Chapter 13

-- Elä sitä sure, pidän kyllä sinusta huolen, vakuutti isäntäni.

-- On sitä leipää meillä sinullekin, lisäsivät toisetkin isännät.

Pitihän minun totella, kävi miten kävi.

Sill'aikaa kuin matkatoverini viettelivät ja rukoilivat miestä hyvällä väistymään, kiersin minä salavihkaa hänen taakseen. Siellä tartuin äkkiä käsin hänen kaulukseensa ja samall'aikaa ruhjaisin polvellani miehen selkään niin rutosti, että hän reenkannakselta retkahti jääkohvaan tienkupeessa. Kaatuessaan yritti hän kaapata minua leveällä kourallaan kiinni pääkuoresta, ettei olisi varmaankaan minulle hyvin käynyt. Mutta onneksi tarttui hänen kätensä uuden sarkakörttini kaulukseen. Siitä riipaisi hän takin ylhäältä alas asti halki. Sain iloita, ett'ei pahemmin käynyt. Palkinnoksi survaisin minä jalallani hänen kätensä jääkohvaan, että se rusahti poikki kuin tupakka. Koko mies vaipui kiroillen puoleksi jääkohvan alle.

Tällä välin olivat toverini toimittaneet miehen reen sekä hevosen syrjään ja ajaneet meidän kuormat ohi. Minä pyysin, että nyt nostettaisiin kukistettu mies jälleen rekeensä ja ohjattaisiin hän hevosineen matkalle. Mutta siihen eivät he suostuneet, vaan sanoivat: "koska hän oli aikanaan hyljännyt armon, niin kärsiköön nyt hirmua".

Aivan samoin uskoivat he Jumalankin ihmistä kohtaan menettelevän.

Ajoimme tavallista vinhemmin eteenpäin. Miehen kiroukset soivat kaiken tietä korvissani. Yöpaikassa emme tohtineet virkkaa koko tapauksesta mitään. Olen ajatellut, että jos se mies jäi henkiin, niin joutui hän ainakin raajarikoksi. Mutta meitä lohdutti se, että olimme olleet oikeassa.

Kotona juttelimme tapauksen. Kylän väki vertasi minua Taavettiin, joka oli Goljatin kukistanut. Ja vaikk'ei minua naiset harpuilla ja kanteleilla tulleet tervehtimään, niin tunnustettiin minut kaikkialla tanakaksi mieheksi, joka voisi kelvata vaikka taloon isännäksi. Itsekin mielessäni ylenin arvossa vaaksan verran. Karuliina vaan ei tunnustanut urostyötäni oikein kristillisen miehen työksi. Väitti, ett'ei ollut kunniallista, kun meitä oli neljä miestä yhtä vastaan, tarttua vihollisen kimppuun salaa takaapäin. Taavettikin linkosi kivensä Goljatin otsaan eikä niskaan. Sitte moitti hän meitä julmiksi, kun olimme jättäneet ruhjotun miehen jääkohvaan, emmekä nostaneet sitä edes rekeen ja ohjanneet tielle.

Se puhe loukkasi ylpeyttäni. Minä koetin todistaa, ett'ei kristilliset valtakunnatkaan sotia käydessään välitä vihollisen haavoitetuista sen kuin vaan kukin korjaa omansa, jos korjaa. Ja samahan se oli tässäkin.

Mutta Karuliina intti, että kaikki sota ja meteli on villien ihmisten syntistä julmuutta ja että tosi kristillisyys kesyttää ihmiset ja hävittää sodat.

Sellaiset ajatukset eivät minuun silloin pystyneet. En ollut vielä niin kesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä enään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut vinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui se sama tunne Karuliinaankin.

Sitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan.

Yhtenä päivänä sanoi talon vanha muonavaari, isännän isä, näin:

-- Joutaisit mennä tuonne Tapanin leskelle töppösiäs kuivaamaan ja pöksyjäs paikkaamaan.

Hän tarkoitti sitä samaa leskeä, joka osasi pidättää minut läksiäis-iltana yöksi tanssiin.

-- Siinä on neljän kapan tila ja kylvetään kolme tynnyriä ruista vuosittain, lisäsi hän.

-- Onpa siinä kuusi lastakin, huomautin.

-- Siinähän se kasvaa leipä lapsille kuin muillekin, penäsi vaari. -- Ja on se toista isäntänä elää kuin renkinä retustella. Nuorena sitä pitää katsoa eteensä. Joka ei rakenna taloansa maassa, sillä ei sitä ole taivaassakaan, lasketteli ukko.

Hän olikin eri maata kuin muu talon väki. Ei välittänyt yhteisistä luvuista eikä lauluista. Omassa nurkassaan hän sunnuntaisin istua jurotti. Siinä painoi lasinsangat nenälleen ja itsekseen luki minkä luki ja mietti mitä lie miettinyt. Usein vaan ei ajatuksiaan muille purkanut. Eikä kukaan häntäkään häirinnyt.

Sen ukon harvat sanat ne minut kokonaan teloilta työnsivät. Sitten alkoivat juosta kylän naisetkin naimista laulamassa: neuvoivat sinne lesken luo tarinoimaan ja sukkiani parsittamaan. Kertoivat lesken sanoneen: "Jos kuninkaanpoika ja Holpan Paavo tulisivat minua kilpaa kosimaan, niin Paavolle sitä menisin." Se nosti mieltäni ja viritti kunnianhimoani, etten ajatellutkaan muuta kuin pyrkiä taloon isännäksi.

Leskellä oli kaunis musta ruuna. Se välkkyi kuin silkki, juoksi kuin peura. Hän kutsutti usein minut sitä valjastamaan. Sanoi sen olevan niin raisun, ettei sitä joka mies puihin pane. Minä sitä kyllä osasin hillitä ja pitelin kuin lammasta. Muutenkin pyyteli hän minua usein asioilleen, että monesti oli vaikea talon töiltä ratketa. Sanoi luottavansa minuun enemmän kuin muihin ja kyseli neuvojani. Hänen pienemmät lapsensakin rupesivat minua hyväilemään kuin isäänsä, että tuntuivat minulle hyvin rakkailta.

-- Ethän ole enää mikään lapsi, ett'et voisi väkevämpääkin maistaa, sanoi hän, kun kaasi minulle välistä rommia kahvin sekaan taikka antoi kylmän ryypyn. Olin silloin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Ja olinhan väkeviin jo ennenkin tutustunut, vaikk'ei niitä Kesusvaarassa suvaittu.

Tiesivät ne ryypyt panna veren vinkeästi liikkeelle, ett'ei kieli kiihkoja peitellyt. Pieni Liena-emäntä -- se oli emännän nimi -- näytti silmissäni nuorelta ja viehkeältä kuin voittu vehnänen. Hänen pienet sinisilmänsä näyttivät syttyneen minulle ja paloivat niin pyytelevinä matalan otsan alta. Niin hempeältä hän näytti, että tuli sääli ja teki mieli. Sellaisina hetkinä se musta ruunakin mielessäni välkkyi kuin silkki, juoksi kuin peura.

Eräänä iltana, kun oli myöhään kahden istuttu, jäin kuin jäinkin lesken luo yöksi. Se teko meni liian pitkälle.

Sen jälkeen tuli kiire kuulutuskarttaa toimittamaan.

-- Ei se liitto kanna hyviä hedelmiä, sanoi Kesusvaaran isäntä ja kehoitti minua hankkeesta luopumaan.

Karuliina ei sanallakaan aikeitani vastustanut. Oli vaan äänetön ja hymyili joskus surullisesti, niinkuin kärsiväiset hymyilevät.

Lopulta meni isäntäni pappilaan ja kielsi lesken ja minun kuulutuksesta.

Mutta muonavaari, joka oli puhemieheni, veti lesken kanssa toista köyttä. Hän oli nuorena ollut lautamies ja tunsi lainpykälät. Hän kumosi papin vastahangan, niin että kuulutuskartta tehtiin.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin meidät kirkossa kristilliseen avioliittoon.

Sinä päivänä juoksin minä kuin vimmattu metsään. Siellä kävelin ristiin ja rastiin, itkin ja kaduin itseni pyörryksiin. Synkkä oli se syyspäivä, mieleni sitäkin synkempi. Päätin, ett'en naisikaan Lienaa ja sitten taas, että kuitenkin naisin. Näin kuusi lasta ympärilläni pyytämässä leipää, lämmintä ja vaatteita. Aavistin jo mielessäni, kuinka kerran hikoilin ja vanhenin heitä palvellessani; kuinka he suuriksi tultuaan raappivat silmäni ja sysäävät minut luhdin solaan käsinkivillä jauhamaan; kuinka sitten lopulta kuolisin liassa ja kurjuudessa; kuinka viimein tuomiolla vaadittaisiin minulta vieraan isän lapsia enkä voisikaan näyttää ihmisiä, vaan kissoja, kettuja ja ilveksiä. Ajattelin sitten omiakin lapsiani, jos niitä syntyisi -- ne jäisivät osattomiksi ja avuttomiksi, kun isä on itsensä orjaksi myönyt. Ei silloin mielessäni isännyys paljon painanut eikä silkkikarvainen ruunakaan suuresti loistanut.

Kalpeana ja tuskissani menin Lienan luo sanomaan, että meistä tulee ero, taikka paha perii. Sinne oli kokoontunut jo tupa täysi kylän väkeä tupakaisiin. Keskellä pöytää kahden kynttilän välissä oli suuri tupakkavasu ja huone tupakan sauhua täynnä. Vanhat miehet istuivat pöydän luona ja oluthaarikka kulki heillä kädestä käteen; toiset härppivät norria. Nuorempi väki tanssia hytkytteli lattialla, hattupäin ja piippunysät miesten hampaissa. Liena tuli perältä minua vastaan ja tarttui käteeni taluttaakseen minua pöydän luo. Joukosta kuului muutamia onnitteluja.

-- Minulla on sinulle, Liena, vähän sanomista, tulehan tuonne välikammariin! pyysin minä värähtelevällä äänellä.

Sinne menimme kahden ja istuimme vierekkäin sängyn laidalle.

-- Sinä näytät niin sairaalta? sanoi Liena.

-- Niin, minä sairastankin vilutautia ja se on paleltanut sydämmeni, lausuin katkerasti.

Liena huomasi, ettei ollut asiat oikein, vaan että oli paha merrassa. Hän jäi ensin noloksi ja ääneti, sitten kaasi kahvia kuppiin ja asetti rommipullon viereen.

-- Laitahan tästä kuppi kuumaa, niin lämpiää mielesi ja kielesi! kehoitti hän ja koetti hyväillä minua.

Minä näytin ynseältä ja sanoin, ettei minulle tahdo koko elämä maistua. Se -- -- tuota -- -- minä tahtoisin sinulle sanoa, että --

-- Ryyppäähän toki ensin ennenkuin jäähtyy kahvi! katkaisi Liena.

Minä sekoitin kahviin sokeria ja kaasin pullosta sekaan väkevää. Tein sen hyvin kankeasti. Sill'aikaa Liena kertoi miten väki tuvassa oli iloinnut ja kaikki olivat sanoneet, että meistä tulee sopiva pari, kun olemme yhtä lyhyet kumpikin.

Olin juuri ottanut kupista ensi härppäyksen, että arvelin nyt sopivaksi jatkaa.

-- Mutta tuota -- -- minä tarkoitan, ettei siitä meidän naimisesta voi tulla mitään, änkytin minä.

-- Mi -- mitään! puhkesi Liena.

-- Niin minusta tuntuu, lisäsin.

-- Mutta johan olemme kerran kuulutetut ja -- --

-- Se ei tee mitään, sen voipi vielä purkaa, jatkoin minä.

-- Mutta mitä sanoisivat silloin ihmiset minusta? Ja se yö -- se sekaannus, muistutti Liena.

-- Niin, se sekaannus! harmittelin minä. Jäin mykäksi. Kiroilin mielessäni sitä yötä. Tyhjensin norrikupin pohjaan.

Silloin astui Kesusvaaran muonavaari sisään. Hänen kanssaan kallistin toisetkin kupit. Hän otti puheeksi silkkikarvaisen ruunan ja kuinka nyt toivotaan hyvää vuotta, että kelpaa kyllä häitä pitää ja elämistä alkaa. Siihen se eronhanke raukesi.

Pyhäinmiesten viikolla kävin Kesusvaarassa hyvästijätöllä. Karuliina oli maaomenia nostamassa pellolla. Kun tartuin häntä käteen, silmäili hän minua hyvin säälivästi ja vakavasti. Sitte puhkesi lausumaan:

-- Kovin kevyeltä näytät silmissäni, Paavo: sin'et paina kuin tupen täyden ruumenia ja naulan höyheniä. Kaiketi olisin sinulle paremmin kelvannut, jos olisin käynyt kanssasi irstailemaan. Nyt olet kuin se Pitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa saanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin neitseet alttarin luona veisasivat.

Karuliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen sydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran haikea. Tuntui kuin olisi näkynyt takanani taivas selvä, edessä pilvi pimeä. Eikä kuitenkaan käynyt pyörtäminen. Tuli mitä tuli, kävi miten kävi, vanha piti jättää, uusi ottaa, vaikk' oli uusi vanhempi vanhaa. Oman luonteeni ajolla olin pettynyt sekä pettänyt.

Ennen häitä sairastui Liena silmistään niin pahasti, että näytti sokenevan. Hän tuskin näki enää kävellä taluttamatta. Siinä näin Jumalan kurittavan vitsan meille molemmille. Mutta ajattelin, että hän kyllä paranee, jos se risti ei ole meille tarpeellinen. Eroa en tohtinut enään ajatellakaan.

Vähittäin Liena sitten paranikin. Jälestäpäin kuulin, että hän olisi taikojakin käyttänyt.

Oli sitten häät. Tulimme vihityiksi. Tuntui kuin olisi pappi minut seitsemällä sinetillä lukinnut iänikuiseen kadotukseen.

Sen jälkeen jouduin kuin villiin. Syyttelin Lienaa, että hän minut, kokemattoman, pojan, oli vietellyt ansaan. Hän rupesi itkemään. Sitte tuli puhumattomaksi, ähkyi ja puhkui päiväkausia. Se tuntui minusta vielä tuskallisemmalta. Häpesin että olin syyttänyt muita kuin itseäni. Olinhan mies, jonka piti vastata itse teoistaan, ja vaimoni vaan nainen, jolla on pitkät hiukset ja lyhyt mieli.

Niin ajattelin ja sen kovemmin vaan omaatuntoani kivisteli. Johtui mieleeni ihanat hetket Karuliinan kammarissa ja Siionin virsien sävelväreet uudistuivat muistissani. Mutta ne soivat valittaen kuin kadonneen taivaan kaukainen hyminä.

Pienen talon köyhyys paljastui pian eteeni. Näin lapset kurjissa repaleissa vaativan itseltäni vaatteita, kuusi lasta ympärilläni. Heitä puolsi holhoja, joka oli lasten eno; väärämielinen mies kuin kiero puu. Hän vaati lapsille kaiken leskenkin osan. Liena vapisi eikä tiennyt puoltaako itseään tai lapsiaan. Hän oli kovin pelkuri ja taikauskoinen niinkuin hänen neljä kälyänsäkin. Uunin kolossa säilyttivät aina taikasuoloja, joita milloin mihinkin tautiin käytettiin. Minä tunsin joutuneeni valkeuden valtakunnasta pimeyden valtakuntaan. Ja ilman rakkautta olin heikko kestämään kuormaani. Rupesin epätoivossani juomaan viinaa, jota silloin keitettiin kodissa. Peittosin sitä viikosta viikkoon, että kuu kuutena silmissäni paistoi. Kun siitä välillä selvisin, niin tuntui tilani sitä hirmuisemmalta. Ostin jo reppuvenäläiseltä "vanhaamiestä" (arsenikkia). Eräänä aamuna, kun vapisin ikäänkuin lankavyyhti, sekoitin sitä kahviin. Olin päättänyt tappaa itseni. Olin juuri laskea myrkyn huulilleni, niin vaimoni raappasi kupin kädestäni lattialle -- hän oli nähnyt mitä siihen sekoitin.

Nyt häpesin kuin koira kurjaa aikomustani.

Siitä löysi holhoja syyn vetää minut oikeuteen. Ei vuosi vielä ollut umpeen kulunut, kun hän oikeuden varjolla toimitti niin, että talo kaikkine omaisuuksineen joutui hänen haltuunsa.

Vaimoni ja minä jäimme puulle paljaalle.

Siitä lihan-innosta, että jäin talosta osattomaksi, vierauin vielä enemmän lapsintimistani enkä voinut heitä kyllin rakastaa. Vaadinpa, että vaimoni aivan jättäisi heidät. Sitä hän kovin suri, että kalpeni.

Vuoden päästä, noiden monien surujen aikana, syntyi vaimolleni tytär. Kun se hetki joulun edellä lähestyi, tahtoivat kälyt käyttää taikasuoloja ja hakea noitavaimoja avuksi. Sitä en sallinut. Annoin akoille kyytiä ja vein vaimoni itse lämpimään riiheen. Kälyt panivat saunan lämmitä. Vaimoni vaipui tuskissaan käsivarrelleni. "Pure kappale lihaa käsivarrestani, jos se huojentaa!" sanoin kovana hetkenä vaimolleni. Lapsi syntyi onnellisesti.

Äiti vaipui raukeana olkien päälle, mutta näytti ihmeen ihanalta ja onnelliselta.

Kun läksin riihestä tupaan, niin kuului kuin näkymätön olento olis astunut jälessäni. Katsahdin taakseni, mutta en nähnyt mitään. Vasta porstuan kynnykseltä tähystäessäni näytti ilman rantaa vasten kuin suuri heinäruko. Minä sylkäisin näkyyn päin ja kysyin: "Tiedätkö mikä joulu-aamuna syntyi? Tästä, joka nyt syntyi, et saa mitään osaa. Nimeen isän, pojan ja pyhän hengen -- mene helvettiin! Siellä on majasi!"

Se hävisi.

Minulle on sanottu, että olin taikauskoinen ja luin siinä tilaisuudessa loihtuja. Mutta silloin näin asiat niillä silmillä ja menettelin sen mukaan. En käsittänyt toisin.

Tuvassa sanoin kälylleni: -- Mene nyt riiheen! sinne tehtiin pieniä, että korjaat heitä saunaan.

Iltasella tehtiin tila tupaan lapselle ja äidille. Minä rupesin heidän kohdalleen penkille. Yksi tyttö makasi uunin luona kolpitsalla, toiset ovensuisella lattialla laverilla, jossa myös lepäsi vaimoni nuorin poika ensimmäisestä aviosta.

Kotvan pimeässä oltua aukeni tuvan ovi ja minä luulin, että yöjalkaispoika tuli kolpitsalla makaavan tytön luo. Mutta sisään-astuja lähenikin vaimoani sekä pientä. Minä lähettäyin varjoamaan käsilläni lasta, jaloillani äitiä. Nyt meni kummitus kaikkien kuullen laverilla makaavan pojan luo. Yht'äkkiä parkaisi poika ja vapisi eikä asettunut ennenkuin minä otin hänet syliini ja toin äitinsä tilalle. Sen jälkeen se vaihdokas hävisi.

Muistoksi Kesusvaaran ajoilta nimitin ensimmäiseni Karuliinaksi. Karuliina oli samana syksynä muuttanut Kesusvaarasta Puhoksen tehtaalle. Pahat kielet olivat kertoneet hänelle, että emäntä senvuoksi jutuillaan oli vieroittanut minut hänestä, kun ei tahtonut päästää häntä palveluksestaan naimisiin. Sellaisista puheista oli hän tullut pahoilleen ja jättänyt talon. Sellaista en kuitenkaan tahtoisi Kesusvaaran emännästä uskoa.

Lapseni oli kivuloinen. Äiti sekä sukulaiset halusivat käyttää taikaparanteita, mutta sit'en sallinut. Pienen ruumis vääntyi aivan kieroksi -- en sittenkään sallinut.

Sanottiin, että taikuritkin voivat käyttää luonnollisia parannuskeinoja. Mutta minä väitin, että Jumala itse parantakoon luonnollisilla keinoilla, jos hyväksi näkee. Mutta lapsi pelastuikin puolentoista vuotisena kaikista tuskistansa -- hän kuoli. -- Siellä on hän nyt kuin ihana kedon kukkanen! sanoin minä vaimolleni. -- Siellä mekin hänet aikanaan näemme.

Vaimoni tunsi silloin hengessään ensi herätyksen. Hän alkoi luopua uskomasta taikoihin ja tyytyä Jumalaan.

Mutta lapseni kuolema teki elämäni niin tyhjäksi ja köyhäksi, että joka hetki halusin vaimoni kotikylän kerrassaan jättää. Holhoja, vaimoni veli, oli ottanut lapset ja koko talouden hoitoonsa. Me olimme siinä vaan hylkysillä. Liena vähän väliä vielä lapsiaan itki eikä olisi tahtonut niitä jättää. Mutta minä sanoin:

-- Entiset lapsesi ovat sinun jättäneet ja ainoastaan minun lapseni, minkä niitä syntyy, ovat sinun.

Mutta sepä se juuri minua suretti, että vaimoni oli jo niin iäkäs, ettei enään ollut lapsista toivoa. Muutenkin oli vaimoni sukulaisten kanssa alituista riitaa ja toraa. He seuloivat välillämme kuin paholaiset ja keittivät kieltä kuin papuja.

-- Lähde pois isäsi maalta ja sukusi tyköä! komensin minä vaimolleni.

Hän tuli kyyneliin lapsiensa tähden. Mutta matkalle kuitenkin ratusteltiin, sillä työn-etsoon piti lähteä. Niin tulimme tänne Laatokan rannalle, jossa paras ikäni on kulunut. Tuolla hovissa tarvittiin silloin puuseppää ja sen työhön oli minua jo varhain luontoni vetänyt, nälkä neuvonut.

* * * * *

Kauan olin rukoillut, että Jumala siunaisi vaimoni lapsella. Ja se ihme tapahtuikin, että meille syntyi ihana tyttölapsi, hyvin soma pienest' alkaen.

Sanon sitä ihmeeksi, kun vaimoni oli silloin jo liki viittäkymmentä.

En tienyt silloin mitä sanoa ja miten kiittää, kun niin lopen tuntui hyvältä. Kun lapsi terveenä minulle muhoili, niin sydämmeni muhoili sille vastaan ja mielihyvän kyyneleet herahtivat silmiini. Pienestä alkaen oli se lapsi silmäteräni eikä lakannut lämpimäni sille säteilemästä.

Teki mieleni nimittää se Karuliinaksi, mutta ajattelin, ettei sillä nimellä ole menestystä, kun ensi lapsenikin senniminen oli kuollut. Tälle pantiin nimeksi Miina.

Sitten vasta minussa pääsi suurempi elämisen-halu ja työinto valtaan. Lapseni hyväksi halusin tehdä kaikkea ja kärsiä kaikkea. Työn välillä sitä usein hypittelin ja hyväilin. Se muhoili aina niin armaasti minulle. Toisinaan sentään itkikin sitä paremmin iloitakseen.

Nyt rupesin jo miettimään lapseni tulevaisuutta ja kokoamaan varoja, että voisin vähin erin oman asunnon rakentaa. Asetuin tänne hovin ja kauppiaitten lähistöön, että riittäisi kosommin työtä. Mutta olen tehnyt työmatkoja muihinkin kyliin, vieläpä kauaskin. Sellaisella matkalla sairastuin kerran kovasti. Siihen aikaan oli jälekkäin kaksi köyhää pettuvuotta. Maa kasvoi vaivaloisesti laihoja tähkiä, nekin hallan puremia. Sitä runsaammin kasvoi mustia häränjyviä, jotka myrkyttivät leivän. Paljon ihmisiä sairastui vetotautiin. Siihen sairastuin minäkin. Mielin murretuin ja vähissä hengin läksin hevosella kirkolle etsimään jotain rohtoja tuskien lievitteeksi. Kirkolla piti hovineuvos siihen aikaan tarvitsevien varalta rohtoja. Tulin hänen luokseen. Hän antoikin minulle pulveria. Mutta sen päälle ylenannetuspulveriksi neuvoi hän kaapimaan hevosen längistä hikeä. Ei vaan sanonut kuinka pian pulverin jälkeen hikeä piti ottaa.

Ajoin työpaikalleni takaisin, paranemistani toivoen vaikka heikkona. Heti sinne päästyäni otin pulverin sisääni ja ajattelin ottaa hikeä sitte kun ennätän. Mutta paikalla riipaisi se minut yhteen kyttyrään kuin kuivaneen juurikkaan. Läsnäolijat hämmästyivät tuskanhuutoani ja juoksivat kaikki ulos. Ainoastaan kahdeksanvuotias poika, kuin Jumalan enkeli, jäi pelastajakseni, kun siinä kyyristelin. Rukoilevasta silmäyksestäni arvasi hän, että jotain kaipasin. Hän polvistui lattialle, kallisti korvansa suuni kohdalle ja kuuli kuinka hymisin: -- Ota tuo tyhjä lakkaputeli ja nouda sillä puodista terpettiä!

Ennenkuin hän kerkesi takaisin, olin jo tiedotonna.

Poikanen huomasi, että lääke oli tarkoitettu sisään-otettavaksi, ja kaasi puolet terpetistä suuhuni. Se irroitti kieleni ja sydämmeni ratkesi jälleen liikkeelle. Minä toimistuin ja pyysin pojalta kaikkea rohtoa sisääni. Hän antoikin ja sen jälkeen voin jo liikuttaa jäseniäni.

Ihmeeksi vaan jääpi järjelleni, että heikko lapsi ymmärsi enemmän kuin joukko aikaihmisiä.

Neljänkontan pääsin sitten läheiseen puotiin, jossa kaikkia ihmetytti tilani. Puotimiehet kaasivat kousikalla läämältään terpettiä pääni yli. Nyrkkiin puristuneita käsiänikin hieroivat sillä.

Kiireessä lämmitettiin sauna ja eräs työtovereistani tuli hoitajakseni.

Siellä tuskissani näin kolme kummaa näkyä. Ensin vetivät oudot koneet hienoa lankaa poikki, että se hienoimmiltaan aivan uhkasi katketa. Huusin hourauksessa: "Elkää vetäkö!" Lanka pääsi valloilleen ja minä järkeheni. Sillä kertaa johtui mieleheni, että se olikin elämäni lanka, jota uhattiin katkaista. Kauhistuin sisälläni, ett'en ollut valmis kuolemaan. Rukoilin hartaasti ikää armon-ajaksi, niinkuin kuningas Hiskialle lisättiin.

Taas vaivuin houraukseen, jossa näin kuinka oudot koneet kiskoivat mustaa jouhta, että se oli aivan poikki ripsahtaa. Selkenin siitä jälleen. Huomasin, ett'ei kuoleman viikate katkaissut vieläkään elämäni lankaa. Pelkäsin jälleen ja rukoilin Jumalaa säilyttämään elämätäni.

Vielä kolmannen kerran lankesin horrokseen ja näin kuinka koneet kiskoivat hentoa silkkilankaa, että se hienoimmiltaan oli jo poikki ripsahtaa. Taas selkenin ja rukoilin entistä palavammin elämän pitennystä armon-ajaksi.

Minä paraninkin ihmeesti pian -- jotkut sanoivat, että sen vaikutti harras elinhaluni -- niin että minut jo samana päivänä vietiin hevosella kotiin. Siellä virkistyin ennelleni. Mutta parannuslupauksiani en muistanut, vaan entiset maailman päivät jatkuivat.

Herkällä oli sentään mieleni, ett'ei kaivannut muuta kuin sytyttämistä. Niin kutsuttiin minut naapuripitejään erääsen taloon puusepän työhön. Talonväki oli kaikki heränneitä ja pitivät kolmasti päivässä polvirukouksia. Veisasivat kauniita virsiä ja viettivät siveätä elämää. Kun vertasin itseäni heihin, niin jouduin syviin omantunnon tuskiin, sillä tunsin hurskasten rinnalla olevani kirouksen ja tuomion lapsi. Noin kuukauden päivät kesti sisässäni tuskia enkä voinut rukoillakaan, vaikka halusin.

Isäntä neuvoi minua uskomaan, mutt'ei sekään auttanut. Pelvon ja vapistuksen henki asui minussa kuin orjassa, jonka verestä ei ikinä pakene arkuus ja säikäykset, vaikka hän on vapaaksikin julistettu. Jotakin sellaista asuu syntisen ihmisen veressä läpi elämän. Ja ainoastaan siinä määrässä hän on rohkea, minkä verran hän on halvoista intohimoista ja tahallisesta pahuudesta vapaa.

Lopulta vaivuin suureen ilmiöön. Näin edessäni suuren tultasuitsevan Siinain vuoren ja sen yli synkän savupilven. Vuoren läpi aukeni luolapolku, jonka sisällä vartioitsi avokitainen, raivoisa jalopeura. Se reutoi ja pyrki repimään minut paloiksi. Mutta se oli kytketty kaulavitjoilla kallioon ja tempaistiin yhä takaisin.

Sitte näin suuren mustan kansanpaljouden tuomion edessä synkässä savussa ja sumussa. Itseni tunsin jumalattomien joukossa.

Läsnä-olijat kertoivat minun silloin olleeni sykkyrässä kuin kerä ja näyttäneen kasvoiltani kuin musta kekäle. Kovasti olin huutanut apua. Sitte selkenin.

Rupesin ajattelemaan, että enkö lie minäkin sellainen hillitön peto, jonka kiihkoja ainoastaan yhteiskunnalliset lait kytkevät. Enkö kulkene minäkin epätiedon ja neuvottomuuden sakeassa sumussa, jossa pelko ja hämmästys ahdistaa.

Noin viikkoa pari tämän jälkeen elin vielä lainlapsen murheen aikaa. Orjapoika vapisi rinnassani.