Chapter 23

Vähemmin kuitenkaan enää nykyaikana uskonnonkaan nimessä soittoa soimataan ja laulua lastataan, mutta koko lailla meillä vielä kovistellaan tanssin ystäviä ja kaikkea taitoperäistä hyppyä syntiseksi syytetään. Eikä siihen raamatunkaan todistuksia etsitä, kun siellä ei missään tanssia tuomita, päinvastoin Kristuskin myötämielin kuvaa kuinka tuhlaajapojan kotiinpalauksen johdosta hänen isänsä pani laulut ja ilohypyt toimeen. Niinikään tiedetään useista vanhanajan kansoista, niiden seassa juutalaisistakin, että he uskonnollisissakin menoissaan laulun ja soiton ohessa myöskin tanssia käyttivät. Eikä tavattane maanpinnalla sitä luonnonkansaa, paitsi lappalaisia ja kenties samojeetejä, vielä vähemmin sivistynyttä, joka ei tanssia jossain muodossa harjoittaisi. Kansojen kehittyessä muodostuvat niiden tanssitkin yhä taidokkaammiksi. Tästä luonnon taipumuksesta tuloksena ovat monet kauniit kansallistanssit, jotka ovat yhtä oikeutettua ihmiselämän kantamaa viljaa kuin ikään kansanlaulut ja kansansäveleetkin, joita yleisesti ihaillaan. Mutta niinkuin taiderunous kansanrunouden ohessa ja taidesävellys kansansäveleen ohessa, niin on myös taiteenomainen tanssi oikeutettu kansantanssin ohessa. Usein ovatkin jälkimäiset kehittyneempiä ja yleisihmistyneempiä muotoja edellisistä. Omituiselta senvuoksi tuntuu, että uskonnollisella taholla enemmän kannatetaan kehittyneempää tanssia kuin tanssitaidon alkeismuotoja, niinkuin leikkejä ja rinkihyppyjä. Siinä oltaisiin oikeassa, jos nuorisoa tahdottaisiin ensin alkeita oppimaan ja siitä kehittymään tanssiharjoitusten kautta ryhdissä ja liikkeissä yhä somempiin ja kauniimpiin muotoihin. Tämä pyrkimys pitäisikin päästä tanssin jalostuttavaksi, ihanteelliseksi puoleksi. Ja siksi se pääseekin, kun tanssikin kohotetaan "luonnollisiin oikeuksiinsa": sivistyselämän tarkoituksia palvelemaan, luomaan kauniita muotoja meidän asennoille, liikkeille ja seurakäytökselle.

Luonnonvoimiin perustuukin ihmisten häviämätön tanssitaipumus. Sehän on taipumus säännölliseen polennolliseen liikkeeseen, jota veden ja ilman aaltoileminen huomattavimmin kuvaavat. Mutta sama polennollisuus ilmenee runossa, säveleessä ja tanssissakin. Ihmisverikin on itseensä luonnosta omistanut nautintoa tuottavan taipumuksen polennolliseen liikkeesen ja taidelahjansa avulla sitä monipuoliseksi kehittänyt. Tanssissa on nautintomme polennossa ruumiillisempaa, vaikkei kohtuuden rajoissa vähemmän oikeutettua: säveleessä ja runoudessa on polennon viehätys henkisempää laatua. Usein käyvät kolmiliittoon tanssipolento, sävelpolento ja runopolento, sitenkin likeistä sukulaisuuttaan ilmaisten.

Jokainen voimakkaampi mielenliike vaikuttaa meissä ehdottomasti ulkonaisestikin huomattavia liikkeitä. Surua ja iloa, kauhua ja ihastusta, tuskaa ja suloa puhkeamme välittömästi kuvaamaan kasvojen tai muun ruumiin osan liikkeillä taikka kutakin mielentilaamme ilmaisevilla äännähdyksillä ja huudahduksilla. Samoin ilmaisemme keveätä ilomielisyyttä eri liikkeillä ja äänillä kuin juhlamieltä. Näitä mielemme tilapäisiä äkkikohtauksia voisimme verrata luonnossa tuulispäihin, ilman pyrähdyksiin, lentopilviin, päivän pikavilahduksiin j.n.e., jommoisia elämässä niinkuin luonnossakin tiheästi kohtaamme. Mutta jos mielentilojamme punomme selväpiirteisiksi kuvaelmiksi, joita väritämme joko liikkeillä niinkuin tanssissa, tai sävelillä, niinkuin musiikissa, taikka sanoilla, niinkuin runoudessa, niin syntyy niistä tanssitaide, säveltaide ja runotaide. Niiden alkeet tapaamme jo luonnossa ja kansan luonnonsyntyinen taidelahja on, kansansävelten ja kansanrunouden ohessa, kansantanssinkin synnyttänyt. Mutta mikä on luonnosta syntynyt, se on Luojan siemenen sikiö, jota on lupa "viljellä ja varjella", kesyttää ja kehittää, mutta ei hävittää. Sivistys-elämän kautta onkin tanssi, samoinkuin taiteet yleensä, kehittynyt yhä uusiin ja moninaisempiin muotoihin, samalla kuin monet kansantanssit ovat kansainvälisiksi tulleet.

Tästä lyhyestä selonteosta päättäen pitäisi tanssi olla kristinopin kannalta oikeutettu, historian kannalta oikeutettu, luonnonlakien mukaan oikeutettu. Ja kukin tanssin harjoittaja on kokenut, että kohtuullinen ja ihmisittäin viljelty hyppy tuntuu vieläkin seuraavana päivänä mieltä virkistävältä, ruumista reipastuttavalta. Aivan niinkuin kukin kohtuullisen voimisteluharjoituksen jälkeen tuntee. Mutta tanssista sitä paitsi lähtee seurustelun tuottama mielihyvä.

Erittäinkin julkinen seurusteleminen toisen sukupuolen kanssa vaikuttaa mieliin kehittävästi, joka on parhaita nuorison vieroittajia pimeiltä yöpoluilta. Koska tanssitilaisuudet edes jonkinverran meidän juroa ja jäykkää kansallisluonnetta seurustelemaan totuttavat ja nuorison eri sukupuolia keskenään julkiseen, kaunistapaiseen käytökseen perehdyttävät, olisi niiden tilaisuuksien hävittäminen, paitsi luonnon sortoa, myöskin sivistys-elämän oikeuksien polkemista. Eipä se nuoriso, joka tanssista on viehätetty, huvi-iltoina, ainakaan yhtä helposti kuin tanssimaton, väkijuomienkaan pariin eksy. Toisen sukupuolen arvonantoa säilyttääkseen välttää se toki juoppoutta.

Jos vieläkin tanssia ei pidetä pelkkänä löllötyksenä, vaan sen huvitarkoitukseen liitetään pyrkimys kauniiseen ryhtiin, somiin ja luonteviin asentoihin, miellyttäviin liikkeihin ja arvokkaaseen seurakäytökseen, jotka suureksi osaksi meillä nykyiseltä sukupolvelta puuttuvat, niin Suomen nuoriso saavuttaa tanssistakin oivan välikappaleen ihanteellisille tarkoituksilleen. Sillä epäilemättä sivistyksen sisällys kaikissa kansallisuuksissa pyrkii itsellensä myöskin kauniita muotoja luomaan. Emme me saa iänkaiken kömpelöjä käytöstapojamme puoltaa sillä, että muka olemme rehtiä ja suoria suomalaisia, ikäänkuin mitkätahansa kansalliset avut oikeuttaisivat kauniita tapoja ja kaunista ulkokäytöstä halveksimaan. Jos olemme suoria suomalaisia, niin tunnustakaamme suoraan mikä meiltä puuttuu ja pyrkikäämme tarkoituksen mukaisesti puutteitamme ja vikojamme poistamaan. Köyhät ulkomuodot eivät todista muuta kuin heikkoa sisällystä. Mutta kun kansallinen sivistys-elämä meilläkin voimistuu, puhkeaa se terveihin ja voimakkaihin muotoihin myöskin kaikessa ulkoelämässä. Ja tähän pyrkiessä ei ole tanssiakaan nuorison seuroista karkoitettava, vaan pikemmin pantakoon toimeen tanssikilpailuja, joissa asentojen, ryhdin, liikkeiden ja käytöstapojen somuutta silmällä pitäen, edistystä palkitaan. Mutta tässä, niinkuin kaikessa taiteessa, vältettäköön teeskelyä, noudatettakoon luonnollisuutta.

Etelän vilkasverisissä kansoissa vielä vanhatkin hypyssä keveällä joustavuudella keikahtelevat, mutta meillä pidetään melkein velvollisuutena vanhemmiten jäykistyä. Ennen suvaitaan leiniä kuin tanssittaisiin veri joskus vilkkaaseen toimintaan. Ja sitten ei sallittaisi enää nuortenkaan hyppyjä hyväillä. Vieläpä väitetään, ettei sitä koskaan heränneet kristityt tee. Kuitenkin hyvin moni meistä tietää, että eräissä herännäispiireissä aika ajoin tunteita kuvaillaan hyppyliikkeillä ja keikutuksilla, vaikkeivät nämä liikkeet järjestykään säännölliseksi tanssiksi, koska samoissa seuroissa maallisia laulujakin vältetään, vaikkei aina niiden säveliä. Sitä paitsi heränneiksi nimitetyt useimmiten ovat elähtäneitä ja elämään väsyneitä ihmisiä, joilta muutenkin on jalka kangistunut ja luonnollinen elinhalu hyytynyt. Ennen muuta on huomattava, että aina vakavat elämänkysymykset, kun ne meihin voimakkaasti vaikuttavat, keskeyttävät virkistävimmän ja luonnollisimmankin huvihetken tai taidenautinnon, vaikkei siltä itse nautinto semmoisenaan ole syntiseksi tuomittava. Olemmehan pakotetut kirkonmenonkin keskeyttämään, jos meille ilmoitetaan, että kotonamme on tulipalo. Samoin voipi kaikki intohimomme keskittyä sisällisen terveyskysymyksemme ympärille. Mutta sitte kun elämän varmuus on palautunut, niin liikenee huomiota ja toimintaa jälleen uloskin päin, jollei tanssin -- jos se tuntuu vanhalta -- niin jossakin kehittyneemmässä muodossa. Mutta antakaamme niiden tanssia, jotka sitä vielä voivat. Sillä -- sanottakoon se vieläkin -- kristinoppi ei tanssia kiellä, vaan sen väärä tulkitseminen. Se toki olkoon myönnetty tanssin mikä kaikkien elämän nautintojen suhteen: kuka mistä ruumiin tai sielun puolesta sairastuu, se sitä älköön nauttiko. Mutta älköön tehtäkö poikkeuskieltoa säännöksi.

Jotakin oikeutettuja perusteita tanssin vastustajilla sentään täytynee olla. Ja niin onkin. Ensiksikin tavataan ihmisiä, jotka jotakin taidelajia eivät ollenkaan voi nauttia. Kuka on tylsä musiikille, kuka taas kuvaaville taiteille, kuka runomuotoiselle kirjallisuudelle -- niinpä on moniaille tanssikin vastenmielinen. Semmoiset ovat epäkasvuisia luonteita ja usein mahdottomat yhdessä polvessa parantaa. Ne siis eivät ymmärrä tanssia ja senvuoksi sitä vastustavat. Toiset vastustavat tanssia senvuoksi, että tulisten intohimojensa viehätyksestä ovat joskus eksyneet sitä väärin käyttämään ja sen johdosta päättävät, että sitä muutkin väärin käyttävät. Kolmannet ovat tehneet huomioita kesyttömässä joukossa, että siellä usein tanssinkin ohessa riihoton vallattomuus puhkeaa, taikka tanssi yksipuolisesti täyttää koko iltakauden ohjelman.

Näihin syytöksiin voipi vastata yhdellä ainoalla väitteellä: ettei tavata mitään ihmisellistä laitosta, semmoistakaan, joka juuri ihmisten kesyttämiseksi on laadittu, jota ihmiset silloin tällöin eivät väärinkäytöksillään olisi tahranneet. Se seuraa siitäkin, etteivät ihmiset astu mihinkään laitokseen, seuraan tai huviin täysin valmiina, vaan juuri niihin osaa ottaen vähittäin kypsyvät ja kehittyvät. Kirkko on enin pitkin kristinopin ikää ollut alituisten väärinkäytösten esineenä.

Elköön siis tanssia nuorisoseurojen ohjelmista poistettako, vaan vähitellen rajoitettakoon. Ohjattakoon tanssi koneellisesta hypystä ihanteellisiakin tarkoituksia palvelemaan. Sillä luonnon-elämä ihmisessä kukkii siten, että aineellinen ja ruumiillinen toiminta kehittyy aatteellisuutta kannattamaan.

MILTÄ HENRIK IBSEN MINUSTA ON TUNTUNUT?

Te kysytte miltä Henrik Ibsen minusta on tuntunut. En koskaan ole aavistanut, että minun siitä pitäisi tiliä tekemän, enkä sentähden olekkaan nyt tilille valmis. En siis näin hätäpikaa voi kajota mihinkään erikoisseikkoihin; vaan lyhyesti, yleisissä lauseissa -- jos siihen tyydytte, niin koetan.

Henrik Ibsen? -- alppiotsainen vuoripeikko -- en tarkoita jääotsainen -- kädessä kynä, lääkärin leikkauspuukko. Tarkkakätisesti hän sen ihmissydämeenkin painaa, ikäänkuin maanmittari koerassinsa kentän poveen. Sisälmyksiä hän sillä vetää näkyviin, terveitä tai pilaantuneita, ja kunkin oman luontonsa nojaan jättää. Hän kävelyttelee esille vuorenväkeänsä ikäänkuin ihmisiä -- Ibsenin ihmisiä. Ne näyttävät, millaisia yksilöitä Norjan vuoristo jyrkänteineen, vuonoineen, luolineen, sokkeloineen on synnyttänyt, kasvattanut ja liikkeelle lykännyt -- ihmisyyttä palvelemaan. Itsenäisiä, selväpiirteisiä, omituisia, että tuskin muihin sekoittuvat.

"Kuninkaan-aluissa" minun silmilleni Ibsenin otsa kirkkaimmillaan loistaa, vaikka kuninkaan-alkuja, Jumalan poika- ja tytärpuolia hänen vuoriväessään on paljon.

Ibsenin ongelmat usein ovat vuoren onkaloita, salasokkeloita, joita selkeäkään vuono ei voi rinnassaan täysin kuvastaa -- siinä näkyvät vain vuoren ulkonaiset haahmopiirteet. Vuonon pitää lämmitä valosta, utuisena kohota siintäviin korkeuksiin, taistella myrskyssä, painua pienentyneenä vuoren sisuksiin ja elää joka pisarassaan vuoren ahtaintakin elämää, niin sille salasopetkin selkiävät.

Selkiävät sitten, kun emäkalliosta repeilee lohkareita, joita luonto ja ajan tarve selväsärmäisiksi särkee, niinkuin Ibsenkin kehittää vuorelais-yksilöitään -- sanotaan hänen kehittävän yksilöisyyttä jyrkimmilleen. Mutta hän lohkoo ja veistelee uudemmalle yhteiskunnalle rakennus-aineita. Hän ne itsenäistyttää auktoriteetin emäkalliosta omalle pohjalleen. Sitte vasta ne kelpaavat uutta yhteiskuntarakennusta palvelemaan.

Onpa hän tapausten syvänteihin, niinkuin pikku Eyolfin hautaan, särkenyt itsekkäisyyteen perustuvan perheonnen, mutta saman syvänteen partaalla avaa hän pikku Eyolfin vanhempain silmät näkemään alhaalla laaksossa kansan suuren joukon lapsia, yhteiskunnan vähäväkisiä. Nekin kaipaavat rakkautta, niillekin kannattaa elää ja uhrautua. Molemmille Almerseille selviää, että yksityisenkin onni nojautuu laajemmalle alalle kuin oman likimmän itsensä huoleksimiseen -- yhteisonnen työpäivän aurinko on noussut.

PUHEITA

PUHE KÄKISALMEN 600-VUOTISJUHLASSA

kesäkuun 17 päivänä 1894

A. K.

Tekee mieli uskomaan, että pahimmat ajat, kovimmat kohtalot, katkerimmat päivät Karjalan kansa jo on voittanut ja jättänyt taaksensa. Tekee mieli toivomaan, että iloisampi, valoisampi ja onnellisempi tulevaisuus tällekin kansamme osalle siintää. Mutta tulkoon se tulevaisuus ainakin yhtä kunnialliseksi kuin entisyys on ollut. Sillä onttoa olisi kunniaton ilo, pimeyttä häpeässä valo ja mustaa valhetta pettäjäin onni.

Tapahtuu joskus, että mies, joka on reimasti kestänyt kovia aikoja, sotaa, nälkää ja ruttoa, sitten hyvien päivien, lihavien vuosien ja rauhan iloisten hetkien tultua veltostuu, rappioituu ja menehtyy; vieläpä kuluttaa kevytmielisesti voittosaaliinsa ja riutuu omatekoiseen kurjuuteensa. Sitä älköön tapahtuko Karjalalle, sitä älköön Suomen kansalle.

Karjalan kansa on käynyt elämän kaikki kovat koulut läpi. Verinen miekka on tätä rajavartijata rajummin kuin muita raadellut. Tuhansia kertoja on hän saanut seistä tai sortua ristitulessa eri uskontojen ja kansallisuuksien vaiheella. Orjuuskin, joka muille suomalaisille Ruotsin vallan yhteydessä oli vieras, on korventanut poltinrautansa hilpeään karjalaiseen. Idän ja lännen vallat ovat sitä kilpaa repineet ja halailleet. Kaikista niistä kohtalon kolhimisista tuntuu Karjalan oloissa sekä karjalaisen luonteessa vielä tänäkin päivänä arpia ja naarmuja. Mutta sittenkin on karjalainen pysynyt iloisena ja pirteänä, vaikka ovelanakin; toivovana ja neuvokkaana, vaikka huomisesta huoletonnakin. Se on vikkelä ja kekseliäs -- missä lääniherran paha pitely ei ole sitä raukaksi masentanut. Se on notkea ja älykäs -- missä ei rahdin-ajo ole siitä vetelystä tehnyt. Se on pulassakin leikillinen ja osaa käyttää hetkeä hyväkseen paremmin kuin mikään muu Suomen heimo. Karjalaisessa ilmenee suomalaisen luonteen heleä nuorukaismieli. Hän on tenooriäänenä suomalaisessa kansallisköörissä ja laulaa iloisimman ja terveimmän säveleen -- vaikk'ei tosin vielä täysikuntoista. Ja mikä lupaavinta on: -- hän ei ole koskaan itsekylläinen ja omaan etevyyteensä ihastunut niinkuin usein länsisuomalainen. Vahinko vaan, että karjalainen on vielä köyhä eikä muutenkaan yleisemmin herännyt tekemään uhrauksia yhteisten edistyspyrintöjen hyväksi. Aina hän toki pystyy reippaasti yrityksiä alkamaan, vaikka kyllä muut voivat kestävämmin niitä jatkaa.

Runsaita lahjoja on Jumala jakanut karjalaiselle. Mutta onpa antanut tärkeän, vaativaisen asemankin sille. Semmoiset lahjat, semmoinen asema velvoittavat paljon.

Nyt kun toivottavasti paremmat ajat koittavat meille; nyt kun kärsimysten ja sorron katkerat päivät väistyvät selkämme taakse ja rauhan vilja voipi suuremmassa vapaudessa versoa -- sillä ovathan jalot suuriruhtinaamme pyhästi vahvistaneet isiltämme perityt oikeutemme -- nyt on meillä selkeän aamupäivän raikas työaika. Esipolvien kärsimykset ja uhraukset velvoittavat meitäkin yrityksiin ja uhrauksiin, työhön ja ponnistuksiin. Joka askel täällä on kostutettu hiellä, kyynelillä ja verellä. Orjuuden ies on täällä painanut isiemme niskaa ja sorron orjantappurat ovat veristäneet heitä. Mekö jälkeiset toimettomina ja eteemme ajattelematta täällä astuisimme näitä kalliita ketoja, näitä rakkaita rantoja taikka surutonna soutelisimme näitä viehkeitä vesiä. Mekö lääniherran orjuudesta pelastuneina nyt vaipuisimme velan orjiksi ja koronkiskurien säälimättömän ikeen alle. Kun terve mies astuu, ei nojaa hän toisen käsivarteen eikä kainalosauvoihin. Jos Karjalan kansa on täys-ikäinen ja terve, niin miksi ei pystyisi sekin astumaan taloudellisesti omilla jaloillaan, nojautumaan omaan vartaloonsa: tukemaan itseään omalla työllään, toimellaan ja säästäväisyydellään? Kansamme menestys ja kunnia vaatii sitä.

Vaatii se enemmänkin. Se vaatii, että suomalainen kansallisuus kaikessakin kehityksessään luottaa omiin voimiinsa, kykyihinsä ja lahjoihinsa, pyrkien niitä herättämään ja kehittämään eikä pehmeämielisesti heittäy naapuriensa kainalokanaksi.

Emmehän liene niin suvustamme pilaantuneita, ettemme kaikin tarmoin yrittäisi nostaa sitä aineellista ja henkistä voimaa, sitä varallisuutta ja sivistystä, jolle isämme ovat uurtaneet perustuksen.

Kaiken sekä yksityisen että koko kansan edistymisen ehtona on itsensä velvoittaminen johonkin, mitä pitää hyvänä ja hyödyllisenä. Joka tahtoo päästä varakkaaksi, hän velvoittaa itsensä ahkeruuteen, kokoamiseen ja säästäväisyyteen, mutta kieltäytyy tuhlauksesta. Joka tahtoo säästää voimiansa hyödyllisiin tekoihin, hän vapaasta vakaumuksesta sitoutuu kohtuullisiin ja raittiihin elämäntapoihin, mutta kieltäytyy terveyttä turmelevista nautinnoista. Joka haluaa rikastua tiedoissa ja hyvissä siveellisissä ominaisuuksissa, hän velvoittaa itsensä uhraamaan työtä ja aineellisia varoja, henkisiä kootaksensa; hän kieltäytyy noudattamasta kehnoja taipumuksiaan ja velvoittautuu tottelemaan parhaimman vakaumuksensa ääntä. Ilman semmoista vapaata itsensä velvoittamista ei olis mitään edistystä, ei yksityisessä eikä kansassa. Niin harjoittaa parempi tahtomme valtaansa alhaisten viettiemme ja mielitekojemme yli.

Mutta on olemassa velvollisuuksia, jotka koko kansa käsittää olemisensa ja edistymisensä ehdoiksi. Silloin kansa toimii yksilönä ja tekee vapaasti semmoiset velvollisuudet omiksensa joko yleisen mielipiteen tai lainsäädännön kautta. Useimmiten säätää tällaisissa tapauksissa kansan valistuneimmat lakia takajoukolle. He ovat silloin kansan aivoina ja sinä parempana tahtona, joka puhkaisee uuden niveleen edistyksen puuhun. Niinpä on Suomen kansa omien edusmiestensä säätämän lain kautta luopunut kotiviinan poltosta ja sittemmin yhä enemmän rajoittanut väkijuomien leviämistä, koska se on pitänyt sellaisen lain maalle hyödyllisenä. Olemme lain kautta rajoittaneet kalastus- ja metsästysaikoja, koska käsitämme yhteisen edun siitä voittavan. Toisaalta on kansamme poiskin riisunut toimintansa rajoja niillä aloilla, missä isänmaan etu sitä selvästi on vaatinut. Niinpä olemme uuden vapaamman elinkeinolain kautta, perityt etuluulot murtaen, särkeneet vanhat ammattiaitaukset, ja niin toimen, yritteliäisyyden ja kätevyyden leviämistä edistäneet -- kansa on velvoittanut itsensä suurempaan vireyteen. Tarvitsee tuskin mainitakaan asevelvollisuutta, johon meitä sitoo yhtä paljon suhteemme mahtavaan emävaltioon kuin oma velvollisuuden tuntomme. Mutta yleensä lainsäädäntömme ilmaisee kypsyneen vakaumuksen siitä mitä kansamme käsittää oikeudekseen ja velvollisuudekseen panna käytäntöön. Tämän vakaumuksen ilmaisee kansa eduskuntansa kautta.

Yleisen oppivelvollisuudenkin käsite on viime valtiopäivillä pyrkinyt laiksi muodostumaan. Ja kunnioittaen mainittakoon, että Itä-Suomen edusmiehet sitä pontevasti kannattivatkin. Kunniaksi on se heille senkin vuoksi, että he siten osottivat käsittävänsä mitä ainakin tällä puolen Suomen enin kaivataan. He aavistivat, että valistumisvelvollisuus sisältää suuremman vapauden kuin oikeus olla edistymisestä välinpitämätön. Ansaitsee tulla sananparreksi, että tieto on voimaa ja valistus vapautta ja varallisuutta. Missä kaikki ovat valistuneita, siellä kunnian ja velvollisuuden tunne kiihottaa kaikkia pyrkimään hyödyllisiksi ja taloudellisestikin omantakeisiksi; mutta missä vaan harvat ovat tilaisuudessa poimia tiedon tähkiä, siellä tilaisuus viekottelee "herrat kyntämään hulluilla". Mutta sorto turmelee sekä sorretun että sortajan.

Eläinkunnassa ei ole heikommalla muuta oikeutta kuin väkevämmän mielivalta, mutta kansojen elämässä alkaa lievemmät, kesymmät, ihmisellisemmät voimat pyrkiä vaikuttamaan. Työn arvon kohotessa, sivistyksen ja viljelyksen levitessä ovat oikeuden ja kunniallisuuden käsitteetkin kehittyneet: niitä ei kukaan enää voi ihmisarvoansa alentamatta polkea. Voima hallitsee ja on hallitseva ja määräävä vastakin asiain ja tapausten menoa, mutta ei enää pelkkä ruumiillinen voima ja aineellinen rikkaus, vaan voimien kukka: valistuksen mahti, jonka sieluna on todistettu oikeus ja ihmisrakkaus. Samalla kuin tunnustamme naapureillemme oikeuden työnsä hedelmiin, toivomme, että hekin myöntävät meille samat oikeudet meidän töittemme tuloksiin. Ellei tätä periaatetta tunnusteta noudatettavaksi, niin edistetään vallattomuutta ja ryöstetään kansakuntain pyhintä omaisuutta: heidän kotirauhaansa ja kotionneansa. Pois se meistä, että halveksisimme muita kansoja, muiden tapoja, lakeja ja laitoksia! Kaikkein vähimmän ylevälahjaista naapuriamme, jonka vaiheisiin oman maamme kohtalo likeisesti ja pysyväisesti on yhdistetty. Voisimmeko unhottaa, että Venäjän kansalla on monia semmoisia hyviä ominaisuuksia, joita meiltä puuttuu. Mutta Suomenkin kansa on velvollinen turvautumaan kuntoonsa ja omiin avuihinsa. Suotakoon meidänkin pitää arvossa ja rakastaa niitä ominaisuuksia, jotka tämän kansan tähän asti sortumatta ovat pystyssä pitäneet: uskollisuutta isiemme uskonnolle, maamme laeille ja hallitsijalle, rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Ne sekä rotumme sitkeä kestäväisyys ovat se Jumalan leima, jonka hän meihinkin luonnon ja historiallisten vaiheittemme kautta on painanut. Me emme saa lyhytnäköisesti halveksia muita, sillä se on pahin este kansojen, jos yksityistenkin väliselle veljestymiselle. Mutta emme saa itseämmekään halveksia, sillä silloin olisimme raukkoja emmekä kelpaisi suureen yhteistyöhön kansojen sivistysvainiolla; emme pystyisi siellä suorittamaan itsenäistä, tunnustuksen arvoista tehtävää. Ja suurikin tehtävä on Suomen kansalla: raskas ja kuuluton rauhallisen viljelyksen työ kylmässä ilmanalassa ja kalseassa maanlaadussa. Se vaatii enemmän siveellistä voimaa kuin mitkään ulkonaiset loistoteot. Näissäkin tukalissa luonnonsuhteissa ja vaikeissa historian vaiheissa on kansamme jaksanut kehittää aineellisen ja henkisen viljelyksensä sille kukintakohdalle, joka on voittanut Euroopan etevimpäin sivistyskansain tunnustusta. Emmekä pyydäkään muuta kuin tätä rauhallista viljelystyötä perittyjen lakiemme suojassa häiritsemättä jatkaa. Emme pyydä rakettina räjähdellä Euroopan ilotulituksissa, emmekä pommina paukahdella, muuta maailmaa säikytellen: meitä tyydyttää pajavasarain pauke rauhan onnea takoessa; meitä miellyttää lomahetkinä elojuhlat, joissa iloitsemme töittemme tuloksista ja kokoamme voimia uusiin ponnistuksiin. Semmoisia elojuhlia ovat kesäiset laulujuhlamme ja semmoinen on tavallaan tämäkin muistojuhla. Iloitsemme vuosisatojen voitollisesta vierinnästä. Iloitsemme, että Karjalan kansa, monet myrskyt kestettyään, kovat koiteltuaan, virkeänä, reippaana ja elinvoimaisena on liittynyt kuin revitty jäsen jälleen samaksi lihaksi ja vereksi muuhun Suomeen. Tässä jäsenessä tuntuu vielä arpia ja ruhjevammoja, mutta raittiin kansallisruumiin yhteydessä ne paranevat. Sillä karjalainen tahtoo elää ja säilyttää itsensä: sen elinhalua ilmaisee sen pirteä osanotto kaikkiin isänmaan edistyskysymyksiin. Se on nuorukaisluonne, jonka sydän hehkuu ja sanat säkenöivät; jolle elämä on ihanteita suihkuva lähde, aatteita poreileva virta, rientoja aaltoileva meri. Tämä heimo, joka on runsaat runonsa, kevätnuoren kansamme aamulaulut, povestansa pulputtanut, eikö tämä pystyisi keskuudestansa poisloitsimaan epäkohtien syväjuurisia ohdakkeita? Eikö isänmaanrakkaus ja kunniantunne täällä vetäisi vertoja muulle Suomelle? Karjalaiset! Teihin luotetaan ja teiltä toivotaan paljon.