Chapter 2

Kuitenkin oli Aatamin kohtalo semmoinen. Vailla oli hän yön unta, päivän rauhaa. Kun nukkui, uneksi hän neitseestä, joka kietoi häntä shaaliin; kun valvoi, muisteli hän onnellista lakkiansa, joka eksyi neitseen shaaliin; kun ajatteli läksyjänsä, tunsi hän ikäänkuin päänsä kiedotuksi neitseen shaaliin; ja sydän -- se oli täynnä semmoisia tunteita, joita ei voi selittää.

Hänen muistinsa, joka ennen raivasi tietä elämän toiveille, oli nyt suljettu tietojen tavaroille. Turhaan luki hän myöhään ja varhain, istuen ja seisten, sillä täynnä oli hänen sielunsa elämän tapausten romua, jota ei ymmärryksen valta jaksanut järjestää. Niinpä päätti hän kuin päättikin tyhjentää henkensä aarteet sydämensä valtijaneitseelle.

-- Mutta huoliiko semmoinen paratiisin lintu rakkaudesta, jonka ilmoitan hänelle suomeksi? ajatteli hän. -- Oi, ett'en syntynyt pappilan karjapiiasta, joka puhui ruotsia, minä Kehnosuon poika! Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.

Hetken aikaa istui hän epätoivossaan vasen käsi poskella, sitten tuumistaan heräsi kuin unesta.

-- Mutta sanoipa se tyttönen: "suomenkieli on niin kaunista!" Hän kuulee sydämeni sulosanoman, hän kuulee! Istu, Aatami, istu ja kirjoita nuoruutesi morsiamelle!

Myöhään istui hän iltaa ja hikoili, ähki ja puhki; vaan sittenpä olikin valmiina kirje.

"Oi, sinä ihana kesäpäivän seisaus! mun auringon nousuni ja laskuni joka päivä, hetki ja minuutti! Minun lakkini on kuin minun sydämeni, joka eksyi shaaliin. Katso, tämä on ennustähti ja merkkein selitys! Anna siis kasvojes puoleeni paistaa, ett'ei pimenisi sydämeni kuin almanakassa kuu Hippolyytuksen päivänä. Vastaa minulle suloisesti kuin kyyhkyinen, joka pitkäisen jylinätä piilee juur' rakoon kallion, kuten seisoo kirjassa. Perääs' sieluni palaa, sillä enpä ole enää mikään Koiramäki, vaan

Aatami Aataminpoika Kehnolin, Kehnosuon kylästä."

Niin kirjoitti hän, ja eräästä iltaseurasta palattuansa löysi neitonen kirjeen takkinsa taskusta. Hän luki. Hän hämmästyi. Hän ei tahtonut olla osallinen salaisissa rakkauden vehkeissä. Hän kiiruhti viemään kirjettä johtajalle. Onneton Aatami, onneton kirje!

Ja onneton oli se aamukin, jolloin johtajan kasvot Aatamia varjostivat. Almanakka ennusti sen päivän "selkeäksi", vaan kirottava oli almanakka silloin, sillä sumuinen oli aamu, sateinen päivä ja myrskyinen ilta.

-- Aatami Kehnolin! lausahti vakainen ääni.

-- Tässä seison minä Kehnosuon kylästä, ilmoitti kumartaen Aatami.

-- Mitä on tapahtunut? jatkoi kuiva ääni, osoittaen kirjettä.

Ohut nuorukainen vaaleni. Hän tunsi seisovansa jalkapuussa. -- Ar -- -- maht -- -- akaa! änkytti hän.

-- Tämä kirje?

-- Mi -- -- mi -- -- minun.

-- Mikä on tämä kirje?

-- Ra -- -- rakkauteni sanansaattaja.

-- Se on luvaton!

-- Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi Aatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut.

-- Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana lankeaa lopullinen tuomionne.

-- Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai hän tepsiä ulos.

Pilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma: kyyneleitä oli sade.

-- Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili kovaosainen poika. -- Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan kielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun oppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin ojennatte kätenne -- mutta vastaanpa silloin: ingenting.

Tällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi kyyneliään.

Mutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara tuomio lankesi.

Sen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen kuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten yksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti.

Vaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä seisoi hän aamulla kohtalonsa edessä.

Koko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät sitten kertoa -- hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui -- kuinka Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen kirstu rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella.

Pienetkin asiat ovat pienessä kaupungissa suuria.

Kun linnut oksapuissa Kauniisti laulelee, Niin suru sydäntäni Kovemmin kaivelee.

Tälle kansanlaululle oli Aatami seminaarissa oppinut säveleen ja tätä hän nyt ajaa kolkutellessaan veteli.

-- Niin, siinäkin laulussa sanotaan, että puissa on oksia, joilla linnut kauniisti laulelee, pakisi laulettuaan Aatami.

-- Ainakaan ei ilolintu istu oksalla, jota tuuli lennättää, tokaisi kyytimies.

-- Niin, niin, mutta sinäpä oletkin tuhma talonpoika, joka et näitä asioita ymmärrä, huomautti Aatami.

-- Olenpa sentään puussani kiinteä oksa, jota ei tuulet nakkele. Epävakainen on suurten herrain onni, jatkoi kyytimies.

-- Tuollaista hävyttömyyttä kuulee, kun haastaa kyytimiehen korvissa suomea, mutisi itsekseen ohut herra. -- Tämä ei kelpaa. Juuri sentähden hra vallesmanni, hra komisarius, hra henkiherra ja hra Nurkkelin sekä muut herrat eivät näissä ja tänkaltaisissa tiloissa suomea haastele. He tekevät viisaasti näille nenäviisaille talonpojille. Mutta minunpa

-- suru sydäntäni Kovemmin kaivelee,

lisäsi hän.

Suru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten häntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin kyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun poika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan.

Ja mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa, surkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on tosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on Aatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska, kiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies Aatamin uudella kysymyksellään:

-- Oletteko mikään virkamies? kysyi hän.

-- Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään.

-- Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja -- vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti.

-- Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami totisena. -- Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja viisaudeksi, ymmärrätkö?

-- Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää leivotaan. Opettaja, huomaan minä?

-- Niin totisesti, oikea opettaja.

-- Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä kysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs kyytimies. -- Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän tyttärille -- joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut, lisäsi hän pistävästi.

Aatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä pitejän kouluun opettajaksi.

Pian tulivat he Kannusjärven kappelin kirkolle, jossa oli kestikievari. Siinä kerrottiin, että kappelin uudessa koulussa oli opettajan virka avoinna. Toivon kipuna alkoi matkustajamme rinnassa hehkua. Hän pysähtyi paikalle. -- Voi sentään, jos Kehnosuon kylässä kerran kuultaisiin, että entinen Koiramäen Aatami, nykyinen hra Kehnolin, on virkamies ja opettaja Kannusjärven koulussa! ajatteli hän -- Silloin, äiti vanhani, silloin, isä-Aatami, silloin täysikasvuinen vaimoväki Kehnosuon kylässä -- mitä sanoisivat silloin!

Aatami teki käynnit ensin kirkkoherran ja sitten kaikkien kappelin herrojen luona. Hän kumarsi nöyrästi kaikkiin esityksiin ja vaatimuksiin; hän ei mitään vastustanut eikä hän vaatinutkaan muuta kuin virkaa ja palkkaa. Hän voitti. Hän valittiin Kannusjärven kouluun opettajaksi.

Siitä sanoman saatuaan, iloitsi koko Kehnosuon kylä.

Koulu avattiin juhlallisesti. Oppilaita virtaili kouluun. Syyslukukauden kuluessa opittiin kappelissa vähittäin tuntemaan hra Kehnolin'ia. Eräässä herrasseurassa annettiin nuoresta tulokkaasta lausuntoja.

-- Siveä ja nöyrä nuorukainen, tunnusti herra kirkkoherra.

-- On osaavinaan uusia veisuja, muistutti herra kanttori.

-- Muistaa koko almanakan ulkoa, tiesi herra henkiherra.

-- Nöyrä kuin piiska, sydämellinen kuin nainen, naurahti herra nimismies.

-- Sangen sopiva lapsille, ja nöyryydellä mies nousee, vakuutti herra komisarius, jonka tyttäret juuri olivat saapuvilla.

-- Se on totta, säesti nuori kirjuri. -- Ja joulun aatoksi olemme kaikki kutsutut herra Kehnolin'ia tervehtimään; hän on Aatami. Mutta miesparka vaan ei osaa ruotsia.

-- Herra, joka ei osaa ruotsia! huudahti yhteen ääneen koko seurue.

-- Nuori mies voipi oppia, kun hänellä on hyvä muisti, huomautti kirkkoherra.

-- Niin, hänellä on hyvä muisti, hän voipi oppia, myönsivät muut.

-- Jos hän ei ole riivattu fennomaani, teroitti herra kirkkoherra, joka oli kotoisin eteläiseltä Uusmaalta. -- Mutta silloin -- --!

-- Mutta silloin! säestivät muut. Siihen päättyi herrojen keskustelu herra Kehnolin'ista.

Vaan toisia, päinvastaisia lauseita kuulutteli kansa eräänä pyhäaamuna kirkkomäellä:

-- Ylpeä kuin Porin kerjäläinen on tuo kouluherra, ei tervehdystä vastaa, todisti joukosta eräs.

-- Nokka pystyssä kuin almanakan tekijällä, tiesi toinen.

-- Vino ja litteä kuin Anttilan muorin nuuskarasia, irvisti kolmas.

-- On maar' hän suuri herrain ystävä, huomautti kappelin raatari.

-- Ylpeyttä seuraa lankeemus, ennusti vanha kirkkoväärti.

-- Kyllä maar' herrat hemppunsa hoitaa, lisäsi vielä raatari.

-- Herrain ystävä ja kansan halveksija! Vaarallinen mies paimentaa lapsiamme, varoitti sauvansa turvissa tutiseva vanhus. -- Rukoilkaa parempia aikoja, kehoitti hän lopuksi.

Kaikki vaikenivat. Kellot kutsuivat temppeliin.

Kenties sentään talonpojat Aatamia liian ankarasti ja liian vaarallisena miehenä tuomitsivat. Aatami oli kuitenkin suora ja vilpitön mies. Hän tahtoi ainoastaan noudattaa oikeain ja totisten herrasmiesten esimerkkiä, siinä kaikki.

Mutta oli Aatamikin oppinut jotain virallisina päivinänsä tuntemaan. Tunsipa hän miten oppilaat koulusta yhä vähenivät. Mutta sehän oli opettajalle helppoa. Vaan vaikeiksi tunsi hän nuoren miehen ikävät illat ja apeat aamut. Hänen hengessänsä tuli eläväksi ijankaikkinen totuus, joka vakuuttaa, ett'ei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla -- ainakaan ei naimattoman. Hän tunsi huoneensa aina niin kylmäksi, vaikka sitä kuinka lämmitti, ell'ei juuri oikein tuntuvasti nojannut muuriin -- vaan olikos sekään sitä lämmintä, jota ihmisen vasen puoli kaipaa! Ja vasen puolihan juuri etupäässä Aatamilla olikin. Niissä silmissäkin, joita hän sai tilaisuuden huoneessaan ihailla, oli kylmät lasikaihet: ne olivat kaksi kohtalaisen kokoista ikkunaa, joista talvinen aurinko joskus vaisusti vilahteli sisälle. Uunin nurkassa ei edes kuulunut sirkkaa. Kylmästä olivat torakatkin kuolleet.

Tuollainen yksinäisyys tuntui sitäkin vaikeammalta, kun oli tiettävissä semmoinen, joka olisi toveriksi kelvannut ja jota jolloin kulloin sai nähdä, vaan -- niin, häntä ei saanutkaan muuta kuin nähdä. Ikävä yksinäisyys ja hauska toveri, molemmat taistelivat Aatamin mielessä, vaan kotona hän ei kohdannut muuta kuin yksinäisyyden.

-- Olenpa nyt sentään virkamies, jolla on leipää ja joka merkitsee paljon, niin, totisesti paljon, arveli itsekseen Aatami. -- Vaan mikä olen minä hänen edessänsä, hänen, jota joskus onnen hetkinä näen -- olenpa mitämaks tomu ja tuhka, ellen ruotsia osaa. Joku kohtelias lause voisi hätätilassa auttaa, esim.: fiini fröökynä ulospuhuu vackraste språkia. Niin, se kuului joltakin! Vaan sillä pelastuu ainoastaan hätätilassa. -- Piakkoin astuvat he luokseni. Pian täytyy mun seisoa herrasväen edessä ja pu ... puh ... niin, mitä teen minä silloin?

Vasen käsi kohtasi nyt vasenta poskea. Hän tuumaili. Hän päätti.

-- Koulunkäyneet ja kirjan-oppineet pitävät luentoja. Tahdon pitää herrasväelle luennon, tahdon olla koulunkäynyt ja kirjan-oppinut -- nimipäiväni kunniaksi tahdon sen.

Hän nousi seisoalleen. Hän teiskaili lattialla. Hän iloitsi toivossa.

-- Ja sinä, ihana neitsyt, joka sydämeni tanterella tanssit -- lausui hän, seisahtuen ristissä käsin, -- etkö silloin ihastu? eikö silloin sydämesi puoleeni pala? -- Eikä suinkaan sitä herra komisarius tyttäreltänsä kieltäisi.

Sitten vilkaisi hän kirjahyllynsä vihkopinoa, jonka hän oli hankkinut tietoevääksi viimeisellä kouluajallaan. Hän löysi sieltä anatomia-, fysiologia- ja pedagogika-vihot. Hän istui ja kirjoitti.

-- Mutta -- hän pysähtyi kirjoittamasta -- mitä tarjoan minä suuhun pantavaa? Hra Nurkkelin, joka nyt kuuluu olevan vainaja, oli eläissään nuori mies niinkuin minäkin. Hänen sanotaan tarjonneen vierailleen pukkiolutta. Niin totisesti, tarjoanpa heille oikeata pukkiolutta.

Hän levostui ja kirjoitti.

* * * * *

Joulu-aaton aamu, Aatamin ja hänen isänsä nimipäivä, valkeni. Kaikki oli valmistettu. Lakeana seisoi kouluhuone, tuolit seinillä; avoinna odotti myös Aatamin asuinmaja, jonka pöydällä rinnakkain seisoi kaksi mustaa pulloa kuin parihevosta: ne olivat kumpikin valjastetut pukkioluelle.

Vaan kovin liikkui levotonna päivän sankari. Vasen kylki edellä ja paperivihko kädessä juoksi hän ulos ja sisälle, saliin ja kammariinsa. Hän tunsi juhlallisen hetken lähestyvän. Hän vilkaisi itseään edestä ja takaa.

-- Tunnenpa nyt seisovani verkaisessa asussa. Ja pääni -- hän katsoi peiliin ja iloitsi ohuesta tukastansa, joka kiilsi kuin nuoltu vasikka. -- Vaan tässä, tässä on luento, joka merkitsee paljon! Hän luki vihosta: "Anatomiallis-fysiologiallis-pedagogillinen luento lasten kasvatuksesta." Tämä on vähän vaikeata käsittää, mutta se kuuluu hyvältä.

Silloin kaikui ulkona porokellot ja kulkuset. Vaahtosuin hevosin tömähti pihalle kuomirekiä, joista kappelin höyhenhelmaiset neitseet ja verkaiset herrat ulos tupsahteli.

-- He tulevat, he tulevat! huudahti Aatami. -- Kuinka? mitä teen minä? menenkö ulos? Seisonko tässä? Mikä on säädyllistä ja sopivaa? Kuinka tekisi hra Nurkkelin, jos hän eläisi ja seisoisi tässä? Voi näitä herrojen päiviä! Onpa kuin tuomion päivä tämä kunnian päivä.

Ruttuun likisti hän kädessänsä paperivihon. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen. Hän avasi kyökkinsä oven ja -- siitä hän katosi.

Juuri silloin astuivat sisälle kappelin rouvat, neitseet ja herrat.

Eikä ketään kohteliaana vastassa. Heidän silmänsä soikeni. Saliin vasemmalle kääntyi rouvasväki. Kammariin oikealle astuivat herrat. Salin siivoa tyhjyyttä ihailivat naiset. Kammarin pukkiolutta janosivat herrat. Hetken aikaa istuivat kaikki niin ääneti ja juhlallisina kuin jouluaattona sopikin.

Vihdoin alkoi hra henkiherraa nikottamaan. Hra komisariusta yskitti. Hra kanttori alkoi harjoittaa äänetöntä laulua: -- hän haukotteli. Hra vallesmani teiskaili levotonna. Hra kirkkoherra aloitti puheen voisaatavista. Hra sihtieri alkoi silitellä olutpulloja. Hän käveli nurkasta nurkkaan. Hän avasi lopulta kyökin oven ja sieltä -- sieltä ilmestyi hänelle Aatami: vihko levällään edessä lukea paahtoi hän hiki otsassa.

Kovin hämmästyi päivän sankari. Yht'äkkiä aikoi hän aavistamatta ilmestyä juhlivassa seurassa, vaan nyt jo täytyi hänen astua esille.

Ääneti ja hämillään, kuin sutten keskelle eksynyt lammas, tervehti hän ensin herroja ja sitten pitkillä varvas-askeleilla siirtyi saliin.

Kuin päätön kukonpoika kiekaili ja pyörähteli hän ensin lattialla; sitten onnistui rouvasväki häntä tervehtimään.

Keskellä permantoa avasi hän sitten suunsa. Hän lausui. Herratkin tulivat kuulemaan. Syvä äänettömyys vallitsi vieraissa.

Niin kuuntelivat he neljännestunnin ja puolikin tuntia, jopa kolme neljännestä. Vaan sitten kuului rouvasväen suhinata, sitten alkoi hra henkiherra nikkoa: hän nousi, hän hiipaili ja hänen rouvansa ja tyttärensä tekivät samoin. Hra vallesmannia vaivasi levottomuus, kuin haukkaa kanain lähistössä: hän seurasi edesmenneitten jälkiä. Hra komisariusta alkoi yskittää: hän nousi ja hänen tyttärensä seurasivat häntä.

Aatami pysähtyi, kuumeni ja punastui, vaan eihän sopinut lopettaa luentoa kesken. Silloin näki hän suorastaan salin ovesta kammariin, kuinka siellä hra sihtieri silitteli pukkiolutta. Mutta hänen piti jatkaa ja hän jatkoi. Silloin vilkaisi kanttori edesmenneiden jälkiä ja haukotteli. Hän olisi mielellään noussut, vaan miks'ei lähtenyt hra kirkkoherra? Luennon loppuun piti hänen istua kirkkoherran vieressä ja harjoitella äänetöntä laulua.

Ja hra kirkkoherran rouva ja hra kanttorin rouva -- ne hikoilivat suuttumuksesta.

Vihdoin kajahti päätös:

-- Niin oikein, tällainen on anatomiallis-fisiologiallis-pedagogillinen luento lasten kasvatuksesta.

Silloin kavahti seisoalleen kanttori. Raikealla äänellä aloitti hän virren; mutta kun kirkkoherra nykäisi häntä kylkeen, muisti hän asemansa ja vaikeni.

Aatami tahtoi sitten hengenravinnon jälkeen hengellisen säädyn jäsenille -- jotka enää olivat jäljellä -- tarjota pukkiolutta.

Hän johti heitä kammariin, vaan -- siellä seisoikin pöydällä tyhjiksi riisutut pullot. Neuvotonna ja haikealla mielin silmäili niitä Aatami.

Mutta vieraat kiittivät häntä ja jättivät hyvästi.

-- He menivät, huokasi Aatami. -- Tämäkö elämäni juhlapäivä? Tämäkö syntisen onni herruuden yrttitarhassa? Ja neitseet, te elämäni kynsilaukat, ette silmäystä, ette sanaa suoneet mulle. Miksi ei ennustanut tätä päivää almanakka? Kirottava on almanakka!

Hervakkana heittäysi hän vuoteelleen.

Vieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta: hän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota ääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja hänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä ihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia. Ruotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset nöyrästi hyppelivät "hit o' dit'iä". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein hienoa ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan kalliita viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: "ei enää!" Mutta se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen käteensä ja taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin olevansa vielä mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka osalliseksi uni häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään.

Silloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami virka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän joulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle ohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja pöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa loimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän yhtyi veisuun.

-- Mutta -- hän huomasi asemansa ja pysähtyi -- tämä kieli ei kelpaa! Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.

Hän kiiruhti majaansa.

Joulunpyhinä hankki hän itselleen Ahlman'in sanakirjan. Yöt päivät, unissaankin luki hän ruotsia. Ja pääsemättömiin joutui hänen kanssansa ruokamuori, kun ei enää herran suusta suomen sanaa lähtenyt. Hän etsi lääkärin ja toivoi parannusta, mutta lääkäri vakuutti miehen olevan entistä terveemmän, koska hän nyt jo osaa ruotsiakin. Kappelin isännät ja emännät tulivat häntä puhuttelemaan lastensa koulunkäynnistä. Jonkun katkonaisen sanan vastasi hän heille suomeksi, vaan sitten seurasi kokonaisia palstoja sanakirjasta ruotsia. Vieraat ravistivat päätänsä ja palasivat kotiinsa.

Joulun-aika kului ja kevätlukukauden piti alkaa, vaan ei ainoatakaan sielua tullut Aatamille oppilaaksi. Hän odotti viikon ja toisenkin -- tuli päiviä, vaan ei oppilaita.

Kovin kävi Aatamin vasen puoli kipeäksi. Eikä kappelin herratkaan käyneet häntä lohduttamassa. Päälle päätteeksi kuuli hän eräänä sunnuntaina kirkossa ilmoituksen: oppilasten puutteessa on päätetty kappelin koulu suljettavaksi, jonka tähden koulun nykyinen opettaja on vapautettu virastansa.

Ja kun siitä Aatami sairastui, niin sitä ei ole hyvä kertoa! Ensin kylmeni hänen päänsä ja kuumeni sydämensä, sitten vaihetteli kuumuus päässä ja sydämessä niinkuin sen, joka vuorottain kokee tuntea ja ajatella, mutta joka lopulta ei jaksa tehdä kumpaakaan. Töin tuskin saapui hän asuinmajaansa, kun jo kukertui vuoteellensa, jossa häntä ruokamuori hoivasi. Hän oli nyt kokonaan kuuma.

Eihän enää ole elämällä oikeita laitoja: kun mies on juuri ehtinyt menestyksen päähän tarttua, sen jo häneltä kova onni tempaa!

Ja tuosta kaikesta oli kappelin neulasanainen raatarikin jo keksinyt pistävän laulun, jonka kertomuksemme täyteläisyys vaatii tähän liittämään:

No kaikkinakin päivinä Maailmaan synnytään: Ett' onni kääntää selkänsä, Kun elää mielitään!

Näin kuului laulu ja tällaisena se kappelin kansassa kulki.

* * * * *

Vuodettaan vielä pehmitteli Aatami, kun eräänä aamuna ajoi postihevosella pihalle supiturkkinen uhkea matkustaja, joka kovasti tiukkasi nähdäkseen koulun hra opettajaa. Kiihkeästi paloi hänen silmänsä ja levottomin askelin seurasi hän ruokamuoria, joka hänet johti Aatamin sairasvuoteen luo.

-- Ulos, sinä tuhma talonpojan vaimo! kiljasi hän ensi työkseen ruokamuorille, joka tahtoi hänelle selittää herransa tilaa. -- Tahdon puhua ainoastaan herrasi kanssa.

Peljästyneenä väistyi vaimo tiehensä.

-- Armahtakaa, hyvä herra, armahtakaa housutonta miestä! rukoili Aatami hypähtäen säikähtyneenä sängystään seisomaan. -- Viatonna ja rahatonna seison tässä edessänne kuin palava kynttilä, armahtakaa!

-- Suokaa anteeksi, siveä herra, että teitä häiritsen! Nimeni on parooni Farsson, Toivoniemen hovin haltija Uusinaan Elimäeltä. Olen kotimatkalla. Saanko tietää nimenne?

-- Olenpa, armollinen parooni, Aadamsson Kehnolin -- niin nimeni oikeastaan on.

Tämän lisäuudistuksen oli Aatami keksinyt nimellensä sitten kun hän alkoi perehtyä ruotsinkielessä.

-- Oikein suloista! huudahti hra parooni. -- Te osaatte ruotsia ja tahdotte puhua ainoastaan ruotsia. Te olette sivistynyt gentlemani. Teistä on huoli pidettävä. Teillä on hyvä tulevaisuus. Tämä tuhma kansa ei teitä ymmärrä, sen kuulin kyytimieheni kertomuksesta. Se rakkari!

-- Niin oikein, tämä kansa ei ymmärrä minua. -- Vaan suottehan anteiksi, jos ma pistän tuolta naulalta housut jalkaani.

-- Oikein, siveä herra, te teette oikein. Ja rohkenenpa teille tarjota paremman paikan. Tämä paikka ei ole teille sovelias. Olen rakentanut koulun. Te tulette siihen opettajaksi. Te opetatte nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Kansa on uppiniskainen!

-- Niin oikein, uppiniskainen on tämä kansa, joka ei tuo lapsiansa kouluun.

-- Oikein, siveä herra, te puhutte oikein. Kansa tarvitsee kovaa kuria. Mutta minun sanani täyttää koulunne oppilailla, minun sanani, huomaattekos!

-- Teidän sananne, armollinen parooni, on voimakas sana. -- Vaan suottehan mun tarjota lasin pukkiolutta, oikein hyvää pukkiolutta? kysyi Aatami virinneestä toivosta hilpeänä. Ja ennenkuin parooni ennättikään vastata, oli hän jo juossut ruokamummon luo.

-- Tämä nöyrä ja siveä nuorukainen, tämä on oikea esimerkki uppiniskaiselle kansalle. Ja sisäneitseeni, joka nyt mun tähteni epätoivossa itkee, hänkin iloita saapi, iloita tuosta sulhon heilakkeesta, jonka hälle lahjoitan. Tuollapa hän tulla ketkuttaa. Semmoisia miehiä tarvitsemme.

Näin lateli itsekseen parooni. Aatami saapui.

-- Tässä, armollinen parooni, ruskeata, kuohaisaa pukkiolutta, oikein hyvää.

-- Te teette oikein, siveä herra, sillä matkustajalla on ankara jano. Skål, hra Adamsson! Te tulette onnelliseksi. Te voitte heti rakentaa avioelämän. Minä olen teille valmistanut kaikki. Te olette tervetullut. Mutta te tahdotte puhua ainoastaan ruotsia!

-- Nöyrin palvelijanne Adamsson-Kehnolin puhuu ainoastaan ruotsia, kumarsi Aatami.

-- Oikein suloista! Se sopii gentlemanille. Nyt jäätte hyvästi. Pian seuraatte jäljessä. Pian tapaamme. Jätän teille adressini. Te olette tervetullut. Teillä on hyvä tulevaisuus.

Parooni Farsson otti hyvästit. Seitsemän kertaa kumarsi häntä Aatami. Vieraan mentyä seisoi hän vielä tuokion aikaa lakitonna pihalla. Hän oli jälleen terve ja onnellinen. Hän iloitsi toivossa.