin meillä?

-- Niin sanotaan.

-- Eikä täysvillainen tarvitse lämpimällä ylystakkia, vielä vähemmän turkkia?

-- Ei suinkaan.

-- Toista on 30-50 asteen pakkasessa -- silloin ei enää tarvitse olla Jägeriläinen, mutta kyllä täysvillainen. Tästä lähin pidän siis pakkasella täysvillaista ylystakkia ja pysyn erilläni keuhkokuumeesta. Tämä on edistystä. Olen oppinut, ett'ei saa nielaista mitään oppia sinänsä. Aatteiden ja todellisuuden pitää muodostaman ja edistämän toisiansa niinkuin olisivat keskenänsä avioliitossa. -- Mutta joko mestari on tuonut uuden ylykseni kotiin?

-- Ei, tietääkseni. Vaan asetuhan, niin näen oikein millaiseksi olet entisestä muuttunut. Kas niin, seisohan siinä! Suvaitse nyt sydämen vähän tutkia päätänsä!

Tässä tapahtui pieni ylitarkastus.

-- Ennen löysempi takki ja valkoinen sulhaisrinta, aivan kuin muillakin; nyt vyöltä pinnistetty ja umpirintainen kuin sotamies -- kiiltäviä nappia vaan puuttuu -- juuri kuin oikea asevelvollinen. Muuten tunnustankin, että sotamiehen puku minua miellyttää.

-- Oikein, vaimoni. Ajattelekin minua vaan sotamieheksi, joka taistelee vasten kaikkea puolimielistä ja mielipuolista, puolivillaista ja osavillaista; vasten kaikkea, mikä ei uskalla olla mitään kokonansa, mutta on kaikkea noin nimeksi, noin osapuille.

Tällä kohtaa kauniimman puolen nenä hieman nyrpistyi.

-- Sellaista et minusta voi sanoa, epäsi hän, sillä onhan esim. sydämeni sinun omasi aivan kokonaan eikä vaan osaksi.

-- Se voipi olla totta, vaimoseni, mutta kuitenkaan et tunnusta minulle oikeutta pysyä täysvillaisena: siitä syystä vaan vastustat, että tuo suuri joukko ajattelee toisin -- on sekin syy! Ja kuitenkin, etkö ole huomannut minussa muutosta parempaan päin? Minusta on tuntunut kuin jaksaisin entistä paremmin.

-- Sitä en voi kieltää. Sinä tosiaankin olet päässyt entistä paremmalle tuulelle. Mutta voisihan --

-- Ei, ei! Elä ensinkään etsi muita syitä! Tunnusta vaan, että pahahenki, jolle ihmiset niin usein vikojansa syytävät, on minusta paennut koko joukon vähemmäksi. Ja lähestypä tukkaani! Jos Jäger puhuu totta, pitäisi sen lemuta hyvin tuoksuiselta kuin kesän lemmikit, joita suven henget hallitsevat. Tuntuuko siltä?

-- Tosiaankin, mieheni. Ihme kummall' ajaa!

-- Sitä vaikuttaa, kun emme antau kaikkien elementtien valtaan, vaan omistamme parahinta ja olemme sitä.

Silloin astuikin ompelumestari sisään ja emäntähenkeä vetivät askareet kyökkiin.

-- Tässä, hyvä herra, ylyksenne! kumarsi mestari.

-- Mutta täysvillainen?

-- Minkä mahdollista, hyvä herra. Mutta -- --

-- Eikö kokonaan? Se ei kelpaa. Viekää takaisin. Repikää auki. Olen täysvillainen.

-- Mutta kohtuutta, hyvä herra, kohtuutta ja tasapuolisuutta!

-- Näette, että olen tasainen, mutta vaadin täysvillaista.

-- Mutta oikeus, hyvä herra, myöntäkää mikä on oikeus! Nappien kohdat, välikaulus, välivuori -- -- --

-- Ja koko ylys -- pitää oleman täysvillainen. Sillä hyvä.

-- Tämä on jyrkkä ja ankara muutos. Olen kyllä vapaamielinen, mutta pyydän oikeutta.

-- Niinpä myöntäkää se minullekin. Mikä on hyvä, se on oikein. Täysvillainen on hyvä, sentähden on oikein, että sitä vaadin. Myöntykää, kun olette vapaamielinen!

-- Oikeutta yleiselle tavalle, minä tarkoitan.

-- Tavat ovat kuin kukin tahtoo. Minun tapani on täysvillainen.

-- Mutta, hyvä herra, punnitkaa se työ ja vaiva, joka -- -- --

-- Siinäkö kipein kohta? Mutta velvollisuus ei pakene työtä.

-- Ajatelkaa, hyvä herra: nappien kohdat, välikaulus, välivuori --

-- ja koko ylys täysvillainen. Niin tilasin ja niin lupasitte -- teidän on siis velvollisuus ja sillä hyvä.

-- Täytyypä minunlaiseni miehen olla kaiken karvainen. Minä siis suostun. Kuitenkin myöntäkää, hyvä herra, että olen vapaamielinen!

-- Kuten suvaitsette: oikea lipilaari, ystäväiseni.

Ja siihen mestari tyytyi. Hän läksi.

-- Mutta vaimoni! Mikä sinun on?

Hän tulla tuuletti kyökistä kuin tuisku. On luultavaa, että hän itki.

-- Mieheni! Auta minua! Minä en kestä tätä kiusausta. Minä tulen kipeäksi.

-- Elähän toki, vaimoseni!

-- Oikein totta! Minä en kelpaa sinulle emännäksi. Tiedäthän -- siellä kyökissä -- ne piiat -- koko soppa -- -- --

-- Piiat ja koko soppa? Maltahan mielesi, kultaseni, eläkä tuskittele. Istu tuohon noin ja juttele tyynesti!

-- Minä en voi, mieheni, tiedäthän, ett'en voi! Se kyökki, ne piiat ja -- -- --

-- ja koko soppa.

-- Niin kyllä -- -- ja sitten. -- Mutta rakas mieheni, osta minulle piano, pianiino taikka flyygeli ja käske minun soittamaan, vaikka päivittäin -- teepä tosiaankin se!

-- Sukkela keksintö, vaimoseni. Sinä soittaisit sitten piiat hyviksi ja ruoat kypsiksi -- eikö niin, pieni vastarannan kiiski?

-- Sinä olet ilkeä! Sinä pilkkaat minua, kokematonta vaimorukkaa.

-- Enhän, kultaseni. Vaan ole nyt tyyni ja sano mikä sinun oikein on?

-- Näethän millainen on esiliinani -- siinä nyt on päivälliseksi keitetty rusinasoppa -- -- --

-- Rusinasoppa! -- Voi sinä lammesta nostettu sorsantytär! -- eikö muuta?

-- Niin no? -- se kaatui!

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin no!

-- Onhan sinussa, vaimoseni, kylliksi rusinaa sekä saoksi että liemeksi.

-- Mutta ethän, hyvä mieheni, ensinkään vihastu?

-- Olenhan täysvillainen.

-- Niin -- tosiaan --

-- Mutta suvaitsepas, niin pääkin vuorostaan vilkaisee millainen sydän oikeastaan on. Nyt levostu ja asetu, kultaomena! Kas niin!

--- Mutta älä suinkaan pilkkaa!

Sitten tapahtui silmästä silmään pieni läpikatsaus.

-- Aivan entisellään, vaimoseni -- sekaelementtien vallassa. Milloin äkäpussi pakkanen, milloin aika tuisku, milloin taas keväinen sadepilvi -- kaikki sentähden, ett'ei ole täysvillainen. Maltahan. Jo vilahtaa pilvestä päivä! Jo hymyilee -- mutta se ei ole pitkällinen sentähden, ett'et ole täysvillainen.

-- Olenpa täysvillainen!

-- No miten?

-- Ajatuksissani olen jo täysvillainen.

-- Oikeinko totta, vaimoseni?

-- Oikein totta!

-- Ethän vaan vasten tahtoasi --?

-- Ole huoleti, mieheni! Tahdon tulla niinkuin sinä -- suven ja talven tappelusta tahdon päästä täyteen kesään.

-- Vaimoseni, kultaseni! Lähennä pian suukkosi!

Sitten tapahtui jotain semmoista.

-- Ja tuossa tuopi mestarikin ylykseni.

-- Tässä, hyvä herra, sellainen kuin käskitte! kumarsi mestari.

-- Aivanko täysvillainen?

-- Joka ainoa rihma, vakuutti mestari.

-- Nyt, vaimoni!

-- Niin nyt, mestari, on minun vuoroni! Vanhat mitat, -- muistattehan ne? -- uusi puku, mutta täysvillainen.

-- Täy -- täysvillainen, hyvä rouva?!

-- Niinkuin sanottu: täysvillainen! vakuutti koko parikunta yhdestä suusta.