Chapter 15

Miesparka sekin! Talonpojasta oli lähtenyt ja isot koulut käynyt eikä sen paremmaksi tullut -- raakuus vaan asuu sisässä!

Sellaista ajattelin ja sitten laukesin sanoiksi:

-- Vastaa, siivo herra, miksi olet vietellyt lapseni, puhkaissut silmäteräni, puukottanut sydämmeni?

-- Kuka sen voipi todistaa? kysyi Konni tylysti.

-- Eikö omatuntosi todista? kysyin.

-- Vartioi tytärtäsi, eläkä minua syytä! tokaisi hän.

-- Kiellä minkä kiellät, mutta löytyy se oikeus herroille niinkuin narrillekin! uhkasin minä.

-- Koetapahan, niin saat vielä sakkoa! peloitti Konni.

Minä huomasin kaikesta, ett'en ollut rehellisen miehen kanssa tekemisissä. Verta vuotavin sydämmin ja halveksivasti silmäten jätin mokoman. Kiiruhdin sitte hoviherran itsensä luo. Hänelle vuodatin kaiken katkeruuteni. Sätin hänet maasta nousemattomaksi, ett'ei ollut vartioinut tytärtäni. Vedin huoneentaulusta esille kaikki isännän velvollisuudet palkollisia kohtaan. Sitten soimasin, että herrat kyllä omiaan hoivaavat, mutt'eivät välitä köyhän lapsesta, jalkaportaaksi hän joutaa.

Herra kuunteli hämmästyneenä ja asiasta tietämättä. Ilmaisi mielipahansa ja lupasi sitä nuorta herraa kuulustella.

Kuinka lieneekin kuulustellut, mutta ei siitä apua lähtenyt.

Kostonhenki heräsi silloin sisussani. Päätin turvautua maalliseen lakiin ja etsiä siltä oikeutta.

Tultiin Kärejävaaraan. Siellä kohtaisin ihmisiä, jotka minua vaan pilkkasivat, sanoivat että joutavista käräjöin. Olihan se "kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", sanoi muuan kärejäkirjuri. Rupesin jo itsekin uskomaan itseäni hulluksi.

Tultiin oikeuden eteen. Tuomari kysyi minulta todistajoita. Kiihkossani en tullut edeltä ajatelleeksi, ett'en voinutkaan todistajilla näyttää syytöstäni oikeaksi. Ja viettelijän omatunto ei oikeuspaikallakaan pakoittanut häntä tunnustukseen.

Syyllinen vapautettiin ja lapseni sekä minä seisoimme ihmisten pilkkana. Eikä siinä kyllä. Minut tuomittiin hra Konnin kunnian loukkaamisesta 200 markan sakkoon tai varojen puutteessa 12 päiväksi vesileipävankeuteen. Lapseni kunnia ja maine ei oikeuden silmissä näyttänyt maksavan mitään.

Olin todellakin tulla hulluksi. Kaikki musteni silmissäni. Herrojen maailma tämä on, ajattelin; muilla täällä ei ole tekemistä ennenkuin tulevat herroiksi. Kaikkein pitää tulla herroiksi, sitten kaikki saavat oikeutta ja kaikki hallitsevat.

Olin niin paljon, niin täydellisesti luottanut ihmisiin ja nyt en luottanut kehenkään.

Niin keveä oli elämän päivänrinteisessä myötämäessä nähdä maailma kirkkaana, ihmiset ja olot hyvinä sekä Jumala armollisena. Toisin oli nyt vastamaassa ja myrskyssä. Kaikki näyttivät vaan kokoontuvan minua kaatamaan. Kaikki olivat vainon, häväistyksen ja sorron henkiä, jotka näyttivät kaivavan minulle kurjuuden kuilua. Itse Jumalakin, joka ei ollut suojellut kokematonta lastani raihnauksesta, tuntui mielestäni väärintekijältä. Eräänä yönä, kun olin nähnyt kamalaa unta lapsestani, heräsin kauhukseni unesta, huutaen: "Jumala on suuri roisto!" Säikäyin omia sanojani. Peloissani rukoilin sitten jumalattomuuttani anteeksi. Mutt'ei se ollut totteliaan lapsen rukousta.

Murhan-ääni kohosi niitä aikoja sielussani. Ajattelin, että tahdon hävittää edes yhden raihnaajan maailmasta, vaikka itsekin hänen kanssaan musertuisin. Minä tapan hänet, niin tapankin. Rikkaat uhraavat lapsillensa hopeaa ja kultaa; niitä minulla ei ole. Tahdon siis uhrata itseni.

Ajattelin, että kohtaan hänet saman naapurin luona, jossa olin hänet ensin tuntemaankin oppinut. -- Jo silloin aavistin hänen kasvoissaan jotain kurjaa. Liekö ollut tuon teon aave. -- Varustin jo ruumiinkirstun rautakiskon taskuuni: sillä päätin iskeä ikuisen leiman viholliseni ohimoluuhun, iskeä niin, ettei hän enää nousisi.

Mutta sitten johtui mieleeni, ett'en tahtoisi häväistä niin julmalla teolla hyväntahtoisen naapurini huonetta. Se ajatus varjeli siitä hankkeesta.

Sunnuntaina tapasin kirkolla hyvän ystäväni Antti nimisen nuorukaisen, josta olin aina paljon pitänyt, vaikk'ei hän ollutkaan uskovaisia. Mutta hän oli kiivas totuuden puolesta, luki kaikellaisia kirjoja ja sanomalehtiä sekä puolsi kansan oikeuksia jokaista väärinkäytöstä vastaan. Sentähden häntä rakastin.

Hänkin tunsi perheeni häväistyksen; jokainenhan sen jo silloin tunsi.

Pyysin hänet kirkko-ajan jälkeen kanssani keskievariin istumaan, kun oli kylmä talvipäivä, ett'emme voineet kirkonmäellä istua ja jutella. Kutsuin siellä lasit oltta ja sitä juodessamme juttelin synkkämielin synkät aikeeni.

-- Oikein, siinä teet oikein! Se sille parahiksi onkin. Niin hävität edes yhden roiston maailmasta! usitteli Antti.

Jos pahantekijä itse olis saman yllytyksen lausunut, niin olisin varmaankin lauhtunut. Antti tunnusti vihani oikeutetuksi ja se tuntui mielessäni sovittavalta.

Sitten jutteli hän liikuttavan kertomuksen roomalaisesta ritarista, joka oli elänyt siihen aikaan kuin kristinusko rupesi leviämään. Sillä ritarilla oli ihana puoliso, pienen poikasen äiti. Puhtaana kuin kyyhkynen kultalinnassa hoiteli suloinen vaimo pienoistaan, maailman vaaroja ei tuntenut. Mutta ritarin luona vieraili usein nuori sotilas, ystäväkö lie ollut vai mikä. Sen miehen silmistä syttyi vaimoseen henkeen kuumeen tuli. Se tuli kuinka lie kiehtonut niin naisen sydämmen, että äiti hylkäsi lapsensa, vaimo miehensä ja seurasi viettelijää toiseen maan ääreen. Siellä tuhlaili kurja mies omansa sekä vaimon rikkaudet. Sitten hylkäsi vaimoparan vieraasen maailman kaupunkiin ja minne lie itse mennyt. Haikeasti katui nyt surullinen rouva eksymystään, mutta lohdutusta etsi turhaan. Vasta sitten kun löysi sen Jumalan, joka Kristuksen kautta oli julistanut kaikki ihmiset pojikseen ja tyttärikseen, löysi hän sovinnon ja rauhan. Niin vahvasti luotti sen jälkeen Jumalan rakkauteen, ett'ei häntä vainotkaan siitä luovuttaneet, vaan ennen urhoollisesti marttyyrikuoleman kärsi.

Ritarikin poikinensa oli tullut kristityksi ja suri kovasti vaimoaan, kun luuli hänen pakanuuteen hukkuneen. Antoi kaikille vihollisilleen anteeksi, mutta viettelijälle vaan ei voinut sydämmestänsä anteeksi antaa, kun niin tuntui katkeralta.

Monien vuosien kuluttua sai hän kuulla vaimonsakin löytäneen rakkauden Jumalan ja päättäneen elämänsä onnellisten kuolemalla. Siitä jalo ritari suuresti riemuitsi ja rukoili hartaasti voimaa, että voisi viettelijällekin anteeksi antaa.

Erästä linnoitusta puoltaessaan tuli hän pahasti haavoitetuksi. Siinä kaipasi syvästi korkeimman rakkautta ja suullansa jo siunasi pahintakin vihollistaan. Silloin ryntäsi apujoukko muurille. Se oli kukistanut piirittävän vihollisen ja nousi nyt päällikkönsä johdolla linnaan. Riemulla tervehtivät apujoukko ja linnanväki toisiaan. Mutta ei ehtinyt haavoitettu ritari kuin vaan vilaukselta nähdä apujoukon päällikköä, niin tunsi hänet vanhaksi ystäväkseen ja vaimonsa ryöstäjäksi. Silloin musteni hän kasvoiltaan ja kostonvimma valtasi hänet kuin tuuliaispää. Haavojaan muistamatta karkasi hän perivihollisensa kimppuun ja kaikkien kauhuksi alkoi muurilla hurja kamppailu. Se oli ollut lyhyt, mutta nujertava paininlyönti. Eivät ystävätkään ehtineet väliin ennenkuin kumpikin muurilta murjahti alas jyrkkään syvyyteen.

Näille päiville eivät sieltä enää nousseet.

Siihen tapaan kertoi Antti. Eikä mikään raamatunlause olisi rakentanut kostonhankkeilleni niin tukevaa sulkua kuin tämä kertomus. Sudesta teki se minut kerrassaan kärsiväiseksi lampaaksi. Olin purtu, mut ei tehnyt mieleni puremaan. Kostoni sammui kuin veteen. Mutta aurinkoni painui sysipimeään. Häpesin nähdä sekä näkyä. Kauas, kauas halusin paeta häväistyä kotiani.

Niihin aikoihin työskeli aina vielä luonani se nuori puuseppä Jukka. Kaikista huhuista ja häpeästä huolimatta rakasti hän Miinaa ja kosi häntä vaimokseen. Vaimonikin koetti taivuttaa tytön sydäntä pojalle. Minä niinikään suosin sitä vaaleakiharaista poikaa: "nätti kuin toisten vasara" ja vasta parinkymmenen iässä. Jo oli tyttö häneen suostumillaan, jo kuvailin mielessäni, kuinka he kerran asuvat yhdessä onnellisina ja perivät minulta nuo raskailla ponnistuksilla hankitut huoneeni -- vaikka epäilin omia kuviani.

Ratkaisevalla hetkellä teki tyttö vastarinnan.

-- En, rakas isäni, en voi yhtyä Jukkaan! lausui hän. -- Tunnet kyllä historiani. En voi viipyä kauemmin näillä kunnailla. Pois tahdon lähteä ja kaukana vieraissa palvella. Pidä sinä kotisi ja talosi itse niinkauan kuin elät ja unhota minut, iloton, onneton lapsesi. Isä -- unhota!

Ja hän oli tukehtua kyyneliin. Siihen hukkui sekin toivoni.

Tyttö jätti sitten kodin ja meni etempää palvelusta etsimään. Katkera ero.

Sen jälkeen tuntui koti minustakin tyhjältä ja autiolta. Toiveeni olivat kaikki sammuneet kuin tuhkaan. Halusin muutoksia, vastuksia, myrskyjä. Päätin siis lähteä maailmaan hakemaan tylyyttä ja kylmyyttä, löytääkseni ympärilläni mitä sisässänikin tunsin. Koti-ihmisten säälivä ystävällisyys tuntui minua vaan rasittavan. Kallihin oli minulta riistetty -- olin nyt valmis kadottamaan kaikkeni.

Vaimoni oli tuon onnettomuuden jälkeen tullut kuin mykäksi: hän vaan sanatonna ähki ja puhki kuin hevonen savitiikissä. Ensin näytti hän toivovan, että Konni tytön korjaisi. Kun se luulo petti, niin toivoi hän tytön menevän Jukalle. Olihan pääasia, että tyttö vaan joutuisi naimisiin. Kun kaikki toivo oli rauennut turhaan, joutui hän aivan kuin päiviltä pois. Haasteli vaan entisistä lapsistaan ja syytti itseään, että oli jättänyt heidät vieraalle. Sanoi Jumalan siitä nyt rankaisevan. Ei saanut öilläkään rauhaa, vaan kiljahteli unissaan. -- Mitä apua nyt on Jumalasta, kun sellaisia tapahtuu! valitti hän uskovaisten kokouksessa. Siellä nuhdeltiin häntä ja käskettiin ottamaan nurisematta vastaan niin pahaa kuin hyvääkin. Hän taivuttikin niskansa ja nöyrtyi.

Mutta uskosta oli meissä jälellä vaan mustia pilkkuja omassatunnossa; aivan kuin viheriästä ruohikosta suuren kulon jälkeen.

Minä en voinut kauemmin viipyä kotikylässä. Jukkakin, paras työmieheni, oli minut jo jättänyt. Kun oli saanut Miinalta kieltävän vastauksen, tuli hän alakuloiseksi eikä malttanut enää työssäni viipyä, vaan matkusti Viipuriin. Oli sanonut lähtiessään, ett'ei tässä maailmassa ihmistä hyvä peri. Minulle ei virkkanut hyvää eikä pahaa senkuin kyynelsilmin puristi kättäni.

Minäkin jätin vaimoni kotiin takan vartiaksi ja läksin. Katkerasti ilakoiden ja ilman kaipausta jätin kodin.

Rautveräjän rannasta astuin höyrylaivaan, matkustaakseni yli Laatokan Pietariin. Oli iltapuoli päivää ja rannasta lähtiessä tyyni päiväpaiste. Vähän matkan päässä ulapalla näin saarosen, niin pienen, että vaan yksi siihen mahtui. Hurjassa ihastuksessa ojensin sitä kohden käteni ja huusin:

-- Siinäpä olis armas asua: mahtuisi vaan yksi, toiset hänt' ei turmelisi!

Matkustajoita oli laivalla runsaasti, laivan täydeltä. Kaikki näyttivät alussa niin iloisilta kuin läikehtivä lainekin, jota laiva halkoili. Minun mieleni tyrskehti rajussa kuohussa kuin rantansa särkenyt virta, joka ei suunnastaan välitä senkuin vaan uomaansa pakenee ja yhä loitommaksi vierii. Niin mielenikin muistojaan pakeni ja kohti tuntematonta kohtaloa vieri.

Illan tullen alkoi tuuli luoteesta lietsoella. Sen voima paisui paisumistaan, että petäjät etäisellä rannalla näyttivät maata kuokkivan. Aallot, jotka alussa tuntuivat vaan lisäävän laivalle mieluista vauhtia, yltyivät vähittäin ja voimansa tunnossa näyttivät nousevan jumalattomiksi. Merisairaita ilmestyi laivan kannelle, vaimot ja lapset uikuttivat ja voihkivat. Kalpeina ja puolipyörtyneinä yökkivät he kauheasti. Mutta valituksista huolimatta parskuili meri yhä uhmemmin aaltojaan kannen yli.

Minusta ei mikään sillä kertaa olis tuntunut hauskemmalta kuin sellainen Joonaan myrsky. Niin hyvää se minulle teki, että olin valmis vaikka valaskalan vatsaan lähtemään. Olin kuin tappelunhaluinen mies, joka etsii vastarinnustelijaa, välittämättä kärsiikö tappion vai joutuuko voitolle. Se sisällinen kuume vaan pyrki ulospuhjetakseen. Ja tuo luonnonvoimien meteli sointui niin hyvin sydämmeni kapinan kanssa. Raittiina liikuin laivan kannella ja auttelin sairaita, hoivaelin vaimoja ja lapsia, märkänä kuin uitettu koira.

Konevitsan rantaan pysähtyi laiva. Siinä käytiin luostarin kirkonmenoa kuulemassa. Kauniissa petäjikkösaaressa kohottaa huippuaan oikeauskoisten vehreäkupuinen kirkko. Näkymättömistä kielistä kumisi siellä vuoroin moni-ääninen laulu ja messu, vuoroin taas urkujen soitto. Kaikessa tuntui jotakin salaperäistä ja uteliaisuutta kiihoittavaa. Silloin pälkähti mieleeni ajatus, että enköhän jääkin tänne luostarin munkiksi. Tänne sitte häviän kansastani unheesen kuin särkynyt aalto, joka roiskahtaa saaren rantakiville. Ilmaisin sen ajatuksen matkatovereilleni. He pyysivät ripustaakseen minulle kiven kaulaan ja lupasivat sitten upottaa minut mereen -- jos hävitä haluan.

Kun maltoin mieltäni, niin huomasin itsekin aikeeni tuhmuuden.

Mutta pian jätti laiva Konevitsan rannan ja kesäisessä yössä jatkui matka myrskyistä merenselkää. Ylimmilleen rymisivät aallot ja joka hetki näytti uhkaavan meille hävitystä. Voitynnyritkin ruomassa menivät murskaksi. Naisia viskeli kannella laidasta laitaan. Sitelin heistä muutamia kiinni kenen mihinkin kohtaan kannella. Erään miehen kokassa pelastin oman henkeni uhalla. Hän kun siinä kalpeana vieritteli, niin laine oli hänet vähällä lipaista kieleensä. Silloin tartuin vilauksessa rautahakaseen, iskin sen koukut väkevästi kanteen ja tartuin toisella kädelläni siihen, toisella mieheen. Köytin sitten miehen vyötäisistä laivatouviin.

Laivalla oli myöskin naapurini, Maalari-Antti, hänkin uskovaisia. Myrsky kun nousi pahimmoilleen, niin lankesi hän kannelle polvilleen, tarttui konehäkkiin ja rukoili hätäisesti: -- Oih, oih, hyvä Jumala! Pelasta vielä minut! Elä hukuta minua! Elä herran tähden hukuta minua! Auta, hyvä Jumala, vielä rantaan!

Minä polvistuin hänen viereensä ja rukoilin kilvalla: -- Hukuta, Jumala, nämä syntiset ja pahantekijät kädet ja suut! Hautaa kalojen ruuaksi, ett'eivät enää saa harjoittaa vääryyttä ja pettää lähimmäisiä! Ett'eivät saa maalata vääristetyllä vesivärillä, niinkuin tämäkin naapurini Maalar-Antti!

-- Vieläkö sinä jumalaton pilkkaat! kähisi Antti minulle.

-- Sinähän, ulkokullattu, pilkkaat, kun et pyydä syntiäsi anteeksi ja jätä elämääsi Jumalan käteen! tokaisin minä.

Tultiin onnellisesti Nevalle, jossa ilma tyyntyi. Siellä tyynellä, kun ponnistukset olivat loppuneet, minä vasta uhvelluin, niinkuin purjeet räpistyvät tuulen tauottua. Suvannossa menin aivan tainnoksiin, että kapteenin piti minua hoivaella. "Sitä miestä pitää korjata", oli hän sanonut, "sillä hän teki matkalla työtä". Olinkin virkistynyt taas täyteen toimeen ennenkuin tultiin Pietarin rantaan.

Kolme viikkoa sitten joka päivä kävelin tai ajelin kaupunkia ristiin rastiin, etsiellen työtä. Ensi aluksi minua huvitti, kun näin niin paljon uutta enkä siinä alituisessa hälyssä joutanut surujanikaan muistamaan. Mutta lauantai-illat tuntuivat surkeilta, kun työväki viikkopalkkojaan kapakoissa peittosi. Siellä istui nuoria kauniita naisiakin niinkuin helmiä likavedessä. Ne joivat viinaa ja polttivat tupakkaa niinkuin miehetkin. Välillä ratkesivat keskenään tappelemaan. Kaduilla kuului miesten kirohuutoja, vaimojen ja lasten uikutuksia. Mutta siellä isolla valtakadulla oli kaikki iloista ja loistavaa. Niin elämä siellä vilkkui ja välkkyi kuin poreilevat vesikellot kiiltävässä näkinkengässä.

Eväsvarani olivat jo lopussa, kun viimeinkin sain työpaikan suuressa savotassa, jossa valmistettiin joukottain huonekaluja. Kuukauden päivät siellä työskelin; kovin ikävät päivät. Sitten vähennettiin koko tehtaasta työväkeä ja minä olin ensimmäisiä, jotka saivat luopua. Eikähän siinä mitään vääryyttä tehty: kun omalla väellä tultiin toimeen, niin hyljättiin vieras. Säästöjä ei siltä ajalta kukkaroon jäänyt.

Tulikin jo ikävä oman pellon pientareita. Rupesin ajattelemaan, että taitaa sentään jokainen parhain kotimaassaan menestyä. Kuvaelin mielessäni hauskemmaksi Kölsin korvessa puiden latvoja katsella kuin ihanata Pietaria. Mustaa mieltäni sinne pakenin -- mielen mustemman vaan löysin.

Eräs matkustaja, Uudenkirkon mies, kehoitti minua tulemaan kotipitejäänsä; sanoi siellä Lampalan hovissa tarvittavan puuseppää. Se kehoitus viittasi minua kotimaahan.

Kokosin työkalut pussiini ja matkustin aamujunassa Pietarista Suomen rautatieasemalta Uudenkirkon asemalle. Siitä alkoi jalkamatka.

Niin jalka mittaeli tietä, ajatukset elämää. Jo samana iltana olin Lampalan hovin portilla.

Siinä pihalla käveli vanha harmaahapsi herra. Kysyin häneltä:

-- Otatteko nikkarintyöhön, niinkuin on kerrottu?

-- Otan, jos on oppinut. Osaatko tehdä myöpeliä?

-- Osaan.

-- Osaatko vanhaa korjata?

-- Osaan.

-- Astu sitte kampsuinesi tupaan!

Seuraavana päivänä kävin työhön, rupla kaksikymmentä kopeekkaa päivältä palkkaa. Seitsemän kuukautta, kesän kaiken ja osan talveakin, työskelin siinä.

Ensi päivinä kävi herra ovenraosta salaa kurkistamassa miten uusi työmies menestyi. Kun huomasi työt sujuvan hyvästi, oli hän sittemmin huoletonna. Ja kun olin tehnyt suuren ruokapiirongin, niin kehasi hän ja sanoi:

-- Kyllä osama sinä, ukkoraiska, raata!

Työt ne menestyivät, mutta sisässäni asui kodinkaipaus ja tuska kuin helvetti. Taikka oliko se kodinkaipauskaan, en osaa sanoa. Kun kaipasin kalleintani, niin puuttui kaikkea. Johtui mieleeni rauhallinen kotionni, ne hetket, jolloin kaikki parhaimmat toiveeni näyttivät puhkeavan todellisuuteen. Ikävöin vaimoani, mutta varsinkin kadonnutta lastani. Näin ajatuksissani kotikylän hurskaat veljet ja sisaret. Heidän hartaat sävelensä soivat yhä korvissani ja tuntuivat kutsuvan kotiin. Ja kuitenkin kammoin kotikylää nähdä: onneni rauniot peloittivat minua.

Koetin sammuttaa ikävääni uusilla rojuseuroilla ja paloviinan huumauksella, mutta turhaan. Jokaisen sammutus-yrityksen jälkeen uudistui tuskani entistä katkerammaksi.

Yhtenä sunnuntai-aamuna puhkesin katkeriin kyyneliin. Kävelin metsään ja itkin siellä yksin. Valittelin sirkkusille, puitten oksille puhelin. Oudot ihmiset eivät minusta välittäneet, kylminä vaan kohtelivat suruani. Taikka sitä enemmän väistyivät minua mitä surullisemmalta näytin. Jumalastakaan ei tuntunut olevan apua. Avasin mieleni luonnolle ja metsä huokasi kanssani. Mitä jylhemmin se huokasi, sen paremmalta minusta tuntui, sen syvemmältä tuntui se huokaus nousevan minusta itsestäni.

Niin kulkien tulin metsän halki kapakkaan ja ostin siinä taas puolipullosen viinaa. Mutta se ei minulle maistunut. Sen näkeminenkin jo poltti mieltäni.

Menin erääsen taloon ja pyysin siinä ruokaa. Viinapullon annoin isännälle. Hän laitatti ruokaa ja toi minulle lasin oltta. Itse ryyppäsi hän viinan.

Niin kului minkä missäkin kaunis kesäpäivä ja ihana sunnuntai-ilta läheni. Kellot kalisivat raskasutaraisen karjan palatessa metsästä kotiin. Vasta myöhään palasin minäkin metsän halki jälleen työtalooni. Linnut tiukkuivat yö-oksillaan ja elokuun kypsynyt kasvullisuus lemahteli mehuisia tuoksujaan ympäri. Kuuvalokin haamoitteli oksien ohi alas metsäpolulle. Kaikki se kauneus vaan viritti sydämmeni surua ja herätti moninkertaiseksi onnettomuuteni tunnon.

Toisaalla, tuolla kylässä, purkivat hovitalojen kapakat juopuneita ja kirkuvia työmiehiä maantielle. Ihmisten raakuus ja törkeys siellä ja luonnon suopea kauneus täällä nostivat mielessänikin pimeyden ja valkeuden kamppailun entistä ankarammaksi. Häpesin, että ihminen on sellainen raukka, vaikka on kulkevinaan kesyttyneitten etukynnessä: raakaa kuonaa ja törkyä vaan purkaa sisästään; toisinaan taas pyhyyttä tavoitellessaan luonnottomasti liioittelee ja niin eksyy teeskentelemiseen ja ulkokultaan. Ei sävysty omistamaan kesyn luonnon vakavaa mieli-alaa.

Niin tuntoni kuin kiven painon alla voihki. Ajattelin, että jos ne kotikylän veljet nyt tietäisivät mielialani, niin totta rientäisivät minua tästä kirouksen tilasta pelastamaan -- ikäänkuin pelastus olis ollut ulkopuolella itseäni!

Vasta aamupuolella yötä tulin metsän kululta levolle. Vaivuin sitte puoli-uneen ja uneksin, että vaimoni tuli luokseni, toi minulle puhtaat vaatteet, kaulaili minua ja sanoi: "Elä murehdi, ukkoseni, vielä me kerran siitämme kultaisia kananpoikia!" Siitä heräsin ja etsin vaimoani -- turhaan.

Aamulla tuntui mieleni niin sulavalta. Tuntui ikäänkuin eiliset tuskat olisivat minusta purkaneet jotakin taudin-aineksia. Sitä keveyttä kesti muutamia päiviä, niin vaivuin taas synkkämielisyyteen. Koetin mieltäni uudelleen voidella viinalla, mutta siitä ei lähtenyt kauaksi apua. Niin huikentelin kuin veneraakki vesillä eikä uskokaan voinut rakentaa särkynyttä mieltäni. Kaipasin elämältä rakkautta.

Vähittäin olin säästänyt sen verran rahaa, että panin jo 10 ruplaa postiin sille kauppiaalle, jolle olin pari sataa markkaa velkaa taloni rakennuskustannuksista. Mutta samasta postista nostin kirjeen Antti-ystävältäni. Hän siinä kirjeessään kertoi, että kauppias oli kuullut minun renttuavan ja elävän hurjasti kuin viimeistä päivää, ett'ei enään ollut miehestä paremman toivoa. Siitä työlästyneenä oli hän myönyt saatavansa vuoksi taloni ja antanut lopun rahan vaimolleni. Sellainen uutinen oli uusi isku vanhoihin arpiin. Suutuin kovasti, otin rahakirjeen takaisin, menin kapakkaan ja join rahan suuhuni.

Jyrkkä syvyys näytti ammottavan edessäni.

Onneksi tuli vaimoni syksyllä luokseni. Hän toi kotikylästä lämpimiä terveisiä sekä lapsestanikin lohdullisia uutisia. Miina oli kirjoittanut äidilleen ja sanonut olevansa erittäin tyytyväinen palveluspaikkaansa.

* * * * *

Syksyn hämärä toi taas hartauden hengen mieleeni. Kyselin:

-- Onko täällä hihhulia?

Sitä ei ymmärretty.

-- Onko täällä kerettiläisiä?

Ei ymmärretty.

-- No, onko täällä jumalisia? kysyin lopulta.

-- On Jäppilässä, Saksin talossa, sanottiin.

Läksin sinne vaimoni kanssa kävelemään ja jouduimme perille vanhan joulun illaksi.

Tein talossa hyvän illan. Se vastattiin ja kysyttiin kuulumisia.

-- Ei kuulu muuta kuin tulimme kysymään onko täällä kristittyjä?

-- Niin ollaan kaikessa heikkoudessa, vastasi isäntä.

Siitä syntyi keskustelu ja haastelimme siinä mielipiteemme ja henkemme halut.

-- Mekin toivomme sellaisia vieraita, sanoi talonväki.

Pian kyläkin sai tietää, että outoja vieraita oli tullut Saksin taloon. Uteliaisuus ajoi sinne joukottain väkeä.

Emäntä sytytti pari kynttilää pöydälle. Paloi niitä siellä täällä seinillä ja ikkunoillakin.

Veisattiin virsi. Otin sitten raamatun ja rupesin sitä selittämään. Alussa tuntui kuin sisässäni kuohuva virta ei olis tahtonut löytää kielen kautta tietä. Mutta pian olin täysin vireissä ja sydämmeni säveleet kajahtivat puheessani. Sisälleni kokoontunut kuume löysi vanhan väylän. Puheen soluessa keventyi yhä mieleni. Minä lämpisin ja kuulijat lämpisivät. Me kaipasimme rakkautta ja saimme sitä toisiltamme.

Toisen selityksen pidin uudenvuoden iltana. Silloin pakkausi kansaa huoneesen enemmän kuin täynnä. Loppiaisena käytiin minut kolmannen kerran noutamassa.

Jo kauan oli mieleni tuntenut tuskallista uupumusta niinkuin luonto pitkällisen pilvisään ja rankkasateen jälkeen. Nyt tuntui päivä paistavan ja lämmintä säteili ympärilläni. Tunsin sisässäni uusia kevätvirtauksia ja lämpimiä suvituulahduksia. Me liikutuimme ja liikutimme toisiamme.

Siitä levisi kansan suussa pitejälle sekavia juttuja ja huhuja. Ne tulivat pappienkin korviin. Silloin kiiruhti nuori, innokas kirkkoherran virantoimittaja kylään tarkastamaan ja tutkimaan mitä liikkeitä siellä olisi.

Kylä vaan oli kertonut, että oli outo kuunnella, kun niin oppimaton mies hyvin raamattua selitti.