Chapter 20

Mutta miten ajat vaihtelevatkin, ei toki henkiseen työhön heränneessä kansassa sanantaiteenkaan työpajoissa kokonaan tuli sammu. Aina sieltä sentään säkenet säihkyvät ja vasaran pauketta kuuluu. Ja tähän maahan kerran istutettu taiteen laji ei voi enää arinoitaan myöten hävitä, vaikkapa kylmät viimat ja katovuodet sen kohoamista hidastuttavatkin. Vaikka luonnonsuhteet ovatkin kolkot, niin ainahan toki sydämien maaperä viljelyksen ja kovan työn kautta vähittäin lämpiää ja taiteen kautta taiteelle pehmiää. Sitä uskomme suomalaisen näytelmätaiteenkin pääpesästä, suomalaisesta teaatterista.

Jos nyt se luonnottomuus olisikin totta, että näytelmätaide vanhoissa sivistysmaissa olisi vanhettunut, niin ei mikään taide voi olla meidän nuoressa kansassa lakannut. Mehän emme ole vielä eläneet niitä jaksoja läpi, joiden jälkeen vanhetutaan. Jokaisella pyrintöuralla ja siis taiteessakin täytyy meillä elämän lakien välttämättömyydellä ilmestyä nuoruutta, tuoreutta ja avomielisyyttä. Se on nuorukaisluonnetta. Mikä on tälle vierasta, se ilmaisee poikkeuksellista väsähtymistä tai sairasta ahdas-uskoisuutta, joka liikkuu kulkutautina ja synnyttää pikkuvanhoja, kutistaen ihmiset kääpiöiksi. Päinvastoin kuin heidän pitäisi laajeta ja kasvaa.

Suomalainen teaatteri, semmoisena kuin se nykyisen johtajansa ja perustajansa hoidossa on työskellyt, on kaiken aikaa jaloimmalla tavalla pyrkinyt suomalaisessa kansallishengessä kehittämään koko ihmistä. Sitä varten on se näyttämöltänsä tulkinnut maailman kirjallisuuden parhaita mestareita sekä entiseltä että nykyajalta. Sillä tavoin on se edes osapuilleen onnistunut häätämään sitä ahdassieluisuutta, jota pienet ja ahtaat olot pyrkivät kasvattamaan. Samalla kuin se on avannut meille ihmiskunnan rikkaan aatemaailman sisällystä, on se taikasauvallaan puhkaissut meille lähteitä, jotka kostuttavat kansallista viljelystyötämme. Taidehan auttaa meitä laajenemaan elinkeinoilijoista ihmisiksi.

Eikä siinä kyllin, vaan suomenkieli, koko kansallisen olemisen välttämätön ehto, on tarvinnut ja tarvitsee eteenkin päin suomalaisen teaatterin hoitoa ja viljelystä. Paitsi että teaatteri kehittää käytännöllistä seurakieltä, on sillä vielä suurempi ja vielä pysyväisempi merkitys näytelmäkirjallisuuden kehoittavana kasvattajana ja kotina. Siten auttaa se meitä tuntemaan kansallista sisällystämme -- ja itsetunteminen on samalla itsekasvatusta -- vieläpä ehkä jättämään ihmiskunnalle ja jälkimaailmallekin pysyväisiä kuvia omasta olemuksestamme.

Mutta yhä suuremmille joukoille tulee teaatteri vastedes tärkeäksi kehittäjäksi ja kasvattajaksi samalla kuin se on tarjoava heille ylevämpää huvia ja virkistystä. Työ on tasattava mitä laajimmalle alalle ja sivistyksen hedelmät samoin. Sen mukaan kuin ruumiillisen työn arvo ja työkansan sivistys kohoaa, kaipaavat myöskin suuret joukot taiteen tarjoamia nautintoja. Liian vähän on heillä aikaa paksujen kirjojen lukemiseen, mutta joku iltahetki voipi joutaa teaatterille, jollei pääsymaksu sinne ole heidän varoihinsa nähden liian kallis. Sitä ovat kyllin suomalaisen teaatterin kansannäytännöt osoittaneet. Mutta sitä varten olisi tulevaisuudessa pyrittävä siihen, että teaatterit olisivat sirkkusten suuruisia, että ne alhaisillakin hinnoilla antaisivat riittävän tulon. Ja niiden yleisö olisi ehkä vähemmän huikentelevaakin silloin kuin nyt, sillä ruumiillisen työn tekijä tyytyy pienempäänkin ruokalajien valikoimaan.

SETÄ IISAKIN RAITTIUSKANTA.

Viinassa totuus, sanoivat vanhat. Ja voipihan siinä ollakkin tuollainen syvä, juhlapäiväinen totuus. Se siis ilmaisisi miehen semmoisena kuin hän todella on. Olisi tärkeä koetuskivi kehityksen-alaiselle ihmiselle; mittapuu, joka osoittaa onko pysäytty, taannuttu vaiko edistytty luonteen vaikeassa kasvatuksessa.

Tätä ainakin johtavat mieleen setä Iisakin kokemukset.

Hän oli sivistynyt ja eteenpäin menevä mies. Vieläpä sanottiin häntä uskovaiseksikin mielenlaadultaan. Mutta hän ei kuulunutkaan raittiusseuraan, vaan noudatti omia perusteitaan väkevien juomien painavassa kysymyksessä.

Tahdotteko tietää hänen perusteensa? Ensiksi uskonnollis-siveellinen peruste: että kun ihminen on joskus päissään, niin hän sen jälkeen on nöyrempi herransa edessä eikä ajan pitkään pääse paisumaan ja ylvästelemään, niinkuin, paha kyllä, hengellisesti ylpeät ja tekopyhät usein pöyhistelevät.

Toiseksi historiallinen peruste: että ihminen vasta oluet, viinat juotuaan on voinut suuriin tekoihin innostua, uusia uria ja maita valloittaa, vieläpä tohtinut ruveta tätäkin pakkasen pesää Suomea sivistykselle viljelemään.

Tällä kohtaa tahtoi setä Iisakkia hänen vaimonsa keskeyttää vastaväitteellään, mutta Iisakki tokaisi, että:

Tekin naiset jos olisitte viinan arvon ajoissa ymmärtäneet, olis nais-asia tänäkin päivänä edistyneemmällä kannalla kuin se nyt on!

Hän huomautti, miten Intiassa ja Kiinassa on edistys pysähtynyt, kun siellä ei viinoja ymmärretä. -- Tietysti täytyi vaimon vaieta. Ja Iisakki jatkoi.

Kolmanneksi luonnontieteellinen peruste: että kun ihminen on maapallo pienoismuodossa ja sisältää siis samoja aineksia kuin maakin, niin tarvitsee hän elämäksensä kaikkia maan antimia. Tarvitsee yhtä hyvin niin sanottuja myrkyllisiä kuin myrkyttömiäkin. Tarvitsee sitäkin suuremmalla syyllä, kun ei mitään ehdottomasti myrkyllistä tai myrkytöntä olekaan, vaikka sitä niin sanotaan. Yhtä vähän kuin ehdottomasti kylmää tai lämmintä. Kaikki tuntuu ja vaikuttaa meihin ruumiimme tilan mukaan, mitä ja miten paljon milloinkin siedämme. Yhdeltäkö on lääkäri kieltänyt leivän taikka lihan taikka maidon taikka perunat senvuoksi, että ne häneen vaikuttavat myrkyllisesti. Toisinaan on vesikin kovasti vaarallinen. Sitä vastoin määrää lääkäri usein nikotiinia, nuuskan tai savun muodossa; toisinaan arsenikkia, syankaalia, belladonnaa, torajyvää, opiumia, morfiinia tai muuta hyvän nimistä. Vielä suuremmalla syyllä käsketään nauttimaan punssia, viiniä tai konjakkia, joilla niin moni on henkensä pelastanut. Mutta kaikilla voi ihminen tappaakin itsensä. Miksi ei voisi konjakilla tai häränlihalla tai vedelläkin? Onhan kaikkia tapahtunut. Vielä useammat kuolevat, kun eivät mitään nauti. On siis nautittava oikealla ajalla ja oikealla tavalla. Mutta siihen ei kukaan totu muuten kuin harjoituksella. Ihmiset kun eivät synny valmiina, vaan ovat kaiken ikänsä tekeillä.

Siitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka paljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä onhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta? Niinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä, sekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se, joka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa ja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole koskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja jääpi iäkseen koko narriksi.

Ja kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä naimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista väkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti raittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut.

Tähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja koko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja koko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni.

* * * * *

Niinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen raittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän välittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan. Yhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut häntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain klassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka auttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä totuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä seurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi -- tuuttinkia piti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun aine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän puhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä. Edistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat silloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty neuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen herkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin huulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto, joka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin parskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos hänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin, jos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään vastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli silloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi hänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee hurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle tuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii.

Nuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän laseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään tavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja tunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin viattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes vesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus väijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle tilille.

Näin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut lasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun; toinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia; neljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman ilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit. Sitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei Iisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei loppupäätä.

Seuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa kaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi. Eikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua?

Hänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja mitä hurjuuksia sinä taas eilen teit?

Siihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä herransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän näköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin sitä ei tätä.

Sitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta mitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset ovat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin kuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee.

Mutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut hänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti itsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän ne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun kerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit kaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä tekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin ajattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen.

Hän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman luonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse, hyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi ystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo miehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi vuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut iltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin haprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan.

Ensimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei tarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä upottaa.

Kului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin ihmisten ikkunoita.

Taaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä. Viimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä. Mutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti se teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta, sillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus.

Ei kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin virmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä kosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha mies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi Iisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa.

Siksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa.

Hänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri jäähtyy, koska niin isosti on muuttunut.

Mutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän hullaantuvat? kysyy hän itseltään.

Ja setä Iisakki itse tuumii, että mikä ikä tämä nyt on miehellä neljäkymmentä ja niillä paikoin? -- Voimallisin ikä! Silloin sitä vasta alkaa päästä omaan tajuunsa ja ruveta tietämään mitä tahtoo, mitä ei, mitä tekee ja minkä jättää.

Kyllä sinä olet ainakin miehistynyt, arvelee vaimo.

No sitä ei Iisakkikaan kiellä. Samalla vakuuttaa hän kuitenkin, että parannus-aatteen herätti viina.

Tästä he usein vielä keskenään kiistelevät, mutta silloin kutsuu vaimo tavallisesti jonkun raittiusmiehen avuksensa, ja -- kyllähän ne osaavat puoliaan pitää.

* * * * *

Eihän tätä setä Iisakin raittiuskantaa nyt enään uskalla puoltaa kukaan, joka vähänkin tahtoo oman aikansa miehestä mennä. Sen vuoksi olemmekin antaneet hänen itse pitää puoliaan, ettei ketään tutkimatta tuomittaisi. Olkoon tämä raittiusliikkeen aikakirjoissa laatuaan viimeinen asiapaperi, joka kuvaa voitettua kantaa sille sukupolvelle, joka ehdottoman raittiuden on sekä allekirjoittanut että elämässään toteuttanut. Ehkä siitä edes osapuilleen selviää, että pyrkivät ne vanhatkin vakaumuksessaan tekojansa tukemaan.

KIRJAILIJAIN TEKIJÄNIMISTÄ.

Minä muistelen lukeneeni kirjailijalooshissa päätetyksi, että jokaisen kirjailijan, joka teostaan valmistaessaan, varsinkin viimeistellessään, käyttää hyväksensä jonkun ystävänsä neuvoja ja huomautuksia, on se erikseen julkisuudessa mainittava, voidakseen ansaita rehellisen miehen nimeä.

Miksei sitten pitäisi myöskin mainita itse aatteen ja aineksien lähdettä. Eikö pitäisi kirjan esipuheessa sanoa, että se ja se luonnon kohta, tai yhteiskunnallinen seikka, se ja se seuratila, yhteiskeskustelu tai jonkun ystävän yksityinen lause antoi tälle teokselle ilmestymisen aiheen? Eikö tämä alkusyy ole yhtä tärkeä kuin viimeistelykin? Onpa tärkeämpikin, koska koko teoksen sisällinen arvo perustuu juuri siihen.

Sanotaan, että Italiassa Michelangelon ja Vittoria Colonnan aikana kirjailijat ja taiteilijat pitivät hyvin vilkasta ja toisiinsa vaikuttavaa seurustelua keskenään: vaikuttivat toistensa teosten sekä aatteihin että muotoonkin; näyttivät teoksiaan toisillensa sekä ottivat vastaan huomautuksiakin toisiltaan. Eivätkä ne lie sen ajan kirjailijat ja taiteilijat olleet vähemmän itsenäisiä kuin nykyisetkään. Mutta huomauttajain ja muistuttajain nimiä eivät he teoksiensa esilauseissa ole mainineet.

Nykyajasta muistuu mieleeni se tapa millä eri maitten taiteilijat Roomassa ja Pariisissakin kasvattavat toisiansa: he käyvät toistensa atelieereissa, keskustelevat työn alla olevista teoksista, huomauttavat niissä tätä tai tuota kohtaa itse viimeistelyssäkin. Usein selviää tällaisen keskustelun kautta tekijän tajunnassa joku kohta nopeammin kuin olisi ilman sitä selvinnyt. Mutta itsenäinen taiteilija käyttää huomautuksia hyväkseen ainoastaan sen mukaan kuin ne vastaavat hänen omaa vakaumustansa ja soveltuvat teoksen kokonaiskäsitykseen, joka on hänen omansa. Niinkuin olot, tapaukset ja yhteiskunnassa toimivat henkilöt itsetiedottomasti vaikuttavat taiteilijan teoksen syntymiseen ja valmistumiseen, niin hänen taiteilijatoverinsakin häntä auttavat, vaikka itsetietoisesti, sen mukaan kuin heidän erikois-ajatuksensa ovat osia taiteilijan teoksen kokonaisajatuksesta. Oikea huomautus vaan ilmaisee, että huomauttaja on käsittänyt teosta, vaan ei ollenkaan todista, että hän pystyisi sitä luomaan taikka edes täydentämään. Ystävällinen huomautus on myötätuntoisuuden osoitus, jota jokaisen sivistystä palvelevan työn sopii asiaa ymmärtäviltä ja siihen mieltyneiltä odottaa. Mutta teoksen päätekijän pitäisi jossakin esi- tai päällekirjoituksessa ilmaista näiden nimet. Ja tekisikin hän siinä ylenmäärin rehellisesti.

Niinpä pitäisi maalarin kirjoittaa taulunsa ylipuolelle, kuka hänet opasti sopivan mallin luo, kuka sitte istui hänellä mallina -- sillä myötätyöskelyä sekin on -- mitä sanoivat hänen atelieeriystävänsä siitä ja siitä kohdasta taulussa, kuinka hän vaimonsa huomautusta sai kiittää siitä, että, kuvaa viimeistellessä, hameen helmat tekivät luonnollisia poimuja j.n.e. Vielä suurempi syy olisi kuvanveistäjällä ilmoittaa jälkimaailmalle, kuka siivosi hänelle raaka-aineen ja suoritti karkeamman meisselityön; kuka tuossa naisen rintakuvassa nakutti kaulan ympäri pitsikauluksen, että hänelle jäi vaan sielun antaminen kivelle. Mutta eivät maalarit enemmän kuin kuvanveistäjätkään ilmoita teoksissaan näiden apulaistensa nimiä.

Sellaisia apulaisia on kirjailijoillakin. Jotkut naineet kirjailijat viimeistelevät teoksiaan vaimonsa taikka miehensä avulla. -- Toisilla on joku muu uskottu, usein sekin taiteilija, jolta pyytävät huomautuksia. Eräästä runosepästä kerrotaan, että hän viimeistelyssä luki runonsa palvelijalleen ja pyysi hänen lausuntoaan, jonka mukaan usein teki korjauksiakin. Mutta teoksiensa alla enemmän kuin päälläkään nämä kirjailijat eivät julkaise puolisojensa ja ystäviensä enemmän kuin palvelijansakaan nimiä.

Ainoastaan silloin kuin toinen antaa teokselle tapaukset haahmoineen, mutta toinen luopi niihin verevät lihakset ja sielun; taikka silloin kuin toinen kyllä luopi valmiiksi ja eläviksi esim. teoksen pään ja keskuksen, mutta tarvitsee kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä jäseniä kuin käsiä ja jalkoja luodessa toisen luomatyötä -- ainoastaan näissä tapauksissa ovat kumpikin teoksen oikeita vanhempia ja julkisesti nimitettäköön niiksi. Sellaisia yhtiökirjailijoita mahtoivat olla novellistit Erckmann-Chatrian, ehkäpä myöskin "Charleyn tädin" kirjoittaja Brandon & Thomas.

Mutta älköön peloitettako kehityksen alaista kirjailijaa ja taiteilijaa käyttämästä hyväkseen sitä sivistystä ja älyä, joka luonnollisesti hänelle ympäristöstä tarjoutuu ja jota hän itsekin teoksillaan tahtoo palvella. Vaikka tunnustettakoonkin, että omantakeisin työ kantaa itsenäisimmät hedelmät, niin tuskin löytänee maailmassa sitä mestaria, joka olisi saavuttanut etevyytensä ilman moninaisten syrjävoimain myötävaikutusta. Sillä kasvattajamme on juuri se yhteiskunta, jota me olemme syntyneet kasvattamaan.

1895.

KOTIMAINEN TUNNELMA.

Kehno lapsi ei rakasta kehtoaan eikä äitiään. Aallotkin rantojansa rakastavat. Pääskykin yhä uudelleen palajaa ensi laulunsa heräntämaille, räystäälle, jolla syntyi ja kuuli hellimmät supatukset. Minäkin olen maahani mieltynyt, minäkin leikkieni ja laulujeni lehtoja, toimieni tannerta, sydämeni toivojen untuvasaarta likinnä lemmin. Itkujeni ja ilojeni maa, toiveitteni rakkaat rannat, sieluni sisällys, osa olemisestani, yhtä kuin minä olet sinä. Suomeni luonnon säveleet soivat minussa, sen olot, lait ja laitokset kuvastuvat minussa. Ja kaikki minun käsialani ovat Suomen luonnon ja kansan käsialaa; ne palajavat sinne mistä läksivät kuin lähdekin kostuttaa sitä niittyä, jolla se silmänsä aukaisi. Jotkut lähteet lähettävät virtoja loitommaksikin, yli maansa rajojen, silloin kuuluu se heidän luontoonsa ja tapahtuu oikein. Mutta alkulähteenä on heilläkin kotimaa, sen sydämen ensi syleilys. Muuttuako pitäisi Suomen muiksi maiksi? Suomen järviseutujenko Venäjän tasangoiksi? Taikka voipiko Vesijärven lahnat vaihtua Volgan sampikaloiksi siitä syystä että semmoinen muutto joitakin kalainsinöörejä miellyttää? Suomen kansanko pitäisi muuttua joksikin muuksi kansaksi ja outoa kieltä omanansa soinnutella? Luonnotonta, ikävää ja väkinäistä on jo paljonkin maailmassa, vieläkö sitä pitäisi lisättämän? Oranssienko pitäisi muuttua omeniksi, taikka päinvastoin? Kaikkien hedelmäinkö meloneiksi, kun se sattuisi jotakin puutarhuria miellyttämään? Eikö se ole viljelykselle onneksi ja rikkaudeksi, että viljoja, hedelmiä ja viinirypäleitä on niin useita laatuja kuin niitä todella on? Yhtä vähän paraskaan tulppaanien tuttava tai ruusujen rakastaja tahtonee kaikki kukat mielikukikseen muuttaa. Mitä erikoismerkitystä olisi hänen kukillaan, jos kaikki kukat niitä olisivat? Moninaisuudessa on luonnon kyllästyttämätön nautittavaisuus.

Sallittakoon puun pitää luontonsa niinkauan kuin se ei ketään vahingoita, vaan hedelmillään isäntäänsä ja itseänsä kunnioittaa; niinkauan kuin se on kasvamaan eikä kuihtumaan päin; niinkauan kuin sen hedelmät vuosi vuodelta ovat lisääntymään ja parantumaan päin. Annetaanhan vanhojen ja pilaantuneittenkin puitten luontonsa pitää, kunnes ne itsekseen riutuvat.

* * * * *

Kuka voipi samassa perheessä eri sisaretkaan valaa toistensa kaltaisiksi, niin likeisiä sukulaisia kuin ne keskenään ovatkin? Pidettäisiinpä vääryytenä sitä yrittääkin. Sitä paitsi jokaisella eri perheellä on jo omituinen, muista eroava perheluonteensa. Ainoastaan tyly suvaitsemattomuus voipi sitä paheksua. Heimojen eroavaisuudet ovat vielä huomattavammat, mutta nehän rikastuttavat kansallisluonnetta, tekevät sen monipuolisemmaksi. Niinpä ovat eri kansatkin sisäruksia samassa suuressa perheessä, ihmiskunnassa. Jokaisella niillä on omituinen, muista eroava luonteensa, oma yksilöisyytensä; ne vastaavat eri viljalaatuja, eri hedelmälajeja, eri puunlaatuja luonnossa. Ne ovat kuin eri lintusukuja, joilla kullakin on peruslakeina omat elintapansa, oma säveleensä. Kenen päähän pälkähtäisi ruveta niitä lakeja kumoamaan? Kuka vaatisi, että kaikki linnut laulaisivat samaa säveltä, vaikka se olisikin itse satakielen sävel? Ainoastaan omilla sävelillään voipi kukin lintu oman oikean luonteensa hienoimpia vivahduksia tulkita. Kuka kutoi eri lintujen luonteet ja keräsi ne tuhansiksi eri säveliksi, hän kehitteli myöskin eri kansallisuudet, sujutteli niiden kunkin sielusta omituisen kielen ja sävelen. Kuka näitä sortaa, hän sortaa luonnon kauniimpia lakeja: monimuotoisuuden rikasta, väsymätöntä, kyllästymätöntä sääntöä. Kaikki, jolla on elämän aate, tottelevat tätä lakia. Monimuotoisuus tekee kehityksen mahdolliseksi ja elämämme kaikkine vaivoineen ja taisteluineen kestettäväksi. Yksimuotoisuus uuvuttaa ja tappaa, monimuotoisuus herättää, virkistää ja työntää toimintaan.