Chapter 14

Siihen taloon, jossa työskelin, kokoontui eräänä sunnuntaina suuri joukko heränneitä. Siinä luettiin, pidettiin puheita ja laulettiin. Yksi henkilö joukossa vaikutti minuun muita enemmän. Se oli sokea mies, joka ennen oli soitellut viulua pidoissa ja kemuissa. Hän lauloi niin ihanasti sydämmeen valuvia virsiä, että itkin sulaakseni. Sitte vaipui koko seura polvilleen ja sokea rukoili niin osaavasti, että tuntui kuin se olis lähtenyt omasta sisimmästäni. Hänen sanoissaan vuoti minunkin sydämmeni kuorma iankaikkisuuden kohisevaan virtaan, joka kuohuu Jumalan istuimen ympäri.

Nousin siitä kuin pesusta, keveänä ja virkistyneenä.

Kokous päättyi myöhään illalla. Hikinen lämmin täytti huoneen ja kynttilät palaa tuikuttivat himmeästi. Mutta sanomattoman kirkkaasti paloi sydämmeni, kun siitä läksin yölevolle.

Aamulla herättyäni tunsin koko olentoni uudistuneeksi. Luuni tuntuivat kuin öljytyiltä ja siunaus asui ylläni kuin puhdas paita. Kun herännäiskokous aamulla jatkoi rukouksiaan, näin minä ilmiön, joka ei ollut tulenvalo eikä kuun- tai päivänpaiste: sinivalvas avaruus väikkyi autuaana yli ihananvehreän kukkaniityn, josta paratiisin tuoksut lemahtelivat ja ylimaallinen sulous hiipaisi kautta olentoni syvyyden. Mutta se oli vaan hetkellinen kangastus onnellisten maailmasta.

Sen jälkeen alkoi kiivas ja intoileva kilpajuoksu pyhyyden tiellä. Sisällinen kirkkaus pyrki ulkomenoissa ilmestymään, Jumala tahtoi tulla lihaksi. Kun veljet ja sisaret, Henrik Renqvistin oppia seuraten, eivät polttaneet tupakkaa, niin viskasin minäkin kiivaasti pitkä- ja lyhytvartiset piippuni ynnä muutaman naulan vinterskaa palavaan pätsiin.

Palasin sitte uutena vaimoni ja lapseni luo kotiin ja jatkoin hiljaista rukous-elämää.

Vaimoni ei tilastani ollut suuresti milläänkään. Häneen ei koskaan paha eikä hyvä ole valtavasti vaikuttanut.

Yhtenä iltana ennen levolle menoa lankesimme rukoukseen. Hengessäni kuohui hartaus kuin kohisevan merenrannan huokaukset. Rukouksessa jouduin horrostilaan ja kävelin tietämättäni ulos. Siellä kuulin sanomatonta harppujen soittoa ja ihaninten ihmisäänten helmikirkkaita virsiä, joista sydämmeni tyyniheraksi suli. Siitä hurmaustilasta selvenin vasta kun tunsin syysroudan jalkojani kylmäävän. Sitten en enää kuullut kuin pohjatuulen kylmää vihellystä. Menin sisälle ja ilmoitin vaimolleni itkien, että olin korotettu taivaasen, mutta sysätty syntieni tähden ulos.

Työni lomina lueskelin mitä kirjoja käsiini osui; erittäin ihailin hurskasten elämäkertoja. Eikä silloin maallisia kirjoja köyhällä työmiehellä ollut saatavissakaan, kun herrat kuuluvat kieltäneen niitä kansalle painamasta, ett'ei kansa joutuisi villiin. Sain silloin käsiini hurskaan Teklaneitsyen elämäkerran. Siinä ihmeen ihanasti kuvaeltiin, kuinka Teklaneitsyt Efesoossa Paavalin saarnan johdosta oli ihastunut omaan neitseyteensä niin, että luopui kihlatusta sulhostaan, rikkaan ruhtinaan pojasta, ja kärsi sitten vainoa, rääkkäystä ja viettelyksiä. Seurasi Egyptiin asti Paavaliakin, joka hänet kuitenkin itsestään luovutti. Rakensi sen jälkeen kalliolle pienen torpan, jossa hoiteli sairaita. Mutta kun hän kerran pakeni viettelijäin edellä, halkesi kallio ja nieli hänet. Se kallion halkeaminen minua vähän epäillytti.

Kuitenkin sitä lukiessani kirkastui mielessäni Karuliinan kuva. Se vaihtui Teklaneitsyeksi, joka hurmasi minua kolmanteen taivaasen, että ihastuksissani huudahtelin kuin mielipuoli. Lapseni, pikku Miina, kun oli sen nähnyt, niin oli sanonut äidilleen, että nyt se isä on varmaan tullut hulluksi, kun huikahtelee itsekseen.

Lapseni oli kasvanut jo niin isoksi, että alettiin käyttää koulussa, joka olikin samassa kylässä. Hänen kasvatuksestaan tuli meille vaimoni kanssa toisinaan kinastelua. Liena on hyvin vilpitön ja tokinainen luonteeltaan, mutta piti lapselle usein virstan pituisia nuhdesaarnoja, joiden lopussa tyttö jo oli unhottanut alun ja pää-asian. Siitä tavasta hän kuitenkin vähittäin vieraantui, kun minä huomautin, että muistutukset piti tehdä lyhyeen, vakaasti ja asiaan sattuvasti. Ne vaikuttivatkin lapseen syvemmin, tyttö kun oli herkkämielinen kuin minä, vaikka muuten muodoltaan äitinsä veren-alaa. Sekä luvuissaan että kätevyydessä näytti hän edistyvän keveästi.

Äidiltään oppi jo varhain siisteyttä ja puhtaudenpitoa. Koko sydämmeni rakkaus ja toivo kiintyi siihen lapseen. Hänessä toivoin näkeväni oman vereni kehittyvän kaikista tahroista vapaana ja puhtaana. Ajattelin, että voin pian rakentaa omat huoneet, jotka kerran jätän lapselleni perinnöksi. -- Sitä varten olin jo tehnyt säästöjä. -- Kuvaelin miten kerran otan vävykseni jonkun nuoren puusepän sällin, siivon miehen, jolle voin uskoa lapseni elämänkumppaliksi. Niin kuvaelin ja näin jo silmissäni lapseni onnellisen tulevaisuuden.

Vuotta seitsemän kesti sitä uutta mielentilaa. Paljon pieniä sekä suuria kiusauksia kohtasin sillä ajalla. Tupakkatuskakin palasi minuun jälleen. Se syttyi siitä, kun naapurit usein tarjosivat tupakkaa ja pyysivät panemaan piippuun. Kun en ottanut niin pilkkasivat. Vaikka vastustelin, niin teki kuitenkin mieleni. Kävin jo rovastiltakin neuvoa kysymässä. Hän oli itsekin tupakkimies ja selitti kuvilla ja vertauksilla, ett'ei tupakoiminen ollut synti. Tuntoni ei sittenkään rauhoittunut, sitä vaan tupakka korventeli.

Sinä aikana kuin en tupakoinut voin joka päivä hengessäni edeltäkäsin aavistaa ketä veljiä ja sisaria minäkin päivänä tulin kohtaamaan. Sitten kun taas rupesin tupakoimaan, hävisi minusta ainiaksi sellainen aavistusvoima.

Paljoa kavalampi kuin tupakkatuska oli toinen kiusaus, johon lankesin hengelliseltä herkkupöydältä: sielun hekkumasta ruumiin hekkumaan, hienommasta aistillisuudesta karkeampaan.

Kävin ahkerasti herännäiskokouksissa. Niissä hiipoi sieluani erittäinkin syvätunteiset laulut. Ja kun naiset olivat parhaat laulajoista, syttyi heidän ja miesten välillä syvempi sisarrakkaus. Niinkuin heränneitä yleensä yhdisti lämpimämpi side toisiinsa kuin muihin ihmisiin, niin yhdisti vielä suurempi lämpimyys heidän keskuudessaan miehet ja naiset toisiinsa. He elivät jonkunlaista sielujen avioelämää, joka taivaasen ylettyy. Erinomaisemmin olin minäkin kiintynyt Sohvia nimiseen vaimoon, sepän naiseen. Niinkuin virta auringon paisteessa virvoittaen helkkyy vainion läpi, niin solisivat hänen hellänsuloiset virtensä sydämmeeni. Joku sisällinen voima veti minua häneen enemmän kuin koskaan kehenkään muihin. Hänen lähistössään tuntui mieleni niin hyvältä ja onnelliselta, ett'en olis siitä tahtonut koskaan eritä. Keskustelustakin hänen kanssaan säteili minuun voimaa, intoa ja hartautta. Samaa näytti hänkin voittavan minusta. Yhä useammin kohtasin häntä viikollakin ja yhtä suloiselta se tuntui. Vaihtelimme sisarsuuteluja ja hyväilyjä -- sen etemmäksi se ei mennyt. Mutta lopulta tunsin, että hengen-aviosta oli kypsymillään ruumiin-avio. Se säikytti mieleni. -- Tuntuiko se synniltä?

Ei se, että elin hengen-aviossa, koska se on ainoa oikea; eikä sekään, että siihen liittyi ruumiillinen avioelämä, koska se kuuluu ihmisen maalliseen luontoon. Mutta se se kivisteli sieluani, että olin vihitty iäkseni ainoastaan ruumiilliseen avioon, josta ei mikään katumus ja parannus voinut minua vapauttaa.

Sekin kiusasi mieltäni, että se nainen, johon sieluni oli sulanut, oli toisen vaimo. Molemmat olimme maailman silmissä tuomitut. Meitä soimattiin avionrikkojiksi, vaikka elimme oikeata avioelämää ja yhteyteni laillisen vaimoni kanssa tunnustettiin siveelliseksi, vaikka omatuntoni sitä inhosi ja sanoi huoruudeksi. Tuntui kuin kaikki maailman vallat olisivat musertavina vuorina vyöryneet päälläni ja olin alennettu eläintäkin alemmaksi. Usein viskauin vuoteelle, kierielin siinä ja voivottelin tuskissani. Kysyttiin, kivistikö minua. Vastasin, että kivistelikin henkeäni. Niin voihkiessani vaivuin hurmaustilaan. Näin sisaret surisevan ympärilläni kuin mettiset; hyväilivät ja suutelivat minua laulaen:

On rajaton rakkaus, Ääretön kuin ihmishenki.

Siitä kun heräsin, niin näin vaimoni itkevän ja riitelevän Sohvian kanssa.

-- Viettelijä ja portto! huusi vaimoni kiukkuisesti.

-- Minä olen vapaa jumalanlapsi, jonka liha noudattaa hengen lakia. Mutta sinä olet orja ja tahdot mieheskin orjuuttaa! penäsi vuorostaan Sohvia.

-- Kirottu olkoon se, joka ei kaikkia lain sanoja täytä! lisäsi vaimoni ja ajoi hangolla Sohvin ovesta pellolle.

Sitten ripitti Liena minua. En puhunut enkä pukahtanut vastaan senkuin ääneti kuuntelin. Mutta sitä tuimemmin paloi tuska sisässäni.

Entiset itsemurhan ajatukset rupesivat taas kiusaamaan mieltäni. Ajattelin, ett'en voinut luopua vaimostani eikä Sohvikaan miehestään. Laki kielsi. Elimme kaksinais-aviossa, jota sisällykseni laki kielsi. Elämä tuntui mahdottomalta kestää. Kolmeen viikkoon ei maistunut ruoka eikä uni. Jos tappaisin itseni, ajattelin. Mutta pitäisi kuitenkin tästä viheliäisestä elämästä päästä parempaan -- siihen, josta olin jo tuntenut esimakua. Mutta ei sanota missään, että itsemurhaaja tulis autuaaksi. Ei Juudaskaan päässyt taivaasen. Sitä ei sanota. Rosvot ja muut murhaajat sinne pääsevät, kun vaan katuvat ja uskovat. Jos tappaisi vaimonsa ja sitte -- --. Mutta sitten joutuisin vankeuteen. Ja lapseni, lapseni, lapseni! huusin silloin sisimmästä sydämmestäni. Muistin lapseni ja hetkeksi heikontunut isänrakkauteni leimahti taas ilmi paloon. Lapseni tarvitsee äitiänsä ja minua, ajattelin. Hänen tähtensä tahdon uhrata oman onneni. Hänen tähtensä voin suvaita hänen äitiänsäkin -- se kun olikin niin äitinsä näköinen. Päätin luopua kaikesta lapseni tähden, heränneistä ja Sohvistakin.

Tyttäreni tuli juuri koulusta kotiin, kirjat kainalossa. Puristin hänet rintaani vastaan ja itkin.

Sitte taas näin ihmeitä ilmestyksessä. Olin seinäjyrkässä kalliossa kiinni kynsin -- kaksi muuta tuttavaani kanssani -- Allamme tulta suitseva meri, joka paloi höyryten, yllä umeinen pilvitaivas. Yksi tovereistani putosi syvyyteen, toinen jäi vielä kallioon kynsin. Minä pyörähdellen kapusin, kapusin ylös, kunnes onnistuin pääsemään kallion otsalle. Katsahdin vielä kallion kuvetta alas syvyyteen ja näin toverini siellä riippuvan, mutt'en voinut häntä auttaa.

Kalliolle noustuani paistoi aurinko säkenöiden ja näytti kuin puihin lehti, maahan ruoho olisi tohisten puhjennut. Luonnossa oli talvi.

Läksin sitten käymään oikeata kättä kaitaa polkua myöten. Mutta eksyin ja jouduin suurelle kivelle itkemään. Siinä itkin eksymystäni kovasti. Silloin tuli luokseni Kesusvaaran isäntä, jonka luona minua ensi herätys oli kohdannut. "Paavoko täällä!" kummasteli hän. Valitin eksyneeni. "Eksynytkö?" kysyi hän. "Enkö neuvonut sinua? Katso eteesi!" Sitte heräsin järkeeni. Ja sydänpäivän auringonsäteet kimaltelivat jäisestä ikkunanruudusta sisään.

Mutta vasta noin vuoden päästä selkisin kiusauksen ja epäilyksen tilasta. Silloin oli uskovaisten kokous, jossa veljet varoittivat minua menemään Jumalan luo semmoisena kuin olen ja sanomaan hänelle: "Tee minusta mitä tahdot." Siitä järkähti mieleni ja löysin taas entisen suloni.

Sen jälkeen tuli paikkakunnalle Helsingistä mies, joka opetti, että Jumala antaa synnit anteeksi ainoastaan toisen uskovaisen kautta eikä välittömästi. Hänen oppinsa herätti minussa vihaa ja kiivautta. Uhkasin, että jos sellainen villihenki tulee toiste tänne, niin ostan apteikista salaruutia ja ammun hänet kuoliaaksi kuin hyypiän.

Sitten tuli muuan vaimo Kalajoelta luokseni. Hän oli kiivas puhuja ja julisti syntiä anteeksi. Kylän muissa taloissa oli hän jo pitänyt puhetta ja vaimonikin oli salassa ottanut häneltä synninpäästön. Hän tuli luokseni ja sanoi iloitsevansa siitä, että oli löytänyt talon, jossa sanaa viljellään. Keskustelussa tuli meille kuitenkin riita. Hän sanoi: -- Yksi sinulta puuttuu. Minä väitin, ett'ei minulta mitään puutu. Olen tuntenut Jumalasta hirmun ja armon. Henkeni huutaa sisimmässään: "Isä, rakas isä!" En siis ole enään orja, vaan poika, joka kerran on istuva isän oikealla kädellä.

Mutta hän ei uskonut, että minä olin armon käsittänyt. Siitä kiivastuin niin, että uhkasin toimittaa hänelle nuorat kynkkäpäihin. Silloin hypähti hän istualtaan ylös kuin ammuttu, että ruskeat silmät mustien kulmien alta säkenöivät, levitti kätensä ja huudahti:

-- Jumala sinut vielä nuorittaa kuin apostoli Paavalin!

Siitä säikähdyin ja vaivuin pitkiin mietteihin. Asetuin heidän kannalleen ja sovitin raamatunpaikkoja sen mukaan. Mitä kauemmin niitä sovittelin, sen paremmin ne näyttivät sopivan. Ja sen oikeammassa näyttivät vastustajani olevan. Uusi virta tuntui kiskovan minua salaisesti mukaansa. Jouduin kuin laiva merivirtaan eikä siitä mikään komppassi pelastanut.

Sanottiin, että sunnuntaina saarnasi lähetyspappi kirkossa. Uteliaana ja opastusta etsien menin sitä kuuntelemaan. Hänen esipuheensa oli: "Meidän tulee työtä tehdä niinkauan kuin päivää on." Esipuhe oli kaunis ja sen sulavammalta tuntui selitys. Tunsin elävästi sisälläni, että elämä on työtä varten ja että työ on elämää. Olin henkisesti juopunut kirkosta lähtiessäni. Kirkonmenon loputtua menin pappilaan puhutellakseni saarnaajaa. Kysyin rovastilta, missä on tämän päivän pappi.

-- Mitä sillä teet? kysyi rovasti.

-- Tahtoisin häntä puhutella, sillä hän oli oikea paimen, joka tunsi lampaansa ja antoi heille tänään makupaloja, vastasin minä. Hän on luonnon sylissä Tiperian meren tykönä vannotettu: "Kaitse minun lampaitani, ruoki minun karitsojani!" On ovesta tullut sisälle lammashuoneesen, oman sydämmensä ovesta.

-- Mistä sitten muut ovat tulleet? kysyi rovasti.

-- Ne ovat korkeilla isän varoilla pakkokyydissä koulutettuja ja ovat päässeet Siionin muurille makaamaan. Siinä venyvät kuin laiskat koirat suussa lihan kimpale, sill'aikaa kuin lampaat nääntyvät nälkään.

Kaksi kirkonmiestä kuunteli mitä lausuin ja toinen heistä kysyi: -- Vastaako Holpan Paavo puheestansa Kärejävaarassa, jos tarvitaan?

-- Ei se kuulu Kärejävaaraan, sanoi rovasti ja näytti vihaiselta. Sitten ilmoitti hän, että lähetyssaarnaaja oli jo matkustanut pois. Minäkin jätin pappilan hyvästi.

Kuitenkin paloi kauan mieleni sitä lähetysmiestä tavata. Rupesin jo kuvittelemaan, että jos tekeytyisin mielivikaiseksi, että minut sitte kunnan puolesta lähetettäisiin Helsinkiin hullujen huoneesen. Ehkä edes siellä voisin seurustella sellaisen miehen kanssa. Henkeni halusi nousta, mutta kaipasin tarttuakseni näkyväistä oksaa, joka olis ylempänä itseäni, kuitenkin niin matalalla, että siihen ylettyisin.

Sillä välin oli hihhulisuus levinnyt kuin kulovalkea paikkakunnassa. Siihen oli jo vaimonikin liittynyt. Hän kuherteli ja kuherteli, että minäkin läksisin heidän kokouksiinsa. Niin seurasin hänen sekä muiden pyyntöjä ja menin yhtenä sunnuntai-iltana Pukinniemen hoviin. Siellä sikäläinen talousneiti Hanna selitti raamattua ja tarjosi synninpäästöä. Hän oli ihmeen sulopuheinen. Kiivaus ja hempeys värehti puhuessa hänen kasvoillaan. Hän kuvasi iloa ihastukseen, surua kyyneliin asti.

Kerran, kokouksen jälkeen, keskustelin hänen kanssaan kello 8:sta illalla kello 2:een yöllä. Se kuusi tuntia kului kuin pari minuuttia. Hän kuin minua nuhteli, niin tuntui kuin olisin mennyt pirstaleiksi. Mutta kun hän taas minua lempeästi rakenteli, niin tulin iloiseksi kuin hupsu, aivan kun hupsu. Hän hurmasi minut ja valloitti kerrassaan hihhulisuudelle, jonka edistämiseksi sitte parina vuonna olin valmis uhraamaan henkeni, ruumiini ja tavarani. Sen uskon siemenet liikkuivat kuin ilmassa ja tarttuivat kuin kesyttävä tauti ihmisiin ja vaikuttivat mielissä liikettä ja käymistä niinkuin hiiva juomaseossa. Jotakin juovuttavaa siitä valmistuikin, sillä tämäkin kunta hyllyi ja kuohui liikkeen voimasta. Alettiin ahkerammin lukea. Yksistään tähänkin pieneen kuntaan ostettiin silloin kolmekymmentä raamattua ja kaksitoista postillaa, muita kirjoja mainitsematta. Eikä virta vaan salokylissä kohissut, se pyörteili etupäässä kirkon ympärillä, vaikka papit sitä kylmästi kohtelivat.

Arkipäivinäkin kävelin talosta taloon kirja kainalossa. Selittelin raamattua ja pitelin herätyspuheita kansalle. Huoneet olivat nuijatut joukkoa täynnä, vieläpä yhtä paljon ikkunain ja ovien ulkopielissä kuin sisällä. Juomarit, tappelijat, irstaat ja muut pahantekijät liittyivät liikkeesen ja parantuivat elämässään. Rikokset tunnustettiin, petokset korvattiin ja moni varastettu tavara tuotiin takaisin. Mitkään vallat eivät olisi pystyneet kesyttämään niitä karkeita petoluonteita, joitten kynnet siinä virrassa sulivat. Sivistyneihin se virta vaan ei ylettynyt.

Sopu hallitsi ensi vuosina kokouksia. Niihin kokoontui puhujoita kaukaakin, Viipurista, Helsingistä ja Pohjanmaalta, eikä eripuran siemeniä kylvetty. Vasta kun Pietarista tuli muuan puhuja, niin sen kanssa jouduin kiistaan.

Siihen aikaan oli seuraamme yhtynyt eräs naapuripitejän mustalainen, joka tunnusti syntinsä ja sai synninpäästön. Hän hylkäsi kuleksivan markkinaelämän ja rupesi elämään nuhteettomasti työstään. Mutta hän oli elänyt jo monta vuotta vihkimättömässä aviossa, josta heillä oli useita lapsia. Pappikaan ei heitä vihkinyt, kun vaimo ei osannut lukea. Siitä valitti mies pahaa omaatuntoansa, että oli seurakunnan silmissä rikoksellinen. Sellaisessa tilassa kysyi hän seuralta neuvoa. Minä esittelin, että seura siunaisi heidän avioliittonsa ja päästäisi niin miehen omantunnon vapaaksi, koska rakkaus ja yhdyselämä oli heidät jo vihkinyt Jumalan edessä. Mutta Pietarin puhuja sitä vastusti ja hänen puolelleen kallistui koko seura. Se loukkasi mieltäni kovasti, että päätin siirtyä opettajasta oppivaiseksi ja annoin nuorempien selittää raamattua. Pysyin kuitenkin näkevänä silmänä seurassa ja iskin monesti kiinni selityksiin.

Kerran nuori selittäjä sanoi, että lapsi hyppäsi Maarian kohdussa kun hän kävi Elisabetia tervehtimässä. Sehän oli aivan järjetöntä, että lapsi olis hyppinyt neitseen kohdussa. Sitä vastustin ankarasti ja siitä taas jakautui seura kahdelle mielelle: toiset väittivät lapsen hypänneen, toiset sen kielsivät. Niin alkoi erimielisyys vähittäin seuraa hajoittaa. Mutta vaikutti se senkin, että useampi pyrki omassa sisässään asioita itse punnitsemaan. Ja kun missä ei rakkaus kylmettynyt, siinä ei ollut elämäkään sammunut. Erimielisyydet pitivät vaan omaa tutkimista vireillä. Vaikka vähän pensenikin lahkolaisrakkaus, niin liikeni sen sijaan enemmän lämmintä muille ihmisille. Sisimmässä kun tuntui rakastamisen tarve, niin se se liikutti mielen ympäristöllekin säteilemään. Eikä se jäänyt vastausta vaille: kun en muita tuominnut, niin ei minuakaan tuomittu, vaan suvaittiin ja suosittiin.

Niinä aikoina kääntyi mieleni kotia rakentamaan. Vähin erin olin säästellyt rahoja ja ostellut hirsiä oman talon rakentamiseen. Varat vielä uupuivat, mutta kauppias naapurissa lupasi lainata apuaan. Niin kohosi vähittäin hirsi hirreltä rakennus ja sen rinnalla yleni iloni. Sillä oma kotinurkka on köyhälle perheelle suuri rikkaus.

Miina-tyttärenikin oli jo vuosi sitten lopettanut koulunsa ja palvellut vuoden sen jälkeen kauppiaalla lapsentyttönä. Hän näytti menestyvän hyvin ja haltiaväki näkyi hänestä pitävän. Minun mielestäni oli hän paras lapsi maailmassa, sydänkäpyni, silmäteräni. Jokaisesta hänen ilostaan iloitsin, hänen menestyksestään olin kenties onnellisempi kuin hän itse. Kun näin ihmisten häntä huomaavan tai kiittävän, niin siveli mieltäni monta vertaa enemmän kuin jos joku olis itseäni kiittänyt. Ja usein häntä mainittiinkin. "Holpan Miina, Holpan Miina", oli joka nuorukaisen suussa. Varmaankin miellytti ihmisiä se kirkas sinivalo, joka paistoi hänen silmistään heleän punaisille poskille. Ehkä kävi hänen herkkä vilkkautensakin ihmeeksi. Minua muistutti hän siitä ihanasta paratiisin kevätnurmesta, jonka yllä sinivalvas avaruus heloitti. Äitikin häntä rakasti, mutta ei niin ihannellut kuin minä. Sitä syvemmin murenin nähdessäni hänet pahoillaan ja vihloi sydäntäni jos hänestä pahan sanan kuulin.

Syksyllä muutti lapseni hoviin sisäpiiaksi. Iloitsin, että hän pääsi isoon ja sivistyneesen taloon, jossa voipi niin paljon hyvää oppia. Tyttö itsekin iloitsi ja taisi alussa ylpeilläkin uudesta paikastaan. Hänen piti kantaa ruuat atriain aikoina pöydälle, hoitaa illoin aamuin vuoteet sekä kantaa huoneissa tarvittavan veden ja muuta semmoista. Pari naista vaan oli palveltavissa, sen enemmän nuoria herroja; siivoja miehiä, sanottiin.

Vaikka olinkin uskovaisten seurasta sysätty syrjään, oli minulla nyt kodissani iloa lapseni tähden. Hänessä tunsin nuoruuteni kevään puhtaampana ja kirkkaampana uudistuvan. Kuvittelin monesti vaimolleni, kuinka tyttäremme vähittäin kypsyy omalle kodilleen; kuinka jokainen voimme koota kortemme yhteisen pesän hyväksi; kuinka vanhat päivämme voimme iloita lapsemme onnesta ja lämmitellä yhteisen takan ääressä. Asuntommekin, nelihuoneinen rakennus, valmistui uunineen, kaikkineen. Leipää oli meillä tarpeeksi ja työtä yllin kyllin; kaksi kisälliä apunani, hyvin nuori ja reipas mies toinen. Jumalan siunaus tuntui meitä kohtaavan rikkaana kuin runsas viljavuosi. Ja kun kotonani oli kaikki hyvin, niin en välittänyt mitä ulkona tapahtui.

Mutta ei sitä ihanata kevät-ilmaa kauan kestänyt. Seurasi harmaa hallayö ja sen jälkeen myrskyinen, raesateinen kesä. Se tuotti elämäni syksylle pettuleipää katkeramman kadon.

Yhtenä aamuna kohtasin hovin yövartian. Hän veti minut syrjään ja kuiskasi ivallisesti korvaani:

-- Pidä huolta tyttärestäsi -- hän on nyt hovissa!

-- Mitä sillä tarkoitat? kysyin puoleksi huolettomalla äänellä.

-- Siellä on nuoria herroja! lisäsi hän.

-- Niin on, mitä sitten? kysyin.

-- Se taloudenhoitaja, se vaaleaverinen Konni! jatkoi hän salaperäisesti.

-- Mitä siitä? Siivo mies hän ainakin on.

-- Eilen illalla kello yhdentoista jälkeen laahasi hän tytärtäsi käsityngästä kammariinsa, kuiskutti mies yhä salavihkaisemmin.

-- Kirottu olkoon joka vakavilla asioilla narrittelee! kiljaisin minä ja työnsin hänet luotani.

-- Olehan sitten uskomatta! virkkoi vartia ja poistui minusta.

Minä upposin ajatuksiin. Vähä vähältä, kuin hitaasti leviävä myrkky, valloitti epäluulo minut. Minkä syvemmälle se tunkeutui, sen katkerammalta se tuntui. Veri pakkosi päähäni ja ikäänkuin hullun koiran purema raivosin lopulta.

Ensin menin haastamaan hovin rouvalle, että onkohan siinä jutussa perää. Hän sanoi, ettei Jumalan nimessä pitäisi uskoa siitä siivosta herrasta sellaista. Samaa vakuutti hovin emännöitsijäkin. Mutta he haastoivat sellaisella äänellä, että tuntuivat enemmän tahtovan minua rauhoittaa kuin ilmaista oikeaa mieltänsä. Niin kiihoittivat epäluuloani vaan enemmän.

Kutsuin lapseni kotiin kyseltäväkseni. Kautta rantain hiivin tytön sydämmeen. Sanoin, että Jukka, se nuori sälli, joka oli työssäni, pyysi häntä vaimokseen.

-- Olenhan liian nuori, vastasi tyttö.

-- Itse hän asiasta kysyisikin, kun vaan saisi vihiä, ettet kiellä, selitin minä.

-- Oi, isä! elä kysy sellaisia! kaaritteli tyttö.

-- Eihän olisi kiirettä muun vuoksi, vaan kuin liikkuu ilkeitä huhuja kylässä, niin niitä häätääkseni -- --

Tyttö punehtui ja vaaleni. Ääneti ja vapisten loi hän silmänsä alas.

-- Olethan viaton, lapseni? kysyin häneltä.

Hän purskahti katkerasti itkemään ja kapusi kaulaani.

-- Totta hän minut korjaa! puhkesi hän vapisevalla äänellä.

-- Korjaa, korjaa, korjaa! huusin tuskissani kuin puukotettu. -- Se on siis totta! Mitä ajattelitkaan silloin?

-- Tuskin mitään. Tottelin vaan vetoa. Et ole koskaan neuvonut minua ajattelemaan, vaan nöyrästi uskomaan ja tottelemaan, muistutti minulle tiedonpuusta syönyt tyttäreni.

Se oli katkeraa.

-- Suojelin sinua kodissa aina kuin silmäterääni, huomautin.

-- Niin teitkin, isä, myönsi hän. Miksi päästitkään minua maailmaan, ethän ollut sitä varten kasvattanut.

Hän seisoi edessäni kuin syyttäjäni. Olin voimaton häntä nuhtelemaan. Mieleeni johtui oma nuoruuteni ja omat erhetykseni. Olin kuin tulessa, mutta etsin ulkoa sen sammutusta. Itkimme molemmat.

Sitten juoksin raivoissani viettelijän luo.

Hän nousi juuri päivällislevoltaan. Näytti ensin hätäiseltä ja neuvottomalta. Sitten istui levollisen näköisenä kirjoituspöytänsä luo tuolille.