Chapter 21

Vaikka Suomi onkin minulle maista rakkain, se kun sytytti sieluni pohjasäveleen, en sentään toivoisi, että kaikki maat olisivat Suomen muotoisia, että niissä olisi aivan samallaiset olot ja laitokset kuin meillä. Yhtä hyvinhän voisin vaatia, että kaikki talot omassa maassani olisivat minun kotimökkini muotoisia. Pitäköön kukin maa omat lakinsa ja laitoksensa, kun niillä ei muita häiritse, ja kukin talo omat tupansa ja tapansa, kun niillä ei naapuria vahingoita. Eihän parhaallakaan tahdolla voida kaikkia maita samallaisiksi laittaa; ei ole helppo tekaista Volgavirtaa tai Uraalivuorta Suomeen eikä luoda Saimaa ja Imatran koskea tai Suomenselkää Venäjän puolelle. Ja kuitenkin on maan luonnollakin suuri vaikutus kansan luonteeseen. Maantiet ja rautatiet, höyry ja sähkö, laivat ja lentokoneet välittävät liikettä, likentävät eri maita ja kansoja toisiinsa, opettavat heitä toisiansa oikein ymmärtämään ja suvaitsemaan; ne tekevät heistä yhteisten etujen kautta ystäviä, jopa luotettavia liittolaisiakin. Mutta eri maitten luonto ja historialliset olot, eri kansallisuuksien peritty yksilöisyys, joka ilmenee kansan kielessä, laissa ja sivistyslaitoksissa, nekin vaativat oikeuksiensa tunnustamista luonnonlakien voimalla ja ihmisyyden pyhässä nimessä.

Yleinen sivistys tarvitsee omaluonteisia yksilöitä, myöskin kansayksilöitä, semmoisia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä omantakeisella työllään sivistystä palvelemaan. Ja onhan Suomenkin kansa osoittainut sekä sivistyshaluiseksi että sivistyskykyiseksi, vieläpä omantakeiseksi rauhan työkansaksi. Onhan helppo huomata, että suomalaisella kansanlaululla, kansanrunoudella, taiderunoudella ja kaikella Suomen taiteella ja teollisuudellakin on omituinen kansallinen luonteensa samalla kuin se on yleisihmisellistä.

Senhän pitäisi ihmisystäviä ihastuttaa. -- Ne kaikki pyrkivät kehittymään mahdolliseen täydellisyyteensä, palvellaksensa ihmiskunnan sivistystä. Millekkä sivistyskansalle olisi kunniaksi tätä omaluontoista sivistystyötä polkea ja riistää siltä kehittymisen ehdot: perustuslaeilla turvatun kotirauhan ja sisällisen itsehallinnon? Näiden ehtojen tarpeellisuus selviää siitäkin, että suomalaiset heimot Venäjän puolella rajaa ovat jääneet melkein luonnontilaansa, vaikka heillä luonnon edut ovatkin yhtä hyvät, sill'aikaa kuin Suomen kansan ahkeruus, toimellisuus, varallisuus ja sivistys ovat vuosi vuodelta kasvaneet ja herättäneet itse keisarikunnan tunnustusta.

Ja mitä olisimme rikkoneet, ettemme olisi ansainneet perustuslaillista vapauttamme?

Olemme aina olleet uskollisia, tehneet väsymätöntä työtä karussa maanlaadussa ja kylmässä ilmanalassa, perataksemme uusia aloja viljelykselle -- vieläkö tätä meiltä kadehditaan! Tätä samaa työtä pyydämme edelleen perittyjemme lakien suojassa häiritsemättä jatkaa -- lakien, joita me erittäin siitä syystä pidämme pyhinä, että ne ovat laillisella tavalla, hallitsijan ja kansan myötävaikutuksella, syntyneet ja kehittyneet.

Tai senkö vuoksi, että olemme pieni kansa, ei kannattaisi meistä välittää? Tanskan ja Norjan kansat ovat pienemmät kuin Suomen, mutta kuka olisi niin röyhkeä, että halveksisi näiden kansojen omantakeista viljelys- ja sivistystyötä? Ja jokainen tietää, ettei historia puutu aikaisempiakaan esimerkkejä pienten kansojen merkityksestä sivistyksen palveluksessa.

Taikka emmekö kelpaa Venäjän yhteyteen uskollisina, vääristämättöminä suomalaisina? Muuksi muutettuina -- jos se itsetuntoonsa heränneessä kansassa olisi mahdollista -- tulisi meistä teeskeleviä valheolentoja. Ainoastaan kansan kehnoimmat siihen alistuisivat.

Meitä voidaan ahdistaa ja kiusata, ja siten edistystämme hidastuttaa, mutta siten meitä myöskin lujistetaan ja karaistaan. Suomen kansa ei ole enää hävitettävissä, sillä siinä asuu voimakas kevät täynnä elämän ihanteita ja tulevaisuuden siemeniä.

Ihmisyyden ja sivistyksen oikeuden täytyy etäisessä pohjolassakin voittaa.

1899.

MITÄ NYT?

Lännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten rintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan. Mutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka sivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta kansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia muotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien elämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan.

Mutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina, jollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse olla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä suhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää.

Kun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa kohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon, että se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on pysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut peritystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin syystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta epätoivoon. --

Suomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän kohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli, uneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi toivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti.

Mutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat, vaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän tiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei sentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa ihmisistä hyvää.

Tuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä hyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen, kirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja riistivät hevosen -- pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen.

Vähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut. Ensimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus: miten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle selvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli jäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä oli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä kiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti jaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti kotiinsa -- epäluuloisempana kuin ennen.

Kotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä? Parhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää, hyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä.

Siinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt karjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon. Kuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt kodilleen uskollisena.

-- Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko isien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen muistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille vannoi hän uskollisuutta.

-- Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä hevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi.

Isät uudistuivat pojassa. Hän rupesi työhön ja talonsa hän rustasi. --

* * * * *

Suomen kansa on elinvoimainen nuorukainen. Se on kärsinyt Isot vihat, Pitkät vihat ja Mustat surmat, mutta se elää vieläkin ja on kovan työn ja alituisen taistelun tiellä kohonnut luonnonkansasta sivistyskansaksi.

Mutta vaarat eivät olleet lopussa -- milloin ne loppuisivatkaan. Hengenvaarallinen hyökkäys on taas nuorukaista kohdannut. Edistyksemme kulkuneuvoja riistetään ja revitään. Mutta itse emme niitä ole hyljänneet, itsellemme ne ovat pyhät. Hyökkäys on koskenut kipeästi, syvät vihloukset käyvät läpi kansan sydämestä sydämeen. Me itkemme sisällisesti, mutta koko kansa on herännyt entistä virkeämpään pelastustyöhön. Perustuslakimme ovat entistä enemmän muuttuneet painetusta sanasta Suomen kansan eläväksi tahdoksi, hengeksi ja vereksi. Kalevalat ja Vänrikki Stoolit uudestaan syntyvät sydämissämme ja teoissamme. Suomen entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kaartuvat sielumme taivaalle kirkkaaksi tähtiholviksi, jonka valistusaurinko meitä lämmittää, jonka ihanteet meitä entistä tulisempaan työhön ja taisteluun innostavat -- sillä me rakastamme.

Me elämme hengestämme. Ne muistot ja toiveet, ne aatteet ja ihanteet, jotka meitä vakavasti liikuttavat, muodostuvat meidän tekojemme kautta näkyviksi oloiksi, laeiksi ja laitoksiksi, alati liikkuvaksi edistymiseksi. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos me sitkeästi uskollisina pysymme.

Ja me pysymme. Petturit karisevat pois kuin mädänneet oksat kasvavasta puusta, mutta terve Suomen kansa elää, kukoistaa ja kantaa kallista tulevaisuuden viljaa -- ihmisyyttä puhdistavia hedelmiä.

Vallat vaihtuvat ja valtakuntain rajat siirtyvät sinne tänne kuin väliaidat suurilla vainioilla. Mutta kansallisuudet, jotka ihmisyyden edistymistä palvelevat, säilyvät ja elävät yhtä kauan kuin yksilöisyys, kuin ihmiskunta. Sillä ne ovat luontoa.

Mutta erikoistehtäväänsä suorittaaksensa, yleissivistystä nuorentaaksensa, pitää kansan elää ja toimia omasta hengestänsä. Tätä pohjaa pelastaaksemme nyt juuri olemmekin levottomat. Meitä liikuttaa siis kansallishenki. Sen johdolla lähtekäämme työhön!

Cannes 6/4 1899.

ERI OIKEITA.

Piazza Venezia Roomassa on isohko tori. Siinä risteilevät ja toisiaan ohaavat kaupungin lukuisat raitiovaunut; siitä ne lähtevät kukin omalle taholleen, vaikka samaa yhteisliikettä, samaa kaupunkia palvellen.

Matkustaja astuu vaunuun, silmäilee levottomasti ympärilleen ja kysyy:

-- Onko tämä oikea?

-- On, kyllä tämä on oikea vaunu ja menee oikeaan suuntaan, mutta minne te haluatte? kysyy konduktööri tyynesti.

-- Sinne ja sinne.

-- Sitten tämä ei ole oikea -- teille. Tuo vaunu, joka juuri nyt saapuu, viepi teidät suuntaanne.

Matkustaja kiittää neuvosta ja muuttaa.

Joka matkustajan täytyy itse tietää, mikä hänelle on oikea. Joka vaunun, joka kaupungin, joka kansan samoin tuntea suuntansa. Siten juuri he itseään ja toisiaan hyödyttävät eikä päinvastoin. Sillä maailmassa on erikois-oikeata ja yhteis-oikeata.

11/4 1900.

EDES NUO KUKAT.

On kevät tuoreimmillaan. Laaksossa ja sen partailla rehottaa monenlaisia viehkeitä, hyvinvoipia puita ja kukkia. Ne kukoistavat parhaillaan ja niiden tuoksu leviää lorisevan puron reunoilta ylös sakeaan savuun, joka monista tehtaista tupruaa ja tekee laaksokylän ilman oudolle raskaaksi ja tukeuttavaksi. Tuuliakin torjuu vuoret, että ne hyvin vähän pääsevät kylää puhdistamaan. Kuitenkin pitää tuhansien ihmisten täällä asua ja koko päivän aamusta iltaan öljyn ja kemiallisten kaasujen hajussa tehtaissa työskennellä.

Sittenkin on heillä vielä aikaa hoidella pikku kukkiansa. Tuolla matalan talon katolla, savutorven ympärillä, kastelee kalpea tyttö ruukkukasviaan. Ne ovat mitättömän pieniä ja niin hennon ja kivuloisen näköisiä kuin tyttökin; useat samoja kasvilajeja kuin ympäristön luonnossakin. Kuitenkin omistaa tyttö niille niin paljon huolta ja hoivaa kuin ne olisivat maailman kauniimpia tai ainakin harvinaisimpia kasveja. Näemme kuinka hänen kasvonsa ja silmänsä mielihyvästä elehtivät, kun hän niitä tarkastelee, puhdistaa ja kastelee. Kuin köyhä äiti pieniään, hän niitä sukostelee. Miksi hän ei ole kylläinen suuresta luonnosta, niitystä ja avarasta metsästä, miksi ei käy sieltä kukkia kotiinsa noutamassa? Miksi näkee hän vaivaa noiden pienten ja vähäpätöisten vuoksi? Minä melkein huomaamattani lähestyn tyttöä ja kysyn häneltä, miksi. Hänen kalpeat poskipäänsä vienosti punehtuvat eikä hän aluksi tiedä mitä sanoisi.

-- Pitäähän olla jotakin, joka minustakin hyötyy ja iloitsee, edes nuo kukat, vastaa tyttö lopulta ujosti ja siirtyy katolle aukeavasta ovi-ikkunasta huoneesen.

Olipa hän itsekin kidutettua luontoa niinkuin hänen kukkansa.

Schaffhausen 23/5 1900.

HÄIRITTY RAUHA.

Suomen sisävesistössä, pienen kanavan varrella, keskellä elokuuta.

Päivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla tuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui vallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin päivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei pienintä piipettä heiltä kuulunut -- suuret laulajat olivatkin tosin jo muuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja tähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen. Länsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt, vaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli. Täyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen järveen kuvastuivat; -- sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia: vesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia.

Rantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva parvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai takalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina istuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten naurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä karjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle käynyt eikä enää kellojaan kilauttanut.

Tällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut.

Rantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo ehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin, sillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin päästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen ahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa tuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo väsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja rauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys.

Syötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä siinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista vuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten äänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää!

Nuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin postia, sanomalehtiä.

Samassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin pujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se likeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi hätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin, sitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi uomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes kuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut.

Niin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt säännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää herättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan levottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia jälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan veneen vako.

Rantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli tuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei sanomalehtiä. Mies poikkesi taloon.

-- Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret.

-- Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen kirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki. Hallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei rikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: -- Syyttömän kansan perittyjen oikeuksien ryöväystä -- lainmukaisen järjestyksen muru murulta sortamista -- valallisen sanan säie säikeeltä purkamista ja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. -- Siinä uutiset nykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua.

-- Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias -- sillä matkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan -- siihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta silmästä uni. -- Liiaksikin nukuttu!

Isäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot piipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti:

-- Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen!

-- Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä.

-- Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi anastaa! jatkoi vanhin poika.

-- Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin sisar, vasta kuustoista vuotias.

Isäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut.

-- Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli vieras.

Kuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa ylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa, kunniansa ja tulevaisuutensa puolesta.

-- Sinnepä pitäisi lähteä! intoili pojista nuorin.

-- Mutta on se herra herroillakin, valtiaillakin Jumala, jatkoi matkustaja. Suuresta Kiinan valtakunnasta on nousemassa myrsky semmoinen, että päivän pimittää ja pienten syöjät murskaa. Siellä miljoonat vihaa kiehuvat Eurooppaa vastaan, joka heille kristinopin nimellä ruutia ja myrkkyä myöpi. Täältä taas Euroopan vallat lähettävät sinne kauheita sotalaumojaan, että kyllä siitä suuri maailmansota syttyy.

-- Tuskinpa silloin mekään pelkkinä sivullisina seisoisimme, arveli pojista vanhin.

-- Eipä hyvinkään, myönsi vieras ja alkoi jätellä hyvästi, sillä hänellä oli noin kilometri matkaa metsäpolkua kotiinsa, naapuritaloon, johon piti yöksi joutua.

-- Anna Jumala rauhaa ja elämää, elä sotaa ja kuolemaa! huoahti hyvästellessään emäntä.

Mutta sinä yönä Rantalan väki nukkui hyvin levottomasti.

Elokuussa 1900.

ITSEMME PUOLESTA.

Kun omenapuu kasvaa, kukoistaa ja omia hedelmiään kantaa, niin kaikki pitävät luonnollisena, että sen elää annetaan: sitä huolella hoidellaan ja hyväillään.

Ainoastaan lahokasveja ja rikkaruohoja hävitetään.

Kun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää oman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät oikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen oikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään.

Ainoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään sukupuuttoon hävittämään.

Kun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään vainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja hyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen mieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset hänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen liittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan; kuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta. Hänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita.

Ainoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat, pahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan ahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan ja tuomitaan maan lakien mukaan.

Näin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa.

Eikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri kansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa kokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin suurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys oikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan heikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen väliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan kreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa. Humaaninen se laki ei ainakaan olisi.

Pieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie mitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme voisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään kukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme ole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä aina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa petoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko historiamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet naapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön laihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi.

Kaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on omituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin ja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille ominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen, jonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia sivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale, jokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan niinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen pyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan. Ja niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan syrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää ihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme oman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin omituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän sisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä.

Pienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien lakiemme turvissa vapaita -- nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa urkitaan ja metsästellään?

Historian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa, emmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. -- Ikäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä ansaitsisivat!

Verenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei historiamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja laillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja osanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto on meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja kunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet. Se mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon ansio.

Hajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima meidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs varjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa: ainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää kielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja häviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi velvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille kansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat historian Davideja, suurkansat Goljatheja.

Kylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja vaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko ihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja omantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin nuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä miestekoja -- ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien keväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan.