Chapter 4

_Jaakko_. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä tiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin Karjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä tutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt Herrassa nukkuvat.

_Simo_. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas!

_Sere_. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski.

_Reetta_. Voi sun maitovasikan leukaasi!

_Jaakko_. Tuopas, Reetta, mulle tuolta kuusten harmaita naavoja!

Reetta riipi nyt kuusista naavoja ja asetteli niitä Jaakon leukaan.

_Reetta_. Kun tämä vaan ei olis syntinen leikki.

_Jaakko_. Elä sinä, Reetta, vapise ja napise, vaan pidätä lujasti sitä parran töyhtöä, sinä mun kuninkaallinen puolisoni! -- Lausupa nyt, Simo!

_Simo_. Onpa, hiisi nielköön, kuin itse metsän havuhattuinen herra!

_Jaakko_. Havuja! Sere, kanna havuja tuolta kuusten riippuvista oksista mun päähäni ruhtinaalliseksi kuningaskruunuksi! Kiiruhda, sinä suloinen rinsessa! -- Riisu sukkanauhasi, Reetta, ja sido kiinni tämä hallava partani. Vammustakaa tätä korskeata metsän kuningasta!

Joutuen riensi nyt Sere havun noutohon, Reettakin riisui sukkanauhansa, vaan sill'aikaa tupsahti parta Jaakon leuasta maahan.

_Jaakko_. Voi sua, kömpelö kuningatar! -- Nosta, Simo, sinä mun perintörinssini, nosta ja pidä tuota partaa!

Simo sovitteli parran Jaakon leukaan, johon sen Reetta sukkanauhallaan siteli. Niinikään uhrasi hän toisen sukkanauhansa havunipulle, joka Jaakon kuninkaalliselta päälaelta korkeni.

_Sere_. Voi kuin kummasti konua on tämä ruhtinasten maailma! Kaikki olemme muuttuneet; tuskinpa enään itseäni tunnen. Ja isäni -- hän nyt on rovea kuningas!

_Reetta_. Ylen on isäsi rovea ja ruuski kuningas.

_Jaakko_. Pois nurina kansasta! Vaan sinäpä, Reetta, sidoit kuin rautasaranoilla kuningaskruununi kiinni. Onpa nyt pääni kuin rautapuntari.

_Simo_. Mutta se onkin kruunattu rautapuntari!

_Reetta_. Kruunattu ja templattu on rakas Jaakkoseni nyt.

_Jaakko_. Kas sua piikkipintainen ohdakkeen korsi tässä kuninkaallisessa vehnäpellossa! Osaatko sanoa: rakas kuninkaani, osaatko sanoa?

_Reetta_. Mun rakas kruunattu kuninkaani. Mutta onpa tämä sentään vähän hullua.

_Simo_. Niinpä kyllä; vaan kruunatuita ja templatuita ovat tutentit, papit, maisterit ja ruhtinaat. Sinetillä lukituita salaisuuksia ovat kaikki tämän maailman vallat, kunnes korkeuden auringon paiste tulevaisuuden taivaalta meille kätketyt salaisuudet ilmaisee ja eteemme sinettien lukot avataan. Niin kuului pappilan Janne maisterin ennustus.

_Sere_. Ihana ennustus!

_Simo_. Lausuipa vanha Riihelän lautamieskin pojilleen: "kumartakaa, pojat, kuningasta!" sanoi hän. Ja kumarrusten aprakkata ajaa tämäkin kuningas.

_Jaakko_. Kumartakaa kuningasta, te jäykkäselkäiset teräspuikot!

Kaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka istualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli.

_Sere_. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön lauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä siis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa perillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini, hänkö vaan palvella ja passata täytyy?

_Simo_. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän simajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme simakattila, josta riemua juomme.

_Sere_. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta.

_Reetta_. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika.

_Jaakko_. Se onkin perintörinssi, se.

_Simo_. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka pihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit, riehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani.

_Sere_. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana!

_Simo_. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita ja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä toisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin silmies liekin, ruskoposkias ihailen.

_Jaakko_. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät. Tuosta riipaise kielesi palkkaa!

_Simo_. Kun tämä vaan ei päätämme höyryttäisi kuin viinapannun hattua.

_Jaakko_. Juokaat vaan tekin, herkkä-korvaiset hovirouvat, kihmaiskaa, jotta korvanne soipi kuin huilu ja pasuuna! Laulakaa ja tanssikaa, te levottomat heinäsirkat! Hyppikää, te tervatepot ja piimäpirkot!

_Reetta_. Musiikki vinkuu mun korvissani kantapäästä kiireesen asti.

_Sere_. Kaksi Simoa näkyy mun silmissäni, kaksi kaunoista Simoa. Aika on jo tanssia, nouskaamme! Nouskaa yöunestanne, te sorjat laakson sammalkukat, te kartuiset kanervat ja kuusten ranaiset oksat! Tirkistelkää ja kurkistelkaa tätä metsän haltijain leijuilevaa tanssijoukkoa!

_Simo_. Ovatpa tottakin aika siirapissa nuo naiset!

_Jaakko_. Pehmeitä kuin paistikkaita ovat eukot; Simo, pyöritä heitä, tanssita, jotta höyhenet pölyää! Minä soittaa renkutan pirunpolskaa, jotta kattilan vaskiseinät rämisee.

Nytpä alkoi soitto, kun Jaakko kalikalla kattilan kylkeä kilisteli. Vinhasti silloin Simo pyöritti Sereä ja Reettaa.

_Jaakko_. Hih, tätä hovileikkiä, tätä kuninkaallista tanssia!

Lyö jo, Simo, varpaas, Iske, Sere, kenkäs, Käännä, Reetta, kantapääs! Pyöri, tarrapappa, Villikissa vingu! Reetta, nyt on kultahääs!

Heti hajosi nyt tanssin touhu ja äänettömyys vallitsi hetken.

_Reetta_. Ah, rakas Jaakko Härkäpäiseni! Nyt vietämme kultahäitä tässä korven hopeasalissa. Muistatko sitä hääpäivämme mäikinää ja moikinaa?

_Jaakko_. "Kilkkinät ja kolkkinat kuin Koppa-Liisan häissä." Viinaa, kuin tuhasta ja kalkista puserrettua lipeätä, lainehti silloin.

_Simo_.

Pirun polskaa pelattiin Ja pelit lyötiin rikki, Sulhaspoikia sutkittiin Ja morsiustytöt itki.

Niin lauletaan mainioista Koppa-Liisan häistä.

_Jaakko_. Olisitpa ollut appesi hääkemuissa! Se oli ihana jymyn ja tomun päivä, riemullinen ukkosen jylinä!

_Reetta_. Ja kuumia kyyneleitä satoi silloin mun poskieni ruusustohon.

_Jaakko_. Ja veren löylyssä silloin sinä lämmittelit, kun haavoistamme tappelun tuoksinassa hurme huppelehti. Muistatko, Reetta, muistatko tätä rakkautemme ihanaa juhlakylpyä?

_Reetta_. Hirmuisen ihana sota ja meteli! Rakkauden ja vihan liekit silloin kaulailivat toisiaan. Kyyneleet ja veri valahtivat liekkiin lauheana kasteena.

_Jaakko_. Ajatelkaapas, lapset, sitä päivää, jonka esimakua nyt maistatte!

_Simo_. Tämä on suloinen taulu ja esimaalaus.

_Sere_. Ajatellaanpas, Simo, sitä päivää!

_Simo_. Sen päivän portailla jo käymme, jopa kynnyksellä astumme.

_Sere_. Astumme hääsalin ovella ja soiton kuminan kuulemme. Ah, sitä harppujen helinää!

Näin riemussa remusi tämä metsäinen seurakunta. Silloinpa Reetan vasenta silmää syyhytti, josta hän vahinkoa aavisti ja painavia varoitussanoja lausui. Vaan myöhäinen oli varoitus, sillä yht'äkkiä kuului majan ympäriltä ruske ja salon rinta äkkiä pamauksesta sävähti. Säikähdys vallitsi silloin majassa ja jalat allensa kokosi ken jaksoi. Kuusiston helmoihin piilivät muut, mutta Jaakko ei paikaltansa hievahtanut, sillä ylen raskaaksi tunsi hän itsensä. Siinä istui hän ja neuvotonna katsoa toljotti kuin kuusen latvasta maahan kumahtanut karhu. Hetkeksi pimeni tämän jykevän naavaparran silmät ja kuumeni havuhattuinen pää, koska tulla tuoksahti sisälle kaksi karskia miestä ja tuimana tuilotti majan ovella vallesmannin rohkea silmä. Miehet viinapannuhun, tuohon mustaan neekerityttöön, tarttuivat kuin tuliset kilpakosijat. Hatun he höyryävänä syrjähän nostivat ja majan nurkkahan tyhjensivät perikon pannusta. Kantoivatpa sitten saaliinsa majan läheiselle polulle, jossa rattaat ja hevonen odotteli. Sinne katosi miehet, sinne hattuinensa höyryinen pannu. Vaskinen viinakattila vaan vielä Jaakon säärien välissä läikkyi ja vankasti kouristeli hän sen korvia. Silloinpa vallesmanni, joka viimeisenä majassa häiläsi, uhkaavasti häntä kohden pistolinsa ojensi, josta mies vaaleni ja heti hänen kouransa kattilasta heltisi. Metsähän katosi ruununmies, sinne viinoinensa vaskinen kattila. Nyt vasta alkoi selitä järkeensä Jaakko ja haikeasti hän huutaa parkaisi.

_Jaakko_. Reetta! Sere! Simo! Avuksi, te mustat tontut, avuksi! Ryöstetty on mun isäni perintö. Hävityksen kauhistus on kukistanut tämän karsinan kalleudet. Oi sinuas kattila! Palaja korvesta, sinä isäni viinakattila!

Näin huutaen hän tuskaisena partansa repi sekä kruunun päästänsä karisti. Vaan turha oli Jaakon huuto.

Metsäpolulla ankara nujakka oli syntynyt. Siellä Simo oli iskenyt kyntensä mieheen, joka pannun hattua kantoi ja jota hän tunnusteli samaksi haamuksi, joka häntä metsän kainalossa oli kamoittanut. Mies oli Jaakon läheinen naapuri, kylän kuulu metelin ja pauhun mestari, oikea kapakkaviinan sankari, joka tavoillaan oli ansainnut Ryty-Pauhun nimen. Hallintoa piti hän vieläkin Koivulan tilalla. Ylen kuohahti tulen kiivaaksi Simo, uudelleen nähtyään tuon haamun, joka nyt, pannun hattu olalla, metsää huhmasti. Syvälle painoi Simo päähänsä isolippuisen lakin, kiinni tarttui miehen pääkamaraan ja hälle kelpo tukkajuhlan valmisti. Silloinpa, hätähuudon kuultuaan, riensi kurinalaisen avuksi toinen mies. Vaan nytpä riistää Simo haltuunsa vaskihatun, jolla hän väkevästi ympäriinsä roimi. Moikina ja roikina kuului silloin kuusistossa ja kuu, kautta oksien, valaisi välmehtivästi tätä taistelevata kolmikkoa. Siihenpä neljänneksi vallesmanni joutui ja hän pistolin uhkaavalla voimalla sekä ruunun ankaralla sanalla Simon karkoitti parvesta. Myttyhyn paiskeltu oli nyt vaskihattu ja verisiä kasvoja ja käsiä valaisi kuu. Vaan enin kirveltävästi oli löylytetty Ryty-Pauhua, joka kiroili ja koston vimmaa korpehen puuskui. Kohtapa pois pakeni peloittavasta korvesta tämä ruunun voima ja rauhoittui taasen metsän hajoitettu haltijalauma.

Vaan hätä häilytti myös Sereä ja Reettaa, koska Simo puhkuen ja verisenä palasi kamppailusta. Kiinteästi tarttui tyttö sulhonsa takkihin ja tyttärensä liepeihin likistyi äiti. Nytpä halki korven, polutonta reittiä, kiireesti kuljetti Simo kintereillänsä heiluvata naisparia. Polullen eivät he poiketa tohtineet, koska siellä ruununmiehet vaeltelivat. Risut roikui metsässä ja puiden oksat sihisi, koska kolme jalkaparia vinhasti juosta tömisteli. Hien palavassa saapuivat he vihdoin rehevän petäjikön reunalle, jossa aita Jaakko Härkäpään pellot metsästä eroitti. Rojahti siinä metsän ranne, kun he kolmessa ylenivät aidalle. Rinnakkain riensivät he pellon ylängölle, jossa harmentunutta Kumpulan taloa suojasi eräs kaksoiskuusi, punamarjainen pihlaja sekä kuuskunta riippa-oksaista koivua. Sinne talon kartanohon he kolmen katosivat.

Vaan jäljellä oli korvessa vielä Jaakko. Majassa hän hetken manasi ja joukkoansa huusi; vaan kun kaikki oli ympäristö vaiennut, jätti hän kopin ja synkkänä kohden kotia samosi. Tulen jätteet vaan tuikkuivat havumajassa, ja hiljaisena huokui kuusiston povi ja kuului vuoren lähdesilmästä vuotavan puron salakielinen lirinä. Taivaalla haamoitti kuu.

II. LAINPYKÄLÄ.

On iso väentupa Kumpulan talossa. Ovesta mennen on perällä oikealla pitkä puiseva honkapöytä, jonka takana ja päässä, perä- ja sivuseiniä vasten, seisoo raskastekoiset honkalavitsat. Keveämpi hoikkasäärinen lavitsa seisoo pöydän edessä. Perällä vasemmalla ja oven pielessä oikealla sängyt seistä könöttävät. Edellisessä talon haltijapari öisin asustaa ja jälkimäisessä heidän tyttärensä uneksii ja uinailee. Ovenpielessä vasemmalla on uunirintainen muuri, jonka hormikattoinen pankon nurkka muodostaa nokisen takan, jossa puut rattoisina talvi-iltoina paukkuvat. Tästä sauhu kautta muurin nielevien torvien ylös kohoaa ja katonpäällisestä tiilituutista ilmoihin tupruaa. Kuu öin ja aurinko päivin päästävät säteensä tupahan kolmesta kuusruutuisesta ikkunasta, joita on kaksi oikealla ja yksi vasemmalla sivuseinällä. Muuta ei näy maalattua tuvassa kuin vasemmalla sängynpäässä kohoava punainen astiakaappi, jolla paraikaa haamoittavan kuun valossa näemme puu- ja saviastioita, sorvattuja tammilautasia ja valettuja tinalautasia sekä kotitekoisia puulusikoita.

Pankolla istui kehräten harmaa kissa, koska metsän kolmihenkinen pakolaisjoukko puhaltaen astui tupahan. Tunsipa heti kissa tuttavikseen naiset ja hyrräten lähestyi se heitä, kun pöydän luo lavitsalle istuivat. Kahden poikkipäin katon alla juoksevan paksun parren välikohdalla seisahtui Simo leipävartaitten alle, koska hän synkeänä alkoi saarnansa.

_Simo_. Tässä nyt puhallamme ja tätä aavistin minä. Mustaa surmaa ennusti se metsän harmaa peikko, jonka kopille mennessäni näin; se kavala konna, juonikas Ryty-Pauhu, jota viimeksi löylytin. Ansaitsipa hän kyllä saunansa. Vaan pahoin voipi hän mua takaisin kolhia, ellei kasvojani kyllin peittänyt tämä isolippuinen lakki, jonka syvälle päähäni painoin, lähtiessäni miestä hukistelemaan. Voi sinuas viinakattila, sinä kadotuksen tulta suitseva vaskikirnu! Poispa syöksi korpi povestansa nämä synnin sikiöt. Itkekää ja parkukaa, te oinaat, uuhet ja karitsat! Purskukaa katumusta, te isät, äidit ja tyttäret! Äsken hurjina riemuitsimme -- nyt humalaisten helvetti on meille auennut!

_Sere_. Minä itken katumuksen verisiä kyyneleitä.

_Reetta_. Minä tuskan katkeruutta kärsin ja surun sameata vettä silmistäni puserran. Oikeata kalkkivettä puserramme nyt. Vaan missä on poloinen Jaakko-vanhani, joka korpehen jäi?

_Simo_. Niinpä jäi, vaan eipä hänkään tästä ansasta voi pelastua. Myöhäinen on nyt katumus, myöhäiset kyyneleet. Rankaisevata kostoa huutavat meille salot, joita olemme häväisseet. Kauneuttaan vaatii meiltä muhkea metsä, jonka saastainen viinansauhu on sokaissut. Raikasta vettänsä anoo meiltä korven kirkas lähde, jonka olemme myrkyttäneet. Oi te vaskivartiset petäjät ja sorjat hopeakoivut, jotka pannun alla paloitte, ken herättää teitä viinatulen kidasta!

_Reetta_. Miksi näin rajusti tuomitset tointa, josta äsken riemulla lauloimme ja hypimme?

_Sere_. Mutta riippuipa karvas murhe sen riemun liepeissä, äitini. Ja mun piikaisen lapsen päätäni nyt kovin kivistelee.

_Reetta_. Päätäni munkin kipoittaa, vaan ilopa oli sentään iloa.

_Simo_. Hurmoitusta oli ilomme. Laulut ankeriaan ja sammakon ovat kauniimmat laulujamme. Näinpä kerran käärmeitten tanssin kiima-aikana kallion kuilussa. Hurjasti vyöryivät he pyöränä -- semmoinen oli tanssimme!

_Sere_. Kamala kuvaus synnintyöstä, armas Simoni! Vaan ne toki unhoita ja katsele kuutamoa, silmäile tuota yön vaaleata lyhtyä. Sen vaalea otsa valoa tarjoaa sun synkeään muotoosi. Aamuhun taluttaa se meitä; yön synkät haamut unhoitamme silloin.

_Simo_. Unhoitanpa kaikki enkä toiste tallustele näitä pimeyden polkuja, minä hurja. Oi, sinä nouseva päivä, säteile saloillemme! Unheesen upotamme silloin pimeyden työt.

_Sere_. Ne unhoita, armaani, vaan Sere-kultaasi muista.

_Simo_. Niin, sua muistaisin, vaan missä on nyt tulevain päiviemme toivo? Häpeä ja hävitys uhkaa tätä taloa, jota viinansakolla raskaasti rangaistaan. Mahdotonta on elämämme silloin, sillä köyhinä ja nälkäisinä emme jaksa iloita. Muistatko miten lauloi nälkävuonna vaeltava kanteleen soittaja?

Kuun valo, päivän paiste Ei meitä ravitse, Yön kastehelmen loiste Ei mannaa taritse. Ja kyyneleet ei meitä Janosta sammuta, On valitusten leipä Myös karvas, katkera.

Näin lauloi hän; ja niinpä on viinakin meidät syöstänyt onnesta onnettomuuteen, riemun valosta synkkään suruhun.

_Reetta_. Ahaa! Paha sisälles on astunut, Simo! Petoksen polttavia sanoja viskaat sä tyttö-raiskan silmille. Mutta kavahda itseäs Jaakolta! Kuuletko jytyä, kuuletko astuntaa ulkona?

Silloinpa sisälle astui ankara, jykevä Jaakko ja Simo lavitsalle seinän viereen istahti.

_Jaakko_. Täälläkö piilette, te kehnot kanakopin vartijat! Ruunun haukan kynsissä on nyt musta kukkomme. Oi teitä, te kehnot karjapiiat! Suden suuhun päästitte parhaan lypsylehmän. Voi sitä Mustikki parkaa! Voi teitä, te pakenevaiset paimenet.

_Reetta_. Älähän, rakas Jaakkoseni, noin vihan kyllyyttäsi vuodata! Ethän itsekään paikaltasi hievahtanut, kun mies viinapannun kumosi ja lennätti kuin pyryilmassa pois.

_Jaakko_. Sinä vaimon leuka kuin kannat liprakkata kielen lehteä! Näitkö miten jyrinänä ja paukauksena ilmestyi tämä tuulispää? Jokaisen jäseneni seivästi ja pönkitti se. Ei kieltä, ei sanaa noussut huulilleni, kunnes sydäntäni vihiäsi, koska vaskikattila, isäni perintö, korpehen katosi.

_Reetta_. Ja väristen mykkänä ja rampana lyyhistyin minä kuusen juurelle.

_Sere_. Ah! Minäpä värisin kuin puhurin pojan kynsissä!

_Simo_. Minunpa poikasen sylissä sinä, Sere, tutisit ja putisit kuin pakkasessa keritty lammas! Siellä näreen juurella kyyristelimme, kunnes kolmessa tulla tömistimme tänne, jotta kangas kumisi kuin tyhjän tynnyrin kupeet.

_Jaakko_. Kas se oli kilpajuoksua! Voi teitä pelkurit emävarikset!

_Simo_. Sinnepä katosi kunnia, rikkaus ja onni. Rikottu on mun kauppani nyt, rikottu on mun kauppani Jaakko Härkäpään ja teidän kaikkein kanssa.

_Jaakko_. Simo, Simo! Äläpäs liukastele, sinä vilpin vesa, sinä Juutaksen sikiö! Lipsahtipa äsken lukkohon liitto, joka ei ratkea. Liittonne on vahva ja eron-avaimet eivät sun kättäsi lämmitä.

_Reetta_. Kas siinä oli pulma Simolle!

_Sere_. Se naulanväkä pitää!

_Simo_.

Pois on kulta kukkarosta Kullan käsi kainalosta,

laulan minä, enkä viinanpoltosta sakoitettua appea suvaitse!

_Jaakko_. Enkä minä.

_Simo_. Teitäpä viinanpoltosta sakoitetaan.

_Jaakko_. Sakoitetaanko mua viinanpoltosta?

_Simo_. Sala-viinanpoltosta sakoitetaan teitä.

_Jaakko_. Luulispa sitä toisesta pojasta. Mutta eivätpä ylety ruunun kynnet tämän Jaakon niskaan. Ijankaikkinen suolatynnyri ennen hartiani rusentakoon kuin se häpeän tahra. Ei sakoiteta Jaakko Härkäpäätä, sanon minä!

Kovin nämä sanat painoivat tuumihinsa Simon ja levotonna alkoi hän permantoa astella.

_Reetta_. Kuinka, rakas Härkäpäiseni, kuinka voit pelastua tästä paulasta?

_Jaakko_. Pykälä on mun päässäni, selvä lainpykälä, joka avaa pelastuksen portit.

_Simo_. Aiotteko mun syypäänä sysätä lain kynsittäväksi? Älkääpäs! Se kakkulankeppi lipsahtaa renkaasta!

_Jaakko_. Mun päässäni lainpykälä on, joka pelastaa.

_Reetta_. Älä murehdi, Sere, lainpykälä on isäsi päässä!

_Sere_. Mun isäni päässä!

_Simo_. Lausukaahan selvillä puheenparsilla tarkoituksenne, sillä -- -- --

_Jaakko_. En vaadi ketään uskomaan, mutta lainpykälä on selvä.

Ylen oli jo tuskastunut Simo, sillä pahan saksiin arveli hän joutuvansa.

_Simo_. En tahdo minä riitaa, vaan sovintoa hieron. Mutta sanokaahan, appeni, sen pykälän syvyys ja viisaus!

_Jaakko_. Ahaa! Osaatko jälleen sanoa apeksi? En suvaitse minäkään pitkiä puheita, mutta se pykälä ratkoo rautasalvat mun tieltäni. Tunnet, Simo parka, tässä miehessä Jaakko Härkäpään!

Ylen kuumeni Simo ja päätänsä ravistellen asteli hän yhä permantoa.

_Reetta_. Kuninkaallinen Jaakko Härkäpää olet, rakas mieheni.

_Jaakko_. Puhu suoraan ja koristelematta, Reetta! Enpä ole enää juopunut ja höyry-otsainen kuningas, vaan selväpäinen Jaakko.

_Sere_. Selkeä on nyt isäni kuin sauna lauantai-iltana.

_Reetta_. Siitä saunasta kyllä lähtee Simolle löylyä. Onpa isälläsi viisas kuin härän pää.

Heti tuon kuultuansa heilahti tyttö Simon nenän alle ja hätäisesti sanoa tokaisi:

_Sere_. Tiedä, Simo, että isälläni on viisas härän pää!

Noin lausuttuaan tytön heilake taasen äitinsä viereen istahti.

_Simo_. Kuulkaahan, appeni, poikanne sanoja! Rakastanpa minä sydämestäni Sereä. Sopikaamme pois turhista jutuista ja keräjistä. Peskäämme molemmat suumme puhtaiksi solvaus- ja riitasanoista!

_Jaakko_. Vapaan tahdon annan minä, mutta siitä pykälästä en -- -- --

_Reetta_. Hän sydämestänsä rakastaa Sereä, sopikaamme!

_Sere_. Sopikaamme, isä! Simo sydämestänsä mua rakastaa.

_Jaakko_. Jos tahtoo hän, en pakoita.

_Simo_. Tahdonpa rakastaa Sereä, ja sovinnolla nain minä tyttärenne Seren.

_Jaakko_. En tahdo minäkään katkeraa sydäntä rinnassani kantaa, vaan jos tahdot!

_Simo_. Sere on kultani ja liittomme on vahva.

_Jaakko_. No, olkoonpa vaan vahva liittonne, vahva kuin nuijalla lyöty. Vaan muistakaa, etten teitä pakoittanut!

_Reetta_. Vapaasta rakkaudesta liittyvät nuoret yhdeksi, mieheksi ja vaimoksi.

_Simo_. Nyt, appeni, selvittäkää ja ratkokaa se uhkaava lainpykälä!

_Jaakko_. Niinpä kuulkaa sanani!

Heti heristyivät kaikkein korvat, koska Jaakko, tanakasti seisten, painavia sanoja lausui.

_Jaakko_. Tällä hetkellä teen minä kunniallinen Jaakko Härkäpää teille mun rakkaille lapsilleni kalliin testamentin!

_Simo_. Meillekö testamentin!

_Jaakko_. Maani ja mantuni, taloni ja tavarani -- kaikki jätän minä allekirjoittanut vävyni Simon ja tyttäreni Seren haltuun ja huomaan.

_Simo_. Ah! sitä isän sydäntä!

_Sere_. Oi, armas isän sydänkerä!

_Reetta_. Älähän, Jaakkoseni, laske leipää polviltasi! Millä elämme me vanhat harmaita päiviämme?

_Jaakko_. Murheesi poista! Häänsä kun viettävät riemulla nuoret, he ynnä voimakkaasti hallitsevat taloa. Isäntänä peuhaa mies ja vaimo emäntänä pauhaa. Kilvan tarttuvat he maankamaraan, sitä vääntämään ja kääntämään nurin. Siitä nousee vilja ja vuoden runsaus aitat täyttää. Siunaus näin nousee maasta ja poikinut karja maitoa antaa. Lehtien syöjä lammaslauma kasvaa pehmeän villan, suopi talveksi lämpimän turkin. Näetpä kesä-illoin kotihin käyvän ammovan karjan ja määkyvät lampaat kilkkavin kelloin. Siunaus näin nousee maasta ja avion kylvö hedelmän kantaa. Saat ilon hoitaa, heijata lastesi lapsia, laulaen "tupakkarullaa".

_Sere_.

Tuu, tuu, tupakkarulla, Mistäs tiesit tänne tulla?

Niinpä lauloi muinen äitini mulle.

_Jaakko_. Niin nähdä saat sinä, Reetta, hedelmän lastesi töistä. Leipää, särvintä jakavat he kanssasi; suojaa, vaatteita suovat sulle, kunnes väsyneenä vaipuu pääsi ja tomuinen maailma jää.

_Reetta_. Syvästi ja painavasti lausut, Jaakkoni, vaan enpä ymmärrä sua. Aiotko kerrassaan jättää tämän näkyväisen majan, tämän luolan?

Yhä syvemmin tunnostui vanha Jaakko ja edelleen lausui.

_Jaakko_. Jättää täytyy mun teidät kaikki; häpeällistä viinanpolton sakkoa en voi hartioillani kantaa. Jääkää hyvästi, humisevat kuuset ja korven lakkapäät petäjät, te harmaat naavaparrat! Hyvästi närekuuset, härkinmännyt ja äkäpiikkiset katajat! Oi suopea sammal, kartuinen kanerva ja te mansikkain vanaiset varret! Hyvästi jyskyväiset kalliot! Hyvästi, kirkas viinalähde, joka valut vuoren soraisesta ruosterinnasta! Lain pykälän jylisevä paukaus on iskenyt mun rintakarsinaani, iskenyt kuin vanhan hongan rintaan. Jättää täytyy mun teidät. Hyvästi jää, sinä vainioin viljava rinta, jonka nisät vuoden lihavuutta tiukkuu! Hyvästi kotinurmen punamarjainen pihlaja, riippaoksaiset koivut ja sakea kaksoiskuusi! Jääkää myös taloni multahirret, te mustat multahirret! Jääkää seinät, lattia ja katto! Jättää täytyy mun teidät. Jää hyvästi, lämmin takka ja rauhainen vuode! -- Pankolla öisin uinahti kissa kiiluvasilmä, koska vuoteen hupussa venyimme. -- Kaikki, kaikki jäätte!

_Reetta_. Rauhainen vuode! Voi, siunattu Jaakkoni, kuin sua suren! Illat itken, yöt valvon ja valitan. Aamu kun muut nostaa virkkuina vuoteiltaan, mun se nääntyneenä näkee ylös kipuavan. Vaan missä on silloin mieheni, joka kodin hulpiloista katosi?

_Jaakko_. Kauas, kauas täytyy mun paeta tämän taloni syntymämetsiä. Kauan vieras korpi mua jylhistössään kätkee, kunnes jälleen joukkoonne vapaana palajan. Hengitän taas seurassanne kotisalojen raitista tuulen löyhkää. Semmoinen lainpykälän tuli ja kirous!

_Simo_. Ankara ja liikuttava on appeni lähtö.

_Reetta_. Piile jo pilvien louhikkoon, sinä kalpea kuu; sammu ja mustu, yön vaalea soihtu, synkisty ja itke, kesäyön taivas -- mun huoleni hetki on tullut!

_Sere_. Vilahtakaa meihin, te kiiluvat tähdet, tässä kamalassa surun ja ilon yössä!

_Jaakko_. Vaietkoon nyt surun valittava ääni. Heti valjastamme ruunan. Kirju, elämäni kuva, olkoon matkatoverini. Evästä laittakaa, vaatteeni kootkaa. Kiireesti mun lähteä täytyy, sillä kohtapa nousee päivä, jonka tuomitsevata silmää pakenen.