Chapter 5

Äänetön toimi nyt alkoi. Vaan itkeä nyyhkytti toimiessaan suruinen Reetta, ja Sere kummasti milloin hymyili, milloin murheiseksi muuttuen hänkin huoahti. Hetken mentyä seisoi pihalla valjaissa ruskean, mustan ja valkean luomikas Kirju. Paiskean lihava oli tämä lehmänkarvainen juhta, jonka rattailla nyt heinien alla kaksi ruissäkkiä vierekkäin lepäsi. Punaisena painoi kuorman keskellä neliskolkkainen eväskirstu, jonka kannelle kohosi Jaakko kyynelsilmin. Äänetön juhlallisuus vallitsi, koska länteen vaipuva kuu näki talon jykevän isännän kotikunnailtaan pakenevan, ja syvästi vavahteli lähtökättelyssä äänet, lausuttaessa "hyvästi". Enempätä ei tunteitten kuohu päästänyt sanoiksi. Pian hevonen lähti, pian katosi rattahat. Ja nuorten turvissa katosi myös tupahan suruinen Reetta.

Idästä sarasti jo valkeneva aamu.

III. HEDELMIÄ.

Ympäri maan kirkkoja kiersi kuulutus harmaapartaisesta miehestä, jolla on suora hämäläisnenä, itsepäiset raudankarvaiset silmät, tuommoinen kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa sekä tumpura tukka ja jonka vartalo on lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Havuhattua ei kuulutus tuntenut, ei myöskään parran lopullisia vaiheita ja siinä erhetys.

Ei aikaa kauan kulunut, kului vaan viikkoja kolmikunta, niin nuoret häitä heiluivat Kumpulan talossa. Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Tertuissaan vielä punoitti verenkarvaiset pihlajanmarjat, joita tilhiparvi, tuulen lehtiä lennättäessä, poimi. Verevinä punoitteli myös nuoren parin posket, koska Sere morsiona suppilonmoista kultakruunua kantoi ja Simo hiilenmustassa kotiverassa pulskaili. Mustissa pulskaili Simo, vaan punahameessaan liehui hilpeä Sere. Siivosti kului nämä kemut, joita viinan väki ei turmellut, sillä vakaasti oli Simo päättänyt vastapäivin torjua talostansa viinan valtaa. Oluthaarikoilla vaan kestitsi kenkkärit hääkansaa, joka viulun soidessa tanssi. Nurkuen ja nuivalla nenin täältä vanhat viinan juojat syötyään pakenivat, vaan nuoriso läpi yön sydämen permannolla tanhusi eikä riidan roinausta kuultu. Kuului vaan aamulla ilon onnitteleva humaus, koska nuorikot riemuparven keskeltä kattohon korkenivat ja talon haltijapariksi huudettiin. Siivosti kului kemut ja ihmeissään juttelivat vieraat viinattomista häistä.

Joutui syksystä talvi, joka harteillaan kantoi juhlivan joulun; vaan eipä kotijouluille joutunut Jaakko. Kului yhä talvi ja kohtasi kevään; vaan Jaakkoa ei kohdannut sureva Reetta. Toi kevät lintuja lohdutteeksi vanhain, riemuksi nuorten -- ei vaan kaivattua kotihin tuonut. Päivän paisteessa kiilsivät kevätmetsän pihkaiset lehdet, kiilsivät päivin, illoin ja aamuin; vaan suru sumensi päivillä Reetan silmät, itku ne kiilloitti illoin, väsymys aamuin ummisti. Lohdutteli häntä tytär, viihdytteli vävy, vaan miestään yhä kaipaili sureva Reetta.

Uutisen rintaan oli ehtinyt maamies ja viljoihin alkoi koskea sirppi. Nousten, laskien vierivät viljavan elokuun päivät, kunnes kuhiloituna seisoi vainiolla vuoden saalis. Kukon laulusta lähtein hamaan valkenevaan aamuun kuului riihestä varstojen vuorolyöntinen pauke ja kylihin levisi uutisviljan mieluinen tuoksu. Vuoden työ näin hedelmät antoi, mielet toivolla täytti.

Vaan hedelmiin oli puhjennut myöskin Kumpulan avioparin täysvartinen nuoruus. Sere äidin rintaa kantoi, Simo isän huolia tunsi. Esikoispoikaa, perheen toivoa, hoiteli, heijaili vanhakas Reetta.

Oli niin päättyvän elokuun raitis aamu. Hetken oli jo itäisen taivaan kupeella kieppunut päivän kehrä, säteillään vainion sängessä kastepisarten kanssa leikkien. -- Onnelliset kastepisarat, jotka, päivän säteistä välkkyen, ette elosirppiä pelkää! --

Taajasti asteli peltokujalla ammova karja ja määkyvät lampaat kilkkavin kelloin metsän laiduinta kohden. Vaan täyteläistä lypsinraintaa kantoi vanhakas Reetta karjapihalta tupaan, jossa hän, läpi näresiilin, kaatoi lämpimän maidon säilytys-astioihin. Pöydällä piimäkehlon ympärillä höyrysi kuppien täydet voisilmäistä uutispuuroa. Silloin, puhdistettuaan viljan, asteli ruumenpölyisenä riihestä nuoriväki ja suurushajuisen pöydän ympäri kiertyi. Työn tehneillen ylen maistui ruoka ja puuroa jäähdytti pirteä piimä; vaan ruokihin ei kovin mieltynyt sureva Reetta. Puheeksi nousi pöydässä kuluneen vuoden vaiheet ja ihmeteltiin korkeuden kättä, joka ihmiselämän ohjissa vallitsee ja pahuutta kurin ruoskalla rankaisee. Silloin Ryty-Pauhun kohtalo heidän mielensä valtasi ja hänen vaiheistansa he sanoillaan maalasivat kamalan taulun.

_Reetta_. Lankesipa hän kuoppaan, jota meille kaivoi. Niin käypi maailmassa.

_Sere_. Vaan kostoa emme tahdo hälle huutaa.

_Simo_. Kylläpä hänet jo aikanansa selkäsaunalla kostin. Armoittelenpa nyt vaan sitä kovanonnen poikaa.

_Reetta_. Jumalan on kosto. Mutta ainapa ovat salaiset luonnon enteet onnettomuuksien sanansaattajina. Niinpä tahdon teille kertoa tarun riippaoksaisesta koivusta, josta Ryty-Pauhun talo Koivulaksi nimitettiin. Talon takana se latvaansa korkeuteen nosti ja ihanasti lehvillään varjosi katon. Monet kului vuodet ja tuimia talvia seurasi lempeät keväät, jolloin elämän voima koivun suonihin kuohui. Vaan iskettiin keväillä puun kylkehen reikiä, joista nuoruuden mehu valui, mieliteon huulille tippui se. Kevät keväältä näin valui mehu, kunnes sairastui puun ydin ja halvaus sen oksia uhkasi. Ei moni oksa enää keväisin viherjäksi puhjennut, vaan eloisa kevättuuli niitä kuolleina karisteli tuoksuvaan nurmehen. Vihdoin jyskyi eräänä heinäkuun iltana puun juurella kirves; jyskyi, jyskyi, kunnes pihanurmelle kukistui kesäinen koivu. Loisväki siitä korjasi lehvät ja kirvesmies valkean tuohen riisti. Suruisna kallisteli räystäällä päätään kotipääsky, sillä ei ojentanut enää oksiansa puu kesälinnun levähdellä, liverrellä.

_Simo_. Totuutta saarnasi puun suruinen tarina. Mikä oli koivun, sepä Koivulan kohtalo. Ihmisen kurjuudesta niin huokailee ja kärsii luonto.

_Sere_. Varoittavana ennustähtenä kaatui koivu.

_Reetta_. Vaan kovakorvaiset olemme varoituksille ja sentähden elon vainiolta katkeria hedelmiä korjaamme.

_Sere_. Korjaamme oikeita myrkkyputkia.

_Simo_. Syystäpä nuoruudessa kylvämme totuuden siementä, joka siunausta hedelmöitsee.

_Reetta_. Kerskaus pois, sillä erhetysten maassa asumme.

_Simo_. Niinpä asumme; vaan suuri on lujan tahdon valta, koska meitä totuus jännittää.

_Reetta_. Hurskaan isän poika oli myös Ryty-Pauhu. Vaan antoipa vanhus polttolupina poikiensa keittää viinaa, jota kuormittain kaupunkeihin möivät ja rikkautta näin kokoontui miesten taakse. Koivulan talon osti silloin kylästämme Mikko, joka vielä ei Ryty-Pauhun nimeä kantanut, vaan puhtaana kulki kylissä hänen kunniansa maine. -- Kuitenkin kuiskattiin hänen salassa kotiryyppyjä kallistelleen. -- Niin uskoi hälle Riihelän lautamies ainoan tyttärensä, joka morsiuspäivinänsä paistoi raittiina kuin niityllä kaste, lempeänä kuin suvituulen puhallus. Oikea paratiisin lintu oli hän, kunnes vaihtuivat ajat ja onni. Sovinnon enkelinä eli hän kylässämme, kasvattaen lapsiansa vilpittömyyden polulla. Niin kului vuosia kymmenkunta, kunnes viinatehtaita ilmestyi maille ja aurinko säteili kapakan ikkunasta läpi kiiltävän pullosarjan. Huikeni siitä kylänmiesten silmät ja heidän kielensä sokeriviinan mehusta hurmentui. Tästä lähtein pimeni Koivulassa päivät ja kapakan pullojen kautta vaan säteili Mikolle riemu. Kuitenkin häntä hellin sylin kohteli kotona vaimo, perheen valvova sielu. Vaan päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko. Niin velastui ja köyhtyi talo. Viljat, pellavat, vaatteet viinahan vaihtui ja kahleina helskyi velkojain sanat. Siitäpä ei totellut Ryty-Pauhu, vaan yhä hävitystään jatkoi, ja kirousten pätsinä kuohui öillä hänen kotinsa, josta lasten parku ja vaimon valitus kuului: yön sydämessä näin kuului uikutus, kunnes pauhinalla Koivulan ovi aukeni ja siitä kirkuen ulos törmäsi vaimo ja lapset. Ruuskisti kynnyksellä seisten, paiskasi julma heidän jälkeensä rautahangon. Niin viritteli mies kuoleman pauloja, ja kuin elävä pimeyden ruhtinas teiskaili hän nyt häviön majassa yksin. Kahtaalle hän teiskaili ja silloin silmistänsä hulluuden palo hehkui. Vihdoin riutui unehen katala, horjahtaen vuoteelle syrjin. Vaan talven pakkais-yössä harhaili usein ruikutellen onneton perhe, kunnes naapurin ovi, armoa tarjoten, aukeni ja he vieraan uunin pankolle viluisina kyyristyivät. Aamu kun valkeni, ilmaisi se pimeyden työt. Sekasorrossa ja pirstaleina kuvaili Koivulan tuvassa astiat ja tuolit hävitystä. Surujen päivä näin seurasi itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, koska päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko.

_Sere_. Kuuletko, Simo, miten kauhistava mies.

_Simo_. Kuulenpa kyllä; vaan eipä hallinnut hän vilpittömyydellä nuoruutensa viinoja: salaa maisteli niitä ja maailmalle hienovillaisia lammasnahkoja näytti. Ja siitäpä ei kunnian kukko laula, sillä pinnalle puhkeaa mädännyt sydän, vaan kunnialla päättyy vilpitön elo. Sitä uskon minä!

_Reetta_. Niin mies aikojaan eleli, vaan surujen kuorma vaimoa painoi. Vuoteen helmahan vaipui vihdoin lapsien hoiva, vaivojen painosta terveys murtui. Itsepä näin kuin toivon kirkkaana paistoi sairaan kalpeat kasvot. Pelastua halasi hän vaivojen maasta. Enkeleitä näkivät vuoteen vierellä kuolevan äidin itkevät lapset. Niin jätti hän surujen maan ja rauhaan pääsi kärsinyt henki. Vaan vuoteen vierelle silloin turvaton lapsisarja kyyneliinsä vaipui. Siinä itkeä nyyhkyttivät he, kunnes kylästä huoneesen ilmestyi isä. Heltyi nyt kerran onnettoman miehen mieli. Käsiään puserrellen hän ääneensä katkerasti itki. Katumuksen kyyneliä vuodatti hän ja ensi kertaa syleili nyt lapsiaan langennut isä. Polvilleen kokosi hän pelkäävän lapsisarjan ja ynnä veisasivat he vainajan muistoksi virren. Kyyneleet uittivat silloin vanhan virsikirjan lehtiä ja itkuhun sekaantui suruvirren sävel.

_Simo_. Vaan eipä parannuksen hedelmiä kantanut miehen katumus, sillä veltostunut oli tahdon jänne.

_Reetta_. Oraalle vaan pääsi parannus, kun himojen saviheinät sen turmelivat. Tuskin oli hän hautahan saattanut elämänsä toverin, niin taasen himoihinsa vaipui. Koivulassa taas surujen päivä seurasi itkujen yötä ja itkujen yö surujen päivää, sillä päivät päästään, yöt yletysten riehui hurjana Mikko.

_Simo_. Riehui, kunnes vasara paukkui.

_Sere_. Ja vieras talon vei.

_Reetta_. Ja maantielle ajoi Ryty-Pauhun lapsineen.

_Sere_. Onpa nähty lasten onnetonten usein itkulla kastelevan äitinsä hautakumpua.

_Reetta_. Lapsia armahtaa Jumala ja heille ihmisten sydämet avaa.

_Simo_. Vaan pimeäjärkinen mies pussi seljässä nyt maailman rantaa mittelee. Kenties hän koettelemusten koulussa viimein viisastuu.

_Reetta_. Liian myöhään usein kokemuksesta viisastumme, senpä tietää mieheni Jaakko, joka kodin hulpiloista katosi.

_Sere_. Lupasi hän vielä kerran hengittää seurassamme "kotisalojen raitista tuulen löyhkää".

_Reetta_. Niin lupasi, vaan jotakin outoja vaiheita aavistan hänen elämällensä; sillä unissani näin hänen haamoittavassa yössä, käsiämme likistäen, jättelevän meitä hyvästi. Kuuhun hän kädellään osoitti, vaan kohti auringon koittoa kiiruhti hän itse. Sydämeni silloin itki ja hänen jälkeensä paloi haluni.

_Sere_. Outo oli se uni eikä merkitsemätön.

_Simo_. Tietomme ei ylty tulevaisuuden töihin. Mutta onpa appeni rehti mies, joka erhettyä voipi, vaan tahallaan ei vääryyttä tee. Sentähden häntä laupeudella tuomitsee taivaan korkea oikeus. Sitä uskon minä!

Tällä päättyi keskustelu aamiaispöydässä ja pihalle astui toimekas Simo. Vaan sisä-askareihin jäi hetkeksi hilpeä nuoriemäntä ja vanhakas Reetta heijaili tyttärensä nukkuvaa kehtolasta.

Silloin siinti etäällä peltokujalla horjuva hevonen, joka, rattaita vetäen, hitaasti Kumpulaan päin kulki. Talon pihalle se vihdoin saapui ja hämmästyksellä tunsi Simo luuksi laihtuneen Kirjun, jota ratasten keulalla yhtä laiha, haljakkasilmäinen Ryty-Pauhu ajoi. Pian joutui myös pihalle Kumpulan väki ja kamala, äänetön aavistus heidät täytti. Silloin kuului ratasten pohjalta voihkuva valitus ja Ryty-Pauhun avulla nousi istualleen haamuksi kalventunut Jaakko Härkäpää. Syvästi liikkui nyt naisten mielet ja hetkeksi vaipui pihanurmelle Reetta. Vaan tulen tuimuudella tarttui Ryty-Pauhun harteihin kiivas Simo ja uhkaavasti hänen silmänsä paloi, kunnes sairaan kielto ja viittaukset hänet luovuttivat koston työstä. Sisälle kannettiin nyt Jaakko; vaan pihanurmelle seisomaan jäi yksin äänetönnä Ryty-Pauhu -- paennut oli hänen korskeutensa pauhuinen aika.

Unissaan kirahti liekussa lapsi, koska kannettiin vuoteelle matkastaan väsynyt mies. Kuultuaan ääntävän lapsen, virkosi vanhan henki ja hetkeksi kirkastui sammuvat silmät. Tyynesti hän ensin tervehti suruisen uteliasta perhettänsä, joka vuoteen vierelle kiertyi. Vaan kuohahti sitten henki riutuneessa tomussa ja innostuksen voimalla hän matkansa mutkia kertoi.

_Jaakko_. Tässä kodin rauhainen vuode mun taas helmaansa sulkee. Ruunun pitkää kättä olen vuosikauden paennut -- vieläkin pitempi käsi saavutti mun; sillä kostoa etsii loukattu oikeus, tunnustanpa sen nyt. Kotisaloja pakenin minä, vaan kylmä oli vieras korpi, jonka yöhalloissa turmeltui elämäni voima. Piilinpä kauan metsän kohdussa pitkiä öitä, allani jäätynyt, luminen maa, päälläni talvinen taivas. Mun nimeäni silloin temppeleissä huusi lain etsivä sana ja kunniaani vainosi ruunun käsi. Virsiä silloin hyräilin metsässä, koska Kirju heinätukkua pureskeli tahi metsätietä edelleen kulki. Niin salon mökkien seuduissa elimme, kunnes loppui heinät ja viljojen tuottamat varat. Siitä aikain en kovin virsiä veisata jaksanut, myös lamakorvin verkkaan asteli Kirju. Tunsimme silloin nälkää ja vapisimme vilusta, kunnes salon mökissä yömajan saimme. Vaan siihenpä kauaksi vaivuin, ja sairaus mulle kuoloa uhkasi. Mökin miestä palveli uskollinen Kirju: hoitoa niin ansaitsi mulle. Laihtui siinä kärsivä juhta ja heikontui kituva mies, vaan kaukana oli onnetonten koti. Aikoja niin kului, kunnes erään illan tullen mökkihin pussiselkä kulkija yötyi. Pimeäjärkinen oli mies, vaan hänpä mun tunsi ja minä hänet. Mua kotihin hän kutsui, tarjoten hoivaa -- hän mun luoksenne toi.

_Reetta_. Onneton Jaakkoni! Etsiä tahtoi sua korkeuden käsi.

_Jaakko_. Korkein rankaisijamme on parhain auttajamme.

_Simo_. Ja vihollistemme kautta hän meitä usein onnettomuudesta pelastaa.

_Sere_. Vaan isä rukkaani hän kovin ankarasti kohteli.

_Jaakko_. Nurina pois, sillä olenpa mies, joka kärsin! Yön läpi vaellusta on elomme tässä kangastusten maassa, jossa himojen sameat pilvet usein järkemme kuuvalon pimittää ja ajatuksemme kuin tähdet sammuu. Niin eksymme totuuden tieltä ja korpipolkuja harhailemme, kunnes yövaelluksemme päättyy ja meitä kutsuu nousevan auringon koite. Näin ajattelin minä, ja siitä lohtui usein mieleni matkalla synkeässä yössä. Mun aamuni koittaa kohta, vaan te hetkeksi kuun valoon jäätte.

Tähän vaikeni Jaakko ja raskaasti kohisi ja kohoili hänen rintansa, kunnes hämärti ilta, jolloin hän tyttärensä lasta anoi. Lapsen yli kohoitti hän vaipuvan kätensä ja niin tomusta erosi taistellut henki.

Kylmä tuuli vinhasti vinkui, lehdet kellasti syys ja nurmen ruohostossa elon mehu jähmettyi. Huoneessa tuuti lasta sureva Reetta; sitä tuuti ja heijaili hän, laulaen "tupakkarullaa". Vaan pian hämärti hänen elämänsä päivä ja pian miestänsä seurasi kaipaileva vaimo. Nuorten haltuhun jäi tulevain päivien toivo.

KUINKA SYYS MUUTTUI KEVÄÄKSI.

ERÄÄN VANHAN MIEHEN NUORUUDEN MUISTELMA.

Te sanotte sitä antipatiaksi, mutta minä nimittäisin sen vastenmielisyydeksi. Juuri semmoinen oli meidän välimme -- minun ja Miilan, tiedättehän. Hän oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa sanoa. Toisinaan minä häntä vertasin mehiläiseen, semmoiseen pistävään mehiläiseen, toisinaan taas oikeaan ampiaiseen. Sanoin minä häntä välistä ärtyneeksi koiranpennuksikin. Mutta ei hän siitä huolinut eikä parantunut.

Vaikka samassa talossa palvelimme, ei hän koskaan aamusella, kun minä sanoin "hyvää huomenta", vastannut "Jumal' antakoon". Yhtä harvoin hän "hyv'yön" palkitsi "hyv'yöllä". Pois käänsi hän vaan korean päänsä, pilkkasi minua ja vieläpä nakkeli toisinaan kivillä. Jos joskus hyvän hyvyyttä uskalsin viskata kypsen omenan hänen helmaansa, niin sain varoa, ett'ei omenan suuruinen kivi puhkaissut otsaani. Kaikki vaan rehellistä kiusaa ja vastakynttä. Hän nyt oli semmoinen vesa, jott'en minä oikein osaa sanoa. Kyllähän se minua harmitti, vaan kukas hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin nuoreen tyttöön, kuin Miila, tiedättehän.

Vaan annapas kun tyttö sattui yksin pasin, niin yht'aikaa pisti lauluksi ja tanssiksi. Sukkelan konusti soitti hän suullansa kuin huilulla, ja ne jalat sitten oikein tanhuta leipoivat. Joskus osuin minä tuota mielihyvikseni näkemään ja kiitin häntä. Vaan kiitoksestani äkämystyi tyttö kuin katajapensas ja viskeli kaikki lähimmät kappaleet silmilleni. Arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin. Mutta eihän tyttö sitä tiennyt, viaton tyttö. Kirkossakin oli hänen äänensä koreus ja kirkkaus ylinnä, että kas sitä! Kun hän urkuparvella lauloi lähellä lukkaria (joka vaan oli semmoinen vanhapoika), niin kaikki kirkkoväen silmät vartioitsivat häntä enemmän kuin alttaritaulun enkeliä. Hän olikin oikein elävä enkeli, säihkyvin silmin, hohtavin poskin. Hiukset hänellä olivat pitkät ja korean vaaleat.

Tuo kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja kuitenkin niin pahalta. Miksikäs hän seisoi kanttorin (mokoman vanhanpojan!) ääressä? Ja olishan joku noista vartioitsevista silmistä voinut viskata sytyttävän säkenen tyttöseen. -- Vaikk'en minä koskaan tohtinutkaan häntä toivoa omakseni, enkä vielä silloin osannut "särkeä paistaa", kuten silmän-iskua sanottiin. Ja, vaikka olin jotenkin nuori ja verevän punakka, en koskaan pitänyt itseäni kauniina. Olinpa tuommoinen harmaasilmä ja tumpuratukka kuin nytkin. Vaan tiedättehän, ett'ei poskeni silloin olleet rypyssä kuin nyt.

Mutta onhan Miila semmoinen tuores ruusupensas, jok' ei sytykään joka tulenkipunasta. -- Tällä ajatuksella itseäni lohdutin.

Kun sitten tultiin kirkosta kotiin, lausuin hänelle sydämeni pohjimmaiset kiitokset ihanasta laulusta. Vaan taaskin vimmastui hän niin katajaisesti, jott' oli kaataa kuuman, kirkkopäivälliseksi keitetyn maitovellin syödessä silmilleni. Ja arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.

Semmoista hän teki ei ainoastaan kuukausia, vaan kokonaisen vuoden.

Kun niityllä hein'aikana rankasti satoi ja tulta leimusi -- niinkuin ukonpilvet hein'aikana tekevät -- tarjosin Miila paralle takkiani sateensuojaksi, kunnes joutuisimme latoon. Mutta siitäpä hän taas jyryämään kuin Herran voima taivaan pilvissä. Ja tuon tyttösen vihansilmäykset tuntuivat minusta voimakkaammilta kuin pilvien tulenväläykset.

Silloin Miila rukan koreat hartiot ja rinnat oikein kastuivat. Kaks viis hän siitä. Tanssien ja laulaen juoksi hän vaan latoon, jossa sitten odotti hiljaa ja ääneti kunnes ukkonen taukosi.

Mutta minuun ei hän suostunut. Tuossa ylenkatseessa meni hän niin kauas, ettei luvannut ojentaa mulle kättänsä, vaikka kaivossa hukkumaisillani huutaisin. Se minua jo suututti; vaan kukas nyt hentoo suuttua nais-ihmiseen ja sitten vielä niin koreaan tyttöön, kuin Miila, tiedättehän.

Kului kesä ja tuli syksy; huurtui maa ja järvet kuortuivat ensin vaan yks-öiseen jäähän. Jokainen sanoi ja minäkin sanoin, ettei se ihmistä kannata. Eihän niin mieto pakkanen tehnyt vahvaa jäätä.

Kuitenkin pisti Miilan päähän käydä asialla järven takana. Ja niin turhasta syystä! Lukkarilta lainattua laulukirjaa tahtoi hän vaan viedä takaisin. Mokoman vanhanpojan laulukirjaa!

-- Elähän, hyvä Miila, halveksi henkeäsi, sanoin minä. Mutta tuo varoitus oli vaan öljyä tuleen. Hän keikautti päätänsä ja lähti -- lauloi ja tanssi vielä mennessään.

Ja kun minä tulin levottomaksi, niin sitä ei luulis! Miksi ainoastaan tuon vanhanpojan tähden uskalsi hän noin heikolle jäälle? Jo minua vähän arvelutti, enkä voinut jättää hänen jälkiänsä seuraamatta.

Tyttö oli kaks tai kolme askelta rannasta ja -- voi kuin silloin silmäni pimenivät! Muutuinpa kerrassaan päivästä yöhön. Kun sitten jälleen löysin päivän valon, niin jopa hämmästyttäviä näin: jääkannelta oli Miila rukka järvessä, armottoman syvässä järvessä! Ja arvaattehan miltä se tuntui minulle, joka häntä niin palavasti rakastin.

Minä kuin valkea juoksin kohta avuksi ja ojensin hänelle pitkän sauvan pään, johon kehoitin tarttumaan. Vaan sepä oli elävästi kiusallinen ihme, ettei tyttö tarttunut. Hän vaan koki itseänsä ylöspunnustaa jään reunalta, joka yhä lohkesi. Vieläpä hänessä oli tyttöä viskelemään jäänlohkoja minuun.

Voi siunattu aika, kuinka silloin olin tuskassa ja ristissä. Kätenikin olivat ristissä, kun rukoilin:

-- Oi, Miila kulta, jos tietäisit kuinka sinua olen rakastanut ja rakastan!

Ja -- taivaallinen ihme! Ääneti tarttui silloin Miila sauvaani ja onnella sain tuon ihmetytön rannalle. Sillä elävä ihme hän ainakin oli.

Mun kaulalleni kiersi hän nyt kätensä (ei hän siinä hetkessä muistanutkaan niistä vettä valuvan) ja rinnoillani sulattavan haikeasti itkeä nyyhkytti.

-- Tahvo kulta, lausui hän vihdoin, mikset ennen ilmoittanut minua rakastavasi?

-- En voinut, sanoin minä; ja häpeähän oli, etten tuota nyt voinut.

Sinä syksynä tulikin sitten niin erinomaisen kauniit ilmat. Enkä minä muista ihanampaa kevättä kuin se syksy, enkä kauniimpaa kesää kuin seuraava talvi. Kaikki tuntui vaan viherjöitsevän ja sitten kukkivan. Samana syksynä oli meillä pienet, iloiset häät, joissa Miila kruunattuna loisti kuin elävä alttaritaulun enkeli. Sanotaan, ettei voita kesä syksyllä talvea, mutta voittipas silloin.

KOTOISIA TARINOITA II

VIIPURIN RINKELI.

Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta. Kotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun vanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani liika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat minut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa leipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty monta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja nekin lyhyesti.

Kun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en tahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo lapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja maine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia leipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan oppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä sidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa!

Mutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä osaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan tavallinen leipuri.

Viisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti haiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin syvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin. Mutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun mestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö nyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin mestarini hyvin viisas.

Kun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten aloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin rajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä käytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman tuulille.

Niihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä ja likapilkkuja.

Eräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen rinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin rinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni korkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät kosket kohisivat aivoissani.