Chapter 3

-- Piti, piti! sanon teille, Kannusjärven kappelin neitseet ja herrat; sillä osaanpa nyt ruotsia ja olen gentlemani. Virka. Avioelämä. Hyvä tulevaisuus. -- Enpä tosiaan enää olekaan Koiramäen Aatami, sitä en ole!

* * * * *

Viikon päivät oli Aatami asustanut uudessa virkapaikassaan, kun hän jo rakastui silmittömästi. Kului kuukaus, niin oli hän jo kihloissa paroonin fiinin sisäneitseen kanssa. -- Kuka neitsyt ei mieltyisi nuoreen gentlemaniin, joka puhuu ruotsia ja jolla on virka! -- Mehevä ja tuores, kuin hänen ensimäinenkin rakkautensa esine, oli hänen sydämensä nykyinen morsian, joka tahtoi puhua ainoastaan ruotsia.

Keväällä juotiin ja tanssittiin häät ja seuraavaksi jouluksi lisäsi Aatamin perhe yhdellä tulokkaalla Suomen ruotsalaista herrasväkeä.

Tähän loppuukin tarina tämän pienen lisäpuron juoksusta maamme ruotsinkieliseen sivistysvirtaan. Tämä matala puronen luikerteli pitkin olojen epäkohtia, joista kuvia omistaen muodostui sen luonne, joka vuorostaan määräsi purosen kohtalot.

SALAPOLTTAJAT.

I. KUNINKAALLISET KEMUT JA VALLANKUMOUS.

On iso havumaja jylhän kuusiston keskellä. Halki havumajan juosta lirisee kirkas puro, kotoisin lähteestä, jonka silmä läikkyy läheisen vuoren rinnassa. Majan keskellä puron partaalla kiiluu tuli, jonka liekki kiehuttaa nokikylkistä, kivikantimilla seisovaa, kaitavartaloista viinapannua, jonka hartioihin liittyy vahvat nostosangat, ikäänkuin koukistetut käsivarret. Pannu on kuin mustiin puettu tyttö tyllerö, jonka kaulaa kaunistaa ruistahtaasta tehty palmikko. Palmikko sitoo tuon nokimustan tytön ruskeaan kaulaan nokimustan pään, joka on torvellaan seisovan suppilon muotoinen ja muistuttaa Hämeessä vieläkin tavallisesta morsiuskruunusta, joka kuitenkin on sommiteltu silkki- ja kultanauhoista, tämä vaan vaskesta. Tästä vaskikruunusta lähtee kaksi jäykkää putkea, jotka kulkevat tynnyrimäisen vesipöntön läpi, jäähdyttäen kuumuuttaan piipputynnyrin -- siten pönttöä nimitetään -- raikkaassa vedessä, jota sinne johtaa puukouru lähdepuron yläosasta. Pannusta lirisee par'aikaa vaskiputkien eli piippujen kautta kirkas helmivirta, joka hetkeksi vaipuu levolle laajaan vaskikattilaan. Majan oikeanpuolista nurkkaa täyttää syhtiamme, joka tällä kertaa on tyhjä, kun juuri sikunata tislataan, ja vasemman nurkan on valloittanut rankkitiinu. Näiden välipaikan omistaa eräs viina-ankkuri ja muutamat tuohikonteilla päällystetyt pullot. Ankkuri kantaa seljässään suolakontin ja muut höysterasiat sekä suojelee kupeillaan kakspuolista eväspussia, jonka ääressä on eräitä kiuluja ja kippoja. Molemmilla majan sivuseinillä on rangoista kyhätyt lavitsat ja viinapannua kiehuttavan tulen reunalla oksajalkainen renkku eli jakkara. Kun emme mainitse halkopinoa majan ulkoseinällä, on meillä vaan huomattavana neliskolkkainen sauhureikä majan katossa, ja sitten sopii alkaa puheen tämän metsäkopin asukkaista, joita on muitakin kuin tuo mustaa neekerityttöä kuvaileva viinapannu, johon äsken onnistuimme tutustumaan.

On kuutamoyö. Vaan aina ei paista kuu; toisin vuoroin piilee se syksyisten pilvisaihojen varjoon. Syystuulen huokuessa humisee metsä.

Majassa istuu vasemmalla, ei lavitsalla, vaan sen vieressä maankamaralla, kuivapintainen Jaakko Härkäpää, jolla on suora hämäläisnenä ja itsepäiset raudankarvaiset silmät sekä tuommoinen kohtalaisen korkea, vaan lattea lautaotsa; mitään moitittavaa ei huomata myöskään hänen sakeissa tumpura-hiuksissaan. Vartaloltaan on hän lujaa, lyhytläntää, vaikk'ei lihavaa tekoa. Semmoisen miehen vastapäätä toisella lavitsalla istuu sukkaa kutoen hänen hiukan notkonenäinen, lihavahko vaimonsa, jonka pyöreän, matalanpuoleisen otsan alta paistaa ruskean voittavat kärsiväiset silmät. Hänen tukkansa tuskin kannattaa mainitsemista, kun se on niin kummastuttavan yhtävärinen kuin Jaakonkin tukka. Sitä vastaan on erittäin huomattava heidän paiskea tyttärensä Sere, jonka viekkaasti viehättävät, oikein hämäläistytön veitikkamaiset silmät par'aikaa loistavat tulen luona, jossa liekki kirkastaa Seren hehkuvan pulleat, verevät kasvot. Mitään pitkää nenää ei hänen sileästä otsastaan lähde, vaan onpa sentään oikein lysti nähdä semmoista vaaleatukkaista hämäläistyttöä.

Kenen mieli pyrkii tämän syys-yössä valvovan metsäseuran tuttavuuteen, hän hetken seuratkoon heitä. Tuuli kuusistossa tohajaa, vaan puhua paulottaa majassa valvova seura.

_Jaakko_. Tämä jos onnistuu, niin kaikki onnistuu, sillä onpa ensi päivä vaikein hirressäkin. Ensikertaa istumme nyt salon haamoittavan yön helmassa ja poltamme viinaa Jumalan suurusviljasta, jota omalla hielläni ja työlläni olen ansainnut; omalla hielläni ja työlläni, sanon minä! Sentähden en pelkää enkä vapise, vaikka ruunun kieltävä sana on lopettanut kotiviinanpolton. Kuka käski meiltä ryöstämään isiltämme perittyä oikeutta! Täällä ähkymme ja puhkumme nyt kuin pakenevaiset vieraat isäimme turpeella. Vaan minäpä en luovu oikeudestani, sillä nimeni onkin Jaakko Härkäpää. Uskotko, Reetta?

_Reetta_. Täytyyhän mun se uskoa, Jaakkoseni.

_Jaakko_. Sano: rakas Jaakko Härkäpäiseni!

_Reetta_. Mun rakas Jaakko Härkäpäiseni!

_Jaakko_. Ha ha ha! Se on suuri nimi kuin --

_Sere_. Suuri kuin härän pää, hi hi hi!

_Jaakko_. Sinä taas ehdit! Voi sua naarasvuohen karitsa! Oletpa mulle niin sievä ja rakas kuin harmaa kotikissamme. Niin ihanasti se istui mun polvellani iltavalkean hämärässä; muistathan. Unhoititko, Reetta, kissan kotio? No, onkin vaarallista tuoda kesyeläimiä tämän pyörryttävän iltavalkean sinitulta katsomaan. Se onkin tuli, joka kuohuttaa tulenvoimaista vaahtoisaa sappinestettä höyryävän kattilan kuumasta rinnasta. Oi ihana hopeaneste! Mustan, pirun näköisen kattilan pääkomohon se kuumana syöksähtää, sieltä vaskisten valtasuonien kautta, ensin äksysti, sitten vienona helmivirtana sylkyttelee; sykkii, hakkaa ja sylkyttelee kuin tämä sydämen palanen tässä rintakarsinassa. -- Etkö sinä, Reetta, tuokaan viinaa? Sydämeni pusertuu ja kurkkuni aivan paahtuu kuivuudesta.

_Reetta_. Elähän, rakas Jaakkoseni, ammo kuin härkä. Vastapa siunaimen aika on kulunut kuin litkaisit ryypyn. Ja tiedä, että vaarallista tekoa puuhaamme tässä kuutamon haamoittavassa valossa. Tuokiossa voipi jylhän metsän povesta eteemme syöksähtää vallesmannin vaarallinen haamu armottoman seuransa etukynnessä. Muistathan kuinka eilen kourukyntinen haukka vilauksella kaappasi punaposkisen kukkomme -- sinne meni eikä palaja. Kuka tietää vihollistamme, joka meitä salaisessa, synkässä äänettömyydessä väijyy.

_Jaakko_. Sinäpä, Reetta, natkuttelet! Niinkauan kuin tämä kannon juurikas näitä kahta kättä, kahta tuoretta oksan jykyrää, heiluttelee, ei ole musta vaskikukkomme vaarassa. Uskotko, Reetta?

_Reetta_. Täytyypä mun se uskoa.

Näin lausuen Reetta joutuen laski ankkurista viinaa tuoppiin, jonka hän Jaakolle kantoi.

_Jaakko_. Tämä sakkana kuplehtiva viinakulta on mun oman kyntöni ja kylvöni hedelmä. Vaivoistani ja otsani sumuna höyryävästä hiestä juon tätä äksyä. Maista, Reetta, sinäkin, ei se pahaa tee kylmälle sydämellesi. Lipaise vaan kieleesi. Kas niin, rakas Reetta, kullan pallo.

Nyt tanssi alkaa, Nyt polje jalkaa!

Tarttuipa nyt Jaakko Reetan käsivarsiin heiluttaen häntä, jotta vaara pyöri konttipullojen lähistössä. Vähällä päästi hän toki irti.

_Jaakko_. Niin viinan löylyssä kylvötään.

_Reetta_. Hupsuna on mun mieheni, kun vanhana äijänä vaimovanhansa kanssa kompuroi. Toista on kun kepeäsäärinen tyttäresi tipsuttelee, jotta pyöreät kantapäät välkkää. Tuolla tulen ääressä istuu nyt tyttö murheissaan, odottaen Simo kultaistaan, hän kun tän'iltana lupaili täällä pyörähtää. Kohenna, lapseni, tulta ja maista piippujen nenän alta vieläkö on karvasta kyllin, vai joko muutetaan kattila.

_Sere_. Väkevää kuin Hokmannin roppia vielä.

_Jaakko_. Käy tänne sitten! Mun ja äitisi pitää oppia tanssimaan sun häiksesi.

Tinssin, tanssin tallukoilla Kengällisten keskellä!

Kas noin, niinkuin jäniksen takavarpaat suorina vipeltämään! Ajattelepas sitä hää-iloa. Viulu silloin soi ja nuoret lattialla ryöppynä pelmuavat, jotta vieno tuulen humina ja hengähdykset tanssijain häilyvistä liepeistä kasvoillesi löyhähtelee.

_Reetta_. Se on meille ihana suloisuus kuin etelän tuuli syysvainioille. Ajattelepas, että kannamme jo povessamme syksyn kellastuneita lehtiä, jotka vastuksien pohjatuuli helposti varistaa haudan hiljaiseen hämärään.

_Jaakko_. Niin; ja ajattelepas sitten miten häissä pitkällä honkapöydällä suurta kaakkupinoa koreasti kiertää raavaankonkka, sianjalka, lampaankäppi, juustoa ja ruskeata kesävoita; -- niistä kelpaa vuoleksia puukonterällä! Ajattelepas miten olvihaarikka siinä ojentaa korviaan ja miten muhkeat viinapullot ympäri säteilevät. Loistollaan ne vieraita viettelevät ihanan nesteen pyörryttäviin nautinnoihin. Valmiit ovat vierellä pikarit viinaa suuhun suikata. -- Semmoinen on viina, juuri se vaahtoisa viina, jota me täällä korven mustassa, synkässä sydämessä keitämme. Kuitenkin siitä tämä rauhaton maailma meitä vainoo.

_Reetta_. Onnettomasti vainoo maailma meitä.

_Sere_. Kuinka voisimme viettää isä- ja äitivainajain hautajaisia, jos viina puuttuisi?

_Jaakko_. Lapsi, lapsi! Miehen sinä tarvitset, joka sua vähän kytkee ja pitää riimussa! Et ymmärrä mitä puhut vanhemmistasi.

_Reetta_. Maitosuun varsan tavoin puret imettäjääsi, lapseni!

Toisaalle pyörähti nyt Sere ja lauluksi käänsi hän jutun.

_Sere_.

Käki se kukkuu kuikuttelee Kuivan kuusen latvassa. Kullan ääntä kuulustelee, Mielensä on raskasna.

Silloinpa kajahti vastineeksi metsästä kuin hongiston urut:

Mustan metsän kainalohon Minun mieleni palaa. Päiväll' en voi päästä sinne, Juoksen yöllä salaa.

Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies, semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä.

Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he havumajaan.

_Sere_. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara. Häitä kohta vietämme, juhlallisia häitä. Silloin jok'ainoan pitää tanssia kiepotella.

_Simo_. Eläpäs sinä, ihana metsän impi, laske luikuria! Näyttääpä kuin kaikki olisitte hieman huipukassa. Ette aavista mikä kauhistuttava haamu mua vieläkin vapistuttaa. Tullessani tuon haamoittavan kuun valossa välmehtivän metsän läpi, ilmestyi eteeni mies, niin häijyn näköinen kuin itse pentele ja tonttu. Minä karkaisin luontoni ja purin hammastani. Kaivoin sitten taskustani tämän kääntöpään veitsen, ojensin noin käteni ja huusin: "Pakenetko, taikka lämmittää ruuti leukojasi!" Karmistuipa siitä pahan sisu ja vapisten kuin lankakerä hiipaili hän edelläni polkua. Mutta annapas, kun alkoi valo täältä pilkahdella ja sun laulusi kuin lintusen viserrys helistä -- silloinpa heti katosi peikko humauksella kuin tuulispään tomu. Semmoisen ihmeen ja kumman näin minä. Selvittyäni sitten riemusta lauloin kuin korven rastas kuun hallavassa valossa.

_Sere_. Mitä luulet, Simo, tästä näystäsi?

_Simo_. Pelkäänpä sen ennustavan koppinaan kadotusta tälle pesälle.

_Reetta_. Kadotustako!

_Simo_. Valppauteen kehoitan minä.

_Jaakko_. Häpeähän toki säikytellä akkoja loruillasi. Yölenius, se vanha juonten emä täällä kummehtii. Vanha tuomari, muistattehan, joka upotti kirjansa kaivoon. Kiersipä poika sitten näitä paikkoja tutkimassa ja tunnustelemassa. Mutta hyvä mies ja viisas kuin harmaa käki. Eipä kadehtinut hän, jos talonpoika keitti viinaa omasta viljastansa. Kelpo vulmahti ja asianajaja! Senkin seitsemän salapolttajaa pelasti hän vesileivästä ja sakoista. Sen pojan pääkallossa oli suonia!

_Simo_. Muistaako vaari vielä kuvata hänen muotoansa, hänen elämänsä outoja vaiheita?

_Jaakko_. Jotakin hänestä vielä muistan. Vastapa hän kuoli samana vuonna, jona kerjupiispakin, vanha harmaaparta papinsälli, jota piru kolme tuntia piinasi yhdeksää syltä syvässä kaivossa, kun ensin oli hänen päätänsä kauheassa löylyssä kuumannut. Sinne piinan syvyyteen unehtuivat hänenkin papiskirjansa. Toisen kerran kaappasi paholainen hänet jyrkältä Patomäeltä kelkkaansa, lennättäen häntä polttavilla hevosilla hamaan aukealle Tiirisharjulle, johon hän pudota tömähti. Siinä taivaan kaste ja neljän tuulen puhallukset hänet jälleen virvoittivat elohon.

Syvästi huokasi _Reetta_: Ylen suuri valta on pimeyden ruhtinaalla papeissammekin.

_Sere_. Kauhistava valta.

_Jaakko_. Mutta hänpä ei ollutkaan vihitty, ja siinä temppu. Ennen vihkimistä on piru papissa kuin tarttiainen takissa.

_Simo_. Mutta Yöleniuksen muoto ja vaiheet?

_Jaakko_. Yölenius? Musta oli hän kuin karhun sieni. Pikimusta parta ja hiukset, mustat silmät ja mutkikas terävänokkainen nenä sekä ruosteiset rautahampaat. Semmoinen miehen ulkoasu. Hänen elämänsä aamukoi nousi kirkkaana, paistoi kuin paras heinäpäivä. Hän jo tuomariksi vihittiin ja riemun juhlassa häiläsi silloin koko ylpeä Helsinki. Kaikki ylistivät tuomio-istuimen sankaria, jonka vasen nimetön sormi kiilsi sormustettuna morsiamen, valkean kuin lammen lummekukan, nimellä. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen siinä rouvat ja herrat hurrasivat onnen maljaa juodessaan. Silloinpa tapahtui riemun kukkuralla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Petoksen mato oli myrkyttänyt joutsenvalkoisen morsiamen ja Yölenius näki nyt vaan mustan korpin, joka koikkui hälle onnettomuutta. Siitä mustui hänen muotonsa ja synkistyi mielensä kamalasti. Kovin kamalasti synkistyi! Viina, tämä kirkas liemi, oli hälle parhain lohdutus tässä kamppausten maailmassa. Sittenkin himmeni totuuden peili hänen silmissään ja viisauden auringon säteet taittuivat monimutkaisiksi koukeroiksi juonten lasisilmissä. -- Ymmärrättekö tätä pappilan Janne-maisterin lausetta? -- Vihdoin sortui hänen aitansa tuomio-istuin ja hän kuukusi valtavain herrain parvesta ryysyisten mataliin majoihin. Semmoinen oli miehen harppaus korkeudesta syvyyteen.

_Simo_. Hirveä romaus! Mutta miten jatkoi hän sitten elämänsä päiviä?

_Jaakko_. Usein kutsuivat häntä tuomarit neuvokammariinsa, mutta siellä hän ei kauaksi viihtynyt. Ilmestyi vaan tämä korkeudestaan langennut mestari usein kihlakunnan käräjissä syytettyin puoltajana. Aika mestari hän oli. Pelvolla ja hämmästyksellä täytti hän vastustajansa. Äänettömäksi iski hän usein sanoillansa tuomarin, joka neuvotonna päätänsä ravisteli ja kynsi, kunnes jalkojansa jytyyttäen tuimasti vilkaisi lautakuntaan, joka silloin kavahti ja heräsi kuin seitsemän kuorsaavata unikekoa. Hetkisen keskusteli nyt korkea oikeus, sitten vaikeni kuin hauta. Hetkeksi vaan vaikeni. Nyt kumisi tuomio-istuimen sana ja voiton ilotulet remahtivat silloin Yöleniuksen mustissa silmissä. Vaan hänen vastustajansa katkeruuden sapessa uiskenteli. Semmoinen mestari oli hän!

_Simo_. Olipa mestari! Osasi hän varmaan nasevasti juttupalkkojakin kiskaista.

_Jaakko_. Selvää kohtuutta teki hän rahassa. Mutta viinaa, iloista viinaa hän väkevästi kiskaisi. Ryysyisenä hän kierteli viinakopit halki, viluisia höyheniänsä pyristeli ja monet hyväntekijäisryypyt lipaisi kieleensä. Olipa niin eräs kolkko syys-yö. Unehen sammunut oli kylästä elämä ja valo. Korven mustassa rinnassa vaan paloi lähteitten liepeillä tuikkavat tulet. Ilko repaleissa samosi Yölenius halki rämeitten ja rahkasoitten, etsien korvesta viinatulen hehkua. Niin saapui hän Porras-Kyöstin viinakopille. -- Tunnettehan tämän ryppynaamaisen, vesileivän ja sakkojen sammalkielisen miehen? Siinä Yöleniusta riemun ryypyt viljalta tervehteli, jotta hän väsyneenä kuusen juurelle käpertyi, kuin tuohi liekkivässä tulessa. Henttaleen aikaa nukkui hän ja sitten hirmusti väristen havahtui. Vilun tärisyttävä hammas oli tarttunut hänen hikisiin hartioihinsa eikä päästänyt ennenkuin häntä ryypyillä ja olkilyhteen kapalossa haudeltiin.

_Reetta_. Voi sinuas, langennut herruus!

_Sere_. Voi sinuas, viinahan uponnut viisaus!

_Jaakko_. Kyllä suojelikin hän sitten Porras-Kyöstiä lain tulisimmista syytöksistä, niin suojeli kuin paholainen helmalapsiaan. Ruunun uhkapuustit eivät tätä suojelusmuuria lävistäneet.

_Simo_. Kurjuutta kertoo tämän onnettoman miehen elämä. Vaan miten päättyivät hänen surkeat päivänsä?

_Jaakko_. Nousipa vielä hetkeksi haudasta hänen entisen korkeutensa varjo. Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa. Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä taasen Yölenius, kamalasti synkistyi. Silloin tuhannet torvet, huilut ja kanteleet hälle hurmaavasti soittaa ramistivat ja pimpittivät; komeljantit remusivat kuin närhit ja varikset hänen varpaittensa ääressä. Taas unohtui siitä synkeys hetkeksi. Silloin virtaili viinoja punaisia, sinisiä, valkeita, mustia ja keltaisia. Kilistäen hurrasivat herrat onnen maljaa juodessaan. Tapahtui silloin riemun kukkulalla äkkinäinen onnen kumous, surkea kumous. Ystävien iloksi oli Yölenius tuhlannut tuhantensa ja ankarana ilmestyi juomanlaskija häntä kiristämään. Soittajat ja komeljantit silloin lähtömarssia huikeasti vetivät, ja höylisti nostelivat korkeahattuiset ystävät takajalkojaan, horjuen herraskeppinsä nojassa alas ylpeän riemupalatsin rappuja. Hyljättynä seisoi Yölenius kuin ulapan autio luoto. Ryysyjen repaleissa ilmestyi hän parvehemme taas ja armopalaa kerjäten kynnystämme polki. Alas nuokkui hänen päänsä ja maahan silmänsä tuijotti. Viina, tämä riemujen juoma, hetkeksi hänen elämänsä kieliä jännitti. Vaan pian murtui onnettoman mieli ja hänen päänsä laudalle notkistui ijäksi. Sormustettuna kiilsi vielä ystävätön nimetönsormi, kun kantoi vieras seura hautahan tämän langenneen herruuden. Semmoinen miehen elämänlanka, semmoinen hänen päivänsä lasku.

_Reetta_. Voi sinuas kavala maailma!

_Jaakko_. Kavala on maailma kuin kaalin lehti, muoriseni.

_Sere_. Voi sinuas joutsenvalkoinen petturi!

_Simo_. Himojen ahnas kieli nuolaisi hänen elämänsä ytimen; siinä onnettomuuden alkujuuri, sanoi mun isäni.

_Jaakko_. Sinä, nuorimies, ankarasti tuomitset viisautta.

_Reetta_. Mutta kuollutpa on nyt Yölenius, Jaakkoseni.

_Sere_. Jospa eläiskin, kas silloin!

_Jaakko_. Silloin söisimme rauhan leipää kohisevan viinapannun ääressä. Ryyppien maistelisimme silloin pannun suonista vuotavaa viinahunajaa. Riemulla kuuntelisimme jylhän metsän rinnasta raikuvaa yörastaan rauhaisaa laulun kiherrystä.

_Simo_. Vaan olipa aika visapahka se mies.

_Jaakko_. Eipä unhoita hän käydä haudastakin viinakoppia kurkistamassa. Luulenpa merkitsevän hyvää, kun sen pojan haamun näit. Vaara on kaukana!

Kuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo, joka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta Jaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät.

_Simo_. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme.

_Jaakko_. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa Yöleniusta!

_Simo_. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista vilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja, joista kehoittaisin varovaisuuteen.

_Jaakko_. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko?

Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä, Nyt koska viina ja viulut on lässä.

Hei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus!

_Simo_. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen mies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja.

_Jaakko_. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te kultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa piippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän ympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri ukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen perinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon. Kas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus! Tarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet naineeksi pällikäksi. Tuossa!

_Simo_. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere, kielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi maitohäppää, ei se huulia poppaa! -- Kas niin!

_Sere_. Ah sitä karvautta! Onpa kuin tulisesta koskesta ammennettua. Tuossa, äitini!

_Reetta_. Ahha! Mutta tähän kuohuvaan tulijuomaan onkin monta karvasta, voimakasta alkuainetta sulanut:

Kuminat ja kanelit, Suolat, turkin pippurit, Hometta ja kalkkia, Rahtu vasken ruostetta, Siihen voima suuruksen -- Siit' on neste vaahtoinen!

_Jaakko_. Voimaa, väkevyyttä ja tulta uhkuu tämä juoma, sitä ei voi kieltää. Koukkaanpa tuosta ja alas valutan. Näetkö sitä hopea-virran kuohua, sitä kuun valossa välmehtivää ja sakkana kuplehtivaa vaahtokoskea, joka edessänne suhisee ja sohisee!

_Sere_. Se on hirmuinen kurimuspyörre, isäni.

_Simo_. Se uhkaa meidät alas niellä kurkkunsa laveasta kitaportista.

_Reetta_. Ja upottaa synkeään syvyyteensä.

_Jaakko_. Ja nostaa korkean taivaan hopeahattaroihin, sanokaa, te tyhmät tomppelit!

_Simo_. Jopa alkaa hieman läikkyä mun pääni. Ah, nyt muistan tämän juhlahetken korkean tarkoituksen. Nyt, vaari -- minä sanon appi-vaarini -- nyt mun ja Seren tulee tietää mitkä kappaleet meitä yhdistää ja sitoo rakkaudella toisiimme.

_Jaakko_. Mitkä luontokappaleetko?

_Sere_. Hän tahtoo kysyä, mitkä välikappaleet meitä kehoittavat naimisiin.

_Jaakko_. Tietysti ensiksi me vanhempanne, jotka käskemme, toiseksi pappi, joka vihkii, ja kolmanneksi sormus, joka sitoo kuin rautavanne viinatynnyrin kimmit -- siinä kehoitus kolminkertainen!

_Reetta_. Niin, Jaakko ja minä Reetta kehoitamme teitä naimisiin.

_Simo_. Minä kysyn minkä perinnön appeni lupaa Serelle?

_Jaakko_. Kaikki, kaikki kauhasta lusikkaan ovat Seren, mun ainokaiseni perintö. Se onkin tyttö, joka puikahtaa vaikka neulan silmästä läpi!

_Reetta_. Saat siitä, Simo, itsellesi vaimon sorean kuin hanhen pojan.

_Jaakko_. Annanpa hälle, paitse kaikenlaista kamsua ja kapiota, kymmenen suurta konttipulloa, tämän isältäni perityn suuren kattilan ja tuon kenokaulan viinapannun hattuineen, piippuineen -- joka tuolla tulen sylissä nyt ropajaa -- ne kaikki sille tyttöripsulle annan!

_Simo_. Tyttöripsuko? Sitä nimeä en morsiamelleni suvaitse!

Sulhoansa kaulaili tyttö nyt ihastuksella.

_Sere_. Voi sua rakas kullan mykyrä!

_Jaakko_. Tuo viinapannu kantaakin hedelmiä suvet ja talvet. Se on semmoinen musta vaskikukko, joka munii sekä laulaa. Ei se olekaan mikään aapiskukko. Mutta muista, Simo, suojella haukan kynsistä tuota vainottua lintuparkaa!

_Simo_. Se on tietty -- ja tätä kainaloistani kanaa!

_Reetta_. Nytpä kätenne kuin kultavyöt kiertyvät toistenne hopeisille kauloille. Tämä on ihana hetki, nouskaamme ja riemuitkaamme!

_Simo_. Laulakaamme!

_Sere_. Tanssikaamme kuin survijaiset kesä-illoin lämpimällä karjapihalla!

_Reetta_. Heittäkää vaan te nuoret vasikat kippaa, että pyöreät kantapäänne vilskuu!

_Sere_. Vaan kerranpa tässä laaksossa, näiden naavapartaisten kuusten varjossa minä Simoni kanssa pehentelen kuin joulupahnoilla.

_Simo_. Onko myöskin tämä korven havuseinäinen sydänkarsina meidän?

_Jaakko_. Teidän ovat nämä: -- nuo tuuheat noreaoksaiset kuuset harmaine partoineen, nuo näppärät närekuuset; loriseva lähde korven kainalossa, pehmeä sammal ja koko tämä maa on teidän.

_Simo_. Ah tätä huumaavata onnea!

_Sere_. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja pukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse, Simo! juoskaamme!

_Jaakko_. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille! Sieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen.

Sinne hukkuis onni ja riemu, Niinkuin naarasvuohen sielu!

_Reetta_. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven?

_Jaakko_. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea.

_Simo_. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa linnassa. -- Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. --