Chapter 12

Tienhaarassa en malttanutkaan lähteä kotiin yksin, vaan seurasin Helua hänen kotiinsa. Siellä kaikki väki jo sikeästi nukkui, mutta toisessa tuvassa ei maannut ketään. Siellä oli yksi sänky tyhjänä ja siihen kävimme yhdessä levolle. Tanssin jälkeen maistui meille uni kuin hunaja.

Siinä ennen nukkumista suostuimme, että minä ensi torstaina tulisin kujasille ja toimittaisin, että koirat rupeaisivat haukkumaan ja Helu tietäisi tulla minua vastaan.

Aikomus oli, että minä muun talonväen tietämättä menisin aamulla varhain tieheni.

Mutta uni petti. Aamulla tuli emäntä siitä huoneesta kahvipannua etsimään ja löysi siellä parikunnan yhdessä. Hän menoamaan, että kuka meitä on yhteen vihkinyt. Helu nyhkimään minua kiivaasti ylös. Minä unenpöhnässä alas sängystä, juoksin saappaat ja vaatteet kainalossa saunaan ja vedin siellä kipakan kiireessä päälleni. Juoksukyytiä tulin nopeasti kotiin.

Siellä kerroin palvelustoverilleni Jukka rengille koko onnettoman retkeni. Sanoin, että nyt minua odottaa selkälöyly.

Jukka oli iso jyrkkäpäinen mies, joka piti rengin oikeuksia sekä velvollisuuksia kunniassa.

-- Jos sinua lyödään, niin heidät paha perii! uhkasi hän.

Siitä sain rohkeutta.

Heti kinterelläni oli Helun eno kiirehtinyt meille. Hän neuvotteli isäntäni kanssa toisessa huoneessa ennenkuin minut kutsuttiin sisään. Pelko ja uhkamielisyys taistelivat minussa.

-- Mene vaan sisään eläkä pelkää, minä kuuntelen oven takana! Jos tulee hätä, niin astun sisään, rohkaisi minua Jukka.

-- Miks'et sinä eilen illalla kotiin tullut? kysyi isäntä kiukkuisesti, että silmät säkenöivät.

-- En voinut jättää sitä Helua, vastasin minä.

-- Vai niin! Oliko hän sinun vertaisesi?

-- Eipä hän ole papin tytär, vaan palvelija niinkuin minäkin, väittelin minä. -- Ja koska hän minuun suostui, niin tottapahan hänelle kelpaan.

Siitä kiihtyi isännän kiivaus. Hän tempasi piiskan naulalta ja loiskautteli sitä lattiaan.

-- Tästä sinulle annan, jollet lupaa luopua tytöstä!

-- Enkä eroa hänestä eikä hänkään minusta, vaan liitymme yhteen!

-- Kyllä minä selkänahan kautta eron teen! uhkasi isäntä.

-- Sen kyllä minäkin teen siellä kotona! lisäsi tytön eno.

Silloin astui Jukka ankarana sisään ja karjasi:

-- Jos vaan Paavolle selkään annatte, niin seinähirretkin sinkoavat tästä talosta! Tapellaan sitten, tässä on kaksi kahta vastaan!

Silloin isännät vaikenivat äänettömiksi ja me menimme äkäisinä kartanolle työhön.

Vähän ajan kuluttua taas kutsuttiin Paavoa takaisin. Nyt jo luulin, että se selkäpeittous todellakin annetaan.

-- Mene vaan rohkeasti sisään! kehoitti Jukka; minä täällä ikkunan pielessä kuuntelen, ja jos pahasti käy, niin tulen vaikka ikkunasta avuksesi.

Isäntä kysyi:

-- Etköhän sittenkin eroa siitä Helusta?

-- Enkä eroakaan, vastasin minä seisoen oven pielessä ja vapisten kuin hunsvotti Jumalan edessä.

Sitten tuntui kuin olis molempien viha lakastunut.

-- Millä sitte aiot elättää vaimoasi? kysyi isäntäni.

-- Onhan meillä yhteensä neljä tervettä kättä kahta suuta ruokkimaan, vastasin minä.

-- Jos siitä sitten jotain tulee -- puheli isäntä lauhtuneena -- niin saathan tuon torpan tuolla pellon kupeessa. Sen lisäksi lupaan vielä kevätsiemenen.

-- Kiitoksia siitä! lausuin minä ja nyökkäsin päätäni.

-- Ja minulta joudat saada lehmän ja lampaan, lisäsi tytön enokin myöntyväisenä.

-- Koska se nyt on niin pitkälle mennyt, niin annan teille vielä hevosenkin elämän aluksi, lupaili isäntäni.

Minä hyvilläni hymyilin ja kiitin. Päälliseksi tarjosi emäntä, joka asiain menoa oli ääneti kuunnellut, minulle kupin kahvia. Sen juotua erottiin sillä kertaa sovinnon miehinä.

Uneksin torstai-iltana kohtaavani Helua. Olin ajatuksissani onnellisin ihminen maailmassa. Torppa, perhe, oma koti, Helu emäntänä -- ne kaavehtivat mielessäni niin ruusunpunaisessa hohteessa, että olin hurmauksissa.

Oli jo keskiviikko puolipäivän kohdalla ja huomenna oli torstai.

Mutta toisin piti tapahtua. Juuri kun syötiin päivällistä, tuotiin Ylijärveltä sana, että Helu oli pari päivää kurkkumätää sairastettuaan keskiviikko-aamuna kuollut.

Pala pysähtyi kurkkuuni. Ääneti taukosin ruualta ja tuskissani käyskelin yksin ulkona. En enään halunnut elämää. Mitä iloa olikaan minulle nyt elämästä, koska onneni oli loppunut? Niin itkien kuleksin yksinäisyydessä ja halusin vaan kuolemaa.

Mutta lyhyet ovat nuoren sydämmen surut. Mieleni hehkui ja silmäni paloi uusiin tyttöihin. Naapurin Penjalla oli ottotytär Riitta, valkoverinen, lihava ja kookas, että häntä nähdessä ihmisen sisukset oikein sulivat. Häntä seurustelin usein lemmellisesti sekä päivillä että öillä. Siitä sai hänen setänsä vihiä. Hän oli kysynyt:

-- Kukapa siellä meidän aitassa käynee?

-- Holpan Paavo se siellä kuuluu mekastavan, sanoi emäntä.

-- Sepä se, se se. Sepä se. Kyllä mie sen pallin opetan. Minä tapan sen! uhkaili Penja.

Siitä kertoi minulle Riitta.

Nyt neuvottelin mitä keinoja käyttäisin vastustajalleni. Mutta lyypä kun olin luonnoltani, niin pisti päähäni tuuma.

Menin eräänä yönä Penjan lanttumaahan ja etsin sieltä miehen pään kokoisen lantun. Sen ripustin naatista nuoraan Penjan talon oven päälle, ulkopuolelle niin, että lanttu oven auetessa ylettyi miehen otsaan.

Itse rupesin kolisuttamaan Riitan aitan ovea.

Penja heräsi ja kysyi: -- Mikä siellä?

-- Paavo se siellä varmaan taas on, vakuutti emäntä.

Hätäluontoinen Penja hypähti sängystään ylös ja avasi kiivaasti tuvan oven. Silloin lanttu nuijasikin häntä väkevästi otsakieroon, että Penja kaatua keikahti lattialle, huutaen:

-- Kuka löi kurikalla? Kuka löi kurikalla? Mikä onnettomuus on tapahtunut?

Emäntä sängystään kiiruhti ovea sulkemaan ja satutti hänkin päänsä lanttuun.

-- Voi voi! Kuka kummitus löi kurikalla? huusi hänkin eikä nähnyt lanttua.

-- Sepä se, sepä se! Se Holpan takkimus tämän teki. Ei sitä muut olis ymmärtäneet. Se se on, se se. Kyllä mie sen opetan!

Emäntä otti uunin luota laudalta tulukset, iski tulen taulaan ja otti siitä valkean rikkinäiseen päretikkuun. Minä tähystelin ulkoa kuinka Penja nousi kuhmuotsaisena lattialta ja tarkasteli oven päällä riippuvaa lanttua, emännän näyttäessä pärevalkeaa.

-- Se palli, se palli! Kyllä minä sen opetan! jankutti Penja.

Vasta silloin Penjan veli, kuusikymmen vuotias vanhapoika Jussi, heräsi penkiltä, kömpi hitaasti keskelle lattiaa paitasillaan, niinkuin toisetkin, ja alkoi kohti kurkkua huutaa virren värssyä: "vihollinen karkoit' kauas!"

Hänellä kun oli suuri mölö-ääni, että metsässäkin laulellessa kuului kolmen virstan päähän, niin naapurissa herättiin ja arveltiin, että kukahan on Penjamissa kuollut, kun yösydännä lauletaan.

Mutta ei se Riitta minua koskaan syvemmin sitonut. Välimme oli vaan niinkuin Simsonin ja Delilan väli eikä siinä mitään rakkauden lupauksia tehty. Meitä vaan huvitti tavata toisiamme.

Kaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi jumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin aina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton.

* * * * *

Syksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen, oli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen. Jo pestatessa otti hän minulta lupauksen, etten pelaisi korttia, joisi enkä kävisi kylissä yöjalassa tai tanssissa. Sitä paitsi tehtiin eri sopimus siitä, että valjastaisin hevosen, kun isäntä mihin lähtee sekä riisuisin sen, kun hän mistä tulee.

Minä kaikesta sydämmestäni lupasin ja päätinkin mielessäni, että nyt tästä uusi elämä alkaa. Ajattelin, että varmaankin Jumala tahtoo minut tätä kautta johdattaa oikealle tielle.

Talon emäntäkin oli samassa hengessä kuin isäntä ja oli hyvin lempeä ja äidillinen palvelijoitansa kohtaan. Mutta kova alakuloisuus ja pelvon henki kävi siinä talossa minun kimppuuni. Pelkäsin Jumalan ankaraa vihan tulta, joka jo näytti silmissäni leimahtelevan, oikein vapisin monestikin. Lieneekö se ollut minun ihmisluontoni, joka synkistyi ja nurisi vanhojen oikeuksiensa puolesta, tai mikä sen synkän mielen lie vaikuttanut. Köyrin jälkeen kun oltiin ensi päiviä kynnöksellä, niin siellä ihmeekseni kuulin, kuinka torppari kiroili isäntäänsä ja moitti häntä ankaraksi ja ahneeksi, joka vaatii palvelijaltaan liiaksi ja maksaa liian vähän. Minua rupesi ajatelluttamaan, onko nyt vika isännässä vai palvelijassa. Kun en tahtonut kantaa salakaunaa sisässäni, niin kysyin isännältä huoneessa, että noinkohan sitä minäkin vuoden päästä isäntääni manailen kuin tuo torppari?

-- Sinulla näyttää olevan rehellinen mieli, koska tulet paheesta pahoillesi, sanoi isäntä. -- Olet voittanut sydämmeni.

Pyhinä pantiin minut usein piika Karuliinan kanssa läävään vettä kantamaan. Se minua hyvin miellytti, kun en muutenkaan saanut kylän seuroissa käydä ja synkkämielisyyteni alkoi vähetä.

Karuliina oli tummaverinen tyttö, isot haaveksivat rusosilmät ja pitkä palmikko niskassa. Hän hymyili harvoin, haasteli vaan vakavia asioita, luki ahkerasti "Huutavan ääntä" sekä veisasi virsiä. Minä kuuntelin. Hän luki ja veisasi sitä hartaammin. Hän rupesi minua vähittäin miellyttämään. Sillä kaipasin nuorta seuraa ja hän oli pitkän aikaa ainoa, jonka seuraan pääsin. Sitten luulin sitäkin, että Jumala oli juuri hänet lähettänyt minua maailman vallasta pelastamaan. Mutta hänessäkin etsin maailmaa. Tavoitin joskus laskea käteni hänen kaulalleen, mutta sit'ei hän sallinut.

-- Vasta kolme vuorokautta vihkimisen jälkeen olen omasi, tee sitten mitä tahdot, lausui hän vakavasti.

Se oli ankarata oppia.

Usein kuitenkin vinnikamarissa ynnä veisasimme ja hän luki minulle "Huutavan ääntä", josta yhdessä keskustelimme.

Aina enemmän alkoi talon haltiaväki minuun luottaa ja kohdella minua kuin omaa lasta. Kerrankin oli talonväki kutsuttu naapuriin morsiamen läksiäisiin. Mutta he eivät tavallisesti käyneet muissa kuin "jumalisten juomingeissa". Kuitenkin, kun isäntä oli tällä kertaa matkalla, tahtoi emäntä naapuri-ystävyyden merkiksi lähettää talosta jonkun pitoihin.

-- Kuulehan, Paavo! puhutteli minua emäntä. -- Sinä olet minun lapseni niinkuin nämä toisetkin, mutta kun sinä olet vauraampi, niin laitan sinut näiden toisten silmäksi. Kun siellä syötte iltasen sekä juotte kahvit ja teet, niin tulkaa kauniisti kotiin. Lupaathan, Paavo, tehdä niin?

-- Lupaan kyllä, vastasin minä ja olin melkein kyyneliin liikutettu emännän ystävällisestä puhuttelusta.

Pieni Elias poika ja pikku Katri tulivat kanssani. Ilta pidoissa tuntui minusta hauskalta. Mutta nuo lapset olivat kasvaneet niin totisiksi kuin vesat jylhässä hongistossa, että he luonnollisen ilon keskessä muuttuivat alakuloisiksi -- aivan niinkuin minä olin synkistynyt sen puutteessa. Kun iltasen jälkeen alkoi nuorten keskellä leikki ja tanssi liehua, niin tuli Elias poika surumielin luokseni ja pyysi:

-- Lähdehän, hyvä Paavo, kotiin maata, että jaksat nousta aamulla ahdokselle.

-- Mene vaan kotiin, minä jään vielä tänne! vastasin lyhyesti.

Vähän ajan kuluttua tuli pieni Katrikin luokseni, laski kätensä polvilleni ja katsoi niin armaasti silmiini:

-- Hyvä Paavo, lähde nyt kotiin, kun äiti pyysi! kuiskutti hän.

Se pyyntö minua syvästi liikutti, että olin jo vähällä lähteä, vaikka ilon humu, viulut, huilut ja kilivinkkelit ympärilläni kovasti hurmasivat. Mutta silloin istui viereeni eräs naapuritalon emäntä, nuori leski, ja kysyi, miksi noin istua jörötän, koska olen nuori mies ja kuulun osaavan tanssia. No, se puhe koski sisuani niin, että häpesin sillä hetkellä lähteä pidoista pois. Minä neuvoin lapset menemään kotiin ja jäin kuin jäinkin itse pitoihin.

Tuon leski-emännän pyysin ensiksi tanssiin ja hänen kanssaan tein sinä yönä monta kiihkeätä pyöräystä. Halusin näyttää ett'en ollut jörö. Morsiantakin ja morsiustyttöjä pyöritin huimasti, että vereni kiehui ja kihisi kuin tulessa. Mitä likemmäksi aamua eteni yö, sitä kiihkeämmäksi yltyi vereni vauhti. Notkeuteni lisääntyi ja voimani tuntui vaan karttuvan. Minä notkuin ja tein käänteitä ja väänteitä, hypähtelin ylös ja kyykistyin taas alas, pujottelin toisten välistä ja käsien alitse kuin sukkula ikään. Tuntui kuin kauan hillitty luonnonkiihko, sisäinen elinhalu, olisi nyt riehunut verestäni ulos entistä vallattomammin. Ja minun kuumeeni näytti muihinkin tarttuneen. Joka tyttö tanssi niin halusti minun kanssani, sillä sitä mentiin juohevasti ja notkuen kuin joustimilla. Palavaa hehkuivat tyttöjen posket ja kuin takkavalkea viskelivät säkeniä silmät. Niin heiskuttiin aamupuoleen yöhön. Sitte kävin pukeumassa riihivaatteihini ja menin reippaasti toisten kanssa riiheen ahdosta puimaan.

Vastapäätä minua pui Karuliina ja näytti entistäkin totisemmalta. Hänen surumielinen silmäyksensä kohtasi usein minua.

Emäntä valitti kyynelsilmin, että olin rikkonut lupaukseni. Hän sanoi joutuvansa kerran vastaukseen minun synneistäni, kun oli minuun luottanut ja lähettänyt pitoihin. Ja vannaan isäntäkin kotiin tultuaan häntä siitä nuhtelee. Niin valitti hän.

Minä vastasin kopeasti: -- Te Jerusalemin tyttäret, elkää minua itkekö, vaan itkekäät itseänne ja lapsianne!

Emäntä liitti siihen: -- Te isännät ja emännät, osoittakaat palvelijoillenne tie, että teilläkin on Herra taivaassa. Sekä: -- Minulla on edesvastausta siitä miten palvelijoitani pidän ja johdan.

Mutta vastapäätä emäntää pui läksiänvaimo, keski-ikäinen ihminen, niinkuin emäntäkin. Hänen kasvoiltaan säteili rauha ja levollisuus. Hänkin yhtyi puheesen ja sanoi: -- Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa. Hänellä on tietoa enemmän kuin meillä kummallakaan, ei hän vierry eikä murene.

Siihen pysähtyi keskustelu. Emäntä vaikeni, vaikka jäi murheelliseksi. Allapäin hän kuuli ja näki kuinka minä tuimalla vauhdilla iskettelin olkia, että ne kuin petkeleellä katkesivat. Niin tahdoin näyttää, että kyllä jaksoin tanssinkin jälkeen riihtä puida.

Tavallisuuden mukaan jätettiin minut puinnin jälkeen riiheen käsiviskimellä jyviä puhdistamaan. Se tapahtui siten, että ruumensekaiset jyvät viskasin yksikätisesti pienellä kourumelalla vinoon poikki lattian uunin nurkasta peränurkkaan. Taka-alalle seinää vasten rävähtivät raskaat suurusjyvät, etu-alalle ruumenet ja niiden välille kielelliset eli holejyvät.

Muu riihiväki oli jo mennyt tupaan, mutta Karuliina jäi jälkeen. Hän nyt kahden minua muistutti, että "on se Paavokin höyhenhattu. Tänään mieltyy hän yhteen, huomenna toiseen. Ei suinkaan koko yössä Karuliina johtunut mieleen. Maan ja taivaan olet tehnyt surulliseksi."

-- Mistä sen tiedät? kysyin minä. Hän selitti:

-- Eikös ihminen ole maa, sinä kuin minäkin? Ja omatunto Jumalan taivas meissä? Niin on siis luonto murheissaan ja taivas murheissaan.

Se muistutus koski minuun kuin rautainen ruoska. Siinä itsekseni istuen ja työskennellen vaivuin miettimään mitä oli tapahtunut. Mieleni tuntui niin raukealta, herkältä ja alakuloiselta niinkuin tavallisesti ennenkin huimaavan tanssiyön jälkeen. Viulut, huilut ja kilivinkkelit helisivät vieläkin korvissani, mutta ne eivät nyt hurmanneet, vaan kiusasivat. Mielessäni uudistui yhä läksiänvaimon lause: "Paavon voipi jättää omaan hoitoonsa, hänellä on tietoa." Se herätti sisässäni itsenäisyyden, mutta myös vastuun-alaisuuden tunnon. Häpesin, ett'en ollut pitänyt sanaani, vaikka minuun oli niin jalosti luotettu.

Silloin, ikäänkuin taivaasta pudonnut, istui pikku Katri riihen kynnykselle. Siinä hän lapsellisesti valitteli, että olin eilen tehnyt taivaallisen Isän pahalle mielelle. Sanoi, että siitä nyt äitikin suree ja isä nuhtelee, kun tulee kotiin.

Minua niin koski, niin järkytti pienen lapsen tavaton valitus, että katkerasti tekoani kaduin.

Isäntä tuli kotiin ja kutsutti minut pikku pojallaan kammariinsa. Hän kysyi juhlallisesti:

-- Jos nyt tuomion tuli ilmestyisi, niin emäntäkö vai Paavo olisi syypää?

-- Ei emännän, vaan minun on syy. Minähän hylkäsin ystävällisen varoituksen enkä täyttänyt lupaustani, vastasin.

-- Oikein! Sinä olet rehellisesti tunnustanut. Joka itsensä tuomitsee, sitä ei kukaan tuomitse, lausui isäntä lientyneenä. Lopuksi neuvoi hän minua pyrkimään paremman tien kulkijaksi ja minä läksin työhön.

Mutta kauan ahdisti minua synkkä mieli. Tuli sitten joulun joutilaammat ajat. Silloin painui mieleni vielä syvempään kuloon. Tahvanan iltana istuin kovin ikävissäni. Muistui mieleeni kotikylien ilosilmäiset tyttäret, ihanat illanvietot ja riemuiset tanssiyöt -- kaipasin haikeasti niitä. Ajattelin, että jos nyt olisin siellä syntymätiloillani, niin tanssin sipinä leiskuisi lattialla, viulu hiveltelisi mieltä ja silmät kynttiläin kanssa kilpaa säkenöisivät. Elämää sitä olisi eikä näin nurkassa murehtien kuluisi nuoruuteni ja surkastuisi voimieni kukka.

Niissä mielin avasin tuvan oven ja astuin porstuaan.

Silloin sävähti salin puolelta korviini voimakas laulunsävel: "Tämän maailman ilo on kaikki katoavainen." Se hulmahti kuin väkevän kosken kohaus ja vihlaisi syvästi ilonjanoisen sydämmeni sisintä. Minä vaivuin taintuneena porstuvan lattialle. Ihmiset, jotka olivat minut siitä korjanneet, sanoivat olleeni aivan kalpean.

Sen jälkeen tein lupauksen, että toista elämää vast'edes vietän. Isäntäkin korotti minut työväkensä voudiksi. Mutta alakuloisuus ei minua sittenkään jättänyt. Se se mahtoi tuottaa tuskaa, että jotakin oli minussa pysähtynyt vanhasta toiminnastaan eikä vielä auennut uuttakaan uraa. Joulun jälkeen yhtenä lauantaina käski isäntä minut valjastamaan hevosta. Hän hankki lähteä Karuliinan kanssa Rantasalmelle kuuluisata J. F. Berghiä kuulemaan. Minä ratustelin tallissa hevosta kun isäntä tuli sinne ja kysyi, miksi näytin niin murheelliselta. Sanoin, että haluaisin lähteä mukana kuulemaan autuuden tietä -- vaikka oli sekin tosi, että halusin sinne mennä Karuliinan tähden. Isäntä lausui: -- Niin seisoo virressä, että "mieleni pimitetty onpi synnin sumulta". Mutta pakenee se aikanaan sumu ja pilvetkin taivaalta kuin tuuli puhaltaa. Niin pakenee Paavonkin murhe ja kirkas olo vielä aukenee. Nyt vaan ei sovi matkalle molempien palvelijain lähteä. Eikä olekaan autuuden tie sidottu sinne tai tänne, sen löytää etsijä kaikkialla. Sillä meidän oman sydämmemme neulansilmän läpi se taivaasen tie kulkee.

Se lausunto pani minut miettimään, että jätin mukaanpyrkimisen sikseen.

Mieleni kiintyi aina enemmin Karuliinaan. Hänestä haaveksin usein itsekseni. Ja kun olin isona miehenä aapiskirjan loppulehdeltä opetellut vähittäin kirjaimia tekemään, niin vuovasin kerran paperille runoa korkeaveisun tapaan: "Nouse, armaani, ihanaiseni, nouse, sillä elämäni aamurusko jo nousee!" Paperin löysi Elias poika taskustani ja näytti sen isälleen. Taas kutsuttiin minut kammariin nuhdeltavaksi.

-- Onko tässä mitään todellista? kysyi isäntä.

-- On, vastasin minä. -- Minä otan Karuliinan, vaikka läpi kuuman kirveen.

-- Se on suora puhe ja vastustamaton sana, lausui isäntä. -- Mutta muista, Paavo, ettei saa pahennusta harjoittaa!

Siitä lähtien Karuliina ja minä olimme uskotut niin kahden kuin joukossakin yhdessä seurustelemaan ja sydämmemme paloi toisillemme puhdasta tulta.

Sitä vaan en käsittänyt ja se vaikutti minuun pahasti, kun emäntä tämän jälkeen päästi minun kuulteni niin usein pistosanoja Karuliinasta. Kun tuli puhe vaatteista, ruuasta tai kahvista, niin muistutti hän: "Mitenkähän on sitten kun Karuliinan saat vaimoksesi, onkohan sukkasi parsittu, keittosi keitetty ja kahvisi laitettu!" Se puhe jakoi kokemattoman mieleni kahtia, etten tiennyt kehen luottaa. Sen jälkeen olin näkevinäni, että tyttö oli askareissaan kömpelö. Sitten oli hänellä vähän kuulossakin vikaa. Mutta toisaalta mietin, että olipa hän talonväellekin sentään niin monta vuotta kelvannut. Totta kai hänessä on paljon hyviäkin puolia. Osasipa hän niin hyvästi lukea ja kauniisti laulaa, ettei moni. Oli niin siivo ja vakavamielinen tyttö. Ja hänen isot ruskeat silmänsä, jotka aina paloivat mielessäni! Ne ominaisuudet sitoivat minut häneen.

Yhtenä kevätsunnuntaina, kun aurinko paistoi kauniisti ikkunasta sisään, menin Karuliinan kanssa vinnikammariin. Se oli somaksi tapetoitu pieni huone. Matalan ikkunan kohdalla seisoi ruskea pöytä ja sen vieressä oikealla punaiseksi maalattu sänky. Vasemman peränurkan täytti Karuliinan tumma vaatekirstu. Kammarin ikkunasta näkyi viljapelto, kylää ja sen takaa sakeata havumetsää. Me istuimme vierekkäin sängyn laidalla ja Karuliina luki "Huutavan ääntä", josta välillä keskustelimme. Minä laskin käteni hänen olalleen ja enemmän kuin kuuntelin lukua, ihailin henkeviä väreitä lukijan kasvoilla. Niinkuin aurinko ikkunasta, paistoi sielu lämpimästi hänen silmistään minulle. Ja niin värehti hänen kasvoillaan henki kuin tuulen huokaukset päivän paisteessa välkkyvän veden kalvolla. Sitte lopetti hän lukemisen ja alkoi veisata virsi virreltä yhä syvemmin, yhä hartaammin ja kiihkeämmin. Kuuma palo hohti silloin kuin aamurusko hänen poskillaan. Hän aloitti virren: "O, Herra ilo suur!" Niin jalo riemu näytti hänet valtaavan, että ääni vavahteli syvästi ja silmät soimusivat kuin kaksi kirkkainta tähteä kuun kupeella. Mutta siinä laulaessaan hän yht'äkkiä tarttui kouristavasti minuun ja puristi minut vuoteelle, jossa muokkasi ja syleili kuin hurmattu. Hämmästyneenä ryöstäyin hänen käsistään irti ja rupesin miettimään mitä tämä oli. Hän oli ennen varoittanut minua siitä, mitä nyt itse rikkoi. En ollut mitään sellaista hengellistä kohtausta vielä sitä ennen kokenut enkä ymmärtänyt niitä kuin hengen ovat.

Karuliina kun heräsi horroksestaan niin kysyi oliko mitään sopimatonta tapahtunut, koska näytin niin murheelliselta; ja hän pyysi anteeksi. Sanoi itseänsä kohdanneen hourauksen. Sanoi, että kiihkeämmissä kristityissä tapahtuu semmoista useammin, hänessä vasta ensi kerran.

Molemmat istuimme sen jälkeen vähän aikaa noloina ja neuvottomina.

-- Emmekös mene päivälliselle? kysyin minä lopuksi.

-- Mennään vaan, vastasi Karuliina. Ja minä luulin nähneeni hänen silmässään kyyneleen.

Me olimme laskeuneet kirkastuksen vuorelta alas.

* * * * *

Sitten tuli meille isännän kanssa matka kaupunkiin suoloja noutamaan. Kaksi naapurin miestä kulki samassa matkassa, niin että meitä oli yhdessä neljä körttiläistä; hevosetkin olivat notkupäisiä ja surunkarvaisia kuin körttiläiset. Kaupungista palatessa oli reissä suoloja kolme tynnyriä hevoseen. Raskas oli reessä suola, raskaasti juoksi hevonen eikä ilo raikunut miestenkään suusta, vaan kirkkovirtten surumielistä säveltä kuljetti tuuli yli Saimaan leveän jäänselän niin kauas kuin jaksoi. Jääkin oli rappiolla, ettei ollut hyvä kuormareellä tiepuoleen poiketa ellei tahtonut jääkohvan alle vaipua. Päivä vaan oli iloinen ja kirkas, se säteili niin keväisesti selkeältä taivaalta, vaikka olikin jo painumassa länteen.

Niin kun hiljaa edelleen ajaa lökötimme, niin tulla viiletti vastaamme humalainen mies, että vihuri takana vinkui. Etäämpänä hän lauloi räikeästi, lähempänä hoilasi. Laulun sanat vielä muistan.

Jos sinä tyttö minulle joudut, Joudut mieron tielle; Siell' on leipä leikattu Ja rahaton on kyyti.

Tie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä.

Sekä hän että me seisotimme hevoset. Isäntäni koetti miehelle haastaa suloset ja makeat, että hän väistyisi hetkiseksi syrjään.

Mutta mies pysyi röyhkeänä eikä väistynyt. Körttiläinen taas ei koskaan itse tapellut.

-- Kuulehan, naapuri, ole moinen hyvä mies ja väisty syrjään: sinulla tyhjä reki on ja meillä raskaat kuormat, että on mahdoton väistyä, puhutteli miestä isäntäni. -- Suolat näet, veliseni, kastuisivat tai jäisivät tukkunaan kohvan alle.

-- En pelkää enkä väisty! kerskui mies ja nousi rekensä kannaksille uhkaavana seisomaan. Pitkä ja roteva mies.

-- Nostammehan rekesi, rakas naapuri, syrjään, ett'et näe mitään vaivaa -- jatkoi isäntäni -- ja kun olemme päässeet ohi, nostamme sen taas tielle, että voit olla aivan huoleti.

-- Tuosta nupista annan teille nuppiin, joll'ette väisty! uhkasi mies ja heilutti lyijypäistä piiskanvartta ilmassa. Sitä pöpöä ei ollut hyvä lähetä edestäpäin.

-- Astu esille, Paavo! komensi silloin isäntäni minua, joka ajelin viimeistä rekeä.

-- Mutta jos hän minut hakkaa vaivaiseksi, kuka minut sitten elättää? vastustelin.