Chapter 16

Samaan aikaan liikkui toista laatua hengellisyyttä naapurikylässä, Tarkkalassa. Se liike ilmautui enimmäkseen naisissa. Kaksi ala-ikäistä tyttöä meni tainnoksiin ja saarnasivat tuntikausia. Toinen tyttö oli houreissaan ennustanut, että saatanan enkeli oli tuleva häntä katsomaan. Pappi kun tuli niin sai sen kuulla ja kiivastui kovasti. Hän valeli tyttöä kylmällä vedellä ja väänteli väkivallalla hänen kangistuneita jäseniään. Kun vanhemmat sitä nähdessään itkivät, ajoi pappi ne ulos ja jäi huoneesen kahden seuralaisensa keralla. Sisään palattuaan näkivät vanhemmat lapsessaan mustelmia, mutta eivät tohtineet valittaa, kun se oli pappi. Vieläpä haastatti pappi tytön, muka pahantekijänä, oikeuteen. Mutta ei ollut tuomari väärä, vaan vapautti tytön syyttömänä ja kysyi isältä, tahtoiko hän pastorille edesvastausta. Isä rukka ei vaatinut mitään senkuin arveli, ett'ei sovi pahaa pahalla kostaa. Kiitti kun pelasti lapsensa hengissä.

Toisen tytön käytti pappi Viipurin sairashuoneessa. Parin kuukauden tarkastuksen jälkeen päästettiin hän kauniisti kotiin, kun lääkäri ei sanonut hänessä löytäneensä ruumiin eikä sielun vikoja.

Koko Tarkkalan kylässä en ollut käynyt enkä näitä tyttöjä edes tuntenut. Eivätkä hekään minusta muuta tietäneet kuin kertomuksista. Kuitenkin luki pappi minut syylliseksi näkijöihin. Olisinko ehkä heihin kuitenkin vaikuttanut tietämättäni.

Niin vaan kävi, että yhtenä maanantaina kun juuri olin suuruksella työpaikassani, tuli siltavouti eteeni ja luki minulle syytöskirjeen:

"Lautakunnan esimiehen talossa Holpan Paavo, joka käyttää nikkarin verstaa, tulee ylihuomenna laitettavaksi ruununkyydillä kotipitejäänsä väärä-uskoisuudesta. Passinkirjoitus kirkkoherran virantoimittajalta." Suuruspala tarttui kesken syömistä kurkkuuni. Vaimoni säikähti ja pakeni vielä samana päivänä Viipuriin. Isäntäni puhui minun puolestani siltavoudille parastansa ja tarjosi minusta kahdentuhannen markan takauksen. Lupasi hankkia minun paperini kotipitejästäni, kun vaan saisi pitää minut työssään.

Mutta siltavouti nousi pönäkäksi, asetti sangat silmilleen ja sanoi, ettei tässä auta raha, vaan on kysymys kunniasta.

Isäntäni, kun oli varakas mies, ei säikähtänyt, vaan kiivastui ja sanoi siltavoudille:

-- Itse pidät tilallasi kapakkoja ja kaiken pahan pesiä, vaikk'ei pappi niistä ole tietääkseen! Mutta silloin puhut kunnian asioista kun syyttömiä vainotaan!

Eihän se auttanut. Rakkauden tekojen täytyi raueta, kun pappi ja poliisi toimivat yksistäpuolin. Puustavi voitti. Vangitsemista välttääkseni piti minun lähteä kotipitejään passia etsimään.

Matkani kotiin kävi Viipurin kautta. Silloin oli kovat helmikuun pakkaset. Senvuoksi teki mieleni, ennenkuin kaupungista läksin, ottaa anniskelusta aamuryyppy ja juoda vahvisteekseni pullon oltta. Käsi käski, toinen kielsi. Kävelin jo anniskelun ohi ja viiden minuutin päästä olisin ollut kaupungin portista ulkona. Mutta rautatien sillan korvasta palasin takaisin ja poikkesin kuin poikkesinkin anniskeluun. Otin siinä ryypyn viinaa, pullon olutta ja suurustelin.

Siinä juodessani ja syödessäni lämpisin ja vereni tuntui juoksevan niin vilkkaasti. Johtui silloin mieleeni, että pitäisi sentään käydä tervehtimässä Jukkaa, jonka piti nyt olla kaupungissa. Hän oli niin hyvä poika ja olipa hän rakastanut lastani -- kenties rakasti vieläkin. Sitä poika rukkaa en voinut jättää näkemättä.

Kun tietäisi missä hän asuu.

Vieressäni istui nuori seppämies. Hän tarjousi 50 pennin maksusta minulle oppaaksi. Läksimme Jukan asunnolle. Mutta hän ei ollutkaan kotona eikä työpaikassaan. Siellä sanottiin, että hän oli tullut pahasti kipeäksi ja mennyt sairashuoneelle. Siellä hänet tapasin. Niin kurjassa tilassa! Katkerasti valitti hän, että oli kovan onnensa takia ruvennut rajusti juomaan. Humalassa sanoi hyvien toverien seurassa eksyneensä huonoon paikkaan, josta sai ilkeän taudin. Sitä hän nyt poti, loikoi hervotonna ja silmäeli laimeasti minuun. Näki edessään vaan toivotonta tulevaisuutta -- niinkuin minäkin. Ja mitä oli minusta lohduttajaksi! Ajattelin vaan, että tuskin loikoisi nyt kaunis Jukka kalpeana tuossa, joll'ei lapseni olis eksynyt. Niistä emme sentään hiiskuneet mitään. Kyyneliä pusertaen jätin laihtuneen pojan hyvästi. Katua kävellessäni olin niin kirousta täynnä, että olisin tahtonut polttaa koko rupisen maailman poroksi.

Mutta vielä samana päivänä piti minun itseni palaa poroksi. Sepän seurassa viehätyin poikkeamaan kapakasta kapakkaan. Elämään suuttuneena ryypiskelin sepän kanssa vähän paikassaan. Niin hartaasti vetelimme, että liikutuksesta pehminnyt mieleni likosi aivan tahdottomaksi: se solui mihin sitä vaan sujutettiin. Alkupäästä molemmat yhtenä suuna moitimme maailmaa, että se oli vinossa ja valta väärillä ihmisillä. Emme silloin huomanneet, että itsessämmekin oli jotain kieroa.

Niin tuli pimeä ilta. Muistan hämärästi kuinka käydä hoipertelimme syrjäistä katua. Sen varrella näkyi matalia rakennuksia ja perimpänä vasemmalla isompi talo, jonka ikkunoita peitti luukut, vaikka sisältä kuului hälyä ja peliä. Joukko ajuria hevosineen ja ajoneuvoineen vartoi talon portilla; mikä torkkui istualtaan seinuksella, mikä kuskilaudalla nuokkui. Poliisimieskin liikkui ja vakoili siinä lähellä. Seppä sanoi, että tämä oli se "iso paikka", se kieron sivistyksen ulkotalo.

Seppä koputti ovea ja meidät päästettiin pimeän eteisen läpi sauhuiseen saliin, jota katossa suuri kaasulyhty valaisi. Minä arastelin ovessa, mutta seppä kiskoi minut rohkeasti peremmälle. Humalaisia miehiä ja naisia hyppiä keikisteli lattialla. Niiden välitse tunkeuduimme pöydän luo oikeanpuoliseen peränurkkaan. Siihen istuimme sohvalle. Meitä vastapäätä ovipuolella vingutti pieni, sokea mies viulua; hänen kelmeä, noin kahdentoista vuotias poikansa veteli isoa romoviulua. Huomasin sen verran, että tiesin missä oltiin. Ja tuon pienen pojan läsnäolo loukkasi minua syvästi. Lienenkö siinä ollut oikeassa.

Toverini kutsui pullon viiniä. Sitä juodessamme yhtyi meihin kaksi naista, jotka ilmestyivät salin viereisistä huoneista ja koettivat tehdä meille lystiä. Muistelen kuin untani.

Sitte kun hyppy taukosi, asettui joukko kukin pöytiensä luo istumaan. Toiset menivät viereisistä ovista sisään. Joku naisista otti soittajapojan syliinsä, hyväili ja koplaili sitä. Sill'aikaa humalaiset miehet juottivat sokealle isälle lasin toisensa jälkeen, että onneton mies lopulta kukertui nurkkaansa.

Minua vimmastutti pojan kohtalo. Menin hänen luokseen tarjoten rahaa ja vaadin, että hän heti lähetettäisiin yön halki kotiinsa.

Mutta muutamat miehistä pilkkasivat minua ja väittivät, että pojan oli oikeus ansaita työllänsä rahaa ja iloita seurassa niinkuin minunkin. Pöheä emäntä selitti pojalla olevan kotona viisi pienempää sisarusta, jotka tarvitsivat elatusta. Jollakin pitää isän ja vanhimman veljen ansaita. Kun en hellittänyt vaatimustani, yhtyi koko joukko minua ahdistamaan. Siitä rajustuin, iskin nyrkkini pöytään ja löin pullot sekä lasit sirpaleiksi. Sillä tunsin ankaran vimman sisässäni.

Minulta vaadittiin särkyneistä astioista maksua. Koko joukko kiertyi ympärilleni, korvani vinkuivat ja nyrkit jyhmivät niskaani. Lopulta kuulin vaan jotain huminata ja sitten en tiennyt mitään.

Aamuyöstä heräsin pimeässä ja ahtaassa kopissa. Ilma löyhkäsi siellä kauhean pahalta. Kuulin ensin körinää, sitten joku heräsi ja kiroili. Vihdoin kuului yökkimistä. Jotkut kyselivät toisiltaan mistä syystä kukin oli tänne joutunut. Useimmat sanoivat olleensa vähän ryypyksissä ja sitten poliisin tarttuneen joutavasta syystä kiinni. Ei niissä kenessäkään paljon syytä ollut.

Minuakin alkoi ellottaa ja yökittää. Toisenkin ja kolmannen kerran. Kylmä hiki nousi otsaani ja silmäni vetistyivät aivan kuin itkusta, vaikk'ei se itkettänyt, senkuin ahdisti vaan muuten kovasti mieltäni. Kylmiä värähdyksiä tuntui ruumiissani.

Jyrisytin nyrkilläni kovasti kopin ovea.

-- Avatkaa ja päästäkää ulos täältä ennenkuin tapatte tähän lokaan!

Ei vastausta.

Jyrisytin uudelleen ja ankarammin.

Jo kuului kahinata ja sitten murinaa.

Lopulta avattiin ovi ja minut otettiin ensimmäisnä tutkintoon. Komisarius sanoi, että olin yörauhan häiritsemisestä viety putkaan. Luvattiin päästää vapaaksi, jos voin todistaa kuka olin. Minun piti etsittää kaupungista vaimoni todistamaan minua miehekseen. Hän tuli ja toi mukanaan hihhulisen kauppiaan, joka poliisille todisti, että olen se ja se rehellinen työmies.

En tiedä miltä mahtoi vaimostani tuntua, kun minut sellaisilta jäliltä löysi, mutta kyllä minä silloin häpesin. Häpesin näkyä ihmisille ja ennen kaikkia omalle vaimolleni. Hän läksyttikin minut hyvän omaksi, että kyllä tuntui happamelta, mutta ansaitultakin. Sydän syttä, mieli tervaa; silmä synkkä, tasku tyhjä -- niin oli tilani silloin. Kaikki rahani, neljäkymmentä kahdeksan markkaa, olivat häviössä.

Vaimoltani, joka jäi ystävien luo kaupunkiin, sain kolme markkaa ruokarahaksi neljäntoista penikulman matkalle.

Lankeemukseni kaupungissa tuntui tekevän kohtaloni ansaituksi. Kärsin sisässäni kauheita tuskia. Kauas oli paennut omantuntoni entinen sulo ja rauha. Tuomion tuli paloi nyt sisässäni -- ennen siellä rakkaus säteili.

Neuvoton olin taloudellisestikin. Raskaalla työllä kootut rahat olin tuona hulluuteni yönä hävittänyt. Nyt olisi ollut kiire kirjoja hakiessa, mutta hevoskyytiä en jaksanut ostaa, vaan jalan syten piti yön päivän halki maleksia. Sill'aikaa saattoi joku muu viedä työpaikkani. Niin tietä pitkin laputellessani tuntui minua puut purevan, kivet kiroavan, kaikki varjot vainoavan.

Niin pääsin synkkänä kotiperille. Sunnuntaina pidettiin kotikylässä hihhulien kokousta. Sinne menin minäkin; etsin siellä sääliviä, anteeksi antavia sydämmiä. Avomielin juttelin kurjan harharetkeni koko seuralle ja pyysin siltä anteeksi. Kokous julistikin minulle synninpäästön, mutta seuran johtaja sitä vastusti. Hän selitti, ett'ei Samuelkaan antanut Saulille anteeksi. Paavon sydämmelle ei Jumalan armo enää satu. Niin sysäsi minut viimeinenkin lohdutuksen toivo luotaan. Samuelin kostonhimo ylettyi vielä minullekin.

Lyijyn raskaat olivat nyt jalkani ja maakin allani tuntui vajoavan, niinkuin sadussa prameasta piiasta kerrotaan. Elämä maistui kuolemalta ja mieleni teki paeta ihmisiä, joiden seurassa vaan hylkynä liikuin. Pois halusin lähteä tuttujen tuvilta.

Menin nimismieheltä työkirjaa pyytämään. Hän sanoi, että ensin piti minun maksaa sakkoraha, kaksisataa markkaa, jonka oikeus oli tuominnut minut suorittamaan kunnianloukkauksesta.

Millä olisin sen maksanut?

Senvuoksi nimismies passitti minut ja lähetti vanginkyydillä Viipurin linnaan syömään kaksitoista päivää vettäleipää.

Minut vietiin vanhan linnan muurien sisälle, jossa puettiin kirjaviin vanginvaatteihin. Pukeuin levollisena, kun en mielestäni ollut mikään pahantekijä. Ajattelin että niin moni syytön, jos syyllinenkin, oli vanginpukua kantanut.

Ainoastaan yhden yön pitivät minua sisällään vanhan linnan muurit. Sitte vietiin uuteen koppivankilaan, joka oli juuri valmistunut.

Jo ensi päivänä pyysin, että annettaisiin Uusi Testamentti lukeakseni. Sen sijaan tuotiin minulle pieni kirja "Vankiraukoille". Vilkaisin sitä ja viskasin inholla kesken lukematta luotani. Ainoastaan vangit näytti tekijä lukevan viheliäisiksi syntisiksi. Ainoastaan he olivat tuo maailman hylkyjoukko ja raukkakunta. Tunsin sen verran maailmaa, että tiesin miten useinkin ruplan rosvoja tuhansien varkaat lyöttävät. Eivätkö liekin sairaat ja vankilat ilmauksia koko kansan yhteisraihnaudesta. Niissä on joukko yksityisjäseniä, joissa koko ruumiin tautisuus on puhjennut.

Siellä vankilan hämärässä yksinäisyydessä oli mieleni hyvin tyyni. Leipä vaan ei maistunut. Join sentään ruuskallisen päivässä vettä, johon oli kastettu leipää. Sillä elin nälkää tuntematta kokonaista kahdeksan päivää. Leipä säästyi kopin hyllylle.

Kopin sementtiseinät ja lattia olivat hyvin sileät ja somat; taivaan lakea muistutti holvattu katto. Päivänvaloakin antoi kylliksi isohko ikkuna. Jos olisin sillä voinut kaikki syntini sovittaa, niin olisin kernaasti täällä neljäkymmentä vuorokautta vesileivällä elustanut. Joka aamu kello kahdeksan työnsi vartia aukosta sisään kaksi naulaa mustaa leipää; sitä sai syödä milloin halutti. Ainoastaan tupakkaa kaipasin. Monesti tavoittelin sitä aivan kuin hourauksessa ympäriltäni. Aika kului aatellessa maailman menoa; mietin varsinkin vankilaitoksia. Niin paljon olivat ne parantuneet: muuttuneet ahtaista komeroista, joissa kosteus ja home höyrysi, valoisiksi asunnoiksi, joihin sukunaputket johtavat alikerroksesta sopivaa lämmintä. Henkitorvet seinissä vaihtavat ilmaa. Yön läpi kello kuudesta kuuteen oli vuodelava auki pehmeine matrassineen. Päivän oli se lukittu seinään. Rauha vallitsi koko kartanolla ja pieninkin kolaus kuului puhelankaa myöten vankilan päällikölle. Viereisessäni putkassa alkoi asukas kerran huvikseen sormillaan koputella. Siitä lähetti päällikkö paikalla muistutuksen oikeaan numeroon. Paremmalta tuntui minusta elämä meillä kuin Englannin vangeilla: vartia sanoi niiden täytyvän syödä vehnäleipää ja rieskamaitoa sen sijaan kuin meillä oli suolansekainen mustaleipä ja raikas lähdevesi. Kello viisi iltapuolella piti pappi vankilan käytävällä saarnan, joka kaikui joka putkaan selkeästi. Mutta sekin maistui kuin leivänpala vartian tylystä kädestä.

Siellä johtui mieleeni, että eiköhän maailman vanhin kasvatuslaitos olekin vankila. Eiköhän orjalaitos ollut ihmisten ensimmäinen vankila. Vankihäkkiin vieläkin kesyttömiä pyydetään. Ne jotka siellä sävystyvät, päästetään valloilleen. Sitä ennen useasti leikataan siivet tai murretaan hampaat. Välisti pannaan kesykin koira koppiin, jos se on ruvennut ärtyiseksi ja purrut sitä, jota ei isäntä olis sallinut. Mutta sen kuitenkin sanon, että huonossa talossa kasvaa pahoja koiria ja ympärillä on myrkkyä, jos ne vesikauhuun sairastuvat. Katkeralta ainakin tuntuu sille, joka on vapauden makuun päässyt, joutua rautahäkkiin. Siltä se siellä yksinäisyydessä tuntui.

Niin kului putkassa aika ja kukin päivä oli toisensa kaltainen. Alkupäästä ajatukset tekivät työtä, mutta päivä päivältä väsyi mieli äänettömään yksitoikkoisuuteen. Se pysähtyi asemilleen kuin vesi, jota ei mitkään voimat liikuta.

Mutta kahdeksannen päivän iltana avasi vanginvartia isolla rapinalla putkani, rykäisi kuivasti ja lausui:

-- Sinä olet vapautettu, Holpan Paavo!

-- Laki on tuominnut minut kahdeksitoista vuorokaudeksi vesikoppiin enkä minä halua välillä lepäämään lähteä! vastasin minä tylysti.

-- Sinä olet vapaa! vakuutti kuiva mies.

-- Ei! kaksitoista vuorokautta on oikeus päättänyt enkä minä muuta usko.

Vartia painoi oven kiinni. Hetkisen takaa tuli vankilan päällikkö ja kysyi:

-- Miksi ei Paavo pois lähde? Keisarin manifesti on Hänen Majesteettinsa valtaistuimelle nousun muistoksi armahtanut sinua neljä päivää.

-- Kiitoksia paljon, että Hänen Majesteettinsa on minuakin syytöntä muistanut! lausuin minä ja kumarsin. Koska se keisaria ilahuttaa, niin voinhan täältä varhemminkin lähteä.

Niin jäi minusta vesileipälä ja olin mahdollinen perimään kotipitejästä työkirjan.

* * * * * *

Palasin samoille työpaikoille takaisin. Olin juuri erään talonpojan työssä, niin tulee taas siltavouti ja ilmoittaa, että samalla keväisellä vääräuskoisen passilla minut vangitaan ja lähetetään Viipurin linnaan. Siltavouti kertoi, että nimismies oli käskenyt ottamaan kylästä useampia miehiä, jos minä karkaan tai vastustelen.

Seurasimme vastustamatta, vaimonikin. Heti puettiin meidät kirjaviin vanginvaatteihin. Kyytiin läksi kunnan vanginkuljettaja ja yksi venäjän sotamies. Ne veivät meidät Viipurin linnaan. Ihmettelin, että minut niin tutkimatta lähetettiin vankeuteen, etten lihan kasvoja nähnyt papeilta enemmän kuin nimismieheltäkään. Vaimonikin seurasi minua nyt rohkeammin. Yhteiset kärsimykset olivat meitä liittäneet lujemmin toisiimme.

Iloisesti kuin uusia ihmeitä otettiin meitä linnassa vastaan. Kun tulimme ruununmiehen lähettäminä ja vangin vaatteissa, ei vähääkään epäilty meitä vastaanottaa. Sekin tuntui vartioita huvittavan, että meidät oli lähetetty vääräuskoisina. Hekin tunsivat nyt voivansa palvella kristillistä kirkkoa.

Linnassa majailimme kaksi yötä. Toisena aamuna pyysin nähdä vankilan päällikköä. Vartia vastasi kopeasti: -- Tässä on sinulle päällikkö!

-- En minä ole sinuun tyydytetty, penäsin minä. -- Annahan pitkä takki ylleni, kun on kylmä!

-- Turkin saat kanssa! vastasi hän ivallisesti.

-- Minulla on kylmä! sanoin jälleen.

-- Olkoon vaan! tokaisi hän huolettomasti.

-- Annatko sitte kahvia minulle? kysyin.

-- Etköhän konjakkia pyytäisi! pilkkasi vartia.

-- No annatko teetä sitten?

-- Eihän sinulla ole rahaakaan.

-- On minulla rahaa linnan päälliköllä.

-- Onko?

-- On!

Hän juoksi minulle päälliköltä rahaa ja toikin kahta tuumaa pitkiä lappuja; niissä oli missä n:ro 5, missä 24.

-- Mitä rahoja nämä ovat? kysyin minä.

-- Ne ovat linnan rahoja, selitti vartia.

Hän toimitti sitten teetä, mutta minä pyysin kahta kananmunaa, itselleni ja vaimolleni.

-- Et saa! vastasi vartia.

-- Anna sitte nuttu ylleni!

-- Kuulithan taannoin, ettet sitäkään saa.

Keskikerroksessa oli toinen vanginvartia, lapsuuteni kumppali. Hän kun oli kuunnellut meitä, niin huusi sieltä ylhäältä:

-- Paavo, pidä puoliasi ja riitele jalosti!

Minä ärjäsin:

-- Hae sukkelaan linnan päällikkö minulle!

-- Mitä sillä teet? Kun haen vallismannin, niin joudut kartsiin, vastasi hän vallattomasti.

-- Sinä joudut kartsiin! Sinun pitää hakea vallismanni! tiukkasin minä.

Yrmeänä meni hän etsimään vankilan päällikköä, joka tulikin ja kysyi tyynesti, mitä minulla oli asiaa.

Minä valitin vartian kohtelua ja etten ollut saanut mitä pyysin. Vaimonikin, joka on minusta eroitettu, voipi kärsiä vilua ja nälkää. Me voimme tästä pitelemisestä joutua sairashuoneeseen maakunnan maksulla.

Hän nuhteli vartiaa ja lupasi toimittaa mitä olin pyytänyt. Kysyi sitten oliko minulla vielä mitään valittamista.

Minä pyysin päästä kuvernyörin tutkittavaksi.

-- Sitä en voi, sanoi hän, ennenkuin kirjasi joutuvat. Kirjoitin niitä kotipaikkasi vallismannilta, mutta vastausta odottaminen kestänee pari viikkoa.

-- Onhan minulla taskussani kirjat, joista päätetään elämä tai kuolema, ilmoitin.

-- Kuinka sinulla on kirjat, koska olet irtolaisena ja vääräuskoisena vangittu? Tarkasta ovesi päällekirjoitusta! -- Hän osoitti kädellään ovea.

-- Kirjat ovat taskussani ja puhtaat ovatkin. Pyydän, toimittakaa minut oikeuteen!

Näytin päällikölle kirjani.

Paikalla toimitti hän meitä neljä vankia lähtöön ja komensi kaksi vartiaa saattajoiksi. Kaksi meistä oli posinlinnalaista (Sipiriaan tuomittua). Niitten pään toinen puoli oli ajeltu hipiää myöten. He olivat raudoissa, me vapaina.

Katua kävellessäni hehkui mieleni ilosta, kun näin olevani pahantekijäin sekaan syyttömästi luettu, niinkuin hänkin, se suuri mestari. Säälittelin vaan vaimoani, jolle ehkä vanginvaatteet tuntuivat raskaammilta kuin minulle. Ajatukseni pyrähti vallattomaksi ja vähän ivallani mietin: -- Aha! viekottele vielä hihhulien kokouksiin! -- Vaimonihan minut sinne ensin yllytti. Toisaalta häpesin niin suurta marttyyrin kunniaa nauttia; minä Heroodeksen lapsi, joka kaikissa olin kuin muutkin.

Vaimoni näytti rauhalliselta, ei puhunut mitään ja tuskin ajattelikaan.

Noustuamme ensin mäkeä, sitte korkeita portaita, tulimme oikeuspaikalle. Ensin tutkittiin ne päälliset vangit, sitte meidät.

Vanginvartia asetti matkakirjamme oikeuspöydälle herrojen eteen. Kuvernyöri, hartiakas ja partava mies, kysyi minulta tyynesti ja lyhyesti:

-- Onko sinussa muuraria?

-- Enhän minä mikään muurari ole, senkuin vaan puuseppä, vastasin levollisesti.

-- Jaa, jaa kyllä minä näen! Mutta eikö sinussa ole muuraria?

-- Eikä ole! Minä olen suuressa nälkäkoulussa käynyt puusepän oppia ja olen puuseppä. Kauppiasten ja herrain puuseppä vielä olenkin.

-- Kyllä minä näen, että sinä olet puuseppä, mutta minä kysyinkin muuraria!

Eräs toinen oikeuden herra kysyi:

-- Eikö sinussa ole hihhulia?

Minä vastasin:

-- Siitä on kaksi vuotta kun minä Viipurissa ostin potun "Hihhuliviinaa", mutta siellä maalla ei ole kuin olutta ja paloviinan sojoa.

-- No, oletko sinä saarnannut? kysyi taas oikeus.

Minä vastasin:

-- Papithan saarnaavat, heille kun kapatkin maksetaan!

-- No, mistä syystä sinä olet vangittu? kysyttiin.

-- Sitäpä juuri en tiedä itsekään. Minulle pitäisi luettaman se passi, jolla minut vangittiin, millainen siinä on kanne?

Passi luettiin.

-- Ahaa! kummastelin minä. -- Vastapa sen nyt tiedänkin. Minut on vangittu tutkimatta ja lähetetty kuin eläin teuraspaikkaan. Pyydän, että korkea oikeus laittaa minut vankikomannossa kotiin asti!

-- Ei suinkaan! Minä en anna sinulle kyytiä kuin linnanportille asti. Siitä on vapautesi mennä mihin haluat, sanoi kuvernyöri päättävästi.

Pyysin, että oikeus sovittaisi sen loukkauksen, joka meille oli tehty, kun oli syyttömästi vankeuteen raahattu. Mutta minut neuvottiin sitä kysymään kihlakunnan oikeudessa niin nimismiehestä kuin papistakin.

Tutkinto loppui. Päätös julistettiin. Vartia palautti meidät linnaan takaisin. Mutta kello viisi iltapäivällä saattoi hän meidät omissa vaatteissamme linnan portista ulos. Kolkko oli silloin ilma, pettynyt mieleni.

Olin odottanut, että sama oikeus, joka tunnusti, että pappi ja poliisi olivat meidät väärin vanginneet, olis tuominnut vääryyden meille sovitettavaksi. Siinä taas petyin, kun en tuntenut oikeuden mutkia. Se kaiveli ja katkersi mieltäni, ei niin paljon itse tähteni -- olinhan nyt vapaa -- kuin köyhien tähden yleensä. Millä varoilla nostavat he jutun sortajoitaan vastaan, kun leipäpalankin tähden on taistelemista? Ja oma surkea kokemukseni todisti mitä sellaisesta jutusta lähtee. Tuntoni olikin sillä sovitettu, että tunnustettiin syyttömyyteni, mutta menetetyt päiväpalkkani eivät olleet sillä korvatut.

Mieleeni palasi taas ajatus, että tämä maailma on herroja varten eikä ole muilla hyvä olla ennenkuin tulevat herroiksi. Totuudessa täällä on vaikea vaeltaa, jollei perustuksia paranneta.

Viipurista läksi vaimoni kotiin ja uskovaiset kotikylässä olivat ottaneet hänet ilolla vastaan. Minä palasin samalle työalalle, josta olin tullut riistetyksi.

Näytin työkirjani paikkakunnan nimismiehen allekirjoitettavaksi. Hän ihmetteli, että olin vapaaksi päästetty. Minä päinvastoin kummastelin, että olin tullut ollenkaan vangituksi.

Sen jälkeen kului kaksi rauhallista vuotta Uudenkirkon kylässä. Olin laskeunut kuin koskien kautta vyörehtinyt virta suvantoon. Mutta kohinata sinnekin kuului. Kuohuja takana, kuohuja edessä. Yhä kaikui sisässäni: lapseni, lapseni, lapseni. Lepo vaan hetkellinen. Sieltä muutin Vammelsuun kylään Suomenlahden rannalle.

Työkalut olalla tulin mäkikummulle maantien risteykseen ja seisauin siinä kauniin kartanon portilla. Olen aina ollut herkkä kauneudelle ja silloin, kun oli kevät-aika, oli mielialani semmoinen, että tuntui kuin olisin löytänyt kauan kaivatun paratiisin. Kartanoa seppelsi kukkiva puutarha, niin ihana kuin luonto aivan juhannuksen jälkeen lintujen laulaessa on. Ilmakin säkenöi lämmintä. Mäen juurta solisi kaartaen vilkas joki likeiseen mereen, Suomenlahteen. Meri vuorostaan kohahteli ja huuhteli laakkaa hiekkarantaa. Siitä talosta teki mieleni kysyä työtä.

Kolkutin portille. Sieltä tuli kultakaulus palvelija, lakeija mikä lie ollut. Ei avannut porttia, vaan viittaeli maantietä pitkin mäen alle taloon. Maalliset paratiisit eivät ole minulle koskaan auenneet.

Siellä valtamaantien laidassa oli keskievaritalo, siisti sisältä ja ulkoa. Isäntäkin, pulskean pyöreä vanhus, liikkui vielä keveästi, että vaalea tukka häilyi. Emäntä, solakka siivon pitäjä, herätti minussa ihmetystä. Niin oli kaikki siinä talossa somaa ja naastia, että hyvältä tuntui syrjäisestäkin. Siinä sain aluksi työtä, vaikka vähän syrjemmässä piti asuakseni.