Chapter 22

Mutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut parveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka Venäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka maastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä hajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.

Kun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa hajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä samoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt, kutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja kun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai miljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne tänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta kokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska se näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta paljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää keskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka kaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä keskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja kevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys heikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan häviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen.

Voimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet kansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle veljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman kansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin kosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä poislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä suorittamiseen.

Heikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot vievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin suurempi väkiluku meitä vahvistaisi.

Kadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme tulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu tukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi heilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa.

SANOMALEHDET JOKAPÄIVÄISTÄ LEIPÄÄ.

Jos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin katekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa ja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset sanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että hävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä, jolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta ilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla ilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi pientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä meidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut ulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan ja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden oksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita kuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville siitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka se kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään perheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan tapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa, riidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä välittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä "hyvä kylänmies" olisi. Koti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit maailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme kokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että kaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että ikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän kotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei sanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan merrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja luonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit ja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme enemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden, jotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa meille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä kajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme ja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin ja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja santarmiparvista. Yhteistunne -- sama kuin avartunut itsetunne -- tekee meistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien kiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja, joista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole suurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä tässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan.

* * * * *

Mutta turhaa on tarjota suurelle yleisölle aatteita ja ihanteita muuten kuin leipään tai lempeen sekoitettuina -- sen ovat sanomalehtimiehet oivaltaneet. Ennen kaikkea he, joko suoraan tai välillisesti, tarjoavat lukijoilleen tietoja elinkeinojen aloilta. Karjanhoitaja ja maanviljelijä, käsityöläinen ja kauppias, pappi ja muu virkamies -- kaikki tapaavat sanomalehdistä jotain oman ammattinsa alalta, jollei muuta niin toimi- ja virkailmoituksia, osto- tai myöntitarjouksia, tietoja uusista yrityksistä, töistä ja keksinnöistä. Ne koskevat lukijan toimeentuloa, virittävät mieltä ja ajavat liikkeelle, vievät kulkuneuvoihin, sodan ja rauhan sanomiin. Likeltä niitä koskevat yhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset sekä suhteemme muihin maihin ja kansoihin. Eikä tästä sitten ole pitkä hyppäys veljeyteen -- ihmisyyteen -- ihanteihin, joihin jokapäiväisen leipäpuun latva pyrkii. Näiltä kaikilta aloilta sanomalehti sopivassa muodossa tarjoaa yleisölle kohtuullisia päiväannoksia; kukin nauttikoon sulatusvoimiensa mukaan. Se lukijoita miellyttää, kevyt kirjoitustapa, kevyt lehti, jota voipi lukea missä ja milloin sattuu: työn lomassa, ruokaillessakin, nojatuolissa, levolle käydessä tai ennen nousua, kuinka kulloinkin sopii.

Kirjallisuus, johon on niin paljon jokapäiväistä leipää sekoitettu, muuttuu helposti jokapäiväiseksi tarpeeksi ja liittyy välittömästi kansalaisten ruokahaluun, niinkuin sanomalehdistä tiedetään. Se on kuin uusi ruokalaji, joka on valloittanut yleisen maun ja johtaa sitä senvuoksi että yleinen makuaisti sen itse on luonut. Siinä syy miksi kaikki ihmiset niin helposti tottuvat sanomalehtiin ja sitten yhä kaipaavat niitä. Ne leviävät kaikkialle missä lukea osataan ja likentävät kaikki ihmiset toisiinsa. Vasta sanomalehdet ovat sanan uudenaikaisessa merkityksessä luoneet ihmiskunnan. Höyry ja sähkö ovat niillä olleet apuna.

Sillä ilman yhteistunnetta ei ole mitään vapaita yhdyskuntia, ainoastaan yksityisiä ihmisiä, satunnaisia ryhmiä tai pakon paimentamia laumoja. Vasta sanomalehdet ovat kehittäneet laveammalle levinneen yhteistunnon, ensin kansakunnallisen, sitten kansainvälisen. Se on suuri teko ja senvuoksi sanomalehdillä on oikeus kaikilta tahoilta toivoa suurta myötätuntoisuutta. Kaikki valistuneet valtiot ja kansat meidän aikana rientävätkin niitä tukemaan ja kannattamaan: vapauksia, helpotuksia ja etuja suoden; lukuisasti niitä tilaten ja niiden välityksellä ajan kysymyksistä keskustellen. Sillä nehän edustavat julkisesti toimivaa päivän sanaa, yhtä välttämätöntä kuin keskustelu ostajan ja myöjän, työn kysyjän ja työn antajan välillä. Jos sananvapaus ehkäistään, niin terve toimellisuuskin pysähtyy ja yleinen edistys rupeaa ontumaan, kunnes elämä kaikissa muodoissaan kangistuu, höyry- ja sähkövauhti muuttuu vanhaksi konkarikuluksi ja sitäkin kehnommaksi. Ja jokapäiväinen leipämme -- kadottaa sielunsa.

Ainoastaan valtiollisesti ja henkisesti alaikäiset ihmiset vihaavat julkista sanaa. Mutta onneksi on itse leipäkysymys kuolematon maailmanvalta. Ja nykyaikana se ei voi menestyä ilman sielua, sanomalehtiä. Siksi nämä kuristettuinakin korajavat, murhattuinakin ne kummittelevat, kunnes tuulet vapaata kevättä kantavat ja uusi päivä uusia lehtiä aukoo julki.

Onko oikeus ja rauha maassa? Missä työtä, missä leipää? Nämä ovat joka-aikaisia kysymyksiä joka maassa ja näistä juoksee satoja muita. Miljoonat itsetietoiset ihmiset odottavat sanomalehdiltä vastauksia, selvityksiä ja uusia näköaloja uusille yrityksille. Ne ovat kysymyksiä, jotka tasaisen edistyksen nimessä vaativat julkista keskustelua, ellei tahdota häiriötä, tuskallista epäluuloa ja väkivallan tekoja kypsyttää. Voisimme sanoa, että sanomalehdet edistävät säännöllistä verenkulkua yhteiskunnassa ja valtioruumiissa. Ne eivät ole erehtymättömiä enemmän kuin niiden toimittajatkaan, mutta niiden toiminta liikkuu julkisen päivän valossa ja on siis jokaisen kansalaisen arvosteltavissa. Sanomalehdistö puoluevärineen muodostaa kuin monitahkoisen kristallin, jonka välityksellä mitä erilaisimmat mielipiteet pääsevät julki, eri näkökannat leviävät lukijan harkittaviksi. Näin tavoin vääryys on helpommin vältettävissä, erhetys keveämmin korjattavissa. Yleisön arvosteluoikeus tekee sen osalliseksi asiain kehittämiseen, herättäen siinä harrastusta ja vastuunalaisuuden tunnetta, mutta myöskin suurempaa tyytymystä tuloksiin.

Näin ovat sanomalehdet -- vapaat sanomalehdet -- aikain kuluessa kehittyneet keskustelukentiksi, taistelutantereiksi kansojen sisäisiä ja ulkosotia ratkaistessa. Siinä ne suorittavat korkeinta kutsumustansa ja ovat ainoat sivistyneitten kansojen arvon mukaiset sotakentät -- niinkauan kuin sivistyksen merkkinä pidetään oikeamielisyyttä ja ihmisyyttä eikä mielivaltaa ja sortoa. Nykyaika himmentää toivomme, mutta sittenkin sanomalehdet työskentelevät humaanisempaa tulevaisuutta jouduttaaksensa. Valistuneen maailman myötävaikutus seuraa niitä.

Ja niiden elinvoima on kasvava, välitön vuorovaikutus yhä uudistuva yleisön kanssa.

Ne elävät, koska niitä tarvitaan niinkauan kuin sivistyneitä yhteiskuntia, jotka yhteistoimintaa harrastavat.

Ne elävät, että tulevaisuuden ylevimmät voitot saavutettaisiin.

Ja sanomalehtimiehet -- niissähän voisi olla hirviöitäkin -- ne ovat sivistyksen sotajoukon säännöllistä rintamaväkeä. Niissä tapaamme ihmisrakkauden ritareja, heikkojen ja sorrettujen vartioväkeä. He valvovat kalleintamme ja kärsivät aina ensi iskut. Levottomasta työstään kerran uupuneina ansaitsevat he mitä meillä on parasta: -- sydämemme ja kättemme kultaa.

UUDET AATTEET.

Jokainen uusi oksa, haara tai lehti kasvissa on uusi ajatus. Niitä ilmestyy sen mukaan kuin kasvi jatkaa elintehtäviään. Kun se taukoaa elämästä, häviävät nuo ilmiötkin.

Jokainen lapsen huomiota kohtaava uusi esine on hänelle uusi sana ja uusi ajatus. Sillä tavoin kohtaa ihminen elämänsä ensi ikävuosina tuhansia uusia esineitä, sanoja ja aatteita. Suljettakoon hän niistä, niin keskeytetään hänen kehityksensä, hänen kasvatuksensa on lakkautettu. Mutta niinkauan kuin hän liikkuu elämän alati vilisevässä virrassa, kohtaa hän yhä uusia käsitteitä ja ajatuksia, sillä luonto ja elämä on pohjattomana pulppaileva ajatusten lähde. Jokainen uusi liikahdus, muoto ja vivahdus on uusi ajatus. Ja elämä on alati liikkeessä ja synnyttää siis alati uusia muotoja ja aatteita.

Ihminen vaan voipi vanhemmiten tulla niin itsekylläiseksi, heikoksi sulattamaan, ettei hän enää pysty ottamaan vastaan elämän vaikutuksia, taikka pystyy siihen, nuorempiin verraten, kovin hitaasti. Hän on silloin saavuttanut kiinalaisen kehitys-asteen.

Mutta nuoren, elinvoimaisen kansan kehitys ei pysähdy siihen mihin tuon taikka tämän yksityisen. Jokainen uusi ikäkerros on elävän kansan uudistunut nuoruus, jonka pyrinnöille ajan aallot antavat edellisistä poikkeavan värityksen ja uutuuden viehätyksen. Se viehätys on sitä tuoreempi mitä välittömämmässä yhteydessä ollaan kansallishengen ja ajan kysymysten kanssa. Ja ajan kysymykset, uudet aatteet, ne ne juuri synnyttävät kansallishengessä virkeitä tuulahduksia. Tähän virkistävään ilmakertaan voipi syntyä ainoastaan siten että vapautuu edellisen kehitysjakson tottumuksista ja ennakkoluuloista. Mutta ainoastaan harvat voivat Gladstonen tavoin pitkin ikäänsä kehittyä kerroksesta kerrokseen. Juuri siitä seuraavat nuo alituiset yhteentörmäykset vanhan ja uuden käsityskannan välillä.

* * * * *

Aivan käytöllisillä, jokapäiväisen elämän aloilla on tuo sama alituinen uudistumisen ja vaihtumisen tarve, alituinen uusien aatteiden jano. Isäsuutarin lesti ei enää tyydytä poikasuutaria, eikä edes viimevuotinen lestinkuosi tämän vuotista aistia. Vielä tiheämmin vaihtelevat ompelijain mallit. Jokainen uusi muotilehti tuopi uusia pukuaatteita, jotka kukin mestari enemmän tai vähemmän omantakeisesti panee käytäntöön. Jokainen uusi kuosi on käytännössä toteutettu uusi ammattiaate. Sellaiset kuosit tai mallit, jotka eivät sovi meidän tapoihin tai ilmanalaan, jäävät meillä kuolleiksi, korkeintaan kuviksi ompelijain ikkunalle.

Puuseppä ja rautaseppä pitävät yhä silmällä mitä parannuksia heidän ammattinsa alalla on tehty. Mutta jokainen käytäntöön pantu parannus on ensin ollut uusi aate.

Noin 35 vuotta sitten kulki maassamme maanviljelijäin kesken uusina aatteina uusia maanviljelystapoja. Nyt niistä on useita maanviljelyksen eduksi pantu käytäntöön. Niin on ilmestynyt nelijakoisia, kuusijakoisia, kahdeksanjakoisia ja kaksitoistakin jakoisia maanviljelysjärjestelmiä. Mikä ei ole sopinut maamme luontoon ja ilmanalaan, se on hyljätty. Mutta sekin on voinut johtaa keksimään omantakeisia keinoja.

Tätä nykyä virkistää karjanhoitoa meijeriaatteet, uusi aate sekin.

Uudet ammatti-aatteet ne synnyttävät liikealallakin uusia teollisuuden lajeja, liikeneuvoja, tuonti- ja vientitavaroita.

Kansallis-osakepankki, kansanpankki, postisäästöpankki -- mitä nekään aluksi olivat muuta kuin uusia aatteita. Nyt ne vaikuttavat käytännössä.

Jokainen uusi keksintö on ensin ollut uusi aate.

Eikä ne uudet aatteet ammatinkaan alalla ole pelkkiä turhuuksia ja muodin oikkuja. Ne pelastavat ammatinharjoittajan mielen puutumasta. Kun yksitoikkoinen samanmuotoisuus tekee ihmisestä helposti koneen, niin uusi kuosi, uusi malli, uusi keksintö, uusi aate herättää taas ymmärryksen vireille ja panee hengen palkeet lietsomaan. Niin kehittyy työntekijäin henkiset lahjat niissäkin ammattipiireissä, missä hänellä näihin asti tuskin usein on ollut muuta kasvatusta kuin jokapäiväinen ruumiillinen työ. Mitä enemmän maan taloudellinen tila vaurastuu, sitä enemmän tarvitaan uusia aatteita tätä aineellista varallisuutta henkisesti siementämään. Mitä enemmän yleinen opetus herättää ja työntää liikkeelle kansan henkisiä voimia sitä enemmän kansa kaipaa toimeentempaavia kysymyksiä, siis uusia aatteita, jotka antavat sen elämälle tuoretta sisällystä, ettei tieto jää kilisemään tyhjänä koruna ilman elinvoimaista mehua.

* * * * *

Uusien aatteitten voittoa saamme kiittää siitä edistyksestä, minkä maamme viimeisten vuosikymmenten kuluessa on tehnyt. Maamme nykyinen kansakoululaitos, sekin oli ensin vaan uusi, suuri aate, joka aluksi tuskin oli lämmittänyt muuta kuin yhden miehen, Uno Cygnaeuksen. Nyt se aate on kohta vallannut koko kansan ja tuntuu tuskin enään uudelta. Nykyinen kunnallishallitus, joka niin paljon on kehittänyt kansamme itsehallintoa, sekin oli muutama vuosikymmen sitten noita uusia aatteita, joita vastustajat ilmestyessä tavallisesti niin vaarallisiksi huutavat, että luulisi maailman palavan. Mutta päästäkseni pitkistä luettelemisista, mainitsen ainoastaan voimakkaimman myöhemmistä uusista aatteista, kansallisuus-aatteen, joka on herättänyt kansat penkomaan oman henkensä peltoa ja etsimään kaiken edistymisensä ehdot omasta itsestään. Ulkomaalta on sekin aate meillä saanut sysäyksensä. Mutta kun Arwidssonit ja Snellmanit täällä ensi kertoja kohottelivat suomalaisen kansallisuuden lippua, pidettiin heitä maan kauhuna ja kansan villitsijöinä. Aate oli uusi. Mutta nyt se on voitolla ja kansalliskeväämme lehden puhkeamisen aika on pian menneillään: "kansamme kieli on katkaissut kapalovyönsä". Se on lause, joka on muuttunut melkein sananparreksi. Ja täydellä syyllä. Sillä ainoastaan siellä täällä takapajulaisten luona vielä kansallistunne kituu, niinkuin lehti puuhun puhkeaa vasta myöhemmin alavilla soilla ja rimpimailla. Ne linnut, jotka siellä syntyvät, laulavat kaiken ikänsä yksinäistä virttä: puu lehteen, puu lehteen! Mutta se sukupolvi, joka on syntynyt täyteen kansalliskevääsen, on kuin ne linnut, jotka ovat syntyneet täyteen lehteen ja kaivaten laulavat: lehti on puussa, lehti on puussa! -- kukkia, hedelmiä, vapautta!

Siihen väliin kirkaisee suokurppa: Eipäs! kuin: puu lehteen, puu lehteen!

Kummatkin ovat näkökannaltaan oikeassa. Aivan oikein huutaa kurppa lehteä puuhun niinkauan kuin suolla puut eivät vielä ole täydessä lehdessä. Toisaalta aivan oikein toivovat nuo toiset linnut kukkia, hedelmiä, vapautta, koska he näkevät keväänsä sillä tasalla, ja osaavat kumminkin antaa lehdellekin arvonsa.

Kumpikin laulaa saman kevään luontoa ja kuitenkin äkäilevät toisilleen!

Mutta jättäkäämme vertaukset.

Ilman uusia aatteita ei ole mitään kasvamista, kehittymistä ja edistystä. On vaan huomattava, että se mikä tällä kehityskannalla ei enään innostuta ja laulatuta, siitä tuolla par'aikaa nautitaan ja intoillaan. Mutta yhtä hyvin kuin noilla on oikeus laulaa vanhasta, pitää näilläkin olla oikeus innostua uudesta. Ovathan molempien taipumukset samasta kansallisesta maaperästä. Pyrkiväthän kummatkin kunnioittamaan ja hyödyttämään samaa pohjan perukkaa ja samaa kokonaisuutta -- Suomen kansaa.

* * * * *

Edellisestä selviää, että nykyhetkelläkin on ja täytyy olla uusia aatteita. Ja kummapa olisi, jos vastikään herännyt kansallishenki niiltä sulkeutuisi ja kellistyisi uudelleen uneensa. Yhtä luonnollisesti kuin maan muokkaamisen jälkeen seuraa kylväminen, yhtä luonnonmukaisesti itsetuntoonsa herännyt kansa, ainakin parhaimmissa jäsenissään, tuntee sisällisen tarpeen tarttua käsittelemään ajan polttavia kysymyksiä. Niin ryhtyy se ihmiskunnan yhteistyöhön ja kasvattaa samalla itseänsä.

Nuori sukupolvi ei ole siltä luopunut kansalliselta perustukseltaan, eipä itse kieliasiankaan suhteen. Eihän ole suomenkieli sillä saavuttanut täyttä kypsyyttään, että se on päässyt lailliseen ikään. Sen pitää myöskin tottua suorittamaan tehtäviänsä elämän monilla eri aloilla. Sen vuoksi on nuoren polven asia elävässä työssä kehittää kansallista kieltämme, niin että se minkä edellinen polvi on voittanut laiksi paperille, nuoren suvun elämässä ilmestyisi tekoina. Kieli on kehitettävä käytöllisen elämän ja tieteen aloilla, taiteen ja kirjallisuuden aloilla semmoiseksi, että se joka kohdassa pystyy tulkitsemaan tarkoitettua sisällystä. Se ei voi tapahtua muuten kuin noilla eri aloilla innossa ja totuudessa työskellen. Siinä kysytään kyllä työtä kieliasian hyväksi. Ja etupäässä tärkeä välikappale kielen kohottamiseksi on kaunokirjallisuuden luominen, jota ei suinkaan "nuori suunta" ole jättänyt harrastamatta. Niin saapi kieliasiakin eri ikäkerroksissa eri muotonsa.

Mutta kansalliseen kehitykseen liittyy muitakin ajan kysymyksiä. Sellaisia ovat tällä hetkellä työväen tilan parantaminen, johon meillä kiiruhtaa irtolaistulva ja torpparikysymys. Par'aikaa tehdään tämän "uuden aatteen" hyväksi koko kansan nimessä valtiopäivillä työtä. Onko se peloittavaa? Taikka peloittaako äänirajan alentamisen harrastus? Taikka yleinen äänestys-oikeus, jota niin hartaasti muualla Euroopan sivistysmaissa puuhataan? Tuskinpa on meilläkään itse kansan joukossa näillä uusilla aatteilla vastustajia. Onko naiskysymys ja yhteiskoulu vaarallinen? Epäilemättä on naisilla jo nytkin hirveän suuri valta väkevään sukupuoleen. Sen vuoksi taitaa olla vaarallista myöntää heille samoja etuja kuin miehille. Mutta pelkääkö väkevä heikomman vapautumista? Kansanopistokysymys ei varmaankaan ketään peloita. Sanotaanhan sillä aatteella olevan niin paljon suosijoita maassa. Mutta yleinen oppimis-velvollisuus on kenties se julma aate, joka vapautta rakastavaa Suomen kansaa hämmästyttää? Valtiopäivillä sitäkin kysymystä nyt käsitellään. Saa nähdä pitävätkö kansan edusmiehet vapauden sortamisena sitä, että kansa vapaasti velvoittaa itsensä opin ja tiedottomuuden välillä valitsemaan opin. Pieni Elias ennen aikaan kielsi vapaasti itseltään tiedottomuuden raa'an vapauden ja hänestä tuli sittemmin Elias Lönnrot, joka oli ylevämmässä merkityksessä vapaa. Moni muu köyhä Suomen poika on tehnyt niinkuin hän ja on tuskin katunut. Katuisikohan Suomen kansa, jos tekisi samoin? Ei siis sekään uusi aate voi olla noita peljättäviä. Ehkäpä se on raittius-aate? Siinähän on se vika, ettei se tahdo hävittää viinoja juomalla, vaan on keksinyt muita sen seitsemiä hävityskeinoja. Mutta siitäkään ei enää saa syyttää yksityisiä eikä sanomalehtiä. Koko kansan nimessä siitäkin asiasta keskustellaan jo valtiopäivillä. Niin ne useastikin uudet aatteet siirtyvät vähitellen yksityisten ja sanomalehtien asioista koko kansan asioiksi, vaikka niiden kannattajille alussa huudettiinkin: ristiinnaulitse! ristiinnaulitse!

Enemmän suvaitsevaisuutta! on vielä yksi aate, jota ei kyllin muisteta käytännössä. Varsinkin meidän pienissä oloissa on ärtyisä sietämättömyys kehittynyt seuraelämää rasittavaksi maan vaivaksi, joka monesti on uhannut tulla valtiolliselle asemallemmekin vaaralliseksi, etenkin uskonnollisen suvaitsemattomuuden muodossa.

Keskusteltakoon eri mielipiteistä, koskekoot ne sitten uusia tai vanhoja aatteita, avonaisesti vastakkain ja julkisuudessa. Haastettakoon suoraa kieltä asiasta. Mutta kaikki salakaiveleminen ja vastustajan tien miinaileminen on epäkuntoista ja myrkyttää yhteiskunnan.

Uudet aatteet ovat uutta elämää. Niistä keskusteleminen on jokaisen edistystä rakastavan sanomalehden ensi velvollisuuksia. Vanhoillisinkaan sanomalehti ei uskalla niistä kokonaan vaieta. Mikä niissä on otollista, se sulaa meidän elämään ja oloihin uudeksi liikevoimaksi. Kaiken ihmisellisen mukana tulee erhetyksiäkin, mutta liikkuminen on aina välttämätöntä ja parempaan päin ihmiskunta vierii.

TANSSIN PUOLESTA.

Täällä meidän kylmässä ilmanalassa, jossa kaikki liike ja toiminta on hidasta, jopa talvisina aikoina näyttää kokonaan pysähtyneeltäkin, täällä ovat ihmiset taipuvaisia uskomaan, että kaikki vilkkaammat elinhalun-ilmaukset, jollei ne suorastaan käytöllistä hyötyä tarkoita, ovat pahoja ja syntisiä, jotka kansan luonteesta ja tavoista pitää armotta poisrevittämän. Varsinkin ne uskonnolliset suunnat, jotka ainoastaan elämään väsyneitä tyydyttävät, ovat synkkämielisellä maailmankäsityksellään kylväneet kansaan epäluuloa ja vihamielisyyttä kaikkea elinhalua, iloista leikkiä ja etenkin taiteenomaista tanssia kohtaan. Samaa lajia uskonnollinen käsitys on kansallisen kanteleemme soinnuttomaksi saarnannut, on kansan hienoimmasta soittokoneesta, viulusta vieroittanut. Ikäänkuin ankarata elämän taisteluamme pitäisi vielä kivuloisella uskonnollisuudella ikävystyttää.