Chapter 11

Tein palausta. Ohasin taas mökkiä. Mutta sieltä -- senkin vietävä! -- ruinaten juoksi porsas jälkeeni. Minua, suoraan sanoen, alkoi suututtaa ja hävettää hänen sikamainen seuransa. Hän näytti tahtovan käyttää väärin minun hyväntahtoisuuttani. Ja puhtaan ihmisyyden nimessä piti minun osoittaman epäkohteliaisuutta. Kivi -- toinen. -- Ja sitten porsas tiesi, ett'en hänen seuraansa enempää suvainnut. Nyt jäin minä rauhaan, tulin peltolähteelle ja siemasin useampia lipillisiä raikasta vettä. Näin aaltoisan viljavainion, toisaalla kotijärven ja kodin. Emäntä -- hyväntahtoinen ja lempeä, hikiherneet otsalla -- vaati päivälliselle.

Tuntuu toisinaan niin hyvältä, kun pääsee ihmisiin.

JÄTTILÄISEN SYDÄN.

Valtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin prinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän valtakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla oikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen.

Kova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen jättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen urhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut jättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota mokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo valtakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa suri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa.

Mutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi kukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti vaan nuoria neitosia -- mutta siinäpä se juuri onkin!

Kerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi joskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita -- kun ei vaan tahallaan eksytä.

Murheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui poikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes hairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen asti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin eksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin ensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä hän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta johtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan.

Ilta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan suulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa hän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan, jonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset.

-- Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, -- pakene surman suun ovelta, jos tahdot pelastua!

-- Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa.

-- Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen emo, kähisi akka.

Nyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän kokosi voimansa.

-- Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen ravintoa ja lepoa.

-- Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä onneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän palajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei ole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on nyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että hän palajaa -- silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä. Usva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi kuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa elämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka lähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa!

Jättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni kauhistava näkö. Hän osoitti:

-- Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin seittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa ruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja vallan merkit.

Kylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa.

-- Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä alttarilla? kysyi prinsessa.

-- Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa pelastuksesi -- siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo malja, josta poikani vieraitaan juottaa.

-- Eikö sitten kannakaan jättiläinen sydäntä rinnassaan? kysyi prinsessa.

-- Ei, se heikontaisi häntä. Mutta kenen eläväisen hallussa tuo sydän on, sen vallassa on koko jättiläinen.

Salamana iski nyt prinsessan mieleen rohkea ajatus.

-- Onneton äiti! virkkoi hän. -- Miksi et sitten hillitse poikaasi, kun voit anastaa hänen sydämensä? Miksi olet sallinut hänen hukuttaa noin monta ihmistä valtakunnan onnettomuudeksi?

-- Vaikene, kokematon kuninkaantytär! Ajattele että olen äiti, jonka nimi on Helleys ja ainoastaan Helleys. Voin kärsiä, anteeksi antaa ja armahtaa; mutta voisinko pojaltani jotakin kieltää? -- sitten en olisikaan Himon äiti.

-- Kauheata! Helleys Himon äiti! huoahti prinsessa. -- Miksi et kuitenkin taivuta poikasi jättiläisvoimia kukistamaan valtakunnan vihollisia, tekemään maata kukoistavaksi ja kansaa onnelliseksi? Sehän olisi suurenlaista ja jaloa!

-- Jospa olisin oikea Hellä, jospa olisin Jalotar! Mutta olen pelkästään Helleys, joka voipi kasvattaa ainoastaan Himon.

-- Haa! Tahdon olla Jalotar! huudahti prinsessa ja leimauksena lennähti hän alttarin luo, josta maahan kumosi hekkuman maljan ja kultalippaasta anasti jättiläisen sydämen. -- Minun on valta! huusi hän kuin totuuden jumalatar ja luurangot ja vuorilinnan seinät vastasivat: "valta".

Mutta kuoliaana romahti maahan jättiläisen emo.

Tömistäen saapui silloin linnaansa jättiläinen, jota saaliina seurasi ritarien ja kaunotarten joukko. Hämmästyksestä vaaleni Himo nähdessään musertuneen emonsa. Heikontuneena vapisi hän nähdessään valtavan prinsessan.

-- Kuka olet, ihana voima, olemukseni haltiahengetär? kysyi masentunut Himo.

-- Olen prinsessa Jalotar, olen taivaallisen kuninkaan tytär, jonka isäni lähetti sinua kukistamaan ja orjiasi pelastamaan. -- Ihmiset, seuratkaa askeleitani, niin olette vapaat! Isäni laivoja lähtee kaikista maailman satamista. Astukaamme niihin! Rakkauden tuulelmissa, totuuden leijun alla purjehdimme maailman Atlantia, kunnes saavutamme iankaikkisuuden iki viheriän saaren, jonka rantoja vääryyden ja vilpin lasti ei tapaa. -- Seuratkaa! huusi kirkastettu neitsyt. Ja voiton riemulla seurasivat vapautetut kuninkaantytärtä, joka nyt ei korvessakaan eksynyt, vaan johti joukkoaan ihmeteltävällä selvyydellä. Jättiläinenkin seurasi heitä, vaikka ainoastaan voimatonna varjona. Mitä enemmin prinsessa kouristi jättiläisen sydäntä, sitä voimattomampi oli jättiläinen. Toisinaan hän oikein heikkoudesta vapisi. Mutta sitä voimakkaammiksi tunsivat itsensä prinsessa ja hänen seuraajansa. Voiman tunto ja voiton vakuutus täytti heidät toivolla ja riemulla.

He tulivat rannalle, jossa jo kuninkaan lähettämät laivat odottelivat prinsessaa. Eläköönhuudoilla otettiin heitä vastaan. Mutta laivojen rannasta lähtiessä syöksi kuninkaantytär jättiläisen sydämen meren syvyyteen. Silloin musertui jättiläinenkin rannalle.

Niin sillä kertaa valtakunta pelastettiin.

Siitä lähtien valtakunnan neitseet innostuivat prinsessan jalosta esimerkistä ja kaikki urhot tahtoivat elää ja kuolla ainoastaan hänen tähtensä. Mutta kuningas omisti kaikki prinsessan seuraajat pojikseen ja tyttärikseen.

USKOVAINEN

Eletty kertomus

ESILAUSE.

Merikin homehtuu pitkän tyynen jälkeen. Kirkkaana ja raittiina pysyäkseen kaipaa se liikettä, jota luonto sille toimittaakin. Kaikki elämä, koko luonto, koko maailma tarvitsee liikuttamista; se on kaiken kehittymisen ja edistymisen ehto, henkisenkin.

Henkisetkin liikkeet seuraavat luonteensa mukaisia lakia ja ovat elämän monisuuntaisia tuulia ja viimoja. Ne pitävät ihmismieltä työssä, vireissä, ettei se pysäystilassaan veltostuisi ja sairastuisi. Se joka niistä hätääntyy, on kuin arkamielinen ja tottumaton merenkulkija, joka jokaisesta uudesta tuulenpuuskasta aavistaa merenhätää.

Sellaiset hätähuudot kohtaavat meillä etenkin uskonnollisia liikkeitä, milloin ne vähänkin poikkeavat siitä totutusta suunnasta, johon vallitseva kirkko on pysähtynyt. Ei osata nähdä niissä mitään luonnollista ja oikeutettua ilmausta, jonka on yhtä paljon tuottanut sisäinen henkisen liikkeen tarve kuin vaikuttanut elämän yleiset lait. Kun vanhin ja laajimmalle levinnyt viljelys kansan hengessä on uskonnollinen, niin ovat liikkeet sillä alalla yleisimmin levinneet, varsinkin niissä kansan kerroksissa, joita kansalliset ja yhteiskunnalliset kysymykset eivät vielä ole kokonaan virtaansa vetäneet. Mieli, liikkeelle päästäkseen, tarttuu siihen käyte-aineesen, mikä on kunkin luonnetta ja kehityskantaa likinnä.

Varsinkin meidän pienissä oloissa, ilman ulkonaista valtiollista elämää, kääntyy kansan mieli sisäistä maailmaansa tutkimaan. Edes tuolla ahtaalla alalla tahtoo se taistella itselleen toimintaoikeuden ja kehittymisvapauden. Niin johtuu pieni kansa aivan omalle uralleen: henkisen voiman ja suuruuden tielle. Ainoa mikä sille on mahdollinen. Katalaa on yrittää tätäkin pyrkimystä pakkokeinoilla kuristaa -- se on murhanyritys kansan henkistä omantakeisuutta vastaan.

Sitä se on senkin enemmän, koska uskonnollista elämää vainotessa vahingoitetaan kansan muutakin henkistä edistystä. Sillä uskonnolliset liikkeet ovat se käypä seko, se taiteesen ja runouteen johtava välikanta, jossa hengen parhaimmat pyrinnöt epämääräisinä temmeltävät. Taiteessa samat hengen pyrkimykset luovat itselleen muotoja ja rajaviivoja, siirtävät äärettömyyden kehien sisälle ja pyrkivät selväpiirteisiksi ja käsitettäviksi. Tässä seuraava kertomuskin on sellainen yritys.

* * * * *

Miesparka oli jo kauan valittanut, ettei ollut nuorena oppinut niin sujuvasti kirjoittamaan, että voisi panna pitempiä kertomuksia paperille. Mieheksi kasvettua on käsi kangistunut ja aika on kulunut leipää ansaitessa. Kuitenkin olisi hän tahtonut kuvata kirjavan elämänsä vaiheet oppaaksi jälkimaailmalle. Pitikö niiden nyt hävitä hänen kanssaan hautaan?

-- Eihän mitä! sanoin minä. -- Koettakaahan kertoa, niin minä koetan panna paperille!

Hänen harmaat, vilkkaat silmänsä kirkastuivat ja karkeita kasvonpiirteitä valaisi henkevät väreet. Herkän mielen palo näytti säteilevän vakaiselta korko-otsalta harmaille hiuksille ja pystynenän yli kärnäiselle parralle. Tuo pieni terhakka mies, joka tavallisessa olossaan tuntui tylyltä ja kylmältä, oli nyt sytyksissä ja hänen lähistössään tuli lämmin. Vasta viidenkymmenen mies, mutta ennen aikojaan harmentunut. Mielestäni hän muistutti jotakin matkustelevan profeetan kuvaa vanhassa kuvaraamatussa.

-- Siinä tekisitte hyvän työn, josta olisin kiitollinen, puhkesi mies.

-- Niin olisin minäkin teille -- kertokaa vaan!

-- Sitä on vaikea päästä alkuun.

-- Mutta jos alkaisitte syntymäkodistanne!

-- Niin, sieltähän se pää lähtee. Ei se ollut mikään isoinen koti; noin syltä kunnakin mökki hallaisella Leppävaaran rinteellä, kivenheitto Oriveden rannasta. Vanhempani olivat läksiäimiä ja elivät milloin kenenkin työstä. Isäni oli kirvesmies, minun kokoiseni; äitini hento ja pieni. Olin kuusiviikkoinen, sanottiin, kuin äiti rukka sairastui horkkaan ja vapisi kuin lanka, uunillakin. Sill'aikaa imetettiin minulle suolaveteen kastettua tuppua ja sillä elin äitini vilutaudin yli. Suolavesi oli myöhemminkin useasti lemettisen leivän särvin. Kun leipä joskus oli kokonaan lopussa, niin siskoni, joka oli vanhempi minua, itkeä kitisteli äidille. "Ryyppää suolavettä, se maistuu niin hyvältä," sanoin minä siskolle, istuessani uunilla nokinen paitariepu päälläni. Kuin isä töissä onnistui, niin toi hän iltasella murusen meille kotiin kuin lintu pesäänsä.

Olin vasta kolmen vanha kuin isääni kohtasi onnettomuus. Hän oli kirkkomaalla rakentamassa pylväsvajaa pitejän hevosille, niin ukon-ilmalla putosi pylvään nenästä maahan ja taittoi oikean sarvenansa. Silloin sanottiin kalman tarttuneen kirkkomaasta hänen silmiinsä, että hän siitä lähtien tuli puolisokeaksi -- rampa ja puolisokea.

Ei ne päivät siitä parantuneet. Mutta ukontuli näytti ikäänkuin vihkineen isäni noituuteen. Ennenkin oli hänellä siihen taipumusta, mutta sitten hän tuli hyvin kuuluisaksi. Usein näin hänen haltioissaan lukevan loihtuja, että silmät paloi ja hiukset säkenöivät. Hän paranteli monia tautia, niinkuin maahiaisen ja pahan silmän tekoja. Otti kolmelta veromaalta lepänvarpoja, otti sitten kuninkaan mynttirossan ja tuntemattoman sepän takoman avaimen ja teki niistä kierroksen siten, että kietoi ne palttinan sisään. Ne kiersi hän virsikirjan väliin punalangalla, solmeamatta. Sitten meni isä saunaan, pani kirveen polviensa alle ja seulan lattialle eteensä. Kirjaa piti hän seulan kohdalla riipuksissa. Loihtujaan lukien hän välillä ikään kuin näkymättömältä olennolta kysyi: "Onko veestä kiinni? Onko kalman saanut? Onko toisen rikontaa? Onko siihen kirot tulleet tai onko kirkkomaasta tarttunut?" Minkä kysymyksen kohdalla kirja kädessä pyörähti, siitä oli turman alku.

Sen jälkeen avasi hän kierroksen. Ukko tuumaili, että kyllä tässä on paljon työtä. Sitten antoi avun-etsijä hänelle vahvasti viinaa. Iltasilla pani hän kierroksen päänsä alle ja taisteli koko yön näkymättömien kanssa. Usein hypähti hän vuoteeltaan ylös, syleksi ja huudahti: "Ahaa, jopa mie sen tiesin! Se on päivän selvä!" Sitte neuvoi hän mitä taudille oli tehtävä, seurasipa vielä avun-etsijää kotiinkin.

Niillä keinoilla ansaitsivat vanhempani mierossakin elatuksensa.

Äitiäkin, joka oli hyvin kitulikas, koetti isä parantaa. Mentiin kesällä yhdessä synkkään havumetsään. Siellä kaivoi hän suurimman muuriaispesän läpi ison reijän ja laittoi sen viereen havurovion. Äiti riisui vanhat repaleet päältään ja isä talutti hänet ilko alasti muuriaispesän läpi. Laiha äiti rukka, ohut tukka hajallaan. Mitä vihaisemmin muuriaiset tarttuivat ihoon kiinni, sitä varmempi oli apu. Sen jälkeen piti äidin rientää hakosavuun. Sieltä päästyään hän näytti kuin savustettu kala. Sill'aikaa kuin se kaikki tapahtui, luki isä voimakkaita loihtuja.

Äidin vanhat vaatteet haudattiin muuriaispesään ja hän puki yllensä uudet puhtaat. Kotiin palasi hän taakseen vilahtamatta ja vasta tuvassa räppänän alla teki pyörteen.

Ei ne taikatemput puutetta kauas ajaneet. Kun nälkä kävi meillä ahkerasti vieraana, niin piti minun lähteä mieroa kiertämään. Kylä kylältä, talo talolta piti kulkea ja koirien ja kissojen kanssa kattiloita kaapia. Tuli sitten niin köyhä pettutalvi, että uupui leipä talollisiltakin. Kaksitoista vuotias naapurin Anttikin lähetettiin minun kanssani pyryn ja pakkasen selkään. Minä olin silloin seitsen vuotias. Oli hauskempi kuleksia kahden.

Kerran Valamosta palatessamme manterelle tuprusi niin kova lumipyry, että tuskalla pysyimme tiellä. Vaikka toverini oli vanhempi, väsytti häntä enemmän kuin minua; hän taisi olla tottumaton. Hänellä oli lämpimät vaatteet, mutta hän näytti kokonaan köntistyvän ja jähmettyvän. Hän näytti aivan kalpealta ja uniselta ja tahtoi väkisinkin uhveltua hangelle. "Tanssi näin ja lyö nyrkkiäsi yhteen!" neuvoin minä hänelle. Sen keinon olin oppinut isältäni. Mutta hän ei kestänyt, senkuin kietoi päänsä takinkaulukseen ja kyyristyi hangelle.

Minä hätäyin, nyhkin ja köhnin häntä minkä taisin, mutta turhaan. Hän ei herännyt. Oli kuin olikin kuollut aivan tarkkaan. Minä huutelin apua minkä jaksoin. Mutta rantaa ei näkynyt, ihmisiä vielä vähemmin; tuuli vaan vinkui, lunta ryöpytti ylhäältä sekä alhaalta sakeasti ja peitti toverini ruumiin näkymättömiin. Minä köhnin hänen päältään pois lunta. Sitten itkin, tanssin ja hakkasin yhteen nyrkkiäni. Siinä kulutin tuntemattomia tuntia, että päivä jo ikäpuoleen hämärti. Vielä kerran koetin herättää toveriani, mutta hän oli kankea kuin jääpuikko. Toivottomana juoksin jäätä edestakaisin ja ulvoin rajuilmaan julmaa virttä.

Alkoikin sieltä saaren puolelta haamottaa kuin kuu pilven taustalta. Kuu jo nousee, ajattelin. Sieltäkö se nouseekin? Mutta lumiryöpyssä läheni kuu lähenemistään, ettei enää näyttänytkään kuulta, vaan suurelta lumivyöryltä, jonka edellä liikkui jotakin mustaa. Olin niin monta kertaa kuullut kertomuksia kummituksista, että toisinaan niitä pelkäsin. Nyt vaan en peljännyt. Ajattelin, että tulkoon vaikka itse Hyryn-ämmä, kunhan jokukin tulee. Ja muistui mieleeni vanha värssy:

Hyryn-ämmä hyppää, Hunnunsikko silmän päällä, Palmikot selän takana, Pää se pilviä pitävi, Varvas maata viistelevi.

Se taisi olla joku luonnon-impi entiseen aikaan.

Tanssiskelin vaan paikoillani ja tuijottelin jännitettynä lähenevää näkyä. Vähittäin selkeni ilma silmissäni ja näin kaksi suurta olkikuormaa hevosineen lähestyvän.

Ilo tulisti mielen ja kipakasti juoksin heitä vastaan. Huusin minkä jaksoin:

-- Auttakaa! täällä on yks poika kuollut!

Ei kuulunut vastausta.

Tartuin kuin orava ensin hevosen suupieleen ja huusin jälleen:

-- Ottakaa rekeenne, täällä on kuollut poika!

Mies aikoi ajaa eteenpäin eikä tahtonut olla kuulevinaankaan. Mutta jälissä ajaja huusi eillimmäiselleen:

-- Annahan seistä! pitäähän ihmisiä auttaa hädässä.

Niin seisattivat hevosensa ja nostivat köntistyneen toverini lumesta kuorman päälle olkikupojen väliin.

-- Nouse sinäkin rekeen! sanoi jälissä ajaja minulle.

-- En nouse, vaan juoksen täällä kuorman jälissä, sanoin minä.

-- Mutta pidä lujasti kiinni! varoitti mies.

Niin juoksin kuorman jälissä mantereen ensi taloon. Sinne tullessa olin niin märkä, että joka suortuvani vettä valui.

Talossa paloi iloinen takkavalkea ja emäntä antoi minulle uunin pankolle ruokaa, jota pynttäsin vatsan täydeltä.

Toverini nostettiin lämpimän uunin päälle ja millä lienevät häntä hieroneet. Emäntä kaasi hänen suuhunsa vastalypsettyä maitoa. Se vaikutti niin hyvästi, että poika rupesi rykimään ja pärskymään ja häneen tuli henki. Kuollut heräsi.

Iloissani ja ylpeänä toverini pelastumisesta rupesin häntä sättimään siitä, että oli ollut tuollainen köntys eikä kestänyt minun rinnallani, vaikka oli vanhempi.

Seuraavana päivänä tulimme kotiin ja Antin vanhemmat itkivät ilosta, kun kuulivat mistä pulasta poika oli pelastunut.

Vähitellen aloittelin siellä täällä taloissa toimitella käskyjä ja tehdä palvelusta. Ja kun niihin pystyin, lisääntyi siitä aina itseluottamukseni. Ajattelin, että alkaa sitä minussakin olla miestä.

Mutta vasta se teki tiukan kun minua luvulle vuovattiin. Äiti istui ja kehräsi, seuraten etäältä kirjatikkuani, kun sisareni opetti minua lukemaan. Se työ tuntui niin ikävältä, että kerjuukin ja pyry ja pakkanen olis enemmän miellyttänyt. Siellä ulkona liikkui vaan mieleni.

Isä lavitsalla päreitä kiskoessaan uhkasi: "Joll'et opi lukemaan, niin annan tuosta säleestä konillesi!" Kun ei luvussa parannusta tullut ja sisareni minun tähteni vaan tuskitteli ja äiti valitti, niin otti isäni yhtenä päivänä ovenpielestä naulasta sen nuoranpään, jolla puita metsästä kotiin kannettiin ja voiteli minut sillä hyvän omaksi, että kauan aikaa muistin.

Kolme viikkoa sen jälkeen olin lukenut Luterin pitkän katkismuksen läpi sisältä.

Sieltä painui erittäin mieleeni se lause, jossa sanotaan, että "hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat". Rupesin ymmärtämään, että vanhempani palvelivat epäjumalia, kun turvasivat salaisiin voimiin ja taikoihin. Saarnasin sitten heitä vastaan, mutta isä vihastui ja soimasi minua uskottomaksi tomppeliksi, joka ei käsitä, että kristityt kasteen ja alttarin sakramenteissakin tekevät temppuja ja luottavat salaisiin voimiin.

Minä vaikenin.

Koetti se isä ohjata minuakin taikojansa tuntemaan. Kävelimme kerran metsästä kotiin ja pärepölkky oli kummankin olalla, niin isäni jälessä kävellen ähkyi:

-- Hm, hm, hm! Olispa minulla sinulle, poikaseni, jotain antamista, mutta tokkohan kelvannee.

-- Mitä? Olisko isällä raha-apua vai mitä? kysyin minä.

-- Hm, hm! Onpa sitä elämässä kalliimpaakin kuin kulta ja hopea, arveli isä. -- Jospahan olisit isän poika, niin antaisin sinulle kaiken tietoni.

Arvasin mitä tietoja hän tarkoitti ja vastasin:

-- Enhän minä niitä muistaisi.

-- Yks yö ne muistoon painaa, sanoi isäni.

-- No, miten?

-- Siten, että torstai-iltana minä menen saunan uuniin ja sinä saunan uunin päälle. Punainen lanka juoksee minun suustani sinun suuhusi. Kun sitten kaiken tietoni loihdin, tulee se sinun omaksesi. Mit' on minulla, sit' on sinulla.

-- Isä vieköön hautaan sellaiset tietonsa! vastasin minä.

Silloin rykäisi isä äkäisesti ja tavoitti iskeä minua sauvallaan, mutta minkäs teki rampa ja puolisokea mies jalkavalle pojalle. Hän kompastui metsätien risuihin ja pudotti pärepölkyn olaltaan.

Siitä lähtien ei minun enään ollut hyvä kotosella viipyä. Olin hyvin nenäkäs ja muistuttelin joka taikatempusta vanhempiani. Enkä heitä tarpeeksi kunnioittanutkaan: olinhan heitä viisaampi.

Ja kuitenkin pitivät he itseään hyvinä kristittyinä, kävivät ahkerasti kirkossa sekä ripillä ja kuuntelivat kyyneliin liikutettuina jumalisia puheita. Taikausko ja kristinusko olivat heille kaksi yhtä voimakasta henkimaailmaa, joiden yhteyttä intomieliset henget väkevän sanan ja määrättyjen temppujen kautta välittivät. Minua pitivät he uuden hengen pahana lapsena, joka ei isien viisautta tahtonut ymmärtää. Olin pahana silmänä heidän tekojaan näkemässä. Isä sanoikin: "Joudat jo tuosta lähteä palvelusta etsimään!" Ja sitä minä itsekin ajattelin, vaikk'ei äiti olis vielä tahtonut kokonaan päästää luotaan ainoata poikaansa.

Mutta muu ei tullut neuvoksi, palvelukseen piti ruveta.

* * * * *

Renkinä ollessani muokattiin minusta vähittäin miestä ja istutettiin minuun hyviä sekä pahoja tapoja. Niin en jäänyt ryypyissäkään muita jälelle. Isäntä kun ensin tarjosi viinaa, niin sitä vastustelin enkä luvannut huolia. Mutta hän lähetti minut askareille ulos ja sekoitti sill'aikaa kahviin vahvasti sokuria ja kaasi sen sekaan viinaa. Se minulle jo maistui hyvältä ja teki niin rohkeaksi, että heti sen jälkeen olin valmis ottamaan kylmän ryypyn.

Joulun pyhinä tuli Rantasalmelta Kiteen kirkolle pelimannia ja nuoret alkoivat pitää tanssiharjoituksia. Siellä kävin minäkin ahkerasti ja hauskalta se tuntui. Kävi siellä isäntäni tädintytärkin, verevä ja sorja Helu. Hän palveli naapurikylässä enollaan piikana. Minä kun olin nopsa ja terhakka tanssissa, niin hän näytti minuun mieltyvän ja minäkin viehätyin häneen kovasti. Eikä siinä iässä pitkiä tuumittu ennenkuin asiasta totta tehtiin. Katrillissa olimme jo toisiimme ihastuneet ja sitten kun iltapimeällä kukin läksi kotiinsa, niin kysyin minä Helulta:

-- Sallitkos, niin tulen sinua saattamaan?

-- Tule vaan! sanoi hän.

Minä kannoin siihen aikaan taskussani kullattua hopeasormusta, joka tuntui siellä ikäänkuin polttavan. Sillä mielessäni niihin aikoihin asuikin melkein vaan yksi ajatus: naiminen. Olin sitä tunnetta aina niin täynnä että naisen nuoruus ja kauneus minut helposti läikytti. Aivan luonnostaan kääntyi nytkin Helun kanssa kävellessä puhe sille tolalle. Lopulta lausuin minä Helulle:

-- Jos sinä suostuisit, niin minäkin suostuisin, niin tehtäisiin naimisliitto.

Hän vastasi:

-- Minä pieni ja nuori, mihin minä kelpaan?

Minä jatkoin:

-- Pieni ja nuori olen minäkin, mutta kunhan minulle kelpaat.

-- Täksikö yötä vaan naimisliittoa! tokaisi hän.

-- Ei, vaan elinajaksi, täksi ja tulevaksi, vakuutin minä.

-- Eihän täti minua laske, muistutti hän.

-- Laskee! Joll'ei muuten, niin karataan, lähdetään maanpakoon! uhmailin minä.

-- Millä siellä eletään? kysäsi Helu.

-- Juodaan vettä lähteestä ja syödään mitä karhu ja orava, selitin minä.

-- Mutta niin voisi elää vasta kesällä -- nyt tulee talvi, huomautti hän.

-- Niin tulee, myönsin minä, mutta talven yli voimme kantaa toisiamme sydämmessä, sinä minua, minä sinua.

Hän kietoi kätensä kaulaani ja minä painoin sormuksen hänen sormeensa. Ei kuullut meitä kuin yön vilvas tuuli eikä nähnyt kuin kiiluvat tähdet.